Parisuhteen umpisolmu...
Mustasukkaisuuden kuristava ote ketjussa jo avasin vähän omaa tilannetta, mutta kerronpa nyt kaiken tai niin paljon ainakin kun haluan tänne kertoa.
Vakava parisuhdekriisi on nyt ollut päällä jo kolmisen viikkoa, mutta ongelmat juontavat juurensa jo paljon pidemmälle. Teksti voi olla sekavaa luettavaa, mutta sekava on kirjoittajan mielikin.
Kerrotaan ensin vähän pohjaa tarinalle ennenkö alan vuodattamaan.
Kaikki pidemmässä parisuhteessa olleet varmaan tietävät, että ennemmin tai myöhemmin kaikesta tulee rutiinia ja toisen alkaa ottamaan itsestäänselvyytenä ja ei tule enää panostettua parisuhteeseen sen vaatimalla tavalla. Vaimon kanssa ollaan oltu yhdessä 13 vuotta, joista noin puolet naimisissa, kaksi lastakin on maailmaan saatettu. Molemmat oltiin noin parikymppisiä kun aloimme seurustella. Anoppi jossain määrin tuomitsi parisuhteemme heti alkuunsa, vaikka molemmat taidettiin rakastua melkein ensisilmäyksellä.
Olen hyvin voimakas ja itsepäinen persoona, itsetuntoani olen aina pitänyt hyvänä. Olen myös vahva ja rohkea persoona tai ainakin olen pitänyt itseäni sellaisena ja olenkin menestynyt monessa asiassa työelämän lisäksi, vaikken mitenkään korkeasti koulutettu ole. Älykkyyttä on monenlaista, mutta Mensan testissä tulokseni oli 145, joka on kai kohtuullisen korkea, mutta tunneälyni on kaiketi ameeban luokkaa, kuten alta selvinnee ja sitä ei Mensan testi mittaa.
Elämä on myös potkinut päähän ja olen kokenut paljon kuolemaa ja menetyksiä, suhteellisen lyhyen elämäni aikana, valtaosa näistä on sattunut jo alle 20-vuotiaana ja olenkin ammentanut paljon voimaa vaimosta ja häneltä saamallani voimalla olen nostanut itseni pinnalle suosta.
Nykyinen kriisi puhkesi heinäkuun viimeisenä viikonloppuna kun oltiin ilman lapsia juhlimassa, mustasukkaisuus nousi pintaan yhdessä alkoholin kanssa ja uhkasin poistua paikalta jo perjantaina. Viikonloppu lopulta meni vielä ihan hyvin kun vaimo ja ystävät saivat tilanteen rauhoittumaan. Viikonloppuna kuitenkin tajusin että oma itsetunto on pohjalukemissa. Kuten tuolla mustasukkaisuus ketjussa mainitsin niin kännykän piilottelu ja salailu oli vaivannut mieltä jo pidempään, joten urkin puhelulokia ja yksi numero jäi vaivaamaan ja tivasin vaimolta että kenen numero se on jolloin paljasti että on tämän ”ystävän” numero. Siitä asti on sitten vietetty mykkäkoulua, väitelty ja yritetty puhua. Tuo oli siis se alkusysäys, mutta ensimmäisinä päivinä karmea totuus paljastui minulle kun vaimo sanoi että ei rakasta minua enää yhtä paljon kuin ennen. Sitä tunneryöppyä kuvaa parhaiten sanonta ”Hammer smashed to face!” sellainen tunne minulle iski samantien. Vaimo käski myös kuunnella Mariskan biisin Liekki, http://www.youtube.com/watch?v=cPTfCKRAMVc, lähinnä tuo yksi lause oli kuitenkin pääasia, minkä halusi minun kuulevan eli ”Kuinka niin polttavasta tulee vain kädenlämpöinen” koko biisin tekstihän on hyvin surullinen. Hiljalleen tilanteen vakavuus alkoi siis paljastua ja tajusin hyvin monta asiaa itsestäni ja koko parisuhteesta, minkä johdosta päätin heti hakea ammattiapua omiin vikoihini. Mainitsin jo että olen voimakas ja itsepäinen persoona, siihen kun lisätään sairaalloinen mustasukkaisuus niin saadaan paljon ongelmia aikaiseksi.
Ensimmäinen kriisi oli joskus ennen lapsia, kun uhkasin erolla jossen saa tiettyjä seksuaalisia tarpeitani täytettyä hänen kanssaan ja kyllä varmasti kun lukee näitä kaikkia asioita niin voi jossain määrin varmaan löytää narsistisia piirteitä käytöksestäni, minkä olen itsekin tiedostanut vasta viime aikoina.
Seuraava kriisi oli häiden aikaan, mutta sen syyt oli varmasti molempien stressissä minkä häät ja niiden luoma paine aiheutti, järjestimme häät itse käytännössä ilman apua, jossei pitopalvelua huomioida.
Seuraavan kriisin ongelmapesäke olin jälleen minä ja yksi monista addiktioistani, eli peliaddiktio ja tässä tapauksessa World of Warcraft, päivät oli tuossa vaiheessa sellaisia että 8-9h tuntia töitä, 8-12h World of Warcraftia ja loppu aika nukuttiin. Pelaaminen loppui vasta kun vaimo uhkasi avioerolla, jossen lopeta tai ainakin vähennä radikaalisti pelaamista.
Pelaamiseen liittyviä pienempiä kriisejä on ollut senkin jälkeen, alkoholin kulutus on myös aiheuttanut ongelmia vaikkei vaimo ole siitä koskaan huomauttanut, mutta kännissä osaan olla hyvin ilkeä suustani niille joita eniten rakastan ja olen siis sanonut hyvinkin rumasti vaimolle kännissä, jopa huoritellut sun muuta.
Tässä kriisin aikana on monta asiaa selvinnyt monestakin asiasta, kun vaimo on tavallaan viimein uskaltanut sanoa minulle vastaan ja olen itsekkin tajunnut etten ole aikaisemmin koskaan kuunnellut mitä hänellä on sanottavaa, vaikka kai parisuhdetta pitäisi yrittää elää tasavertaisena. Hän ei ole koskaan uskaltanut ostaa mitään yhteiseen kotiimme ja kun on ehdottanut jotain että voitaisiin ostaa niin se ei ole kelvannut minulle eikä ole uskaltanut väittää vastaan. Häät, auton osto, muuttaminen kaikki ovat olleet sellaisia asioita joihin hän on vain tyytynyt koska ei ole uskaltanut sanoa mitään tai jos on sanonut niin en ole häntä kuunnellut, koska MINÄ tiedän paremmin.
Pahimmat ongelmat ovat kasautuneet kuitenkin viimeisen vuoden aikana kun hän on alkanut tuntea itsensä täysin yhdentekeväksi tässä parisuhteessa ja noin 3kk sitten hän purki sydäntään minulle ja oma päivä oli ollut huono joten totesin vain että ”Ei kuulu minulle, puhu jollekin toiselle!”
Toinen vastaava tilanne oli samoihin aikoihin kun hän jotain minulle kertoi ja totesin vain että ”Kerro vaikka sille ”ystävälles” siitä!” koska tiesin että facebookissa hänen kanssaan aina silloin tällöin jutteli. Vaimo sitten totteli ja soitti tälle ”ystävälle” mistä alkoi tämä kännykän piilottelu ja salailu, eli itse hänet sinne ajoin. Kuukautta myöhemmin vaimo jotain räyhäsi lapsille ja sanoin erittäin pahasti hänen äitiydestään, joka loukkasi häntä syvästi, kun ihminen jota hän on pitänyt tukipilarinaan ja ihmisenä joka on aina hänen puolellaan loukkasi hänen äitiyttään noin radikaalisti. Siinä kuulemma viimeistään se rakkaus muuttui polttavasta vain kädenlämpöiseksi.
Jokaista noista lauseista kaduin melkein heti ne lausuttuani, mutten vain osannut/halunnut pyytää anteeksi. Enkä mitään noista lauseista tarkoittanut vaan ne vain tulivat jostain mustasukkaisen mielen syvyyksistä, mutta kuten kaikki tiedämme sanat voivat loukata ja niitä ei koskaan voi saada takaisin, kun ne on kerran lausuttu.
Toinen pitäisi aina huomioida ja tehdä töitä sen rakkauden eteen, mutta olen ollut niin tyhmä ja pitänyt vaimoa niin itsestäänselvyytenä etten ole sitä tehnyt ja nyt kaikki on täydellisessä umpisolmussa.
Nyt olen menettänyt vaimon rakkauden lisäksi vaimon luottamuksen ja hän mieluummin purkaa sydäntään tuolle ”ystävälle” joka on myös siis hänen ex-poikaystävä ajalta ennen minua, joka on aina ollut hänen rakas ystävänsä johon minä pakotin vaimon aikanaan katkaisemaan kaikki yhteydet ja pakotin jopa vaihtamaan puhelinnumeroa, koska olin mustasukkainen ja pelkäsin. Vaimo ei uskaltanut mainita koskaan että sen lisäksi että oli ex-poikaystävä, niin tämä henkilö oli myös äärimmäisen hyvä ystävä edelleen. Vaimolla on siis paljon anteeksiannettavaa näiltä vuosilta ja on itsekin hyvin surullinen ja masentunut tilanteen vuoksi ja kun itse painin omassa suossani ja yritän saada häneltä tukea nostaa minut ylös niin hänellä ei ole siihen voimia kun pitää koittaa oma pää pitää pinnalla. Ihmismieli tuolla mustasukkaisuus ketjussa puhui avoimuudesta ja puhumisesta, mutta ylläolevasta voinee päätellä että se ei aina ole niin helppoa.
Luottamuksen voi saada takasin, mutta onko rakkaus menetetty?
Itse rakastan vaimoa äärettömästi, joka päivä vain enemmän ja menetyksiä olen kokenut jo niin paljon että mahdollisesta avioerosta en varmaan jaksa enää toipua…
Sellaisia, varmasti hyvin epäselvää ja vaikealukuista tekstiä ja monta asiaa jäi mainitsematta.
Itselläni tosiaan kävi niin että oma välinpitämätön käytökseni aikanaan ajoi meitä eroon toisistamme ja yhtäkkiä myös tajusin kaiken. Siitä lähtien olen tehnyt kaikkeni korjatakseni asiat, toki virheitä tehden edelleen, mutta kyllä kaikki on silti lähtenyt siitä yhteysestäkin halusta saada asiat toimimaan oikealla tavalla.
Minua on tietysti tukenut että vaimoni on aina uskonut kaikesta huolimatta minuun. Omana tukenaan hän on, meidänkin suhteessa ja niinä aikoina kun en ole ollut läsnä, käyttänyt vanhaa ystäväänsä (jota myös "piilotteli" minulta koska hän on mies). Mustasukkaisuuteni takia, mutta tämän tullessa ilmi siitä se sitten lähti vyöryämään. Ymmärrät varmasti.
Koen siis jossain määrin samankaltaisuutta tilanteeseesi ja olen sitä mieltä että tällainen on ehdottomasti ratkaistavissa, mutta se ratkaisu ei tule riitelemällä, syyllistämällä ketään vaan ratkaisu edelleen lähtee siitä rehellisyydestä, syiden (tärkeää: ei syyllisten!) etsimisestä ja avoimuudesta. Kummankaan ei tule lopulta käyttäytyä niin, että siitä on mielipahaa toiselle tarkoituksella. Varsinkin alkuvaiheessa se voi tarkoittaa selviä uhrauksia muissa ihmissuhteissa mutta ajan kanssa se helpottuu ja päästään eteenpäin ja kiinni normaaliin elämään.
Hyvä on myös ymmärtää että väkisin toisesta ei voi pitää kiinni, sen pitää tulla aina ihmisestä itsestään. Se halu ja tahtotaso. Omissa repivissä mustasukkaisuuskohtauksissa, jotka toivottavasti ovat nyt takana päin, tuntui kuin koko elämä revittäisiin pirstaleiksi. Vaan se pitää ymmärtää että elämä jatkuu, vaikka joskus se saattaisi tuntuakin siltä ettei näin ole. Jos rakastat vaimoasi, tajuat, että hänenkin tulee olla hyvä olla.
Lopulta, välittäessä toisistanne, haluatte molemmat samaa asiaa. Olla tasapainoisesti onnellinen. Se, että vaatiiko se lopulta työtä parisuhteen puolesta vai oman uuden elämän suhteen, teidän täytyy selvittää yhdessä.
Ja uskoa pitää, siihen että huomenna on aina uusi päivä. Niin myös sinulle, vaimollesi ja myös etenkin lapsillenne.
Huomenna on aurinkoisempaa.
Kiitos ihmismielelle vastauksesta, lainailen tekstiäsi tuonne väleihin ja koitan purkaa sotkuani hiukan enemmän tänne.
Täällä kun lukee erilaisia ihmiskohtaloita niin omat ongelmat tuntuu välillä varsin olemattomilta, mutta silti ne vain ahdistaa ja masentaa suunnattomasti, tänään oli toinen kerta psykologilla ja helpotti edes hetkeksi. Töissä on ollut vaikeaa ja kun työ on sellaista että sekin vaatisi keskittymistä niin on tullut sielläkin mokailtua ja tehtyä virheitä, onneksi en sentään ole hoitotyössä...
Työterveydessäkin samalla reissulla kävin ja jonkun masennuskyselyn siellä laittoivat täyttämään, ei kovin hyvät olleet tulokset vaan vakavia masennusoireta sekin näytti.
Eilinen ja tämä päivä oli taas helpompia taistelussa oman pään sisällä, mustasukkaisuuden olen ensimmäinen psykologin tapaamisen jälkeen jotenkin onnistunut sulkemaan/sivuuttamaan, mutta päässä pyörii miljoona muuta asiaa jatkuvasti. Eniten se että kuinka olen voinut sanoa ja tehdä jotain rakkaimmalle ihmiselle maailmassa joka loukkaa ja satuttaa häntä, ja toisaalta kuinka olen saattanut olla tekemättä ja sanomatta niitä pieniä asioita joilla parisuhdetta vaalitaan.
Itselläni tosiaan kävi niin että oma välinpitämätön käytökseni aikanaan ajoi meitä eroon toisistamme ja yhtäkkiä myös tajusin kaiken. Siitä lähtien olen tehnyt kaikkeni korjatakseni asiat, toki virheitä tehden edelleen, mutta kyllä kaikki on silti lähtenyt siitä yhteysestäkin halusta saada asiat toimimaan oikealla tavalla.
Itselle ensin yhden kaverin sanat upposivat kuin tikari sydämeen ja tajusin ensin omat itsetunto ongelmani ja sitten tuon viikonlopun jälkeen koko vyyhti alkoi aueta ja tajusin kuinka itsekäs ja sydämetön olen ollut. Nyt olen koittanut saada muutosta aikaan ja totesin että tarvitsen ulkopuolista apua ja siellä on oikeastaan selvinnyt että on kyllä paljon mitä on jäänyt selvittämättä omassa välillä hyvin rankassakin menneisyydessä.
Koen siis jossain määrin samankaltaisuutta tilanteeseesi ja olen sitä mieltä että tällainen on ehdottomasti ratkaistavissa, mutta se ratkaisu ei tule riitelemällä, syyllistämällä ketään vaan ratkaisu edelleen lähtee siitä rehellisyydestä, syiden (tärkeää: ei syyllisten!) etsimisestä ja avoimuudesta. Kummankaan ei tule lopulta käyttäytyä niin, että siitä on mielipahaa toiselle tarkoituksella. Varsinkin alkuvaiheessa se voi tarkoittaa selviä uhrauksia muissa ihmissuhteissa mutta ajan kanssa se helpottuu ja päästään eteenpäin ja kiinni normaaliin elämään.
Niin oudolta kun se kuulostaakin niin ollaan riidelty varsin harvoin, kriisitilanteissakin ollaan yleensä selvitty ihan rauhallisesti keskustelemalla, syyllistäminen on taas toinen juttu tai ennemminkin se että sama se mitä se toinen sanoo niin jotenkin sitä niin helposti vääntää ja kääntää ne sanat toista vastaan, vaikkei toinen niitä olisi siten tarkoittanut. Omasta puolesta olen ollut aina rehellinen ja kertonut kaikki ajatukseni ja mielipiteeni, mutta en tiedä onko sekään aina hyvä juttu, joskus jotain kannattaa vain jättää kertomatta. Uskon että hänkin on rehellinen ja on kertonut paljon sellaista menneisyydestään, mikä ei varsinaisesti minulle kuulu, mutta on halunnut kertoa. Tällä hetkellä on vain se pattitilanne päällä, että vaimo ei puhu mitään ja pakenee urheiluun, kauppaan, töihin, nukkumaan tai mihin vain mahdollista tätä tilannetta ja juuri hetki sitten sanoi että ei vain jaksa puida tätä asiaa, koska koko tilanne ahdistaa ja masentaa, joka sinänsä on kai ihan hyvä asia, koska osoittaa että jotain tunteita hänkin käsittelee. Mielipahaa ei varmasti kumpikaan meistä halua toiselle tuottaa, mutta sitä aiheuttaa niin helposti tajuamattaan. Esimerkkinä se että tämän kriisin aikana vaimo ei ole kertaakaan tullut halaamaan, koskettanut, pussannut ja vältellyt jopa katsekontaktia, omassa mielessä se aiheuttaa suunnatonta mielipahaa, vaikkei hän sitä varmasti tee tarkoituksella, ainakin uskon niin. Kovin isoja uhrauksia tuon "ystävän" suhteen en tällä hetkellä uskalla edes pyytää, koska hän teki varsin selväksi ettei aio enää luopua "ystävästään" jos sitä häneltä vaaditaan. Viitateen aiempaan jolloin hän teki valinnan minun ja tuon "ystävän" välillä, en halua olla se josta nyt luovutaan. Toivottavasti helpottaa, tätä on nyt menty kohta kuukausi ja vielä ei ole helpottanut, mutta kuukausi taitaa olla sekin vielä lyhyt aika näissä asioissa, vaikkei se itsestä siltä juuri nyt tunnu.
Hyvä on myös ymmärtää että väkisin toisesta ei voi pitää kiinni, sen pitää tulla aina ihmisestä itsestään. Se halu ja tahtotaso. Omissa repivissä mustasukkaisuuskohtauksissa, jotka toivottavasti ovat nyt takana päin, tuntui kuin koko elämä revittäisiin pirstaleiksi. Vaan se pitää ymmärtää että elämä jatkuu, vaikka joskus se saattaisi tuntuakin siltä ettei näin ole. Jos rakastat vaimoasi, tajuat, että hänenkin tulee olla hyvä olla.
Lopulta, välittäessä toisistanne, haluatte molemmat samaa asiaa. Olla tasapainoisesti onnellinen. Se, että vaatiiko se lopulta työtä parisuhteen puolesta vai oman uuden elämän suhteen, teidän täytyy selvittää yhdessä.
Ja uskoa pitää, siihen että huomenna on aina uusi päivä. Niin myös sinulle, vaimollesi ja myös etenkin lapsillenne.
Huomenna on aurinkoisempaa.
Tiedostan tuonkin ja olen jopa vaimolle sanonut, että rakastan häntä niin paljon että haluan vain että hän on onnellinen ja jos hän on varma ettei se onnistu minun kanssani niin ymmärrän sen. Niin ikävältä kuin se tuntuikin ja sattui jonnekin syvälle sisimpään. Hän on uhrannut paljon, minun vuokseni vaikkei sitä ole koskaan varsinaisesti tuonut ilmi, minä olen aina saanut tahtoni läpi ja elänyt jopa osittain kuin sinkku tässä parisuhteessa, mennen ja tullen välillä niinkuin huvittaa, siitäkään hän ei ole koskaan minulle sanonut mitään vaan joskus jopa kannustanut. Kuitenkin ne asiat ovat häntä ilmeisesti jääneet vaivaamaan ja nyt pomppasivat esille, jolloin itsekin vasta tajusin oman itsekkyyteni. Kaiketi viimein on minun vuoroni tehdä niitä uhrauksia ja alkaa kuuntelemaan mitä sanottavaa vaimolla on...
Nyt vain pitäisi taas selvitä seuraavaan päivään, aamut on aina helpompia, mutta iltaa kohden kaikki tuntuu kaatuvan päälle...
Sitten alan painostamaan vaimoa puhumaan ja häntä ahdistaa kun painostetaan ja kaikki menee aina vain enemmän päin persettä, sitten miettii vain ratkaisuja jolla pääsee pois tästä kaikesta...
Sellaisia tällä kertaa, kohti aurinkoisempaa huomista! 😎
Se siitä aurinkoisemmasta huomisesta... Aina vain pahemmalta tilanne näyttää, vaimo sanoi tänään että voiko enää olla onnellinen jos ei enää rakasta niinkuin ennen. En tiedä, en oikeasti tiedä. Vaikka luotan ja haluan uskoa niin luulen että tuo "ystävä" on kuitenkin ainakin osasyynä tähän sotkuun, ehkä vaimosta tuntuu että joku toinen rakastaa häntä ja pitää häntä tärkeänä, jotain mitä minä en hänen mielestään ole tehnyt, osittain kyllä tottakin. Uskon että vaimo on ihastunut tai rakastunut jossain määrin uudestaan tähän vanhaan poikaystävään ja nyt hänestä tuntuu siltä että tämän "ystävän" kanssa kaikki olisi paremmin ja hän olisi onnellinen. Ehkä vain kuvittelen kaiken, mutta tällaisen kuvan olen saanut hänen puheistaan ja eleistään.
Vaikeaa on taas pienen ihmisen elämä, en osaa edes itkeä olen vain... Turta ja rikki, väsynyt tähän kaikkeen.
Tiedän että toiseen on vaikea luottaa tai uskoa, olen ennenkin luvannut muuttua tai korjata tapojani, mutta lopulta kuitenkin taas palannut vanhaan. Sinänsä en voi vaimoa syyttää jos hän ei usko minua tai luota siihen että muuttuisin, vaikka ammattiapua olenkin nyt hakenut. En saa häntä mukaan parisuhdeterapiaan ja luulen että siinäkin on syynä se että hänen mielestään kaikki on jo ohi, mutta hän ei uskalla sitä kertoa. Ehkä mietin kaikkea liikaa en osaa sanoa, ehkä olen oikeassa kaikesta en tiedä. Vaimo sanoi myös yhtenä päivänä ettei halua satuttaa ketään, jäin tuossakin miettimään että ketä kaikkia hän tarkoitti.
Vaikeaa olla töissä, vaikeaa olla kotona, vaikeaa olla missään. Alkoholilla olen saanut asioita enemmän vain solmuun, mutta silti tekisi mieli vetää tänään pää niin täyteen ettei mitään järkeä. Sanoin vaimolle tänään uudestaan että "Rakastan sinua niin paljon ja haluan vain että olet onnellinen ja jos olet varma ettet voi olla onnellinen minun kanssani niin sinun on oltava onnellinen jossain muualla, vaikka ajatus tntuu minusta ihan helvetin pahalta."
Tarkoitin sitä koko sydämestäni, mutta samalla tuo toteutuessaan murskaa minut sisältä niin pieniksi palasiksi ettei kukaan saa minua enää liimattua kasaan...
Mitä on "rakastaa kuin ennen"?
Omasta kokemuksestani rakkaus ei pysy hetkeäkään samanlaisena vaan muuttuu koko ajan. Rakkaus ei myöskään tarkoita sitä hullaantumista jota tuore suhde kokee. Rakkaus on niin monta asiaa yhdessä, mitä vaimosi siis oikeasti tuolla tarkoittaa?
Välillä rakkaus voi olla vähemmän vahvasti tunnistettavissa, toisinaan sen voi kokea hyvinkin vahvasti. Etäisyys (kaikkiin) saa monesti ajatuksia selviksi, etäisyys ei välttämättä olisi pahasta. Toisaalta itse olen kokenut että tunteiden pinnalle saamiseen tarvittaisiin läheisyyttä, ehkä hiljaisuuttakin... joskus on parempi olla sanomatta mitään.
Minusta tuntuu että tekin olette puhuneet ja puhuneet. Ja puhuneet. Välillä voisi olla hyvä myös olla puhumatta. Olla vaan.
Ei ole helppoa olla "oikein". Sen olen itsekin huomannut. Toisaalta omassa elämässäni on juuri nyt paljon muitakin asioita joihin pitää suunnata energiaansa, se auttaa paljon. Pitäisi keksiä omaakin vapaa-ajan tekemistä, oppia taas nauttimaan siitä. Näissä tilanteissa helposti vain jää nyhjöttämään apeana sohvalle. Helposti vaimo kuin vaimo alkaa vältellä sellaista, jos tuntuu että kaikki keinot on jo käytetty. Parempi ottaa etäisyyttä ettei itsekin vajoa samaan tilaan. Pakko.
Yhdessä vaiheessa lähes loukkaannuin, kun koin että vaimo on iloinen kun lähden muualle tekemään ihan mitä tahansa. Nyt tajuan, että vaimo oli oikeasti iloinen puolestani. Olin viimein löytänyt taas intoa tehdä asioita.
Taitaa olla aika tärkeää viihtyä itsensäkin kanssa, ennen kuin voi kuvitella että muutkin viihtyisivät.
Vieläkin on huominen.
Rakastaa kuin ennen oli tuolla ensimmäisessä viestissä, jossa oli myös linkki siihen Mariskan - Liekki biisin, eli vaimo sanoi että ei rakasta enää yhtä paljon kuin ennen, vaan polttava on muuttunut vain kädenlämpöiseksi. Toivottavasti asia selvisi.
Ehkä minä olen puhunut hän on vain kuunnellut, mutta voit olla oikeassa että olen puhunut liikaa ja olisi syytä vaieta, en vain oikein osaa olla hiljaa. Vaimo sanoi että rakastui siihen itsevarmaan tyyppiin joka vei jalat alta, nyt se tyyppi on vain jossain, piilossa syvällä sisimmässä, on vain arka ja pelokas koiranpentu ahdistettuna nurkkaan. Itse olen hänelle sanonut joskus että ihminen joka ei rakasta itseään, ei voi rakastaa muita... En todellakaan rakasta itseäni tällä hetkellä, en tiedä onko sitten niin etten voi myöskään rakastaa ketään muutakaan. Onnistun aina suututtamaan vaimon, ehkä minun pitäisi lähteä pois ja heittää kännykkä metsään etten voi laittaa edes viestiä, enkä häiritä häntä mitenkään.
Töissäkin satoi paskaa niskaan ja käytännössä uhkailtiin lähes potkuilla koska työt ei oikein suju kun ajatukset on jossain aivan muualla, enkä pääse niistä eroon ja tarvitsisi keskittyä työntekoon. Kävin juttelemassa jo toistakymmentä sitten kuolleelle kaverilleni hänen haudallaan, kun en keksinyt ketään muuta kelle jutella...
Vaikka luotan ja haluan uskoa niin luulen että tuo "ystävä" on kuitenkin ainakin osasyynä tähän sotkuun, ehkä vaimosta tuntuu että joku toinen rakastaa häntä ja pitää häntä tärkeänä, jotain mitä minä en hänen mielestään ole tehnyt, osittain kyllä tottakin. Uskon että vaimo on ihastunut tai rakastunut jossain määrin uudestaan tähän vanhaan poikaystävään ja nyt hänestä tuntuu siltä että tämän "ystävän" kanssa kaikki olisi paremmin ja hän olisi onnellinen. Ehkä vain kuvittelen kaiken, mutta tällaisen kuvan olen saanut hänen puheistaan ja eleistään.
Näköjään oma tunne tuonkin suhteen oli oikeassa... Valitettavasti. 😭
Jotenkin asia vaivasi vaan niin kovin paljon ja kysyin suoraan ja vaimo sanoi, että kyllä tuo pitää paikkansa, eroa kohti tässä sitten kai ollaan menossa ei kai siitä mihinkään pääse. Menetyksiä olen kokenut niin paljon elämässä ja niistä nostanut itseni niin monta kertaa ylös että päätin jo ajat sitten etten enää jaksa itseäni nostaa, joten ei voi kuin toivoa valoisampaa huomista, mutta synkältä tämä vain näyttää...
Ei rakasta niinkuin ennen. Niinkuin alussa. Suomeksi se tarkoittaa että puoliso tunnistaa tuon rakkauden muodon mutta se ei kohdistu enää suhun. Kiertoilmaus josta voi lukee läpi aika paljon.
Kuulin ite tismalleen saman lauseen omalta exältä yli 12 vuoden suhteemme lähestyessä loppuaan mutten osannu yhdistää sitä vielä siinä vaiheessa toiseen ihmiseen.
Edellissivun lopussa toivoin että tällä sivulla sulla olis parempia uutisia mutta niin vaan sun epäilykset osoittautu toteen. Koet syystäkin että maailma paskantaa niskaan ja se on oikeutettua, on sitten omassa käytöksessäsi ollut parantamisen varaa suhteen aikana tai ei. Kirjotuksistas päätellen ehkä jotain, mutta et sä ilmeisesti mitään pahaa ole suhteessas tehny.
Mä meen oman eroni kanssa teitä pari kuukautta edellä, enkä osaa sanoo oikeen mitään mikä helpottais kenenkään oloo. Ehkä vaan sen että älä jää yksin. Koita jaksaa puuhata jotain. Lasten kanssa jotain, tai vaikka kaverin kanssa kalaan ennen kun järvet jäätyy.
Jaksamisia sinne.
Toivotaan parempaa huomista, tulevaisuutta.
mankka kirjoitti 29.8.2012 1:55
Ei rakasta niinkuin ennen. Niinkuin alussa. Suomeksi se tarkoittaa että puoliso tunnistaa tuon rakkauden muodon mutta se ei kohdistu enää suhun. Kiertoilmaus josta voi lukee läpi aika paljon.
Kuulin ite tismalleen saman lauseen omalta exältä yli 12 vuoden suhteemme lähestyessä loppuaan mutten osannu yhdistää sitä vielä siinä vaiheessa toiseen ihmiseen.Edellissivun lopussa toivoin että tällä sivulla sulla olis parempia uutisia mutta niin vaan sun epäilykset osoittautu toteen. Koet syystäkin että maailma paskantaa niskaan ja se on oikeutettua, on sitten omassa käytöksessäsi ollut parantamisen varaa suhteen aikana tai ei. Kirjotuksistas päätellen ehkä jotain, mutta et sä ilmeisesti mitään pahaa ole suhteessas tehny.
Mä meen oman eroni kanssa teitä pari kuukautta edellä, enkä osaa sanoo oikeen mitään mikä helpottais kenenkään oloo. Ehkä vaan sen että älä jää yksin. Koita jaksaa puuhata jotain. Lasten kanssa jotain, tai vaikka kaverin kanssa kalaan ennen kun järvet jäätyy.
Jaksamisia sinne.
Ehkä asia on noin kuin sanoit, mutta luulen että ehkä ihmismielikin on osaltaan oikeassa ja vaimo on vain totaalisen kyllästynyt puimiseen ja puhumiseen, siihen että en osaa antaa siunaaman rauhaa vaan olen kokoajan pohtimassa, miettimässä ja kyselemässä. Puhelimen piilottelu ja salailu on loppunut ja vaimo viestittelee nykyään aivan avoimesti, mikä sekin ahdistaa toki, mutta ei sentään niin pahoin kuin salailu ja piilottelu.
Vaimo ei kuitenkaan halua erota ja kun olen itse ottanut asian puheeksi kysymällä "Mitä sä sitten tahdot minulta? Haluatko erota?" Niin vaimo suuttuu ja sanoo että miksi heti pitää ottaa aina ero puheeksi. Toisaalta hän ei itsekkään tiedä mitä haluaa. Pahimman itsesyyttämisen ja kyseenalaistamisen "miksi kävi näin?" olen päässyt ja nyt mieli on sellainen että "No näin on tapahtunut, kyllä tästä johonkin edetään, on se sitten ylös tai alas."
Ihmismielen ja ammattiavunkin mielestä pitäisi malttaa olla vain hiljaa, antaa toiselle rauhaa ja tilaa. VOI VITTU KUN SE OLISI NIIN HELPPOA! En tiedä miksi mutta on vain tarve purkaa sydäntään ja puida asioita, vaikkei se johda mihinkään...
Sairaslomaa työterveydestä sain kun nukkuminen on ollut huonoa ja mieli maissa.
Sellaisia täältä tällä kertaa, toivotaan että tämä tästä joskus selviää...
Olen pahoillani, että suhteenne ovat menneet noin umpisolmuun ja toivonkin että solmut aukeaisivat.
Elämä voi mennä ylösalaisin ja tuntua, että enää ei jaksa. Toistuvastikin. Ja monesti tuntuukin, että enään en jaksa asioita oikealle tolalleen kääntää. Mutta yrittää pitää, eikö niin.
Eritoten ajattelen sinua, Conda, kun kirjoitan tätä.
On jo iso askel, että olet katsonut peiliin ja rehellisesti kohdannut sen mitä olet löytänyt.
Nopeaa ratkaisua ei varmasti ole ja huonoja hetkiä tulee, aivan varmasti, jolloin haluaisi vain luovuttaa... Mutta askel kerrallaan!🌻🙂🌻
Mieti aivan ensiksi, mistä itsevarmuus koostuu. Itsesi tuntemisesta, itsesi arvostamisesta ja sitä kautta rakastat itseäsi, kun hyväksyt itsesi. Olet kenties mokannut, mutta kukapa ei olisi joskus? Minä ainakin montakin kertaa. Ihmisiähän me vain olemme. Mutta aina yritetään muistaa että yön pimeimmän hetken jälkeen koittaa auringon sarastus.
Tee asioita, joista pidät; vaikka ihan pieniä asioita. (en yhtään tiedä mistä pidät, joten en ehdota mitään)
Unohda hetkeksi, että elämä on solmussa ja keskity toiseen ihmiseen. Muistatko mistä asioista vaimosi pitää? Älä pelkää ensimmäiseksi torjuntaa, vaan vie hänet esimerkiksi elokuviin, katsomaan jotain leffaa, josta hän pitää. Tai jos hän pitää kukista, osta hänelle kimppu ja laita vaasiin ja keitä kahvit, jotka juotte yhdessä pöydän vieressä ja kysy mitä hänelle kuuluu. Kuuntele ja muista, että monesti naiset haluavat ensisijaisesti tulla kuulluiksi, ei että miehet yrittävät heti ratkaista ongelmaa kaavalla: tässä rönsyilevässä tarinassa on joku pointti, ongelma ja nainen hakee ratkaisua siitä minulta.
Loppujen lopuksi ne pienet asiat ratkaisevat. 🙂👍
Ja muista, että meitä on täällä monta, jotka "kuuntelevat" ja yrittävät olla tukenasi.
"Yksi askel eteen, kaksi taakse... Mitä vitun letkajenkkaa tämä on?!"
Siinä vaimon sanat tuosta muutaman päivän takaa, mutta kuvaa tätä tilannetta hyvin.
Olen mustasukkainen ja "salapoliisi" joten ongin tuon "ystävän" osoitteen selville internetin ihmemaailman kautta, vaimo vihaa yli kaiken moista salapoliisihommaa joten mitä saavutin sillä... EN MITÄÄN!!! Juuri oli päästy muutama askel eteenpäin ja hiukan läheisyyttä palannut tähän suhteeseen ja muutama hymykin saatu aikaan.
Olen vain niin vitun tyhmä että osaan aina pilata kaiken, tähän sopii hyvin Nine Inch Nailsin/Johnny Cash (cover) biisi Hurt...
"What have I become
My sweetest friend
Everyone I know
goes away
In the end
And you could have it all
My empire of dirt
I will let you down
I will make you hurt"
Onnistun aina juuri noin, kaikki rakastamani ihmiset kuolevat tai muuten vain karkoitan heidät elämästäni, onnistun aina pettämään kaikki ja satuttamaan kaikkia.
Olen käynyt ammattiauttajalla jo kuukauden verran mutta luulen et sielläkin yritetään miettiä liikaa tätä parisuhdetta, eikä niinkään sitä että mikä minussa on vialla.
Kuinka ihminen voi olla näin yksinäinen ja hyljätty, vaikka ympärillä pitäisi olla rakkaita ihmisiä?!
Sitä en osaa sanoa...
Epäselvää tekstiä ja sekaisia tuntemuksia, mutta sekaisin on pienen ihmisen pääkin taas...
Onko se väärin että olen jo kirjoittanut viimeistä viestiä tälle maailmallee...
Mullakin on hieman samanlainen umpisolmu omassa parisuhteessa, tosi sekavaa tuntuu olevan. Ajatukset vellovat pääkuupassa eikä vaimon kanssa oikein pysty keskustelemaan mistään muusta kuin kuulemma omaisuuden jaosta. Rakastan vaimoani "kuin hullu puuroa" .
En haluaisi todellakaan erota vaan selvittää suhteen ongelmat/tekemäni virheet ja jatkaa vahvempana eteenpäin. Mutta tuntuu että olen yksin tämän selvittämishalun kanssa, toinen osapuoli ei näe mitään valoa tunnelin päässä. Olen loppujen lopuksi päätynyt siihen että olen valmis päästämään hänet menemään jos se tekee hänet onnelliseksi eikä hän pysty asioita selvittämään kanssani 😭
Ja Conda, kenenkään ihmisen takia ei kannata omaa henkeänsä uhrata oman käden toimesta, se ei ole sen arvoista. Itse olin joskus nuorempana suurin piirtein samoissa aatoksissa mutta elämä jatkui onneksi ja pääsin nousemaan jälleen jaloilleni.
Voimia kanssakumppanit, ennemmin tai myöhemmin se aurinko paistaa risukasaankin vaikkei tällä hetkellä siltä tunnu
Mitä Condalle tänään kuuluu?
Omat ajatukset palaa kevään ja kesän kriiseisin, iloihin ja suruihin. Muistin myös sinunkin ajatuksesi.
Toivottavasti voit paremmin!
Läheisten sairastumisten kautta itse löytämässä uusia uria elämälle. Mustasukkaisuudellekin, jolla on yhä paikkansa, mutta jotenkin se on hyvä ettei se enää tunnu niin kovinkaan tärkeältä. Tuntuu hassulta sanoa, mutta jotenkin tuntuu että suuremmat vastoinkäymiset ovat toistaiseksi pelastaneet minut tältä peikolta. Ei ehkä kokonaan mutta osittain.
Ehkä sitä uskaltaa vielä elääkin. 🙂
Aivan kuin mieheni olisi tun ensimmäisen viestin kirjottanutjoltain osin, olisi ihanaa että hän tuntusi tehneensä jotain väärin minua kohtaan, vaikka olen häntä tukenut ja kannatellut nämä vuodet.
Mutta toisaalta olen myös siinä tilanteessa, että minä olen se jota kohtaan rakkaus on loppunut. Jo kai vuosia sitten, en tiedä miksi mies minussa silti on roikkunut. Erosimme jo kerran viime vuonna, minun aloitteestani tuolloin, koska kodin tilanne oli niin järkyttävän tulehtunut. Mies purki omaa pahaa oloaan koko perheeseen, hänellä on myös narsistisia piirteitä (minua hoitavien tahojen mielipide) ja itsekkäitä käyttäytymismalleja ja syyttää aika paljon kaikesta muuta kuin itseään. Ei kanna vastuuta mistään.
Mies meni tuolloin aivan rikki, sitten syytti taas minua ja vihasi, sitten alkoi haluamaan taas. Minulla on liian vahva usko ihmiseen ja halusin myös että perhe olisi kokonainen. Muutama kuukausi oli soutamista ja huopaamista, mies vaikutti siltä että tajuaa omat virheensä, oli valmis hakemaan apua ja kävi kovasti jotain prosessia läpi. Oltiin jossain vaiheessa hyvin tiiviisti yhdessä, luulin että siinä oli jo jotain kun sitten mies vetäytyi ja kun kysyin miksi sanoi että ei tiedä onko tässä enää mitään. Menin palasiksi.
Hyvin pian tuon jalkeen sitten päätimme palata yhteen. Mies puhui jo että haluaa lisää lapsia, haluaa meille yhteisen kodin (meillä oli kaksi asuntoa mutta mies asui minun luonani lähes tulkoon koko ajan). Mutta sitten hän alkoi taas kieltämään omat virheensä, hän kielsi kaiken, että olisi mitään ongelmia. Alkoi palata takaisin siihen vanhaan. Aloin melkeinpä pelkäämään hänen seurassaan, en osannut olla, en osannut lähestyä, jotenkin vain tuntui että hän oli taas täynnä vihaa minua kohtaan. Olen yrittänyt saada läheisyyttä, mutta mies ei ole vuosiin halunnut suudella minua, eikä hän edes osaa sanoa miksi. Ei kai hän vain tunne mitään minua kohtaan. Ainut läheisyys mitä häneltä saa on seksi, jonka sen hän näkee että on minua varten vaikka on kyllä useimmiten ihan täysin vain hänen tarpeitaan varten.
Hän ei kovin paljon ole nähnyt vaivaa perheen eteen. Minä teen kaiken. Minä huolehdin täysin kaikista arkisista asioista. Mieheen ei voi luottaa sen vertaa että vaikka pyytää tekemään, niin ei se ikinä ole niin tärkeää että näkisi vaivaa. Aina on kaikki omat jutut tärkeämpiä kuin lapset tai minä. Olen myös tehnyt karhunpalvelusta, kun meillä on käytössä sellainen systeemi että lapset ovat välillä isällään, niin olen auttanut häntä ihan liikaa siinäkin. Hän ei oikein tunnu pärjäävän isän roolissa. On ihan hukassa (vaikka silti kyllä kovasti kritisoi minua äitinä vaikka tiedän olevani hyvä äiti). Olen vain niin kovasti halunnut sen olevan ratkaisu siihen, että hän alkaisi olemaan enemmän läsnä ja isä. Lapset eivät halua hänelle mennä, kuopus ei edes pidä isästään.
Minä kannan kaiken tämän harteillani, yritän ja yritän, kannustan puhun ja tuen. Mutta mitään ei tapahdu, tyhjiä lupauksia vain. Olen rättiväsynyt koko ajan. Eikä ihme, raskasta tämä arki on ollut. Ja nyt sitten tuli mieheltä viimeisin isku päin kasvoja. Hän ei halua olla kanssani koska olen niin tylsä... Hän on valittanut passiiviisuudestani ja olen siihen hänelle aina sanonut, että auta arjessa niin jaksan olla aktiivisempi. Mutta ei hän auta, eihän se hänen ongelmansa ole. Niin se aina menee. Hän ei kestä jos olen huonolla tuulella, hän ei kestä kuulla huoliani, hän suuttuu. Minun pitäisi olla 24/7 iloinen ja reipas vaikka ihan hirveä huoli asioista koko ajan ja kaikki vastuu minulla kun ei toista vain kiinnosta perheen hyvinvointi. Kun miehellä on mennyt huonosti, minä olen ollut se joka häntä kuuntelee ja tukee ja auttaa. Ei todellakaan toimi toisin päin. Minä saan vihat päälleni jos ilmaisen vähäisenkin huolen.
Hän on äärimmäisen negatiivinen ihminen. Hän valittaa ihan kaikesta. Kaikessa on aina jotain vikaa. Mitään en minäkään osaa tehdä oikein vaan hän aina tietää kaiken paremmin. Jatkuvaa neuvomista, vieläpä asioissa joita ei itse osaa tehdä. Ja joissa en todellakaan tarvitse apua, vaan minä osaan hommani. Ja olen tuosta sanonut hänelle ihan jatkuvasti, mutta ei se vaan lopu. Hän mainitsee välillä pielessä olevista asioista kuin lapselle tai alaiselle. Kun sanon siitä, hän myöntää toimivansa väärin mutta se vain jatkuu.
Ja tosiaan, nyt olen sitten liian tylsä. Olipa ihan kiva isku vasten kasvoja. Häntä ei paina se, että välit lapsiin ovat huonot, häntä painaa se että en osaa viihdyttää häntä tarpeeksi. Hän on itse täysin oma-aloitteeton mitä tulee arkeen. Ja hän haluaisi että keksisin enemmän aktiviteettia perheelle. Ja mitä sekin on, mennään mihin tahansa niin minä hoidan kaiken pukemisen, pakkaamisen, rutiinit. Vaikka pyydän häntä koko ajan auttamaan, niin aina on jotain paljon tärkeämpää omaa juttua. Latailla kameraa, katsoa netistä ties mitä ja sanoo että kohta kun olen tämän hoitanut ja kohta kohta, mutta mitään ei tapahdu. Ja sitten kun olemme paikan päällä, oli se missä tahansa, ei hän ole läsnä meidän kanssa, vaan hän näprää koko ajan kännykkäänsä. Hänellä on todella vakava riippuvuus kännykästään. Hän näprää sitä ihan koko ajan kotona ollessaankin. Ja lapset valittavat kun isä ei huomaa heitä siellä ollessaan, kun silloinkin kännykkä on tärkein.
Ja minä olen tylsä eikä hän halua viettää enää aikaansa minun kanssa. Ja muuten tiedoksi vaan että ei hän yksinäänkään mitään aktiviteettia harrasta.
No kai sitä sitten pitäisi ottaa opiksi. Toivo oli siinä kun mies todella myönsi virheitään, oli aivan rikki ja halusi apua. Vuorovaikutus oli erilaista. Mutta se menikin sitten ohi. Ei hän nyt kuulemma ole ollenkaan minua tuossa välissäkään halunnut, halunnut vaan perheen ja hienon elämän. Mutta mä olen se väärä ihminen. Mikä tuntuu melkeinpä loukkaukselta, koska olen ollut hänen elämässään luotettavin ja turvallisin ihminen.
Miksu29, kenenkään toisen takia ei kannata henkeään tosiaan riistää ja ajattelen aina enemmän muita ihmisiä kuin itseäni ja jotenkin tuo oman hengen riistämisen ajattelu on kai jokin keino vain paeta kaikkea paskaa mitä niskaan sataa.
Ihmismieli, siinähän tämä elämä. Hiljalleen olen huomannut että en jaksa enää oikein välittää vaan menen eteenpäin päivä kerrallaan. Välillä tuntuu että minua halutaan ajaa eroamaan kun toinen ei sitä uskalla tehdä, ehkä ne on vain omia hölmöjä ajatuksia taas, en tiedä. Tuon "ystävän" kanssa puhuminen on kai vähentynyt, ainakin vaimo näin sanoo ja haluan siihen uskoa. Elokuun aikana hän soitteli tälle "ystävälle" noin 600 minuuttia eli lähes 20 minuuttia joka päivä ja kun siihen lisätään että tämä ystävä soitteli takaisin niin... en tiedä.
Leenu80, meillähän nyt vaimon rakkaus ei ole suoranaisesti loppunut ja on sanonut että rakastaa minua edelleen, mutta kuten jo ekassa viestissä sanottua niin se polttava rakkaus on muuttunut vain kädenlämpöiseksi. Meillä ei ole koko kriisin aikana ollut seksielämää mikä sekin ainakin näin miehenä kyllä syö omaa miehisyyden tunnetta ja itsetuntoa.
Tunnen negatiivisiä ihmisiä ja voin sanoa että en kyllä vihaa mitään niin paljon kuin ihmisiä jotka aina kääntää kaikki negatiiviseksi, itse olen aina pyrkinyt tekemään kaiken juuri toisinpäin ja löytämään kaikesta jotain positiivista.
Meillä vaimo on se jolla on jonkinlainen kännykkä riippuvuus tai kaiketi jonkinlainen facebook riippuvuus ennemminkin, siellä täytyy jatkuvasti käydä tarkistaan onko viestiä ja päivityksiä sun muuta hömppää sinne tullut, oltiin kahdestaan ulkona syömässä, mutta silloinkaan ei voinut olla käymättä facebookissa.
Itsekin huomautan kyllä helposti ja olen mielestäni aina oikeassa tai ainakin tiedän paremmin kuin muut, mutta olen oppinut iän myötä pitämään suuni kiinni ja en nykyisin enää läheskään niin usein korjaa jonkun sanomisia tai neuvo kuinka he voisivat tehdä asian oikein tai ainakin minun mielestäni oikein.
Sellaisia tällä kertaa, jotain päätöksiä olen oman elämän suhteen tehnyt joista nyt yritän pitää kiinni ja aloin kirjoittaa päiväkirjaa, jotta lakkaisin puimasta asioita. Päiväkirjaan kai jotenkin pystyy purkamaan omia tunteitaan ja sanomaan sellaisia asioita joita ei oikein uskalla sanoa toisella. Vaikeaa tämä edelleen on varsinkin kun vaimon vastaus kaikkeen on aina vain "En tiedä"