Voin sanoa, että kuulostaa erittäin tutulta. Puolison diagnoosi ei ollut heti selvä, joten alussa en osannut varmaankaan suhtautua oikein. Olen huolissani, kun suhteemme on nyt kriisissä. Lääkitystä ei ole löytynyt.

Olisi tärkeää, että itsellä olisi oma elämä, opiskelu, työ, ystävät, tukiverkko ja harrastukset, jotta jaksaa siinä rinnalla. Terapia olisi myös erittäin keskeistä koko ajan.

Epävakaassa persoonallisuudessa juuri se "kannattelu" on puuttunut lapsuudessa.

Epävakaan kanssa ehkä tärkein juttu on se että ymmärtääkö epävakaa oman historiansa ja onko valmis tekeen asioita korjatakseen "itseään".

Yleensä epävakaus korjaantuu iän myötä, mutta taas se tarkoittaa että ymmärtääkö epävakaa itseänsä.

Vielä lopuksi jokainen ihminen on jonkin verran epävakaa, mutta milloin se johtaa diagnoosiin on toinen juttu. Ja kuinka pahaksi persoonallisuushäiriö luokitellaan. Jos haluat oppia ja osallistus epävakaan parantumis prosessiin pyydä päästä mukaan lääkärikäynneille, ja osallistu keskusteluu.

Jos epävakaa ei näe itse tarvitsevansa apua on vaikea auttaa...

Epävakaan on yleensä lopetettava alkoholin käyttö, tai minimoitava se.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Dg. puolisolla on. Haluaa apua terveydehoidollisiin asioihin, niiden kontaktien luomiseen. Autan toki missä voin. Käy terapiassa itse, mutta,sabotoi pariterapiamme mm. lopettamalla sen salassa. Tuntuu että teoriassa ymmärtää hyvinä aikoina haasteen ja sen vaikutukset. Ihan pienestä tulee ihan kauhea riita(esim. ilmeeni, väärä sananpainotus jne...,vaikkei edes liity häneen) jolloin saan hakkuja kuulustelun jäljeen kun casraus ei tyydytä, kiroilua, huutoa, erouhkailuja ym. , painostamista ja kiristämistä jne. On täysin tavoitttamattomissa kun  "putoaa" vihaan. Purkaa ja pakkaa omaisuuttaan kun eromielessä, huomionhakuista käytöstä ja kiukuttelua, uhma kuin lapsella. Muuttaa erihuoneeseen asumaan ja on kyin ei olisi mitään hätää, ignooraa täysin. Tuntuu että kaikki pyörii vain hänen tarpeidensa ympärillä, minulla,ei oikeastaan mitään arvoa. Rajoja vedän, tuen, kannustaan, kiitän  annan hellyyttä jne. Mikään vain ei riitä. Jos jotain pyydän itselleni(mikä on todella harvoin, (tulee kauhea riita jossa erouhka heti ym.), jää tunne että minun pitäisi cain olla ainacalmiiba käytettävissä hänen tarpeisiin. Näiden tilanteiden jälkeen on kuin minua ei olisi olemassakaan. Joskus putoaa itsetuhoiseen itkunasennukseen, jossa minun sitten pitäisi hänet nostaa ylös. Tuntuu kuin joutuisin pakotetuksi äidiksi, terapeutiksi, assistentinksi, tarjoamaan seksuaalisua palveluksua hänen halujen mukaan jne. Taistelen terapeutikta saatujen ohjeiden mukaan tätä alisramiseksi kokemaani käytöstä vastaan. Suhteen pelisäännöt muuttuvat usein ja hänen mielensä mukaan.Jos olen surullinen, empatiakyky on olematon. Voi hylätä minut kylmästi vaikka,syyttää itse ettei minuun voi luottaa. Arvaanaton, impulsiivinen, mustavalkoinen....Olen enkeli tai alhaisimmasta,alhaisin. Tuntuu ettei mikään oikein auta ja jos jotain apua olisi tulossa, niin se sabotoidaan. Suhteen alussa oli täysin eri ihminen, Tuntuu että teeskentele jotain ja nyt totuus alkaa paljastua. En tiedä suostuisiko lääkäriin yhdessä, epäilen että ei. Ajoittain on kiitollinen kun tuen ja,autan, välillä suuttuuxettä älä sinä kuule sotkeudu asioihini! Ristiriitaisuus on hurja. Oma elämä minulla onneksi ok, kotona oken vain totaalisen yksinäinen ja tuntuu että näiden "kohtausten" myötä ei hyvätkään hetket tunnu enää miltään. Ne tuntuvat vain esityksistä, jonka takana on jotain mitä toinen haluaa. Perheensä tietää hänen haasteestaan, mutteivat ehkä mitä se täällä kotona on. Olen väsynyt, turta, jossakinmäärin akan masentua. Minun on vaikea ymmärtää kuinka toinen voi kohdella minua näin, en kiskaan voisi kohdella toista näin. Hän vaatii paljon jotta olisi muka turvallinen olo, muttei anna itse mitään. En tiedä mitä tehdä, olisiko viisainta vain pelastaa itseni. Pahinta on olla yksin parisuhteessa.

Uskon että ajoittain on halukas tekemään asioille jotain. Edistymistäkin on. Nämä jopa viikkojen "tilannepäällä" olot väsyttävät minut. Vievät pohjan kaikelta mitä yhdessä rakennettu. Hän ikäänkuin kokoaa sotajoukkoja minua vastan kun tunnekuohu tulee, ilmoittaa tutuille erosta, soitti äidilleni, työpaikalleni ym. Nämä ovat nyt jääneet osin pois. Oli hirveää siivota "sotkuja" sen jälkeen, työni sain pelastettua. Onko tyypillistä että puoliso käskytetään toimimaan juuri siten kun tunnekuohuilija haluaa: teet nyt juuri näin tai sitten tapahtuu jotain (uhkaus seuraamuksista jos en tee), tai ottaa hatkat kotoa kun suuttuu ja,satojen kilometrien päästä tukee viesti että itkee nyt tuolla jossakin ja jos en tule nyt heti pyytämään anteeksi sinne paikanpäälle, niin se on merkki etten välitä, olen narsisti ja ties mitä. Miten nöissä tilanteissa on viisainta toimia, kun normaali sovitteleva, perusteleva ja lohduttavakin puhe ei riitä.

epävakaan puoliso pitkässä avioliitossa

Haluan kirjoittaa tänne koska asia koskee mitä suurimmassa määrin elämääni ja avioliittoani.Olen ollut 40 vuotta avioliitossa epävakaan miehen kanssa.Epävakaus on erittäin vakava psyykkinen vika.Se on usein seurausta lapsuuden traumoista,niinkuin miehellänikin.Olen läpikäynyt erilaisia kriisejä elämäni aikana.Olen periaatteessa ollut yksinhuoltaja koko ikäni.Olen kasvattanut kaksi poikaa aikuiseksi ja heillä on omat elämät.Mieheni on ollut kuin kolmas lapsi.Hän opiskeli autoinsinööriksi nuorena ja yritti työelämään,mutta se ei onnistunut,koska aina oli joku vika työpaikassa.Hän sairastui ensin vakavaan paniikkihäiriöön ja joutui työkyvyttömyyseläkkeelle.Siitä seurasi vähitellen paheneva alkoholismi.Mieheni on älykäs ja osaa manipuloida läheisiään ja aikaisemmin minua varsinkin.Olen ollut erittäin läheisriippuvainen.Opiskelin itse aikuisena ammatin ja pääsin onneksi työelämään.Nyt saan eläkettä noista vuosista,Mieheni raitistui 10 vuotta sitten.Olen tällä hetkellä mieheni omaishoitaja,hänellä on myös fyysisiä sairauksia.Mitkään terapiahoidot eivät ole onnistuneet miehelläni.Olen nyt vasta seniorina vähitellen irtaantunut miehestäni.Olen puhunut erosta,mutta hän uhkaa heti itsemurhalla.Olen päättänyt että haen avioeroa,koska mieheni on hyvin hoitokielteinen.Haluan elää omaa elämääni.Käyn surutyötä läpi elämästäni.Onneksi minulla on tukea läheisistä ja ystävistä.Suosittelen kaikkia epävakaiden läheisiä hakemaan itselleen tukea läheisistä,ystävistä ja mielenterveysjärjestöistä.Epävakaan kanssa on äärimmäisen raskasta elää ja siinä tarvitsee kaiken mahdollisen tuen.Puolison terapeutiksi ei saa ruveta.Sen virheen olen itse aikanaan tehnyt.Epävakaa on hyvä puhumaan ja osaa kääntää syyllisyyden aina muihin.Epävakaan tunnetiloista pitää yrittää pysyä erossa ja säilyttää maltti ja terve järki.Sitten on se toinen viehättävä puoli joka vetoaa ja vannoo rakastavansa.Epävakaa on erittäin ripustautuva lapsuuden traumojensa takia ja pelkää hylkäämistä. uupunut vaimo

Myyrymanteli kirjoitti:
Uskon että ajoittain on halukas tekemään asioille jotain. Edistymistäkin on. Nämä jopa viikkojen "tilannepäällä" olot väsyttävät minut. Vievät pohjan kaikelta mitä yhdessä rakennettu. Hän ikäänkuin kokoaa sotajoukkoja minua vastan kun tunnekuohu tulee, ilmoittaa tutuille erosta, soitti äidilleni, työpaikalleni ym. Nämä ovat nyt jääneet osin pois. Oli hirveää siivota "sotkuja" sen jälkeen, työni sain pelastettua. Onko tyypillistä että puoliso käskytetään toimimaan juuri siten kun tunnekuohuilija haluaa: teet nyt juuri näin tai sitten tapahtuu jotain (uhkaus seuraamuksista jos en tee), tai ottaa hatkat kotoa kun suuttuu ja,satojen kilometrien päästä tukee viesti että itkee nyt tuolla jossakin ja jos en tule nyt heti pyytämään anteeksi sinne paikanpäälle, niin se on merkki etten välitä, olen narsisti ja ties mitä. Miten nöissä tilanteissa on viisainta toimia, kun normaali sovitteleva, perusteleva ja lohduttavakin puhe ei riitä.

Tuo "sotajoukkojen" kerääminen on varmaan aika normi juttu epävakaalla. Hän haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi kun on paha olla. Tavallaa kiukuttelu, ja järjettömät draamat kuuluu asiaan, jotta hänet nähdään.

Sisällä on pieni ihminen joka ei ole tullut kuulluksi, nähdyksi, ja ymmärretyksi lapsena. Koska edelliset eivät ole toteutuneet sisäinen pelko ajaa tekemään asioita joista läheiset kärsii...silti hänen on paha olla.

Hänen vihansa pitäisi kääntyä oikeaan osoitteeseen eli vanhempii, jotka ovat saaneet aikaiseksi persoonallisuus häiriön. Jos hän ei kyseenalaista vanhempiaan...hän on sama lapsi vanhuuteen asti.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Yli sukupolvelle.

Persoonallisuus on sairaus kuten alkoholismikin. Voisi tehdä joskus tutkimuksen kuinka moni alkoholisti, tai muiden päihteiden käyttäjä on persoonallisuus häiriöinen.

Persoonallisuus häiiötä on useampaa sorttia yleensä häiriö on usealla persoonan osa-alueella. On jokseenkin todennäköistä että Persoonallisuus häiriöisen toinen tai molemmat vanhemmat ovat kärsineet persoonallisuus häiriöstä, ja tai muista mielensairauksista.

Epävakaa tuntee ensin ja toimii, sitten ajattelee, voi jopa tunnustaa toimineensa väärin, ja pyytää anteeksi.

Kyllä: tunnustaa tehneensä väärin muttei mahda itselleen mitään ja,sana draama toistuu. Osaa esittää hyvinkin fiksua ym. Ja se turhauttaa koska kotona tätä ei juurikaan näy. Molemmat vanhemmat ovat kohdelleet pahasti kaltoin ja hän puhuu niistä turtana, kuin puhuisi säästä. Ja ne obnuka käsitelty ja hä  voi hyvin. Mitään kipeitä asioita ei ole puhunut vanhempiensa kanssa, ne vain kuitataan " ei vanhoja toinna muistella" ja elämä jatkuu. Puolisoni nostaa perheensä tietyllä tapaa jalustalle ja tekee heidän eteensä mitä vain. Åitää itseään hyväntekijänä. Tutut saavat saman kohtelun, heille mitä vain.. Minä taas....Mitään tarpeitani ei huomioida, pyynnöstä siihen tulee kauhea riita erouhkineen. Minun pitäisi vain olla kyökkipiika, leipuri ja seksiautomaatti, väsymätön tukija ja hellittellä kuin pientä lasta.  Alussa hän oli aivan toisenlainen, joskin epävakaus näkyi. Yhteenmuuton jäljeen muutos hiljalleen todella huonompaan. Sabotoi kaiken avun ja pitää minua assistenttunaan. Pidän puoleni ja minulla on omaa elämää, ystäviä ym. Tunteet alkavat kuolettua ja olen pääosin yksin. Jos toinen saa huutohaukkumisillaan minut itkemään, niin ei välittänyt hittojajaan siitä, saattoi tehdä välirikon kun "esitän" itkua ja manipuloin häntä jäämään. Laannuttuaan itkua ja uhriutumista, piti kannatella tässäkin. Ainaista kannattelua ja ikäänkuin lapsen hoivaamista nyt tämä elämä. Tai murrosikäisen ignooraamisen sietämistä. Uhoa ja uhmaa. Mihinkään sojittuun ei voi luottaa. Ei tässä mitään järkevää ja tasavertaista parisuhdetta voi rakentaa mitenkään, vaikka hän usein saarnaa kuinka minunkin pitää tehdä jotain, nöyrtyä ja osoittaa Rakkautta paremmin...lista virheistäni on piiiiiiiiitkä, kuinka ällöttävä ja kamala olen. Jalustallenoston aikaan olen niihin ihna, lempeyttä ja vaikka mitä on aivan liikaa. Niin tai näin, minä TUKEHDUN. Ja se,ainainen epäilys että juonen jotakin, en oikeasti rakasta jne...Jaiken keskiössä on vain toisen  tunteet ja tarpeet. Esittäväköhän alussa jotain muuta kuin oikeasti ovat? Kiinnostuksenkohteet  intiimiläheisyys, toisen huomiointi ym?

Miehesi on sairastunut lapsena ja nuorena jomman kumman tai molempien vanhempien persoonallisuus häiriöstä. Onko teillä lapsia? Jos on miten he ovat selvinneet.

Onko sinulla mahdollisuutta muuttaa toiseen osoitteeseen joksikin aikaa? Ja katsoa "etäämmältä" parisuhdettanne.

En usko että esittävät. Luulen että persoonallisuushäiriöisen on vain vaikea luottaa aluksi...sitten kun luottaa alkaa dramatiikka.

Persoonallisuus häiriöiset saattavat hyväksyä jonkin muun mielenterveys diagnoosin helpommin kuin mikä heillä pohjimmillaan jäytää. Se tuntuu niin pahalta kohdata totuus et persoona on sairas, ja sen sairastuttajat on omat manhemmat.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisäys
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: Korjaus
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Se on totta että persoonallisuushäiriöinen ei osaa käsitellä omia tunteita.Vieläkin vaikka olemme senioreita puolisoni voi sanoa että hän ei ymmärrä mitä tarkoitan,kun sanon että meidän välinen kommunikaatio ei toimi.Persoonallisuushäiriöinen tarvitsisi pitkäkestoista terapiaa,paras ehkä DKT-terapia(Dialektinen käyttäytymisterapia).Miehelläni valitettavasti ei ole onnistunut mikään.Olen edelleen hyvin ristiriitaisissa olotiloissa eroaikeissani.Hänen kanssaan ei voi keskustella rauhallisesti.Persoonallisuushäiriöinen kokee itsensä hyvin huonoksi ja epäonnistuneeksi ja voi syyttää siitä läheisiä.Äärimmäiset tyhjyydentunteet ja depressio ovat tavallisia.Kaikki tunteet heijastetaan pois itsestä.Lapsuuden traumojen selvittäminen on todella vaikeaa.Vihan tunteiden osottaminen väärinkäytöksistä ei oikein onnistu.Miehelläni on vaikeita eroahdistus kokemuksia lapsuudesta.Äiti jättänyt hänet pienenä 5-6 vuotta yksin kotiin ja uhannut tehdä itsemurhan juoksemalla auton alle.Hänen äidillään on ollut psyykkinen sairaus,ollut myös sairaalassa hoidettavana.Mieheni suhtautui äitiinsä tämän eläessä ihannoivasti ja suojelevasti.Vihantunteita ei osannut ollenkaan näyttää.Ei pystynyt purkamaan tunteitaan äitinsä eläessä,eikä vielä nytkään.Aina sanoo että lapsuus oli ihan hyvä.Varmaan itsesuojeluvaisto.Olen itse käynyt puhumassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa terveyskeskuksessa.Siitä on ollut apua.Kaikkein suurin apu oman kokemuksen mukaan on vertaistuesta,esim FinFami omaisten etujärjestö.Lämpimästi kehoitan kaikkia liitymään tähän yhdistykseen.Siellä on monenlaista toimintaa ja voi saada ystäviä ja sitä vertaistukea.Tärkeintä on pitää omasta hyvinvoinnista huolta ja suoda itselleen virkistystä.Puolison terapeutiksi,lääkäriksi,psykiatriksi,hoitajaksi ei voi ryhtyä,siinä uuvuttaa itsensä.

Hienoja kommentteja, kiitos. Antaa perspektiiviä itselle. Rankinta on tuo tunteiden heijastaminen minuun, lähimpänä otan eniten sitä vastaan. Ja tuo, että luottamuksen myötä draama lisääntyy. Ymmärrän hyvin että ihmisen elämässä tunteet "heijjaavat", on varmasti todella raskasta kokea noita tunteita häiriön myötä. Lapsia ei ole joten siinä suhteessa huoli pois. Olen pohtinut kuinka tätä pahinta terää näiltä heilahteluilta saisi pois. Ajatus siitä, että mahdollista eroa joutuu pohtimaan vaihtoehtona toistuvasti  on hyvin raskas. Vihavaihetta äitiään kohtaan ei ole toisella tullut, joten sitä pohdin myös, joskin hän on käsitellyt paljonkin asioita. Tuo on mielenkiintoinen juuri, että ko. häiriön hyväksyminen itsellä voi olla, se vaikein asia, ehkäpä jopa mahdoton? Koen että vasta hyväksymisen kautta tilanne etenisi. Finfami on varmasti hyvä, ei ole muutoin saatavilla kuin netin kautta missä olen. Neuvontaa olen saanut ja käyn sitä saamassa ajoittain kun oma jaksaminen on uhattuna. On kuitenkin rohkaisevaa kuulla, että meitä on muitakin samankaltaisessa tilanteessa. Ja menemme eteenpäin.

Rajaan tehokkaasti tiettyä epätoivottua käytöstä pois, ehkäpä se siksikin on uuvuttavaa. Kuitenkin rajojen vetäminen on itselle tärkeää: mitä minä hyksyn ja mitä en. Draamat pitkittyvät. Toimin saamieni ohjeiden mukaan ja mikä itsestäni on oikein.Turrun ajoittain näissä tilanteissa ja väsyn. Välillä onnistuu ja välillä on vaikeaa. En halua satuttaa toista, enkä tulla itse satutetuksi. Johdonmukaisuus omissa teoissa, siihen pyrin. Toivon että siitä osaltaan tulisi turvantunnetta meille molemmille. Toivon.

Hei kaikille,

Vinkiksi, vaikka saatattekin jo tietää, että keskusteluissa mainittu FinFami toimii myös täällä Tukinetissä. Heillä on säännöllisesti ryhmächattejä eli joka keskiviikko klo 17-19.

Lisäksi heillä toimii läheisille suunnattu tukisuhdepalvelu ja ajoittain on myös suljettuja keskusteluryhmiä.

Kaikki FinFamin Tukinetissä olevat palvelut löytää täältä: https://tukinet.net/toimijat/finfami-299471729/

Jatkan aiheesta, koska erään kirjoittajan sana "TUKEHDUN" syöpyi mieleeni. Minua joko palvotaan ja sanallisesti olen ihminen jota ilman hän ei tässä maailmassa halua olla

Ja pieninkin pyyntö joka ei ovi hänelle saa reaktiom aikaan että olen mielisairas, minut pitää laittaa hoitoon jne. Hän kommentoi kroppaani , koskettelee ja tuijottaa kuin olisin hänen omaisuuttaan, seksuaalisten himojen kohde. Tuntuu ettei minulla muuta virkaa olevaan. Minulla on likainen olo ja pelkästä ajatuksestakin voin pahoin. Kaikki pyörii toisen ympärillä. Jos kerron jotain omasta pahasta mielestä parisuhteessa, aihe kääntyy aina häneen ja kuinka hirveästi hän kärsii minun toimintani seurauksena. Aina hän vie voiton. Aina. Ja minun pitäisi jaksaa häntä lohduttaa ja kannatella oman suruni keskellä. Vaikka minulla olisi kovia kipuja liian rajun intiimin läheisyydestä jäljeen. Hän luettelee vihapäissään minulle diagnooseja joita minulla ei oikeasti ole, eikä ole edes oireitakaan. Palan loppuun vain hänen palvelitanaan olosta. Olen todella vähään tyytyväinen mutten saa pienintäkään. Rippeitä vain joten en voi sanoa,etten ole saanut. Se miten hän kokee olevansa muka tehnyt kaikkensa eteeni on naurettava ajatus kun kaikki pyörii vain hänen naoabsa ympärillä. Tuntuu että minun tarpeitani ja toiveitani kysytään vain siksi että ne voi lytätä ja nauraa päälle ja toivottaa minut hourulaan.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: Lisäys