Hei,

tämä keskustelu on minulle tosi tärkeä. Minulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus(häiriö) ja tunnistan itseni noista edellä kuvatuista esimerkeistä. Olen seniori-ikäinen ja yksin asuva nainen. Olen ollut kymmeniä vuosia tietoinen lapsuuden ja nuoruuden molempien vanhempieni kaltoin kohtelusta, pannut väillä yhteydet poikkikin ja vihannut heitä vuosikymmeniä.

Minun perhetragediani on, että kukaan muu perheessä ei ole tunnustanut minun traumaattista taustaani, johon liittyy sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Minua on niin kauan kuin muistan syyllistetty, koska syyllistän vanhempia - heitä tulisi neljännen käskyn mukaan kunnioittaa ja rakastaa. Olen käynyt ryhmäterapiassa, sairastunut siitä psykoosiin, jota kesti toista vuotta. Sitten olen käynyt ns tukikeskusteluissa, joissa hoitaja joko ei puhu juuri koskaan mitään tai sitten lässyttää jotain naiivia ja kirjoittaa mielestäni typeriä muistiinpanoja potilasasiakirjoihin ja luottamus häneen on niiden myötä mennyt. Mihinkään adekvaattiin terapiaan ei paikkakunnalla ole mahdollisuutta. Ja jotenkin pitäisi sekasortoisten ja voimakkaiden tunteiden ja yliherkkyyden kanssa pärjätä. Puhumattakaan yksinäisyydestä ja huonosta itsetunnosta, joka on elämän myötä tavallaan vain voimistunut.

On totta, että myös minä kaipaan valtavasti myötätuntoa ja ymmärrystä, tulenkin hyvin toimeen suvaitsevaisten, avarakatseisten ja viisaiden ihmisten kanssa. Olen yrittänyt opetella tunnistamaan tunteitani, mutta sekin on vaikeaa yksinäisyydessä. Ainoa perheeni ovat dementoitunut äitini ja kaksi veljeäni, joista toinen on myös jo muistisairas. Kenen kanssa harjoitella rakentavaa tunteiden käsittelyä, kenen pinna kestäisi minua, kun perheenjäsenten ei kestä? Käyn yhä osa-aikatyössä yhden pv viikossa, ja se on hetken henkireikä, siellä tulen toimeen ihmisten kanssa ja saan itsetunnolle vahvistusta tekemällä jotain hyödyllistä, mutta sekin loppuu ensi syksynä, pelkään jo sitäkin.

Me epävakaat emme aina voi mitään tietyille piirteillemme, eivätkä ne parane meitä syyllistämällä. Ymmärrys ja pitkä pinna auttavat. Meille vihanilmaisujen taustalla ovat monta kertaa itse asiassa pettymyksen, turhautumisen tai surun tunteet - joille emme ole oppineet muuta tapaa ilmaista.

Mutta minä ymmärrän myös, miten kuormittavaa epävakaan persoonan kanssa eläminen voi olla. Ailahtelevaisuus ja voimakkaat tunteet ottavat kenen tahansa voimille - varmaan kuitenkin eniten meidän omillemme, elämä on tuskaisaa ja raskasta. Häpeän ja syyllisyyden tunteet ainaisesti läsnä olevia ja mieltä painavia. Kiitos kaikille, jotka osaavat keventää tilanteita huumorilla tai jollain muulla rakentavalla oivalluksella!

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 4 kuukautta sitten. Syy: Lisäykset ja kirjoitusvirheiden korjaukset
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 4 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Kiitos Piia kirjoituksestasi. Se on totta että näkökulmia on kaksi kun on kaksi ihmistä. Sain paljon ajattelemisen aihetta. Tämä on jatkuvaa tasapainottelua ja tuntuu kuin toisen tasapainossa pysyminen olisi minun vastuullani. Niin kauan kun jaksan ikäänkuin varoen kävellä munankuorilla ja joustaa ja pehmittää kaiken sanomani, niin silloin asiat sujuvat. Kun uuvun ja kerron sen ja kerron mitä minä vuorostani tarvitsisin niin en sitä saa. Kun toinen nyt vain ei ole sillä tuulella ja vaikka on luvannut. Jää valitettava tunne yksipuolisuudesta, petetyt lupaukset sattuu. Tuntuu että on vain toinen ja aina se toinen on suurempi omine tarpeineen. Terapiat ja sieltä saadut hyvät neuvot lentävät ikkunasta ulos kun toinen suuttuu, ulkopuoliset sotketaan asiaan jotka eivät tiedä tapahtumista paljoakaan ja jutut ovat väristyneet hurjasti. Riita ei pysy aiheessa vaan iskuja  satelee kipeistä asioista joita olen hölmöyksissäni kertonut esim. lapsuudestani. Ja kaikki on loppu on viha tulee, kaiken saa menettää ihan tuosta vain. Koen vaikeaksi sen, että toinen "opettaa" kuinka minun tulisi elää ja olla muttei itse elä opetustensa mukaan. Kun toinen suuttuu, niin hän keksii asioita, sanoo niitä ääneen ja sitten väittää minun sanoneen niin. Ikäänkuin se "keksiminen" syntyy omista ajatuksistaan ja niitä ääneen toistellessa asiamuuttuu todeksi, minun sanomanani. Mistähän tämäkin toiminta,syntyy, olen yrittänyt ymmärtää mutten oijein onnistu. Aikanaan yritin perustella asioita mitkä eivät todellakaan ole totta. Ihan mahdotonta ja jos joskus sanoma meni tuntikausien keskustelun jälkeen läpi, niin myöhemmin sain syytökset kuinka manipuloin häntä uskomaan asioita. Enää en jaksa yrittää. Toinen ei kuule muuta kuin omat juttunsa ja kun viha on ohi, niin kaiken pitäisi olla pyyhitty pois ja elo autuasta. Mitään ei saa,kaivelka keskusteltavaksi tai olen aloittanut riidan uudelleen. Toistuvat todella raskaat loukkaukset ovat vaikeat unohtaa. Ja kun ne vain toistuvat. Ymmärrä siten kun voin ettei toisella ole todellakaan helppoa, se on  ihan varmasti niin raastavan kivuliasta  kuin  vain olla voi. Olen hakenut hänelle ja meille apua, muttei se oikein taida riittää. Minä saan pahimmat ryöpytykset ja muille sitten ne parhaat/paremmat palat. Tuntuu pahalta kuulla kuinka itseään haukkuu toistuvasti ja puhuu itsestään alentavaan sävyyn. Vertaistukea ei oikein  ole täälläkään tai juuri muutakaan. Terapian avusta toinen kieltäytyy nyt, joten päätös jaksanko jäänee sekin minulle. Ystäviäni en näillä kuormita, eivätkä he mitään asualle voisikaan. Joskus puhuin jotain kun asia oli minulle uusi ja outo, nyt kuitenkin tiedän enemmän ja ystävilläkin on omat murheensa. Kuten itselläkin, juttelemme niistä ja saamme voimia toisiltamme. Toki on niin paljon mitä en ymmärrä toisen maailmasta ja on vaikea sulattaa hurjia syytöksiä ynnä muuta. Vaikea vain ynohtaa että se oli vain vihassa sanottu jota ei (kai) tarkoita. On suuri harmi että tuki kaikki keskittyy suurten kaupunkien läheisyyteen nettiä lukuunottanatta. Olen pahoillani ettet ole tullut kuulluksi ja nähdyksi kokemustesi suhteen siten kuin olisit ansainnut. Töissä käyminen on hyvä (itsellekin) jotta on kodin ulkopuolista elämää joka rikastaa sisäistä maailmaa monin tavoin. Ystävistäni kiitän ja harrastuksistani. Rukoilen ja rauhoitan mieltäni eri tavoin jotta jaksan ja yritän putää itsestäni hyvää huolta. Meillä kaikilla on omat juttumme joiden kanssa yrittää tulla toimeen. Voimia toivotan.

Hei,

ei mikään ihmissuhde ole yhden ihmisen vastuulla, tarvitaan aina vähintään se kaksi. Ja varmaan harvat pitkäaikaiset suhteet ovat yhtä ruusuilla tanssimista. Ja epävakaan persoonan kanssa toiselta vaaditaan paljon. Joskus voi olla paikallaan miettiä mihin omat voimavarat riittävät, kenenkään ei tarvitse näivettyä tai nääntyä pari/ystävyys/perhesuhteessa. Myös itselle pitää ottaa tilaa kerätä voimia, palautua ja rentoutua. Niin epävakaan, kuin läheisenkin on pidettävä huolta myös itsestään.

Minä voin aika kohtuullisesti niinä vuosina, kun olin katkaissut suhteet vanhempiini ja joihinkin veljiini, helpotti aikansa, kun sain kokea voivani olla oma itseni, asuin ulkomailla. Mutta sitten kriisiydyin sielläkin ja palasin "kotiin", ja vanhat ahdistukset palasivat. Olen yrittänyt sisäistää anteeksi antamista vaihtelevalla menestyksellä. Nyt näyttää siltä, että minun ja yhden veljeni tiet ovat pattitilanteessa, jossa emme siedä toisiamme. Ehkä sekin on time outin paikka. En usko, että kenenkään elämässä on mitään mieltä, jos se on voittopuolisesti kärsimystä, pesäerokin voi olla rakentava ratkaisu, molempien osapuolien kannalta, jos keskusteluyhteys ei toimi pitkällä aikavälillä.

Minun kansakoulun opettajani, joka oli harvoja lapsuuden aikuisia, joka "näki" minut, tapasi sanoa: "Ihmisellä ei ole pakko mihinkään muuhun, kuin lopulta kuolemaan."

Valinnat ovat josku vaikeita, Yksin ei ole helppoa, mutta joillekin meistä kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin alati hankala yhdessä olo. Elämässä pitäisi aina löytyä myös iloa.

Syyllistämisestä

Jos se yhtään auttaa, niin kuvaan, että minä koen syyllisyyttä akuutisti veljeni syyllistämisestä, jonka koen olevan s e u r a u s t a omasta loukkaantumisestani. Olen yhtä haavoittunut, kuin haavoitan takaisin veljeäni - minun vihaisuudestani voi lukea, miten loukatuksi olen itseni kokenut ennen vihan purkaustani. Eli syitä on sysissä ja sepissä, usein. Ja selvittely vaatii kärsivällisyyttä, jota on joskus vaikeaa saada aikaan.

Manipuloinnista

Minusta tuntuu usein väärinkäsitykseltä se, että syytetään manipuloinnista. Minä koen sen niin, että tunteet heilahtelevat tosi jyrkästi nopeastikin ja se ystävällisyys, mitä osoitan on ihan aitoa ystävällisyyttä - vaikka olo seuraavassa hetkessä keikahtaakin joskus päälaelleen. Eli kyse ei ole tietoisesta manipuloinnista tai näyttelemisestä, vaan siitä, että olotilat vain vaihtelevat voimakkaasti ja nopeasti. Me epävakaat olemme yliherkkiä reagoimaan kaikenlaisiin tunnevivahteisiin ja valitettavasti varsinkin niihin, jotka koemme negatiivisesti. Meille on vaikeaa ylläpitää positiivista mielialaa pitkiä aikoja, me olemme pelokkaita, niin paljoon pettyneitä.

Hei, olen noin puolisen vuotta ollut tapailusuhteessa epävakaan kanssa ja ehkä hieman naivina alkuun ajattelin "ettei se nyt niin paha tai vaikee voi olla" voin sanoa olleeni väärässä...raskasta on, toisinaan hyvinkin raskasta kun ei voi tietää milloin "napsahtaa" ja puhelin täyttyy halventavista haukku ryöpytysviesteistä. Sen tietää jo siinä vaiheessa kun toinen sanoo, että ahdistaa. Luottamusongelmien takia ilmeisesti ei ole hirveästi avannut menneisyyttään, mutta vahvoja lapsuudentraumoja on taustalla.

Alkoholin käyttö tuntuu olevan hyvin suuriosa ongelmaa, mihin en ole uskaltanut edes puuttua. Ollaan myös etäsuhteessa mikä aiheuttaa eroahdistusta mikä vahvasti trikkeröi huonoon oloon. Yhden kerran olen nähnyt pohjan mikä oli hyvin sydäntä särkevää, nähdä toinen niin rikki. Nähdä se kärsivä lapsi kaiken alla.

Normaalitilanteissa on mitä rakastavin, iloisin ja huomioivin. Pyytää anteeksi käyttäytymistään, arvostaa jaksamistani ja sitä mitä kaikkea olen valmis yrittämään asioiden eteenpäin viemiseksi. Hieman alan pelkäämään miten voimme rakentaa yhteisiä suunnitelmia yms. Ja että alan varomaan omaa käyttäytymistäni sanojani.

Hommasin kirjan nimeltä viisas mieli, joka pohjautuu DKT- terapiamuotoon. Jos sitä kautta löytäisin jonkun verran ymmärrystä, koska haluan tehdä kaikkeni. Olla se poikkeus hänen elämässään missä kaikki muut ovat kääntäneet selkänsä.

Kyllähän tää vähän auttaa kun purkaa ajatuksia. Kiitos.

Olipas avartavaa lukea kirjoituksia. Kerrassaan. Mitä läheisempi suhde, sen raskaampia "iskut" ovat -tältä tässä hetkessä tuntuu. Isku on huono sana, mutten parempaakaan nyt keksi. On käynyt raskaaksi juurikin nuo ääripään vaihtelut. Sittenkin, vaikka toinen  on edistynyt. Silti aina palataan siihen samaan. Se on harmi ja uuvuttaa, koska tuntuu ettei mikään mahti maailmassa riitä siihen että tämä samaan asiaan palaaminen loppuisi. On erittäin hankalaa suunnitella (=luottaa) oikeasti mitään pitemmällä tähtäimellä. Esim. jos toinen haluaisi avioliiton, lapsen, yhteisen kodin muualla tms. todella isoa asiaa, kun siinä loukkaantumisen seurauksena (kun viha alkaa) kaiken voi heittää romukoppaan. Kuinka jaksatte jatkuvia erouhkia tms, ? Kuinka niistä voi selvitä ja miten ihmeessä niihin olisi hyvä/järkevää suhtautua? Jos rajaa ja pitää puolensa, uupuu riitojen pitkittymiseen. Jos ymmärtää ja lohduttaa toista loputtomiin, niin uupuu toisen hoivaamisesta ja siitä kuinka omat tarpeet täyttymättä jää. Kokatapauksessa kaikki alkaa,aina uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Turvallisuus.  Kohtuullinen vakaus elämään. Onko sitä edes saavutettavissa? Olen lukenut paljon, kuunnellut, saanut neuvontaa, on kokeiltu terapiaa jne.... valitettavasti ei ehkä auta. Pysäyttävintä on juuri tuo, että kun luottaa niin draama alkaa. Ehkäpä kohdallani draama ei koskaan lopu? Se on pelottava ajatus. Kannattaako elämä käyttää näin? Mitä on hyvä elämä? Tuntuu kuin pienikin pyyntö kääntää toiselta kupin nurin, eikä siihen mikään auta. Ei erilaiset tavat pyytää, ei lukuisat yhdessä sovitut pelisäännöt. Ns. normaali riiteleminen taas: voiko sellaista olla?

On myös vaikeaa seurata toisen tekoja, joilla vahingoittaa itseään tai asettaa itsensä vaaraan tunnekuohussaan. Olen terapeutin ansiosta oppinut etten voi vastuuta toisesta kantaa. On oikeasti ihan pakko huolehtia myös itsestään. Tämän asian hyväksyminen vei minulta kauan. Ketään ei voi rakastaa ehjäksi. Ei ketään. Eikä kukaan voisi rakastaa minua ehjäksi, jos sellaista odottaisin.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Olen parisuhteessa epävakaan persoonallisuushäiriön omaavan miehen kanssa. Haluaisin keskustella samassa tilaanteessa olevien henkilöiden kanssa. Miten teillä menee parisuhteessa ja mikä on haastavaa?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 1 kuukausi sitten. Syy: Kirjoitus virheet

Itse samassa tilanteessa Päärynä78. Kiitos kirjoituksestasi!  Haastavaa on nyt kaikki. Asiat menevät hyvin kun toimitaan täysin toisen ehdoilla ja itse joustaa oikeastaan kaikesta mitä itse tarvitsisi. Vuoristorataa. Olen joko toisen elämän suurin rakkaus ja kaikki on ihanaa tai toisaalta kynnysmatto jolla ei ole mitään arvoa. Parisihteessa on pelisäännöt, jotka muuttuvat ja ne ovat aina toisen sanelemia. Jos toisella on hyvä kausi/jakso, niin saattaa huomioida tarpeitani toki niistä joutuu joustavaan ja toinen tekee niistä jollakin tapaa numeron, kun huomioi. Tuota aikana on mukavaakin, jopa erittäin hyvää elämää. Muistutan lempeästi tuolloin ettei ns. " jalustalle tarvitse nostaa". Näkyy kuitenkin selvästi se, että toista on kannateltava jollakin tapaa koko ajan, tauotta. Muistetrava miettiä onat kasvonilmeetkin, kun ne voivat olla vääröt ja herättää jotain tuntoja, vaikka katsoisin elokuvaa. Kun suuttuu ja on kehitellyt mielessään jonkin teorian esim. että petän, niin on täysin minkäänlaisen järkevän keskustelu tavoittamattomissa. Jos pidän puoleni ja rajaan toisen käytöstä, se pahenee ja jatkuu kauan. Jos jaksan selittää asiat kuin lapselle ja lohduttaa, kestää silloinkin kauan, toki vähemmän aikaa. Se tarkoittaa että sivuutan omat tunteeni ja keskitytään vain toisen pahaan mieleen. Junnaa,samaa levyä tuolloin kauan. Omat tunteet jää puhumatta tai ne on esitettävä hyvin varoen ja silkkihansikkain. Koska riita voi lehehtaa heti uudelleen ja se on minun vika. Toinen voi hyvin kun häntä kuultu ja huomioitu, pitäisi nyt jatkaa että kaikki on hyvin. Itse saa niellä  omat asiansa ja sopeutua. Toinen tarvitsee kaikessa välittömän palkinnon. Jos sitä ei tule, niin vaikeaksi menee. Itse uupuu. Hyvien hetkien muistot haalistuvat ja ne vähenevät. Hyvinä hetkinä alkaa ennakoi että kohta taas tulee huono jakso, jostakin mitöttömän pienestä asiasta. Keinoton alan olla ja pakko keskittyä itsensä hoitamiseen välillä. Terapiat ja lääkkeet eivät ole toista vakauttaneet niin, että kohtuullisen hyvä elämä mahdollista olisi. Tukihenkilöä itselleen ei ota ja kieltää oman dg:n. Vertaistuki olisi tarpeen ja ajatustenvaihto.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 1 kuukausi sitten. Syy: Lisäys

Miten voitte te ihmiset? Itselläni tilanne yhä sama. Luin vanhoja kirjoituksiani ja surullisena toten ettei tilanne ole edennyt mihinkään. Elämä junna, eikä päästä eteenpäin missään. Samaa draamaa aina vain, rauhallisten tekojen päälle jolloin silloinkin päivittäistä kyselyä ilmeistäni (kun katson elokuvaa) tms. . Silloin menee hyvin, kun toinen saa tehdä mitä haluaa. Tökkiä ja kommentoida kroppaani. Muunmuassa. Ylensyö ja valitt kun housut ei mahdu. Haukkuu itseään, enkä enää jaksa käydä keskustelua ettei hän ole sika, vaan ihminen. Joustanut olen kun on omaakin elämää on ja ymmärrän hyvin oman ajan tarpeen. Puolisolla ei ole edelleenkään ystäviä, eikä pidä yhteyttä niihin jotka kauttani sai. Suri sitä kun ystäviä ei ollut, noh nyt olisi ollut. Minä en edelleenkään saa tarvita mitään puolisona. Siitä tulee sota. Toinen halusi sopia häät. Takana pitempi hyvä jakso. Epäili minun vitkuttelevan asiaa ja etten halua sitä, kun halusin että pian tulevalla lomalla päivä sovitaan rauhassa. 2 päivää. Olin toiveikas, sovitun häiden ajankohdan jälkeen perui ne. Tyhmä minä kun toivoin. Vihaa ja huutoa, minä en saa itkeä kun se on iljettävää. Saan viesteinä linkkejä todisteeksi kuinka kamala olen ja hän hyvä. Hän sa huuta, minä en. Laitoin takaisin linkin epävakaan omaisille tarkoitetusta oppaasta  kertoen että tämän avulla olen yrittänyt ymmärtää. Nyt olen väsynyt. Olen kuulemma narsisti ja epävakaa itse, hän ei ole epävakaa koska ymmärtää omat haasteensa osaltaan. Epävakaat eivät ymmärrä niitä, vaan kieltävät asian. Ajatuksia? Terapia,aika viimein varattu, kovin toiveikas en ole enää minkään suhteen. Pelkään uupuvani.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 7 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Lisäys ja virheiden korjaus

Hei kaikille. Meillä asiat tuntuu kans junnaavan paikoillaan. Nyt syksyn tullen tuntuu että asiat vain pahenee. Impulsiivisuus ja ilkeät puheet ja teot on päivittäistä. Olisi ihana keskustella yhdessä teidän kanssa jotka kokevat ja elävät tässä maailmassa. Itse en oikein edes tajua missä myllyssä olen mukana.

Kirjoittele vain. Millaiset ilkeät teot ja puheet? Millaiset impulssit? Minulla vei ihan liian kun että aloin ymmärtää ettei tämä muuksi muutu. Terapiassa olisi pitänyt käydä parina varmasti aina, jotta olisi muistanut jonkun aikaa ns. käyttäytyä niin, että minäkin olisin edes joskus tullut huomioiduksi. Elämä junnasi samaa ja isot yhteiset jutut heitti tunkiolle/katolle/pois/ei haluakkaan tuosta noin vain. Paitsi omat jutut ja impulssit toteutti, olipahan rahaa tai ei. Kaikki toiminta riippui siitä, saiko välittömän palkkion itselleen, pelkästään toiselle toisen iloksi/hyväksi ei mitään, ellei se jotenkin kieroutuneesti palkitse. Puhtaasti näin. Alussa ihan erilainen huomioinnista ym. Lupaili maat ja taivaat, toteutus nolla loppupelissä. Noin kärjistettynä.

Hei Myyrymanteli. En oikein osaa aloittaa. Takki on niin tyhjä kaikista syytöksistä ja ilkeistä sanoista. Kumppanin mielialan vaihtelut siitä iloisesta huomioonottavasta naisesta minuutissa siihen että en merkitse mitään on todella raskasta. Aikaa minulle ei ole. Harrastuksille, ystäville, someen sitä kyllä on ylenmäärin. Minut pois suljetaan kaikesta jopa perheestä. Ei kuulu sinulle saan kuulla. Lapset siis on hänen edellisestä avioliitosta. Erolla ja lähtemisellä uhataan viikoittain. Väkivaltainen käytöskin on joskus läsnä. On tilanteita kun minun kuuluisi vain haihtua ilmaan ja olla silloin paikalla kun hänellä on tarve. Mitkään aikataulut ei pidä paikkaansa. Saan odottaa turhaan tulevaksi silloin kun on sovittu. Mikäli kysyn tästä tai olen surullinen se vain pahentaa tilannetta.

Ymmärrän hyvin. Omaan tahtiin vain. Aina ei ole voimia kirjoittaa, eikä edes lukea ja etsiä apua. Alkuvuodet tätä paljon tein. Oli vielä niitä hyviä aikoja. Soitin ja kyselin neuvoja ammattilaisilta. Luin ja yritin etsiä apua. Tuntui että päivät täyttyivät tästä ja toipumisesta kun toinen suuttui. Pitkän maanittelun jälkeen tuli sitten sopu. Sopu niin että pienensin itseni ja painoin osittain villasella toisen teot, koska ei kestänyt yhtään kritiikkiä. Ja silloin riitahuuto olisi alkanut uudestaan. Oikeastaan mistään ei voinut puhua, kuten tasvertaisina puhutaan..Kaikki mitä kirjoitit on tuttua. Erouhkailut ja muut mitä kirjoitit ovat väkivaltaa myös. Sitä haluaa yrittää ymmärtää ja luovia, joustaa. Huutamisen ja haukkumisten ym. jälkeen viikkojen, jopa kuukausien mykkäkoulu, jolloin olin ilmaa. Sekin henkistä väkivaltaa. Olin kuin käyttöväline, jonka olisi pitänyt olla valmiina odottamassa mitä tarvetta piti milloinkin täyttää. Itse ei saanut tarvita mitään. Ei yhtään mitään. Lopulta. Sovitut asit eivät pitäneet. Ja paljon muuta. Onneksi sain tehtyä ammattilaisten tuella sen työn, että pysyin järjissäni. Sitä minulta ei viety. Pariterpiat ja muut, tuloksetonta tekohengitystä. Toinen ei halunnut muuttua ja teki sen varsin selväksi. Joten muutosvastuu jäi minulle. Tätäkö elämältäni haluan? Muutosta parempaan ei ole luvassa. Mitä siis vielä odotin? Oli pakko pysähtyä miettimään ja hyväksyä ettei tämä tästä mihinkään muutu. Ikinä. Ja kun mikään ei ollut pyhää. Kaiken arvokkaan sai hetkessä "raiskata" ja heittää romukoppaan, mihinkään ei sitoutunut. Sitten uhriutui siitä, jolloin minun olisi pitänyt jaksaa vielä lohduttaa, henkisesti täysin pahoinpideltynä kannatella toista. Ja minkä vuoksi? Jotta toinen voi jatkaa kuten aina ennenkin. Pakko lopulta asettaa oma elämä ensin. Jos haluaa elää. Näin tässä tapauksessa. Alun huikea rakkaus ja lupaukset, tavoitteet elämässä -yhteisessä haihtuivat savuna ilmaan. Ei ollut kuin itsekkäät tavoitteet eikä yhtään mitään muuta. Impulsseja riitti  raha tiukilla laskuihin, mutta hienon ja täysin tarpeettoman auton osti. Kun tuli mielihalu ostaa vähäkulutuksinen auto jotta säästää perustyöajoissa -toisen toimivam auton seistessä tyhjän panttina pihalla. Perustelut asioille ihan omaa luokkaansa. Onneksi oli omat rahat.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 6 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Lisäys ja virheiden korjaus