Parisuhde vuoristoradalla
Minkälainen kuuluisi hyvän ja tasapainoisen suhteen olla? Tätä kysymystä kysyn usein itseltäni. Varsinkin taas nyt, kun tunnen oloni hyvin yksinäiseksi ja hylätyksi.
Aikaisempi suhteeni päättyi muutama vuosi sitten ja onneksi päättyikin, koska olin suhteessa maanis-depressiivisen henkilön kanssa ja se oli liian rankkaa minulle. Nyt vain tuntuu, että se rankka suhde on jättänyt minuun henkisiä pahoinvoinnin tunteita, mitä kukaan ei voi ymmärtää. Exän kanssa olimme väleissä siihen saakka, kunnes hän löysi itselleen uuden naisen, olin hyvin kärsivällinen hänen suhteen, mutta nyt yhtäkkiä minä olenkin se paha ihminen.
Nyt tämä paha olo raastaa minun tämän hetkistä suhdettani, jonka takia olemme koko ajan vuoristoradalla. Välillä menee erittäin hyvin ja välillä taas erittäin huonosti. Asiaa ei helpota yhtään se, että mieheni on yksinhuoltaja ja vaikka periaatteessa olemme perhe, niin silti koko ajan koen olevani ulkopuolinen. En oikein tiedä mitä voisin tehdä, etten tuntisi itseäni ulkopuoliseksi. Mieheni ei tätä huomaa ja kiistää asian, sekä väittää sen olen vain minun kuvittelua. Ja ehkä se voi osittain sitä ollakin.
Varsinkin silloin kun minulla on paha olla, en saa minkäänlaista tukea mieheltäni, vaan olen aivan yksin tämän tunteen kanssa. Sitten kun taas minun ajatukseni ovat kunnossa, niin asiat on meidän suhteessakin paremmin. Meidän suhteessa on paljon hyviä asioita, mutta minusta tuntuu, että on myös saman verran asioita, jotka hankaloittavat meidän yhteiselämää.
Niin monessa asiassa tekisi mieli luovuttaa ja antaa vain asioiden olla. Mutta kun en ole luovuttaja, niin sitä en voi tehdä. Tällä hetkellä elämä vain tuntuu liian haasteelliselta enkä tiedä miten sitä voisi helpottaa, ei kai mitenkään.
Meidän elämä on aivan liian kiireistä, mikä tuo arkeen stressiä ja väsymystä. Vaikka kuinka miettisi ajankäyttöa uudelleen ei asiolle voi kovin paljoa tehdä. Toiveena olisi, että asiat olisivat muutaman vuoden päästä toisin, mutta se muutama vuosi pitäisi ensin elää ja selvitä siitä. Joten umpikujassa sitä ollaan.
Liian kauan jatkunut paha olo on vaikuttanut meidänkin suhteeseen. Sain mieheltäni joululahjaksi avioeron. Tämä on varmaan joulu jonka tulen muistamaan aina. Oli kuulemma ajatellut kertovansa asian vasta joulun jälkeen, mutta päättikin kertoa sen jo aamulla.☹️
No toisaalta haluan uskoa, että meidän asiat saataisi kuntoon, niin ero ei astuisi voimaan. Olo on kuitenkin nyt kaikkea muuta kuin toiveikas, vaikka toivosta ei saisi luopua.
Eilen luulin että toivoa voisi vielä olla, mutta tänään tuntuu, etä kaikki toivo on menetetty. Surun ja ikävän määrää en voi edes kertoa, niin pahalta olo tuntuu. En pysty ajattelemaan miten selviän tästä eteenpäin.
Heippa tiedän miltä susta tuntuu.
itse elän adhd miehen kanssa,ja itse kärsin uupumuksesta ja masennuksesta kaipaisin läheisyyttä ja huomioo enemmän mieheltäni mut hän pelaa aina vaan.
Hänen vitsailut on loukkaavia hän kun vitsailee niin hän sanoo "haluatko turpiin"pitäskö sua lyödä"sit hän näyttää miten mult tulis sit verta nenästä ja hän nauraa.en tiedä oonko liian herkkä vai oonko aiheesta murheellinen?
kerran otin hänen puhelimen ja hän sattui näkemään että otin sen,hän tuli ja koitti ottaa sitä pois en halunnu antaa sitä kun siel oli viestejä jotka kiinnosti mua,mä puolustauduin sit hän löi mua käsivarteen niin että mulle tuli mustelma.
hän kerrsn potkasi mua sääreen ja on rikkonu multa 3 puhelinta.
Miten miestä voisi ymmärtää... Jouluaattona hän ilmoittaa hakeneensa avioeroa. Mutta nyt hän ei kuitenkaan käyttäydy, niin kuin meidän suhde olisi loppu. Yhdessä tehdään asioita, halataan ja pussataan niin kuin normaalistikin. Minua vain tällainen epätietoisuus repii hajalle. Asiaa ei voi ottaa esille, koska silloin hän hermostuu ja riita olisi valmis. Silloin voisin varmasti heittää toiveet meidän liiton jatkumisesta.
Ilmeisesti nyt on vain pakko elää tällaisessa epätietoisuudessa ja katsoa mitä tulevaisuus tuo. Sekä vain toivoa parasta.
Ahdistus on hirmuinen mikä sisälläni on, välillä se on aivan siedettävä, mutta välillä se on aivan mielettömän suuri. Ruokahalu on hävinnyt ja unikin loppuu aina aamuisin kesken, koska aamut ovat niitä pahimpia. Silloin ahdistaa eniten. Iltaisin uni tulee vielä suht hyvin kun mieheni viereen/kainaloon saan käpertyä.
Välillä tulee mieleen, että tietääkö mieheni itsekään mitä haluaa vai miksi kuitenkin meidän suhde tuntuu jatkuvan. Koska ihan vilpittömältä mieheni kuitenkin tuntuu ja sen tiedän, että säälistä hän ei suhdetta jatkaisi ja eikä minun kanssani olisi, enkä tietenkään sitä itsekään haluaisi
Yksi hyvä lähes ahdistamaton päivä oli välissä, mutta eilinen taas oli huonompi. Eilen oli olo ettei toivoa enää edes olisikaan, mutta siitä ei saisi luopua kuitenkaan. Pitää vain koittaa uskoa, vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Ikävä repii sisuksiani lähes koko ajan, mieheni ei sitä vain mitenkään ymmärrä/huomaa☹️
Pieniä huomion osoituksia saan mieheltäni, mutta kyllä se on kuitenkin pääsääntöisesti minä joka useammin lähestyy. Kurjaksi asian tekee sen kun emme voi puhua tästä asiasta, se helpottaisi minun oloa, mutta mies ei halua puhua asiasta. Vaan hermostuu jos otan asian esille. Ei tässä tosiaan voi muuta kuin mennä päivä kerrallaan ja toivoa vain asioiden kääntyvän parhaaksi.
Paljon huonompiakin liittoja on varmaan pelastettu, en usko tämän olevan mitenkään sieltä huonoimmasta päästä.
Jos mies ei puhu asioistanne, puhu sinä, silläkin uhalla, että suuttuu ja hermostuu. Tuommonen "löysässä hirressä" roikkuminen ei ole mitään hyvää parisuhdetta, ei edes huonoa.
Jos mies on sitä eroa hakenut, niin hänen pitää selvittää selväsanaisella suomenklielellä, mitä/miten/entäs nyt- tyyliin. Vai onko eron hakeminen joku vitsi, että sinä olisit taas myöntyväinen pikkuvaimo, jota pyöritellään miten vaan miehen mielen mukaan, tekisit kaikkesi ja vielä enemmän, ettei eroa tulisi.
Niinhän sitä pitäisi puhua, mutta todennäköisesti asia on vielä liian tuore puhuttavaksi. Joten on vain pakko antaa asian vielä olla omissa oloissaan. Tällä hetkellä mies ei oikeastaan käyttäydy yhtään niin kuin olisi hakenut eroa. Käytöksessä on pieni ero, mutta sitä ei välttämättä ulkopuolinen edes huomaisi.
Tämä on nyt selkeästi jonkinlainen odottelu vaihe missä katsotaan, että miten asiat tästä lähtevät menemään eteenpäin. Ja vaikka suhteen pelastamiseen tarvitaankin kaksi, niin jommankumman pitää kuitenkin se aloite tehdä. Jos minä en sitä aloitetta olisi tehnyt vaan antanut asioden mennä niin kuin olisivat menneet, niin minkäänlaista toivoa ei suhteen pelastamiseksi olisi.
Mies on kuitenkin hiukan jo tullut asioissa vastaan. Luulen ja toivon, että tämä oli jonkinlainen herätys meille molemmille, että miten haluamme jatkaa, yhdessä vai erikseen. Vielähän kaikkea ei voi tietää, mutta minä ainakin tiedän mitä minä haluan.
Minut on niin monessa liemessä keitetty, että kysyn, haluatko sinä suhteen jatkoa, niin paljon, että olet valmis "kiertämään itsesi kahdeksikolle", sillä senkin voit joutua tekemään.
Helemi: Nyt en oikein ymmärrä mitä tarkoitit tuolla kahdeksikolla?
Ja kyllä minä haluan meidän suhteemme jatkuvan, jos se on vain mahdollista. Kynnysmatoksi en rupea, mutta pikkuhiljaa on mieskin tullut jo asioissa vastaan. Mutta puhuttu ei kyllä vieläkään olla. ☹️ Ja valitettavasti en usko, että kahdestaan pystytään edes puhumaan. Luulen että siihen tarvittasi joku ulkopuolinen keskusteluun mukaan, jotta asia ei pääse räjähtämään.
Nyt vain mennään päivä kerrallaan. Jokainen tämän vuoden päivä on ollut kyllä toistaan parempi. Asioihin saattoi myös vaikuttaa se, että miehelleni kävi aika paha tapaturma/onnettomuus, jossa olisi voinut käydä kyllä vieläkin pahemmin. Nyt selvittiin lähes pelkällä säikähdyksellä ja yhdellä leikkauksella.
Tuo tapaturma laittoi mieheni ajattelemaan asioita uudelleen sekä kuulemma laittoi asiat uuteen järjestykseen. Sen ansiosta luulen, että meidän suhteellakin on vielä tulevaisuus.🙂
Todellakin mennään vuoristoradalla.... Viime viikolla asiat tuntuivat menevän jo hiukan parempaan suuntaan, kun eilen taas mies muistutti että muistathan että meillä on ero vireillä.
Mä en siis oikeasti ymmärrä...Mies ei käyttäydy kuitenkaan niin kuin me todella olisimme eroamassa, meillä on läheisyyttä ja normaalia arkea. Riitoja ei nyt lainkaan tällä hetkellä vaan hyvässä sovussa ollaan oltu.
Kun yritän miettiä asioita mistä huomaisin, että olemme eroamassa, niin niitä on vaikea löytää. Ihan yhtä avoin ja lämmin mieheni ei ole minua kohtaan kun on aikaisemmin ollut, mutta ei minua välttelekään. Kuitenkin pussaa ja halaa niin kuin ennenkin. Aavistuksen on kyllä sellainen varauksellinen ja seuraa tilannetta ja että miten minä reagoin asiohin.
Eilen sain kyllä pienen keskusteluyhteyden mieheen tai lähinnä niin, että minä puhuin ja hän kuunteli, mutta ei hermostunut minuun kertaakaan vaan kuunteli mitä minulla oli sanottavaa, kun puhuin meistä. Ei kuitenkaan kommentoinut kovinkaan paljoa.☹️
Nyt siis vain mennään päivä kerrallaan ja toivotaan parasta.
Heippa!
Mielestäni sinun olisi nyt syytä miettiä millä ehdoilla SINÄ haluat suhteenne jatkuvan. Mihin kaikkeen (millaiseen itsesi vääntelyyn henkisesti olet valmis) myönnyt? Onko sinusta OK, että sinua manipuloidaan olemaan "ruodussa" tuollaisella ero-muistutuksella? Vai halusiko miehesi sinut todella ymmärtävän ja muistavan tilanteen - missä mennään ja ettei mikään ole muuttunut?
Mitkä ovat SINUN tarpeesi suhteessanne? Puoli vuotta olet nyt sitten hissun kissun ja mielin kielin miehellesi, jotta ei laita sitten harkinta-ajan jälkeen eroa tuomittavaksi??? Ja mitä sitten? Vai sanooko hän ½ vuoden jälkeen - sinun oltua sillä kahdeksikolla koko tuon ajan - että KIITTI riitti. Ja sinä kun olit koko ajan toivonut....että sitten puhuttaisiin edes.
Jotenkin vain tätä palstaa kohta pari vuotta lukeneena olen tullut sellaiseen johtopäätökseen, että naiset jotka myötäilevät näitä "miettiviä miehiään" häviävät aina. Häviävät parisuhteensa ja itsekunnioituksensa. Itsensä ja oman tahtonsa (rajojensa sen suhteen mitä on valmis sietämään) löytäminen on rankka, mutta vapauttava kokemus. Oivallus siitä, että MINÄ EN TÄTÄ JAHKAILU JA PUHUMATTOMUUTTA KESTÄ JA MINÄ TULEN SELVIÄMÄÄN - MYÖS MINULLA ON OIKEUKSIA, on todella voimaannuttava ja vapauttava.
Ja sitten se kaikkein kyynisin kysymys: Mitenkäs tuo toinen nainen? Onko kuvioissa?
Kiitos Jasse kommenteistasi.
Nyt ei ole kyse siitä, että vain nöyristelisin ja hukkaisin sitä kautta itseni. Vaan jos tiedän, että minussa on ollut paljon vikaa, että tähän pisteeseen on tultu. Siksipä yritän muuttaa asennettani asioihin. Ja sitä kautta saada liittoni pelastettua.
Miksi ärsyttää toista puhumalla, koska uskon että kun aika on kypsä niin asiosta voidaan puhua. Nytkin olen voinut pienissä erissä ottaa asioita esille, vaikka en mitään vastauksia olekaan niihin saanut.
Mutta jos minä en koita liittoa pelastaa, niin kuka sitten. Voin sanoa ainakin, että olen yrittänyt, koska jos en edes yritä niin sitä katuisin sitten loppuikäni.
Tuota toista naista olen välillä miettinyt, mutta ei en jaksa uskoa siihen. Ja kysynytkin olen asiasta, mutta kieltävän vastauksen siihen saan. Sen nimittäin tiedän, että jos mies kertoisi toisesta naisesta niin silloin tuskin enää yrittäisin meidän liittoa pelastaa ja näinhän mies pääsisi helpolla.
Hei,
Totta puhut - itseään ei ainakaan tarvitse syyttää siitä, ettei yrittänyt - mutta ethän myöskään ota kaikkea syytä omille niskoillesi? Pingistä syöttöineen ja vastasyöttöineen on tämä parisuhde....
Itse omassa kriisissämme (kun mies alkoi miettiä liittomme merkitystä ja sitten selvisi kuin selvisikin että toinen ihastus siellä ystäväpiiristämme lymysikin taustalla) havahduin myös huomaamaan oman vastuuni. Mutta kun sillä toisellakin oli vastuu sitä omasta puhumattomuudestaan. Eihän tässä ajatustelukijoita olla. Jos on suhteessa paha olla, siitä on otettava vastuu ja puhuttava. Sain "viime hetkellä" tietää asioita, jotka olemisessamme kaihersivat toisen hvyinvointia - ja ajankohtaistuivat ulkopuolisen ihmisen innoittamina pintaan. Nyt pyrimme molemmat korjaamaan käytöstämme.
Tarkoitukseni olikin kiinnittää huomiota siihen, että tapahtuuko kaikki miehesi ehdoilla - tuleeko hän yhtään vastaan. En tietenkään sinänsä esitä kritiikkiä miettimistä ja suhteen tilan arviointia vastaan, mutta jos se tapahtuu vain toisen ehdoilla ja toinen joutuu nöyristellen ottamaan kaiken syyn niskoilleen - se ei kanna näkemykseni mukaan.
Omassa alkushokissani olin leimaamassa itseäni läheisriippuvaiseksi mustasukkaiseksi roikkujaksi, yksin syylliseksi kaikkeen - kunnea järkiinnyin ja tajusin aikuisen ihmisen vastuun myös siitä, ettei puhu ja suostuu kaikkeen kertomatta, jos asia ei ole sittenkään OK.
..juuri tuota tarkoitin kahdeksikolla, sinä pyörittelet asioita ja itseäsi ja aina palaat kahdeksikon keskelle, aina yhtä ymmälläsi.
Parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi, sen sujumiseen tarvitaan aina kaksi, sen purkamiseen tarvitaan yksi.
Kerro minulle, miksi etsit syytä itsestäsi, onko mies suoraan syyttänyt sinua, vai etsiikö hän tikulla kaivaen sinusta vikoja?..ehkä peittääkseen soimaavaa omaatuntoaan.
Minua on syytelty aikojen saatossa melkein kaikesta, jopa jos tamma on vennäällä huorin tehnyt, niin sekin on ollut minun syytäni, mutta kun se ei näin mene, ei koskaan. Sanotaan, että hyökkäys on paras puolustus ja miehet osaavat sen taidon, jos muuten ovatkin hitaampia puhumaan asioista. Huutamalla ja karjumalla suljetaan toisen suu, kyseleppä siinä sitten.
Edelleen hyviä kommentteja Jasse, kiitos.🙂
Paljon otan tällä hetkellä syitä omille niskolleni, mutta tiedän että yksin en voi asioita korjata ja olen miehellenikin sanonut, että vaikka kulkisinkin suurimman osan matkasta yksin hänen luokse, niin hänen on kuitenkin tultava minua vastaan, jotta liittomme voisimme korjata. Omia asenteitani olen myös muokannut ja yritän pitää asenteeni kunnossa. Tottakai toivon myös mieheni korjaavan hiukan omia asenteitaan. Mutta aika kai tämän asian vain voi näyttää...
Nyt ollut meillä muutama huonompi päivä ja mies muistuttanut minua koko ajan, että muistathan että olemme eroamassa! Mutta sitten taas tänään on hän ollut aivan erilainen, käyttäytyminen on ollut taas positiivisempaa. Eli ota tästä nyt sitten selvää, miehen mieli tuntuu muuttuvan välillä yhtä nopeasti kuin tuuli muuttaa suuntaa.
Raskastahan tämä on, se on pakko myöntää. Mutta kaipa sitten pikkuhiljaa alan myös henkisesti valmistautumaan siihen eroonkin jos se on tullakseen. En vain kuitenkaan edelleenkään siihen halua uskoa.
Olen kyllä tehnyt jo alustavia suunnitelmia, mitä tulen tekemään jos eroamme. Niin ei ole sitten elämä ihan auki ja ehkä saan itseni sitten nopeammin kasaan.