Hei.
Olen ajautunut vuosien mittaan täydelliseen umpikujaan avioliitossani. Olemme olleet pitkään yhdessä vuodesta 1997, ensi kesänä 15 vuotta. Aloitimme seurustelun ollessamme 16- ja 17-vuotiaita. Pääsääntöisesti suhteemme oli hyvä. Joitain hankalia jaksoja oli silloin nuorena kun ehkä olisi halunnut mennä enemmän mutta ei kuitenkaan halunnut erotakaan. Suunnittelimme ja puhuimme tulevaisuudesta, perheestä, lapsista, talosta. Vuonna 2003 ostimme appivanhempieni ok-talon. Olimme molemmat töissä ja elämä oli hyvin onnellista. Menimme naimisiin 2004. 2005 aloimme odottaa lasta, joka oli hyvin toivottu. Mies tuntui olevan raskaudesta ja lapsesta vielä enemmän innoissaan kuin minä. Tyttö syntyi 2/2006 ja elämä oli ihanaa.
Elokuussa 2006 mieheni pudotti pommin. Hän ilmoitti, että ei ole koskaan halunnut yhtään lasta. Että uskotteli minulle haluavansa, koska tiesi minun muuten haluavan erota. Olin todella, todella järkyttynyt. Kenellekään en ole asiasta puhunut. Tuon jälkeen aina riidan yhteydessä mieheni sanoi, että hoida lapsesi ihan itse. Hän ei ole sitä halunnut joten se ei saa vaikuttaa hänen elämäänsä millään tavalla. Hyvin pitkälle yksin olenkin aina lapseni hoitanut. Nielin järkytykseni ja elämä jatkui yhdessä.
Aina jos yritin puhua asiasta mieheni sanoi, että olette (minä ja tyttö)täysin vapaita lähtemään kaupungin vuokra-asuntoon elämään yh-äidin elämää. Mitään ymmärrystä tai empatiaa en ole koskaan tämän asian tiimoilta saanut. Suhteemme on muuttunut tämän takia paljon. Olen äärimmäisen katkera. Mieheni on tuhonnut haaveeni mitä minulla oli; onnellinen perhe-elämä. Perhe, johon kuuluu vanhemmat ja pari lasta, joita vanhemmat todella rakastavat. Nyt olen elänyt tuota perhe-elämää kaksin tyttäreni kanssa. Mieheni on osallistunut siihen silloin kun hänelle on sopinut.
Rakensimme uuden talon reilu vuosi sitten. Se oli ollut aina mieheni haave. Viimeiset pari vuotta mieheni on ollut osallistuvampi isä, mutta se ei muuta minun tunteitani miksikään. Olen yrittänyt puhua asiasta hänelle, mutta se ei onnistu. Minua pelottaa ja hän suuttuu. Olen tullut niin katkeraksi etten enää aikoihin ole halunnut olla tekemisissä kenenkään perheellisen kanssa. En voi katsella toisten onnea ja toistuvasti vastailla kysymyksiin miksi meillä ei ole enempää lapsia. Nyt olen päättänyt, että en voi jatkaa enää näin. Tämä tuhoaa minut ihmisenä. Rakastan miestäni ja hän on muuten hyvä mies, mutta tämä on niin iso asia etten tiedä kuinka pääsen tästä eteenpäin.
En uskalla puhua miehelleni ja sen vuoksi laitoin eilen hänelle tekstiviestin, missä kerroin tunteistani. Olin koko eilisillan hänelle ilmaa. Raha on aina ollut hänelle elämän ykkösasia. Olemme ihan hyvin toimeentulevia, mutta sillä saralla miehelleni ei mikään riitä. Olen aivan umpisolmussa ajatusteni kanssa. Kenellekään en tosiaan ole puhunut. Tämä on niin noloa, että minua on huijattu näin ja olen antanut sen jatkua pian kuusi vuotta. Usein mietin, että olisi pitänyt erota silloin heti 8/2006. Nyt mietin taas eroa kovasti. Pärjäisin kyllä rahallisesti lapseni kanssa kaksin ja muuten pärjäisimme erittäin hyvin, koska olemme pääasiassa arkea eläneet aina kaksin.
Olen niin halunnut meille mieheni kanssa yhteisen elämän ja onnellisen sellaisen. Sen vuoksi kai olen antanutkin elämän mennä näin kun se on mennyt. Oma lapsuudenkotini oli jnkv turvaton äitini vakavan psyykkisen sairauden vuoksi ja sen vuoksi oma perhe oli niin suurena haaveena. Haluaisin pitää miestäni hyvänä ja kertoa kuinka rakastan, mutta en vihan tunteiden ja katkeruuden vuoksi en oi niin tehdä. Jotenkin ajattelen, että hän ei ansaitse sitä, koska on tehnyt minulle näin.
Olen aivan umpikujassa ajatusteni kanssa. Olen aivan varma, että mieheni meinaa jatkaa elämää taas niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta minä en enää pysty tähän. Olen pohtinut tätä asiaa niin paljon mielessäni näiden vuosien aikana. Olen valvonut ja itkenyt lukemattomia öitä.
En voi uskoa, että joku tekee noin.
Onneksi tiedostat, että sinulla on onnen avaimet hallussasi. Jos mies on todella tuota mieltä ettei halunnut koskaan lasta eikä osoita rakkautta lapselleen, ei siitä koidu kyllä mitään hyvääkään.
Onko hän ehkä katkeroitunut jotenkin siitä, että olette olleet niin nuoresta yhdessä? Hän paikkaa materialla tyhjää oloaan.
Sinulla on kaikki oikeus onneen. Elämä ei mene todellakaan aina niin kuin kuvittelisi. Jaksamista.
Tosiaan nyt viimeiset pari vuotta on halunnut viettää aikaa meidän kanssa, mutta arkiaskareet minä hoidan edelleen lapsen kanssa 90 % yksin.
En tiedä mistä on katkera. Raha on tullut koko ajan tärkeämmäksi. Kun palkka nousee, niin aina vaan haluaa lisää eikä mihinkään ole tyytyväinen. Ja on kateellinen niille joilla hänen luullakseen on enemmän rahaa kuin meillä.
Juurikaan ei mene omilla menoillaan nykyään, et eipä kai se mitään nuoruudenkaipuutakaan ole. Oli 26v silloin kun ilmoitti ettei ole koskaan lapsia halunnutkaan.
Mykkäkoulu jatkuu edelleen. Ei ole maanantaiaamun jälkeen ollut huomaavinaan minua. Todennäköisesti jatkaa näin niin pitkään, että minä alkaisin sovitella, mutta minun mitta on nyt niin täynnä etten enää jaksa. Saisi edes joskus jotakin myötätuntoa minua kohtaan ja katumusta tekemisistään ja sanomisistaan, mutta ei koskaan mitään. Julmuutta vaan.
Mitä minun nyt pitäisi tehdä? Ilmoittaa vaan että tämä oli nyt tässä. talo myyntiin ja herra saa takaisin sen elämän mikä me on häneltä pilattu. Pahalta ja pelottavalta sekin tuntuu, vaikka näinkin on ollut paha olla jo monta vuotta.
Sitä vaan mietin, että onhan tuo miehen toiminta oikeasti epänormaalia käytöstä? Enkä minä vain vaadi mahdottomia niinkuin mies sanoo? Voiko miehessäni olla narsistisia piirteitä?
Sanot itsekin, että "Tämä tuhoaa minut ihmisenä."
Todella kuulostaa tunteettomalle miehesi toiminta. Äärimmäisen raakaa ja vastuutonta on sanoa, ettei HÄNEN lapsensa kasvattaminen ja olemiset kuulu hänelle. Kummallista ajattelua! Lisäksi melkoisen surkuteltavaa, kun ei osaa olla niin "itsekäs", että ymmärtäisi, mikä hieno ja kallis asia hänellä on siinä vierellään tarjolla; oma lapsi.
Elämässä tärkeintä soisi olevan sen oman perheen. Niin sen vaan kuuluu mennä. Teillä taitaa olla melkoisen erilaiset arvot? Tuo ei voi myös olla vaikuttamatta lapseen, miten isä häntä kohtelee. Isän tehtävänä on opettaa lasta selviämään ja nauttimaan elämästä muiden ihmisten kanssa, näyttämään, miten siellä kodin ulkopuolella eletään. Lisäksi isä on tärkeässä asemassa siinä lapsen itsetunnon kasvattajana. Varsinkin tyttölapselle asia on tärkeä, kuinka tulee hyväksytyksi isänsä puolesta ja pojalle tietenkin sitten miehenä olemisen malli.
Rakastat selvästi, niinkuin sinun kuuluukin, lastasi enemmän kuin miestäsi. Kärsiikö tyttärenne tilanteesta? Onko sinusta mahdollista, että hänen kasvunsa voisi häiriintyä miehen välinpitämättömyyden vuoksi? Ehkä sinun pitää punnita avioliittonne lapsesi kannalta, missä hän pystyy kasvamaan onnellisena ja aidosti rakastettuna? Mikä on lapsesi kannalta parasta?
Juuri tuota olen miettinyt pääni puhki, että olenko liian itsekäs jos eroan ja jatkan elämää kaksin lapsen kanssa vain oman onnellisuuteni takia? Isä on lapselle tärkeä ja rakas eikä lapsi onneksi ainakaan vielä tajua, että isä ei samalla tavalla ota vastuuta/välitä hänestä kuin äiti. Toisaalta sanoo usein, että äiti päättää, vaikka olisi isän kanssa jotakin suunnittelemassa, että sillä tavalla tietää kyllä, että äidillä on päävastuu. Eli lapsen paras olisi saada elää molempien vanhempien kanssa, mutta kuinka kestän itse tämän? Omakin toiveeni tottakai olisi jatkaa yhdessä perheenä, mutta niin että minunkin tunteet otettaisiin huomioon.
Onkohan täysin epärealistista ajatella ja toivoa, että mies voisi muuttaa ajatusmaailmaansa ja nähdä tekemänsä virheet ja yrittää korjata niitä? Olen 30-vuotias. Usein ajattelen, että eihän minun elämäni voinut olla tässä. Nyt vain odotan, että lapsi kasvaa aikuiseksi ja ehkä sitten voin irtautua miehestä. Toisaalta sekin tuntuu niin pahalta, koska mieheni kanssa haluaisin olla ja elää, mutta kun hän on niin välinpitämätön minun tunteitani kohtaan, että en kestä sitä.
Mykkäkoulu jatkuu edelleen, olen kuin ilmaa miehelleni. Olen varma, että hän odottaa ja luottaa siihen, että minä alan tehdä sovintoa ja elämää jatketaan taas niinkuin en olisi mitään koskaan sanonutkaan. Miten voi olla mahdollista, että häntä ei millään tavalla häiritse se mitä hän on minulle ja tyttärelleen tehnyt? Mieheni osaa olla käsittämättömän julma minua kohtaan ja se sattuu.
Tyttäresi tulee jossain välissä huomaamaan ettei isä rakasta häntä niinkuin kuuluisi, lapset eivät ole tyhmiä. Mikäli tyttäresi isä ei löydä aitoa, välittävää rakkautta lapseensa, ei se tiedä tytön kasvulle hyvää. Tottakai lapsi rakastaa isäänsä, rakkauden kuuluisi olla molemminpuolista.
Mielestäni nyt ei voida lähteä siitä, onko lapsi onnellisempi vai onnettomampi erotilanteesta. Sinä olet se joka avioliitossa elää. Kyllä sekin on mielestäni lapsen etu, että äiti on liitossaan arvostettu ja hyväksytty, rakastettu. Ei sinun elämäsi ole ohi.
Mitä tehdä: älä tosiaan nöyrry sovittelijaksi vaan katso kuinka pitkälle äijä kehtaa mennä. Hänellä on saattanut jotenkin vuosien varrella vinksahtaa tuon rahan suhteen, kai niinkin voi käydä. Mutta se ei selitä käytöstä sinua ja lastasi kohtaan. Mielestäni sinulla ei ole mitään velvollisuutta jäädä tuollaiseen avioliittoon, ei kenenkään vuoksi, olet tilivelvollinen vain itsellesi, tiedän että lapsen etu menee joka tapauksessa kaiken edelle. Mutta et missään nimessä voi jäädä elämään kuoren elämää, jossa vain teet ja olet ja tiedät mitä miehesi teistä ajattelee, onhan hän niin monesti sanonut!
Mutta tekoihin. Kun tämä viimeisin mykkäkoulu on ohi, istutte alas ja kysyt ihan tosissasi että mitä tämä oikein on. Onko hän tosissaan ja mistä tämä kaikki johtuu. Ja sitten olisi saatava ulkopuolista apua. Jos hän kieltäytyy kaikesta ehdottomastasi, pariterapia olisi hyvä tai seurakunnan kautta saatava keskusteluapu, jonne voitte mennä yhdessä, peli on menetetty. Jos hän ei todellakaan näe mitään vikaa sanoissaan tai käytöksessään, jos hänestä ei ole mitään anteeksi pyydettävää.. Silloin ihan oikeasti: eroa.
Et sinä voi taistella tuulimyllyjä vastaan.
Mutta toivoa vielä on, sillä jos hänellä on itsellään joku sisällään niin solmussa, ettei vaan osaa tuoda sitä oikealla tavalla ulos ja on nyt kohdistanut sen lapsellisuuttaan teihin, mutta jos hän ottaa avun vastaan.. Toivoa on.
Minusta tuo peli on kyllä niin julmaa ja kylmää kyytiä, että on vaikea uskoa hänen yrittävän löytää vikaa itsestään. Mutta sitä me emme vielä tiedä!
Sinä et ole onnellinen, toista lasta mies tuskin haluaa kanssasi tehdä kun ensimmäinenkin "on pilannut hänen elämänsä", etkä toista tuollaisen kanssa haluakaan. Sinä olet vasta 30-vuotias. Minä olen kohta 36, eikä ole miestä, ei ensimmäistäkään lasta. Mutta yritän tehdä elämästäni onnellisen ja ehkä vielä viimeisinä mahdollisina päivinä kun vielä on aikaa, saisin sen lapsen ihanan.
Älä siis ajattele että elämä on ohi.
Ja tiedän jotain noista nuoruusajan rakkauksistakin.. En minä ole lakannut päiväksikään rakastamasta ihmistä, jonka tapasin saman ikäisenä kuin sinä miehesi. Meillä piti olla myös unelmaelämä. Nyt kun mietin, myös hänelle rahasta tuli hyvin tärkeää. Hän saattoi nälviä minua kuinka köyhä olin, kun en tienannut rahaa kotiin samalla tavoin kuin hän. Mitä enemmän rahaa oli, sitä pihimmäksi hän kävi. Opiskeluaikana olimme onnellisimpia kuin koskaan, molemmilla vain vähän rahaa ja silti kaikki oli hyvin. Raha on kirous kun se alkaa pyörittää elämää liikaa.
Mutta nyt soita vaikka seurakuntaasi ja kysy sieltä jutteluapua, ensin vaikka ihan itsellesi, saisit perspektiiviä. Ehdotan seurakuntaa siksi, että sinne saattaa päästä nopeammin kuin terveydenhuollon piiriin, ja se on ilmaista. Soita myös terveyskeskukseesi. Tarvitset ihan oikeasti kriisiapua nyt alkuun, koska tämä on henkisesti aivan liikaa. Kun saat tukea, saat ajatuksiasi selkeämmiksi. Jos mies tosiaan kieltää olevansa minkäänlaista anteeksipyyntöä velkaa tai ei halua lähteä avaamaan tätä vyyhtiä terapiassa kanssasi tai ilman.. Lähde. Jääköön rahoissaan uimaan ja niitä silittelemään.
Niin, kyllä se kuuluu miehellesikin ottaa vastuuta tuosta tunnepuolestakin teidän perheessä. Monen päivän mykkäkoulu ei avita ketään, eikä rakenna mitään, päinvastoin.
Olen niin turhautunut tilanteeseen. Mykkäkoulu jatkuu edelleen. En ole miehelleni olemassa. Eilen illalla katsoimme televisiota hiljaisuuden vallitessa ja lapsen jo nukkuessa. Mies päätti lähteä nukkumaan ja sanaakaan sanomatta sulki television ja lähti yläkertaan. Ei kýsynyt katsonko minä vielä tms. Avasin television uudelleen ja jatkoin katsomista.
Minä niin haluaisin keskustella asiat selviksi, kertoa miltä minusta tuntuu, kuinka loukattu olen jne. Toivoisin, että minua lohdutettaisiin ja pyydettäisiin anteeksi, mutta ei. Aina ennen tilanne on päätynyt siihen, että minä yritän keskustella, minkä seurauksena minua alkaa itkettää. mies raivostuu, huutaa vaan mitä siinä uliset ja lähtee pois. Että näin.
Kai se on viikonloppuna taas yritettävä virittää keskustelua. En voi vaan toisen selän takana järjestellä poismuuttoakaan. Haluaisin kuitenkin vielä yrittää. Ongelma on tämä talokin, sen mahdollinen myynti jne. En voi yrittää virittää keskustelua nyt arkipäivinä siitä syystä, että meillä on vain yksi auto, jonka minä välttämättä tarvitsen jotta saan vietyä lapsen hoitoon (15 km päässä kotoa) ja pääsen töihin. Jos nyt virittäisin keskustelua ja mieheni raivostuisi kuten aina ennen hän ottaisi auton ja lähtisi jonnekin. Ihan kiusallaan jotta minä olisin ongelmissa. Tiedän tämän kokemuksesta.
Kaipaisin ja tarvitsisin niin lohdustusta ja kannustusta. Syliä, jossa voi itkeä ja jotakuta joka lohduttaisi eikä vaan raivoaisi.
Onneksi minulla on tyttöni. Hän on minun elämäni ja onneni. Jos tämä kaikki menee nyt pieleen miehen kanssa niin olen minä saanutkin tästä jotakin mikä on arvokkaampaa kuin mikään muu maailmassa.
Hyvänen aika. Miksi sinun pitäisi enää yrittää?? Mies vie auton kiusallaan jotta sinä et saa tyttöä hoitoon etkä pääse töihin. Tämä on syy ettet voi keskustella arkena.
Kuuntele itseäsi hyvä ihminen!
Ei voi olla totta, kuuntele nyt, lue nämä viestisi nyt ihan alusta uudelleen.
Ja sinä haluat yrittää uudelleen?
Ei ei ei ja vielä kerran ei. Sanon harvoin näin suoraan mutta ei sinun tule enää mitään yrittää. Suhteesi on falski. Miehesi ei muutu, hän ei halua muuttua, hän on valtakuntansa hallitsija ja sinä et voi keskustella arkena mistään koska sen jälkeen sinua ja tytärtäsi terrorisoidaan.
Miehesi on sanonut että lapsi pilasi hänen elämänsä. Hän ei koskaan pyydä anteeksi näitä loukkaavista loukkaavimpia sanojaan, vaan odottaa niin kauan kunnes sinä alistut ja teet sovinnon.
Mitäs jos vaan nyt puhut arkena että näet kun se auto taas lähtee. Ehkä sinä silloin ymmärrät, että hei, tämä on ihan oikeasti tätä.
Taidat senkin takia siirtää keskustelua, ettet joutuisi taas pettymään kun se auto lähtee. Suojelet miestä tavallaan tällä tavalla, ettet "aiheuta hänelle kiusausta" mokata taas, ja et joudu miettimään että onpa hän tosiaan erityisen paska ihminen.
Miksi sinä teet tätä? Miksi sinä haluat yrittää kun suhde on noin hajottava? Onko tuo miehesi käytös sinua kohtaan mielestäsi rakkautta? Haluatko että tyttäresi kasvaa näkemään parisuhteen toimintamallin, jossa ei puhuta ongelmia auki eikä arkena puhuta mitään ärsyttävää ettei isäpappa vie äidin autoa ettei äiti pääse töihin?
Sori että tämä on nyt rankkaa tekstiä, tämän on vain tarkoitus pitää sinut järjissäsi sen suhteen, mitä sinä olet tekemässä. Taas mies pääsee pälkähästä kun itket että haluat yrittää, hän voi kiillottaa egoaan ja jatkaa samaan vanhaan malliin.
Olet 30v. Nyt on hyvä aika lähteä, 10 vuoden päästä harmittelet ettet lähtenyt. Minä en ymmärrä en tosiaankaan miksi sinun pitäisi yrittää enää yhtään mitään?
Minun täytyy kompata tunturisopulia... Ei tuo tilanne tee hyvää tyttärellenne, joten sitäkään syytä sinulla ei ole jäädä.
Ei vaikuta hyvältä tuo teidän(kään) liitto. Luultavasti olisit onnellisempi ilman miestä, samoin tyttäresi.
Jaksamista ja voimia rankkoihin päätöksiin ja elämänmuutoksiin.
Tottahan tuo on mitä sanotte, tiedänhän minä. Kiitos tuesta ja kannustuksesta. Sitä vaan niin toivoo ja haluaa uskoa loppuun asti, että elämä muuttuisi eikä tarvitsisi erota. Lapsellista kuvitteluahan se taitaa vaan olla. Olen vain niin pettynyt ja surullinen. Ja tietenkin se kaduttaa ja harmittaa miksen lähtenyt jo silloin v. 2006, jos ero on nyt kuitenkin edessä. Silloin ajattelin etten pärjää lapsen kanssa kahdestaan taloudellisesti, mutta nyt tiedän että pärjäämme kyllä.
Täytyisi vaan yrittää olla vahva ja pitää puolensa ja päänsä. Voi kun se olisikin helpompaa. Uusi elämä pelottaa, vaikka se varmasti ajan kanssa toisi paljon hyvän olon tunnetta.
Voi kultainen kultainen Hirsitalo.
Se ettet lähtenyt jo vuonna 2006, sitä sinun on turha miettiä kun sinä voit lähteä NYT. Toisaalta saattaisit ajatella jos olisit silloin lähtenyt, että voi ei, miten saatoit jättää elämäsi rakkauden.. Entä jos hän olisi muuttunut? Jne jne.
Mutta tiedätkö mitä?
Nyt sinä olet nähnyt, ettei MIKÄÄN muuttunut. Hän ei muutu.
Siksi sinun on lähdettävä nyt, ettet mieti 6 vuoden päästä "olisi pitänyt lähteä silloin 2012".
Kyllä sinä tiedät miksi me täällä näitä asioita sanotaan. Siksi että sinä olet tärkeä, sinun tyttäresi on tärkeä. Arvokkaita. Nyt sinulla on kaikki tiedot, taidot ja usko. Sinä tiedät selviäväsi. Joskus kun tyttäresi kysyy, sinä voit sanoa että olisit lähtenyt jo 2006, koska isä ja äiti eivät olleet onnellisia, mutta te yrititte vielä ja lopulta erositte silti. Et kerro hänelle isänsä sanoja, tiedän ettet sano koska tiedät ettei tyttären kehitykselle tee hyvää kuulla että hän "pilasi isänsä elämän". Se ei ole edes totta.
Mutta jos sinä nyt vielä haluat yrittää.. Kokeilepa sanoa miehelle, että teidän on nyt lähdettävä selvittämään näitä asioita ja hänen sanomisiaan ja tyytymättömyyttään pariterapiaan.
Lyön vaikka pääni vetoa............
Ettei hän suostu lähtemään sinne.
Mutta hyvä nainen! Nyt! Älä mieti sitä vuotta 2006. Mieti TÄTÄ HETKEÄ. Aiotko vielä jäädä tähän? Sinulla on kaikki mahdollisuudet tulla vielä onnelliseksi. Usko minua, minullakin on vaikka kaikki on aivan käsittämättömän pilalla. Ajattele, ettei minulla ole enää miestä eikä lasta. Lapsen abortoin syistä joita en enää muista, en voi käsittää tekojani. Sinulla on rakas ja ihana lapsi, mies tulee aina olemaan lapsen elämässä (jos niin haluaa..), mutta sinä et ole onnellinen. Hirsitalot ja autot ja muu materia.. Se on vain rahaa. Nyt on aika muuttaa suunta ettei jää harmittamaan ettet lähtenyt vuonna 2012 kun kaikki oli niin selvää ja sanat loukkaavia, ei anteeksipyyntöjä, ei mitään.
Tule kirjoittamaan meille kuinka voit.
Täällä itken kun luen teidän kirjoituksia. Kiitos kaikille, olette ihania.
Olen kaikki nämä vuodet jossain määrin uskonut mieheni sanoja, että minulle ei vain mikään riitä kun en ole tässä onnellinen. Että vaadin täysin mahdottomia. Kun en ole kenellekään kertonut mitä elämämme on, on vain ollut minun ajatukseni miehen sanaa vastaan ja päässäni miehen sana on usein voittanut. Nyt alan uskoa, että mies ei ole ollut oikeassa. Minä en ole väärässä, vaikka en olekaan onnellinen tästä materiasta ympärilläni. Mieheni ei ole koskaan voinut ymmärtää sitä miksen ole onnellinen kun minulla on haluamani lapsi. Olen yrittänyt selittää, että halusin lapsen yhdessä hänen kanssaan, että olisimme oikea perhe. Iloitsisimme ja murehtisimme lapsesta yhdessä. Kasvattaisimme yhdessä. Hän ei ymmärrä. Hänen mielestään se pitää riittää, että on saanut lapsen. Sillä ei ole väliä, vaikka isä ei lasta olekaan halunnut ja äiti huolehtii lapsen pääsääntöisesti yksin.
Tein tänä aamuna vuokra-asuntohakemuksen. Ja olen tyytyväinen, että sain sen tehtyä. Laitoin asuinaluetoiveeksi tämän nykyisen alueemme, koska en voi lasta viedä kokonaan uusiin ympyröihin. Eiköhän erilleen muutto ole lapselle yhdellä kertaa tarpeeksi. Kirjoitin vielä hakemuksen lisätietoihin, että yhteydenotot s-postiin tai puhelimitse. Ei postitse, koska mieheni avaa ja lukee jokaisen minulle tulevan postin. Tekee aina näin ja se raivostuttaa.
Minusta tuntuu ja on tuntunut jo kauan aikaa, että miehessäni on kaksi eri persoonaa. Se, jonka kanssa on mukavaa ja kivaa ja joka välittää meistä ja haluaa olla meidän kanssa. Siis niin kauan kun asiat tehdään niin kuin hän haluaa ja toinen persoona, joka on äärimmäisen ilkeä, itsekäs ja julma kun asiat ei menekään hänen haluamallaan tavalla.
Päätin eilen, että minähän en ala sovintoa hieroa. Miksi minun pitäisi aina olla se. Päätin, että odotan kuinka kauan mies jaksaa jatkaa tätä mykkäkoulua. Lapsellista käytöstä molemmilta. Eilenkin illalla mies meni nukkumaan jo yhdeksältä, ennen kuin lapsikaan meni nukkumaan.
Aikaisemmin vastaavissa tilanteissa mies on aina lähtenyt jonnekin omille teilleen ja menoilleen. Nyt hän vain on kotona ja se on ahdistavaa ja raivostuttavaa. Haluaisin olla rauhassa. Odotan maanantaita, että hänellä alkaa iltavuoroviikko eikä minun tarvitse nähdä häntä ennen perjantai-iltaa. Nyt kun hän on tuollainen kamala, niin odotan kovasti että pääsisin omaan kotiin ja omaan rauhaan tyttäreni kanssa. Saisimme tehdä mitä haluaisimme ja milloin haluaisimme. Tai olla tekemättä mitään.
Tänä aamuna katselimme tietokoneelta Risto Räppääjä-elokuvan trailereita ja mietimme, että josko menisimme tänään sitä katsomaan. Mies kuuli aikeemme ja sanoi, että tänään mennään uimaan eikä minnekään elokuviin istumaan. Sanoi lapselle, että uimaan pitää mennä, että opit joskus uimaan. Lapsi kyllä tykkää uinnista joten ei hän tästä pahoillaan ollut, mutta tämä kuvastaa sitä millainen tyyli miehelläni on. Asiat tehdään niin kuin hän haluaa. Ja piste. Nyt lähti onneksi ostamaan autoon renkaita ja vaihtamaan niitä vanhempiensa luo. Tämän kuulin anopiltani kun hän soitti minulle. Saadaanpa olla ainakin vähän aikaa rauhassa.
Vielä ennen lähtöään rengasostoksille mies sanoi lapselle, että lähdepäs ulos leikkimään. Hakemaan ulos sitä ja sitä, mutta ei sitä. Valikoi siis lapsenkin kaverit, kenen kanssa sopii leikkiä ja kenen ei. Sairasta. Minä tykkään lapsista ja tykkäisin, että meillä voisi käydä tytön kavereita leikkimässä, mutta mies ei tykkää lasten äänistä ja melusta ja yleensä aina hän kieltää lapsia tulemasta meille sisälle, ulkona saa leikkiä. Lapsen synttärijuhlatkin järjestin miehen ollessa töissä kun tiedän, ettei hän tykkää lasten elämän äänistä. Saa olla kaikki paljon vapautuneemmin kun tyranni ei ole paikalla.
Rakastan mieheni toista persoona paljon. Toki siihen vaikuttaa melkein 15 yhteistä vuottakin, ei niitä voi pyyhkiä pois noin vain. Ja vihaan tätä toista persoonaa yhtä paljon. Vaikeaa. Mutta asuntohakemus on nyt tehty ja siitä olen tyytyväinen. Kuinkahan pitkään mies tosiaan jaksaa jatkaa mykkäkouluaan? Nyt kuudes päivä menossa. Hänet tuntien, hän varmaan voisi jatkaa vaikka loputtomiin. Toivoisin, että hän ottaisi eron puheeksi ja sanoisi haluavansa erota. Minä kun ilmoitan haluavani erota, hän tekee elämästäni täydellisen helvetin. Olen siitä täysin varma.