Hei.

Olen ajautunut vuosien mittaan täydelliseen umpikujaan avioliitossani. Olemme olleet pitkään yhdessä vuodesta 1997, ensi kesänä 15 vuotta. Aloitimme seurustelun ollessamme 16- ja 17-vuotiaita. Pääsääntöisesti suhteemme oli hyvä. Joitain hankalia jaksoja oli silloin nuorena kun ehkä olisi halunnut mennä enemmän mutta ei kuitenkaan halunnut erotakaan. Suunnittelimme ja puhuimme tulevaisuudesta, perheestä, lapsista, talosta. Vuonna 2003 ostimme appivanhempieni ok-talon. Olimme molemmat töissä ja elämä oli hyvin onnellista. Menimme naimisiin 2004. 2005 aloimme odottaa lasta, joka oli hyvin toivottu. Mies tuntui olevan raskaudesta ja lapsesta vielä enemmän innoissaan kuin minä. Tyttö syntyi 2/2006 ja elämä oli ihanaa.

Elokuussa 2006 mieheni pudotti pommin. Hän ilmoitti, että ei ole koskaan halunnut yhtään lasta. Että uskotteli minulle haluavansa, koska tiesi minun muuten haluavan erota. Olin todella, todella järkyttynyt. Kenellekään en ole asiasta puhunut. Tuon jälkeen aina riidan yhteydessä mieheni sanoi, että hoida lapsesi ihan itse. Hän ei ole sitä halunnut joten se ei saa vaikuttaa hänen elämäänsä millään tavalla. Hyvin pitkälle yksin olenkin aina lapseni hoitanut. Nielin järkytykseni ja elämä jatkui yhdessä.

Aina jos yritin puhua asiasta mieheni sanoi, että olette (minä ja tyttö)täysin vapaita lähtemään kaupungin vuokra-asuntoon elämään yh-äidin elämää. Mitään ymmärrystä tai empatiaa en ole koskaan tämän asian tiimoilta saanut. Suhteemme on muuttunut tämän takia paljon. Olen äärimmäisen katkera. Mieheni on tuhonnut haaveeni mitä minulla oli; onnellinen perhe-elämä. Perhe, johon kuuluu vanhemmat ja pari lasta, joita vanhemmat todella rakastavat. Nyt olen elänyt tuota perhe-elämää kaksin tyttäreni kanssa. Mieheni on osallistunut siihen silloin kun hänelle on sopinut.

Rakensimme uuden talon reilu vuosi sitten. Se oli ollut aina mieheni haave. Viimeiset pari vuotta mieheni on ollut osallistuvampi isä, mutta se ei muuta minun tunteitani miksikään. Olen yrittänyt puhua asiasta hänelle, mutta se ei onnistu. Minua pelottaa ja hän suuttuu. Olen tullut niin katkeraksi etten enää aikoihin ole halunnut olla tekemisissä kenenkään perheellisen kanssa. En voi katsella toisten onnea ja toistuvasti vastailla kysymyksiin miksi meillä ei ole enempää lapsia. Nyt olen päättänyt, että en voi jatkaa enää näin. Tämä tuhoaa minut ihmisenä. Rakastan miestäni ja hän on muuten hyvä mies, mutta tämä on niin iso asia etten tiedä kuinka pääsen tästä eteenpäin.

En uskalla puhua miehelleni ja sen vuoksi laitoin eilen hänelle tekstiviestin, missä kerroin tunteistani. Olin koko eilisillan hänelle ilmaa. Raha on aina ollut hänelle elämän ykkösasia. Olemme ihan hyvin toimeentulevia, mutta sillä saralla miehelleni ei mikään riitä. Olen aivan umpisolmussa ajatusteni kanssa. Kenellekään en tosiaan ole puhunut. Tämä on niin noloa, että minua on huijattu näin ja olen antanut sen jatkua pian kuusi vuotta. Usein mietin, että olisi pitänyt erota silloin heti 8/2006. Nyt mietin taas eroa kovasti. Pärjäisin kyllä rahallisesti lapseni kanssa kaksin ja muuten pärjäisimme erittäin hyvin, koska olemme pääasiassa arkea eläneet aina kaksin.

Olen niin halunnut meille mieheni kanssa yhteisen elämän ja onnellisen sellaisen. Sen vuoksi kai olen antanutkin elämän mennä näin kun se on mennyt. Oma lapsuudenkotini oli jnkv turvaton äitini vakavan psyykkisen sairauden vuoksi ja sen vuoksi oma perhe oli niin suurena haaveena. Haluaisin pitää miestäni hyvänä ja kertoa kuinka rakastan, mutta en vihan tunteiden ja katkeruuden vuoksi en oi niin tehdä. Jotenkin ajattelen, että hän ei ansaitse sitä, koska on tehnyt minulle näin.

Olen aivan umpikujassa ajatusteni kanssa. Olen aivan varma, että mieheni meinaa jatkaa elämää taas niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta minä en enää pysty tähän. Olen pohtinut tätä asiaa niin paljon mielessäni näiden vuosien aikana. Olen valvonut ja itkenyt lukemattomia öitä.