Seurustelin kaksi vuotta miehen kanssa, joka alisti, kiusasi, kontrolloi elämääni. Olen reilu parikymppinen ja ex-mieheni oli lähemmäs kolmekymppinen.
Tapasimme noin 3 vuotta sitten ensimmäisen kerran, kaksi vuotta sitten aloimme tapailla toisiamme. Samoihin aikoihin läheiseni oli joutunut sairalaan, hän tuki minua, kuunteli ja lohdutti. Hänellä oli aina aikaa tavata minua ja jutella kanssani. Aloimme seurustella, luulin tavanneeni sen oikean. Meni muutama kuukausi ja olimme kihloissa.
Hän alkoi määräillä ja arvostella minua. Ensin katosivat kaikki kaverit, en saanut tavata heitä (ainakaan yksin), koska minun kaverit olivat hänen mielestään typeriä. Hänellä oli oikeus tavata omia kavereita kun hän halusi, vaikka ilman minua. Olin liian lihava, laihdutin vähentämällä ruuan määrää, koska en saanut käydä lenkillä tai kuntosalilla, (en ole koskaan ollut ylipainoinen).
Ulkonäköni ei miellyttänyt häntä. Silmäni olivat liian pienet, nenäni liian suuri, takamus liian leveä yms. Vaatteni olivat rumia, hän kielsi minulta korkokengät, en saanut meikata. Tein ruuan väärin ”äitini tekemä on parempaa, pyydä häneltä ensi kerralla apua, että osaat tehdä oikein”. Aloin uskoa häntä ja itsetuntoni mureni.
Hän sai raivokohtauksia. Kerran hän alkoi heitellä tavaroita päälleni, juoksin metsään karkuun. Kun palasin huuto jatkui ja minun kuului nostella hänen heittelemänsä tavarat pihamaalta, hän vahti vieressä että kaikki tavarat löytyisi. Pari kertaa hän sai raivokohtauksen tiellä (esim. jos tietty cd-levy ei ollutkaan autossa mukana) hän kiilaili ohittelevia autoja ja kaahasi kovaa, itkin vieressä ja rukoilin että hän pysäyttäisi auton. Hän uhkasi tappaa itsensä jos jättäisin hänet. Pari kertaa hän oli kurkussani kiinni, muutaman kerran luulin että tukehtuisin.
Hän asui äitinsä helmoissa. Opiskelin eri paikkakunnalla, jouduin joka viikonloppu ajamaan hänen luokseen. Hän sanoi ”et rakasta jos et tule”. Hänellä oli aina tekosyy miksi hän ei voi tulla luokseni, esim. ”on liian liukkaat tiet” ”joku voi murtautua autooni” ”vanhemmat ei pärjää viikonloppua yksin”. Hänen äitinsä oli myös pompottamassa minua exäni apuna. He yrittivät saada esim. minun ja oman äitini välit katkaistua.
Eräänä päivänä selvisi että hänellä on netissä treffipalstalla/-palstoilla ilmoitus, hän esiintyi sinkkuna. (sanoin hänelle asiasta, mutta hän ei ole mitään sellaista tehnyt, vaan joku muu esiintyy hänenä) Minulle tuli tästä todella paha olo, otin terveydenhoitajaan yhteyttä, hän avasi silmäni ja kertoi, että mies kuulostaa narsistilta. Meni aikaa ennen kun sain voimia tarpeeksi erota, eikä lähtö ollut helppo. Exäni ei ollut kotona, mutta hänen äitinsä yritti estää minua seisomalla oven edessä ja vaatimalla selitystä, ”et voi tehdä näin, olette kihloissa se on lupaus avioliitosta…” hän siirtyi vasta kun omat vanhempani tulivat auttamaan minua.
Erosta on nyt kuukausi, minulla on häntä välillä ikävä, sillä oli meillä hyviäkin hetkiä ja rakastin häntä. Mietin teinkö oikein kun lähdin. Syytän itseäni kaikesta, ahdistaa ja olen yksinäinen. Pelkään, että en koskaan pysty luottamaan miehiin. En enää uskalla esim. pukeutua eritavalla kuin muut, sillä pelkään muiden kommentteja. Pelkään sanoa omat mielipiteeni, jos joku vaikka alkaa nauraa minulle. Olen mieluumin hiljaa ja kotelossani. Mistä saan rohkeutta? Miten löydän taas itseni? Miten täyttää tyhjyys jonka hän jätti?
Hei! Kehoittaisin sinua tutustumaan narsismi-aiheeseen vaikka googlettamalla. Jos tunnistat hänessä näitä piirteitä niin älä edes mieti paluuta tai edes yhteydenottoja. Näillä sivuilla löydät myös aiheesta tarinaa. Olen itse eronnut narsistista ja onnellinen ratkaisustani. Voimia ja hyviä päätöksiä☺️❤️
Kerroitkin jo tuosta narsismi-epäilystä, luin tekstisi huonosti... Itse asiassa tarinasi on kuin omani. Itse siedin sitä 15 v, mutta olin aivan murusina siinä vaiheessa kun pääsin liitosta. Vielä nytkin, vaikka erosta aikaa, tunnen alemmuuden tunteita esim ulkonäköni suhteen ym. ym. Kävin keskustelemassa srk:n diakoniatyönt kanssa ja hänen avullaan sain ahdistukseni poisitkettyä. Itkua piisasi varmaan useiden kymmenien tuntien verran jollei satojen. Oletkos ajatellut sinäkin että saisit jollekin ammattiauttajalle purettua taakkaasi, työterveydessähän on psykologeja tai sitten srk tai kriisikeskus (kävin myös siellä). Voimia sinulle, ole iloinen että asutte nyt erillään, älä missään nimessä haikaile menneitä vaan käännä nokka kohti tulevaisuutta ☺️❤️
Se on parempi vaikka ammottava aukko, kuin tuollainen kaveri!
Ole onnellinen, että pääsit tuollaisesta irti nyt, etkä kahdenkymmenen vuoden päästä, vasta alkanut haaveilla ja muistella, millaista olisi elää normaalia elämää.
Se ei ole ihan sama, millainen ihminen kulkee vierellä, vältä tuollaisia lopun ikääsi, sillä he imevät toisen tyhjiin ja polkevat jalkoihinsa.
Jos alat ajatella, että teit väärin, niin kuvitteleppa,... mies kiljuu kuin kolmivuotias uhmaikänen kakara ja paiskoo tavaroita ja se anoppi rääkyy naama punaisena kuinka väärin hänen kullannuppuaan kohdellaan, häntä ei saa ärsyttää...uskoisin että mielikuva saa ajatuksesi oikeille raiteille ja et syytä itseäsi, syy on kokonaan muualla, mutta se nyt tuntuu sinusta, kuin se sinun olisi.
Hei.
Kertomuksesi sai minut muistelemaan entistä parisuhdettani, jossa olin 8 vuotta ja josta naimisissa 3 vuotta. Meidän eroon ei liittynyt muita ulkopuolisia tekijöitä vaan se, että hän käytti henkistä väkivaltaa. Olen mielestäni avoin ja kiltti, olen myös riippuvainen rakkaudesta ja se ehkä sai minut jäämään niinkin pitkäksi aikaa suhteeseen. Erosta on kulunut kohta 3 vuotta, ja edelleen siitä kirjoittaminen on raskasta. Minä todella rakastin häntä. Ja tiedän, että hän rakasti minuakin. Hän vaan sai minut tuntemaan huonoksi ihmiseksi, kaikki mitä tein oli väärin, ja että en koskaan ollut täydellinen hänen silmissään (painoin tuolloin n. 50kg ja olen 165 cm pitkä, minussa oli kuulemma vähän liikakiloja). Ajattelin tästä kaikesta huolimatta, että hän rakastaa minua, eikä hän ilkeyttään tuollaisia sanoisi. Olin sokeana rakkaudesta. Viimeinen vuosi oli kaikkein rankin, silloin ajattelin, että elämä olisi helpompaa, jos kuolisin vaan pois. Olen niin mitätön, etten kuuluisi rasittaa yhteiskuntaa yhtään enempää. Onnekseni, taistelu tahtoni syttyi sisälläni. Ja ihana veljeni, joka oli tietämätön ongelmistani, sillä pidimme niin mahtavaa kulissia kaikille, auttoi minua ymmärtämään sen, että hän ei ole minun arvoiseni ja että minussa ei ole mitään hävettävää. Olisin tahtonut kaiken tämän p****n jälkeen pysyä ystävinä, mutta hänen viimeisin käytöksenä loukkasi ei pelkästään minua, vaan perhettäni. Se oli minulle viimeinen niitti. Olen saanut mahtavaa tukea ystäviltäni ja veljeltäni sen jälkeen. En ole katunut mitään elämässäni, en edes sitä, että olen ollut exäni kanssa. Kaikki tämä - pahassakin mielessä - on vahvistanut minua ihmisenä. Viime aikoina olen kuitenkin ajatellut, että olisiko minun kuitenkin pitänyt kääntyä, jonkun ammattilaisen puolelle? Olenko sittenkään saanut mielen rauhan tapahtuneelle?
Kiitos paljon vastauksista ja kannustuksista,
Pienillä askelilla eteenpäin. Menneisyyttä on vaikea unohtaa ja uskon, että paremmaksi suhteemme ei olisi ainakaan kääntynyt. Se paheni koko ajan. Olen iloinen, ettei nyt tarvitse pelätä häntä niin paljon, vaikka vieläkin säpsähtelen ääniä ja pelkään jos satun törmäämään häneen. Aikamoista tunteiden pyörremyrskyä välillä. Kai se olo alkaa parempaan kääntyä kun aika vaan kuluu, jos vaan saa olla rauhassa, ja yksinäiseen oloonkin alkaa tottua.
Tavaroitaan hän ei ole suostunut hakemaan pois, vaan se on kuulemma minun tehtäväni toimittaa ne hänelle. (tämänkin sanomiseen hän laittoi äitinsä asialle, ei itse uskaltanut soittaa)
Olen onneksi saanut puhua tapahtuneesta äitini kanssa ja hän tukee minua päätöksissäni. Olen myös päässyt puhumaan terapeutille ja se helpottaa oloa jonkun verran kun saa purkaa pahaa oloa puhumalla.
Hei taas! Muista, että otat mukaan turvajoukkoja kun menet hakemaan tavaroitasi, mielellään useamman. Pidä tämä mielessä, joohan? Nauti yksinolostasi, aika kyllä parantaa haavat! Onnea elämääsi!
...siis piti sanomani siis että kun viet tavarat... mutta ihmettelen sitä miksei itse hae? jos suostut viemään tavarat (mikä on outo vaatimus) niin iso porukka mukaan. Mieti vielä suostutko viemään??? Voimia ja muista olla varovainen !
Älä missään tapauksessa vie tavaroita, pakkaa ne ja pyydä jotakin sukulaista tai ystävää viemään ne.
Pakkaamiseksi riittää kun sullot ne jätesäkkeihin, pilkun tarkasti kaikki hänen tavaransa, ota joku kaveriksi pakkaamaan ja kirjatkaa vaikka ylös, mitä säkeissä on, sitten tavaroiden viejälle kopio mukaan ja kuittaus mieheltä, mitä on saanut, ettei vaan tarvitse joka "varastetun lusikan" perään enään huudella.
surku0 kirjoitti 3.4.2012 19:29
Kiitos paljon vastauksista ja kannustuksista,
Pienillä askelilla eteenpäin. Menneisyyttä on vaikea unohtaa ja uskon, että paremmaksi suhteemme ei olisi ainakaan kääntynyt. Se paheni koko ajan. Olen iloinen, ettei nyt tarvitse pelätä häntä niin paljon, vaikka vieläkin säpsähtelen ääniä ja pelkään jos satun törmäämään häneen. Aikamoista tunteiden pyörremyrskyä välillä. Kai se olo alkaa parempaan kääntyä kun aika vaan kuluu, jos vaan saa olla rauhassa, ja yksinäiseen oloonkin alkaa tottua.
Tavaroitaan hän ei ole suostunut hakemaan pois, vaan se on kuulemma minun tehtäväni toimittaa ne hänelle. (tämänkin sanomiseen hän laittoi äitinsä asialle, ei itse uskaltanut soittaa)
Olen onneksi saanut puhua tapahtuneesta äitini kanssa ja hän tukee minua päätöksissäni. Olen myös päässyt puhumaan terapeutille ja se helpottaa oloa jonkun verran kun saa purkaa pahaa oloa puhumalla.
Voi surkua! 🙂🌻 Kaiken kokemasi jälkeen on ihan ymmärrettävää, että sinusta tuntuu pahalta. Ajan myötä olosi helpottuu. Oletko harkinnut yhteydenpitoa vanhoihin ystäviisi? Jos he vielä tuntuvat tärkeiltä ja kaipaat heitä, kannattaa heihin pitää yhteyttä. Omassa elämässäni ovat muutamat ystävyyssuhteet välillä hieman kärsineet hankalien poikaystävien (ja myös erään poikaystävän äidin) takia. Sittemmin olen onnistunut ystävyyssuhteitani palauttamaan ja myös syventämään.
Hyvä olo? Vain sinä itse tiedät mistä sinulle tulee hyvä olo. Puuhun kiipeämisestä? Lukemisesta? Äidille juttelemisesta? Uimisesta? Lenkillä käymisestä? Ompelemisesta? Elokuvan katsomisesta? Sinä itse päätät, mistä sinulle tulee hyvä olo. Ja jos et ole varma, niin kokeile kaikkea mahdollista 🙂👍
Ja mitä niihin tavaroihin tulee: poikaystäväsi on aikuinen mies ja jokainen on täällä velvollinen ja vastuullinen omista asioistaan. Poikaystäväsi oli tukenasi kun sinulla oli vaikeaa, mutta sen takia et ole mitenkään korvausvelvollinen. On ihan normaalia olla toisen tukena vaikeina hetkinä. Siitä ei jää elinikäiseen kiitollisuudenvelkaan. Päin vastoin: voit ilmoittaa rauhallisesti, että tavarat on haettava kahden viikon sisällä, ja jos ei toimintaa tapahdu, niin sitten viet ne keräyslaatikkoon tai kutsut tuttavasi viemään pois tarpeellisiksi katsomansa rojut. Oman kokemukseni mukaan rauhallisesti annettuihin ehtoihin, joko reagoidaan asianmukaisesti tai sitten unohdetaan koko homma.
Voimia ja reippautta 🌻🙂🌻
Laitoin lakimiehen ohjeen mukaan kirjatun kirjeen, jossa käskin hakea tavarat tiettynä päivänä tiettyyn kellon aikaan. Exäni vanhemmat ja 4 kaveria tulivat hakemaan niitä, hän ei itse voinut tulla paikan päälle, oli kuulemma muita kiireellisiä menoja, on ollut kiireinen myös ettei ole voinut soittaa ja keskustella tavaroiden hakemista yms. Ihmeellistä, että kavereita löytyi tavaranhaku reissulle, seurustelu aikana hän kertoi ettei hänellä ole kavereita, että kaikki ovat typeriä kiusaajia ja halusivat vain hyväksikäyttää häntä jne.
Exäni ei ole voinut minun kanssa keskustella mistään. Hänen äitinsä on yrittänyt soittaa minulle, mutta vaihdoin puhelinnumeron ja pidin vanhan kännykän suljettuna, joten hän on soitellut isälleni ja haukkunut minut.
Kun ne hakivat tavarat, (itse en ollut kotona, vaan menin naapuriin "piiloon") exäni äiti oli haukkunut minut äidilleni ja esim. varoittanut "varo se tyttö on katala ja petturi" äitini oli alkanut nauraa ja exäni äiti hermostui ja haukkoi henkeään. 😀 Sitten hän oli yrittänyt esittää surullista, koska huomasi, ettei hänen haukkumiset ja solvaamiset auta mitään, että saisi huomiota.
Lisäksi exäni tyhjensi yhteisen tilimme ja he tahtovat kaikki tavarat yms. takaisin, joita he ovat antaneet minulle lahjaksi. Minä en saa niitä tavaroita takaisin, joita olen heille ostanut ja antanut lahjaksi. He tarvitsevat kaiken. Olen kuulemma varastanut heiltä lakanan, jonka saimme exäni kanssa yhteisesti joululahjaksi. Se lakana jäi sänkyyn kun minä lähdin heiltä pois. Minulta jäi omia tavaroita sinne ja ne tavarat ovat kuulemma arvotonta krääsää ja mitättömiä pas*oja, mutta niitä ei minulle voi antaa. Mutta enpä tarvitsekkaan.
Ärsyttää miten he voivat olla tuollaisia hirviöitä! Tiedän kuinka paljon he kertovat minusta paskaa ihmisille, koska ex-mieheni edellisestä tyttöystävästä ei ollut kuin pahaa sanottavaa.
Toivon, että he jo nyt jättäisivät minut rauhaan, mutta tuskin jättävät, aina löytyy joku karkkipaperi tai limsatölkki joka pitäisi palauttaa. 😭
surku0 kirjoitti 7.4.2012 12:4
Lisäksi exäni tyhjensi yhteisen tilimme ja he tahtovat kaikki tavarat yms. takaisin, joita he ovat antaneet minulle lahjaksi. Minä en saa niitä tavaroita takaisin, joita olen heille ostanut ja antanut lahjaksi. He tarvitsevat kaiken. Olen kuulemma varastanut heiltä lakanan, jonka saimme exäni kanssa yhteisesti joululahjaksi. Se lakana jäi sänkyyn kun minä lähdin heiltä pois. Minulta jäi omia tavaroita sinne ja ne tavarat ovat kuulemma arvotonta krääsää ja mitättömiä pas*oja, mutta niitä ei minulle voi antaa. Mutta enpä tarvitsekkaan.
Ärsyttää miten he voivat olla tuollaisia hirviöitä! Tiedän kuinka paljon he kertovat minusta paskaa ihmisille, koska ex-mieheni edellisestä tyttöystävästä ei ollut kuin pahaa sanottavaa.
Toivon, että he jo nyt jättäisivät minut rauhaan, mutta tuskin jättävät, aina löytyy joku karkkipaperi tai limsatölkki joka pitäisi palauttaa. 😭
Sinähän pärjäät hyvin! Jatka samaan malliin. Helpostihan ne keksivät tavaroita, joita pitäisi palauttaa. Tosi asia kuitenkin on, että mistään karkkipaperista eivät kuitenkaan saa oikeusjuttua vireille. Jos ei ole mitään exän tärkeitä papereita (todistuksia, henkkarit), passia tai avaimia jäänyt luoksesi, ei sinulla ole mitään hätää. Johan sinä annoit takarajan, nyt noudatat sitä. Voit tietysti kirjoittaa ja lähettää kirjatun kirjeen, jossa vaadit saada omasi takaisin, jos siihen vaikka heräisivät. Ja siitä kirjeestä otat itsellesi valokopion, jotta jäää todistusaineistoa.
Sinun ei ole pakko suostua pomputeltavaksi, vaikka toiset sitä yrittäisivätkin. 🙂👍
Voimahali sinulle surku, hyvin olet edennyt! Toivon sydämestäni että hän jättää sinut nyt rauhaan🙂! Onneksi teillä ei ole lapsia! Anna ajan kulua ja ala pikkuhiljaa rakentelemaan omaa elämääsi. Onneksi sinulla on ymmärtäväinen äiti (vanhemmat?). Tiukka linja on narsistin kanssa toimiessa ainoa mahdollisuus ettei tuu höynäytetyksi!
Aurinkoista kevättä sinulle ☺️❤️
Kiitos taas teille kauniista sanoista!
Oloni ei vaan parane, en saa nukuttua kovin hyvin. Illalla ei tule uni ja aamulla herään liian aikaisin, enkä saa unta uudestaan. Exäni ja hänen äitinsä tulevat uniin ja pelkään päivisin, että törmään heihin. He uhkasivat tulla käymään luonani ☹️ Aamuisin vedän syvään henkeä ennenkuin avaan ulkooven ja toivon ettei kukaan ole oven takana vastassa.
Ruokakaan ei enää maistu niin hyvin kuin ennen, enkä jaksa mennä lenkille.
Inhottaa pelätä heitä ja murehtia ja itkeä ihmisen perään, joka satutti minua niin paljon. He syyttävät kaikesta minua, heissä ei ole mitään vikaa.
Ahdistavaa, kun joutuu olemaan varuillaan koko ajan. ☹️
Olen saanut kerrottua hieman kahdelle kaverilleni, että erosin väkivaltaisesta miehestä, mutta en ole voinut kertoa kovin paljon, koska kyyneleet tulevat silmiin, kun joudun ajattelemaan kahta edellisvuotta. On ihanaa, että kaverit eivät olekaan hylänneet minua, vaikken ole kahteen vuoteen heitä saanut tavata. (Ex-mieheni kielsi minulta tapaamiset, puhelut ja tekstiviestit. Jos hän huomasi että kaverini soittaa hän nosti kauhean metelin.)
Hyvä, että olet löytänyt ystäväsi uudelleen! Ja se, että olet vähän pystynyt puhumaan myös heille asiasta. Minäkin olin palasina narsistimiehen jälkeen pitkään, olen vieläkin. En pysty puhumaan lähimmäisille vieläkään kaikkea. Minäkään en saanut tavata ystäviäni.
Yritä syödä edes jotain. Muuten menee huonoon kuntoon. Mä laihduin 10 kg erottuani muutamassa viikossa. Jouduin sairaalaan, kun kaliumtasoni laskivat niin alas.
Hali 🙂🌻
Luulin, että exäni olisi jo jättänyt minut rauhaan, aikaa erosta kulunut 2 kuukautta. Mutta ei, exäni huutelee kaupugilla sukulaisilleni! 😮 Itse en uskalla liikkua missään yksin, joten olen vain kotona. Hän oli väkivaltainen minua, lemmikkejä, joitakin kavereitaan kohtaan. Pelkään häntä paljon, ahdistaa. ☹️
Inhottaa pelätä häntä ja inhottaa kuinka hän voi jotenkin kontrolloida elämääni vielä eronkin jälkeen, etten voi edes lähteä kavereiden kanssa kaupugille, ilman pelkoa, että hän tekisi jotain minulle. 😭
Otanko riskin ja lähden kaupungille? vai pysyttelenkö piilossa häneltä?
😑❓