Tämä on tarinani, omasta parisuhteestani joka 8-vuoden jälkeen tuli päätepisteeseen.
Tapasimme aikoinaan paikallisen ravintolan tanssilattialla, ensimmäiseksi minuun kiinnittti huomion toisen olemus, toinen havaintoni oli että kyseinen ihminen oli kellonajasta huolimatta selväjärkinen eikä liian humalassa tms. Tanssilattialla vaihdettiin puhelin numerot ja ensimmäiset treffit sovittiin. Huomasimme ajan kanssa että viihdymme toistemme seurassa,eikä aikaakaan kun tuli eteen että miksipä emme muuttaisi yhteen?! yhdessä tuumin muutettiin ja hyväksi havaittiin ja toistemme kanssa viihdyttiin. Jossain vaiheessa rakastuttiin ja tilanne alkoi vakavoitumaan, kaikenlaiset asiat puhuttiin ja kaikista asioista keskusteltiin.
minun maailman kuvaani on kuulunut vanhan ajan näkemys siitä että mies tuo leivän pöytään (ei kärjistetä että naisen paikka kotona), joten lähdin avokkini kannustamana tavoittelemaan seuraavaa etappia elämässä. Hain kouluun ja pääsinkin kouluun opiskelemaan jolloin taas tuli muutos että vaihdammekin paikkakuntaa, ja molemmille tämä sopi enemmän kuin hyvin, olihan edellinen kaupunki nähty ja koluttu loppuun asti.
Kolme vuotta vierähti uudessa kaupungissa, minä opiskellen, puolisoni käyden osa-aika töissä ja välillä työttömänä. opintojeni ohella tein töitä niin paljon kuin pystyin, ei sillä että en olisi viihtynyt kotona, vaan sillä että minulla olisi jotain tarjottavaa toiselle osapuolelle vaikkakin maallista se kaikki vain on. vietimme aikaa yhdessä ja erikseen, luotto toimi ja pystyimme kasvamaan yhdessä ja erikseen ja kokemaan asioita toistemme turvallisessa huomassa. molemmilla oli omia kavereita sekä yhteisiä joiden kanssa vapaa-aika kului kuin siivellä. Nautimme elämästä ja toistemme seurasta, olimme parhaita kavereita ja jaoimme kaiken. minun kolmen vuoden opiskelu urakka tuli vihdoin päätökseen ja sen ansiosta että olin opiskelu aikoina tehnyt töitä alan hommissa niin minulle tarjoutui työ mahdollisuus toisessa kaupungissa josta yhdessä puolisoni kanssa keskusteltiin ja jollain tavalla sovittiin että lähdetään katsomaan mitä elämä siellä tuo tullessaan.
Jälleen kerran elämämme alkoi uuedssa kaupungissa ilman että tunsimme ketään, olimme toinen toistemme tukena ja turvana. Avopuolisoni sai töitä samoin minulla oli oma kolmivuorotyöni johon uppouduin (jälkikäteen ajatellen liian syvälle), elämämme suurimpia mullistuksia tuli kun avopuolisoni sairastui vakavasti, hänellä todettiin pullistumat selässä jotka ajan myötä menivät tyräksi. Siitä alkoi meidän jonkin asteinen syöksy kierre,
asioista ei puhuttu enään jostain syystä, asiat hautautuivat jonnekkin syvälle sieluihimme eikä ne koskaan nähneet päivänvaloa. avokkini kipujen takia minä laiminlöin häntä enkä osannut/pystynyt/tiennyt (?) miten minun voisin auttaa, oli helpompaa ”nollata” hänen sanomiset kun niistä yritti jollain tasolla vääntää vitsiä, se mitä en ymmärtänyt oli se että tavallaan minun suojareaktio (laittaa kaikki leikiksi) loukkasi verisesti puolisoani. Tämä johti jossain määrin siihen että hän eristäytyi entistä enmmän muista ihmisistä, hän koki ettei tarvitse ketään lähelleen ja että hänellä on näin hyvä olla, todellisuus minun silmistä katsottuna oli jotain aivan muuta, minä tunsin ja näin hänen kärsimyksen mietin päätäni puhki mitä asian kanssa voin tehdä, miten minä voin auttaa häntä, tukea häntä ihan kuten hän oli tukenut minua hetkessä jolloin minä olen ollut tukea vailla.
Päädyin ratkaisuun että heti kun löytäisin toisen työn sieltä ensimmäiseltä paikkakunnalta josta koko tarumme alkoi niin ottaisin työn vastaan, en tehnyt tätä päätöstä yksin enkä tehnyt myöskään itsekästä ratkaisua vaan koin ihan yhtälailla että minulla olisi mahdollisuuksia olla tällä paikkakunnalla ja tehdä työtäni onnellisena, ihan kun minä sain jotain tämän muuton myötä niin puolisoni sai myös, hän pääsi lähelle kavereitaan, sukulaisiaan ja tuttujaan. Minun saadessa työpaikan josta tykkään ja viihdyn tosin kolmivuorotyö ei koskaan ole mitään herkkua mutta olinhan sitä tehnyt jo useamman vuoden joten helppo homma, tai niin minä luulin.
Minun viettäessäni aikaa työni merkeissä, puolisoni selkäkivut kasvoivat ja kivut sitä myöden,edelleenkään asioista ei pystytty puhumaan vaan kaikki oli sellaista harmaata massaa joka tiedettiin mutta josta vaiettiin. kivut hänellä oli sitä luokkaa että se vei häneltä kyvyn tehdä työtä, kokea arvostusta muuallakin kuin kotona tai ollessaan koiran kanssa lenkillä. Kunnes eräänä kauniina pakkaspäivänä puhelin soi ja lääkäri setä kertoi että nyt leikataan tyrä pois. leikkaus onnistui miten onnistui. kivut lähtivät tilapäisesti (toisen tyrän oireilessa vielä), tästä alkoi toinen haaste elämässämme, kun kipuja ei ollut tuli hänelle jokin pakkomielle päästä koko ajan ulos ja vain kavereiden kanssa, kyllä minuakin kysyttiin mukaan, mutten aina voinut lähteä koska edelleen teen kolmivuorotyötä ja ehdoton asia on että työ maalla ei olla krapulassa tai turhan ”väsyneenä”, joten ennen kuin minulta kysyttiin niin vastauskin oli aika selvä minut tuntien, jäin kotiin. Edelleen meillä luotto toimi, tunteita näytettiin ja jaettiin,tilanteen edetessä huomasin puolisossani muutoksen merkkejä, kerroin hänelle etten tunne häntä aina ja että se ihminen jonka kanssa olin vuosia ollut oli nyt kuin tuntematon minulle. Baari elämä kiinnosti ja kaverit ja sukulaiset olivat tärkeitä eikä stoppia tilanteelle näkynyt. Huomasin puolisoni muuttuneen koin että hän peittelee jotakin hänen käyttäytyminen muuttui puhelimensa osalta,puhelin oli kuin koko maailman tärkein asia, sen kanssa mentiin paikkoihin joissa ei ennen ole oltu.
Tästä hermostuneena, mieltäni alkoi kalvamaan. otin selvää puolisoni kännykästä ja vertasin niitä tietoja puhelintietoihin jotka löytyvät internetistä. sieltä minulle valkeni asioita edellisen kolmen viikon ajalta, puolisoni puhelin oli käynyt kiivaasti, kolmen viikon aika teksti viestejä kirjoitettu yhdelle ihmiselle 180kpl kun normaalisti txt viestejä nti kirjoitti noin satakunta, nyt oli siis jotain ihmeellistä tapahtunut joten otin asian puheeksi, tosin tein sen vasta kun minulla oli jotain ”näyttöä” eikä vain oma mielikuvitukseni. Tästähän syntyi sota, olin mennyt loukkaamaan hänen yksityisyyttään ja penkonut hänen kännykkänsä. Olin löytänyt yhden ainoan teksti viestin joka voidaan ymmärtää miten kukin haluaa, mutta kaikki ne muut puhelut ja teksti viestit oli poistettu vaikkakin kaikki muut puhelut muille ihmisille ja teksti viestit oli jätetty puhelimeen. Hänen mielestään kaikki on vain suurta väärinkäsitystä kun taas minä koen että minua on loukattu, minun seläntakana on tehty jotain mitä ei voida todistaa tai kumota koska kaikki ne viestit joita puolisoni kirjoitteli oli hän pyyhkinyt pois puhelimestaan. Otin selvää tästä kolmannesta kaverista ja tivasin häneltä puhelimessa jotta mikä on homman nimi? hän mainitsi alun kangertelujen jälkeen jotta heillä on ollut suhde. Tästä kimpaantuneena soitin puolisolleni ja kiitin kuluneista vuosista, sota nro 2 oli alkamassa.
Aikaa kului ja päivät meni tapellessa,paljon sanottiin sanoja joita kumpikaan ei tarkoittanut. asiat eivät edenneet, päin vastoin poljettiin paikoillaan ja samoista asioista väiteltiin. Yhdessä vaiheessa kirjoitettiin kirjeitäkin, käytiin ammatti avun parissa hakemassa keinoja rakentavaan riitelyyn, silti siitä kaikesta koin että edelleen olen loukattu osa puoli. puolisoni käpertyi itseensä entistä tiukemmin, hän ei jaksanut halunnut eikä osannut kertoa mitä tämän kaiken takana onkaan. Yhdessä vaiheessa asioista sovittiin, sovittiin kuinka toimitaan ja käyttäydytään. Sovittiin että tämä ns kolmas osapuoli heivataan tästä yhtälöstä pois. Meni alle Viikko sopimuksista kunnes kysyin puolisoltani jotta saisinko nähdä hänen tele tietonsa jotta tietäisin varmasti ettei hän ole tämän yhden kanssa ollut tekemisissä, hetken hiljaisuuden jälkeen paljastui että he olivat olleet tekemisissä vieläpä saman päivän aika sen tosin liittyen hänen työhönsä. Tämän jälkeen vaadin häntä laittamaan ihmiselle txt viestin minun silmieni alla jossa hän kertoo että parempi kuin k.o ihminen hävittää hänen numeronsa. Tästä kaikesta mentiin taas viikko eteenpäin kun eräänä ilta olin heittämässä häntä töihin, hän sanoi matkalla autolle että, ”hitsi lompakko unohtui”. Tämä hänen äänensävy oli jotenkin sellainen että kotiin päästyäni käänsin neidin lompakon ympäri ja katsoin jokaisen pikkulapun ympäri, ja mitä taas paljastui? samaisen kolmannen pyörän puhelin nro joka oli verhottu toisen nimen alle niin että paperi lapussa ei lukenutkaan ihmisen omaa nimeä vaan täysin eri ihmisen sekä eri sukupuolen omaavan ihmisen nimi (lapussa naisen nimi puhelin nro oli kuitenkin k.o kolmannen pyörän), tästä päästäänkin sotaan nro 3
Otin Puhelimen käteeni ja kysyin että mitähän se tämä on ja kyllä tein jälleen mokan (malttamaton kun olen) soitin avokkilleni kun hän oli töissä näin varmistaen sen että varmasti hänelläkin on yhtä huono olo kuin minullakin. tämä kaikki johti osaltamme siihen että ero koitti heti ystävän päivän jälkeen, minun syinä se etten voinut luottaa ja koin hirveää mustasukkaisuutta hänestä joka käänteessä, olin kuin mielipuoli tuntui että kaikki mitä nti tekee tekee hän vain ja ainoastaan satuttaakseen minua. myös neidin pelko liittyen siihen miten tämä suhde voi jatkua kun olemme tälläisessa tilanteessa edesauttoi päätöksen tekemistä, välitän kaipaan ja rakastan häntä vielä mutten voinut olla hänen kanssaan saman katon alla koska en pystynyt hallitsemaan itseäni ja omalla ahdistuksellani ahdistin myös toista ihmistä. tämän päätöksen jälkeen olen henkisesti rauhallisempi, pystyn suoriutumaan päivän askareista vaikkakin olen vielä sairaslomalla. hetkeäkään ei mene etten ajattele, mieti ja punnitse näitä kaikkia asioita mielessäni, huudan tuskani seinille ja kuormitan kehoni rasituksella. minun on hyvä olla, vaikka olen menettänyt elämässäni sen tärkeimmän….
Olen nyt siinä pisteessä ihmisenä että olen valintojen edessä. Olimme ostaneet yhteisen asunnon kun muutimme takaisin tälle ensimmäiselle paikkakunnalle, ja nyt näyttää siltä että minä saan/joudun kantamaan yksin tämän asuntoluoton kun nykyisessä markkina tilanteessakaan ei kannata myydä koska kaikki tiedämme mitä asuntojen hinnat nyt ovat. Tämä tieto taas ahdistaa suunnattomasti itseäni, en tiedä miten selviän tästä taakasta. Edellinen yö meni täysin pyöriessä ja miettiessä omia vaihtoehtojani.
Tässä päivien aikana tuntuu kuin olisin hukannut itseni täysin, en omaa huumoria yhtään elimistöni käy ylikierroksilla ja kotona ahdistaa olla. Mietin parisuhdettani mitä olisin voinut tehdä toisin, toista ihmistä en voi omistaa enkä sanoa sille mitä hänen kuuluisi tehdä mutta minuun sattuu enemmän kuin koskaan aiemmin, yksin jääminen isoon kämppään ahdistaa. Kavereiden luokse ei voi mennä koska en pysty olemaan läsnä katsoen vierestä toisten pari suhde elämää, ainut elämä mikä minulla tällä hetkellä on, on jokapaäiväinen noin 5 km lenkki tarpoessa metsässä missä ei tarvitse katsoa ketään, senkun vain annan mennä eteenpäin.
Pari suhteeni viime viikkoina ennen hajoamistaan käytiin kiivaita keskusteluita sen suhteen että miten tästä suosta pääsemme ylös, ja kahteen otteeseen laitettiin pari suhde poikki jonka jälkeen jompi kumpi aneli toista jäämään ja yrittämään, tosin samaan hengenvetoon todettava että se ettei kumpikaan pystynyt päästämään toisestaan irti ja niinä kertoina jolloin erottiin tuli molemmille heti mieleen se että tavallaan eroaminen ja palaaminen syö omaa uskottavuuttaan, ja sen jälkeinen olo tila oli molemmilla kuten arvata saattaa niin ahdistava. Lopullisen päätöksen eroamisesta tein minä, koska siinä vaiheessa en kyennyt enään näkemään kunnolla eteeni, olin erittäin mustasukkainen, vihainen sekä turhautunut tähän kaikkeen, ja mielestäni puolisoni vaikka käyttäytyikin sikamaisesti minua kohtaa oli ja on sen arvoinen että ei hänen tarvitse itseään kiduttamalla kiduttaa kun minulla on paha olo, toki hän olisi voinut minun pahaa-oloa lievittää mutta siihen ei hänestä tässä hetkessä ollut, hän ei pystynyt puhumaan avoimesti vaikka hokikin että rakastaa mutta kaikkiin muihin asioihin vastaus oli etten tiedä tai kyllä ja ei.
Nyt ja tässä hetkessä koen kamppailevani kovasti itseni kanssa, odotan sitä hetkeä että nti saa oman asunnon jolloin hänellä ei ole muuta kuin tyhjät seinät ja hän joutuu käymään näitä asioitaan läpi. toisaalta pelkään sitä tilannetta että menee kuukausi tai pari ja että tyttö ilmestyy oveni taakse ja haluaa siinä vaiheessa joko takaisin tai puida näitä asioita, pelkään myös sitä vaikka se ei minun ongelma olekkaan että tyttö tarttuu pulloon ja purkaa pahaa oloaan siihen ja käyttäytyy humalatilan avulla niin kuin käyttäytyy... Tiedän olevani kiinni ihmisessä vielä ja lujasti, en saa tunteitani kuriin enkä pysty näkemään metsää puilta. Ahdistus ja epätoivo rakkauden takia takia vie minun elämän haluni. Pelkään tulevaa elämääni ja sitä että olen kohta kuuluisan rajapyykin kohdilla eli kolmekymppinen, eikä minulla ole mitään eikä ketään jonka olkapäätä vasten saisin purkaa tuntojani, elän tunteeni mukaan en järjen. Olen aina ollut semmoinen että tunne tulee ensin ja sitten vasta järki jos sittenkään ja joskus se on hyvä asia mutta nyt tunnen kuinka pistävää kipua se tunne saa koko olemuksessani aikaiseksi. Minä rakastan koko sydämmestäni ex:ääni. tekisin mitä vain hänen puolestaan ja kyllä, kaiken tämän kurimuksen jälkeen haluaisin kertoa hänelle että olet sellainen kuin olet, ja minä rakastan sinua.
Hei,
Osaat todella hyvin purkaa auki parisuhteesi tarinaa - ahdistuin itsekin lukiessani tuskaasi. Haluaisin niin lohduttaa ja vakuuttaa kaiken muuttuvan vielä paremmaksi. Sitä vain on niin vaikea nähdä ja uskoa.
Mahtaisiko sinua auttaa alan kirjallisuus näkemään tilannettanne ja hahmottamaan omia tunteitasi? Omassa kriisissäni luin (ja luen yhä edelleen) alan kirjallisuutta ja eräässä todettiin ihmisten reagoivan kahdella tavalla. Toiset ovat tunnekeskeisiä ja kokevat kriisiä tunteiden kautta voimakkaasti, toiset ovat ratkaisukeskeisiä ja pyrkivät pohtimaan ja etsimään ratakisuja sekä toimimaan esim. juuri lukemalla. Koin monta ahaa-elämystä ja aloin oppia ymmärtämään toista ja itseäni paremmin lukiessani esim kirjaa Revitty sydän, voiko uskottomuudesta toipua.
Teillä on paljon hyvää elämää takana, paljon yhdessä voitettuja vaikeuksia - ne eivät toki ole syy olla yhdessä, mutta niiden vuoksi kannattaa yrittää josko homma toimii. Näinhän käsittääkseni olette tehneetkin. Tuska vain on tainnut olla niin suuri, ettette ole päässeet oikein eteenpäin purkamaan perimmäsiä ongelmia suhteessanne???
Vaikka kuinka on loukattu ja kärsinyt vääryyttä (kuten minäkin olin) on hyvä pohtia omaa osuuttaan suhteen dynamiikassa - kuten ensimmäisessä viestissäsi teit. Mitä pitäisi muuttua? Miten päästä tunneahdistuksesta eteenpäin? Suosittelen sen kirjan lukemista - avaa näköaloja.🙂🌻
Kiitos Jasse viestistäsi, myönnän etten ole koskaan ollut lukuihmisiä mutta eilen kävin lainaamassa romaanin liittyen Avioeroon, ahmin kirjan yhtäsoittoa putkeen ja se esti minua ajattelemasta nykyistä tilaani, joten uskon että jos meidän kirjastosta mainitsemasi opus löytyy niin käyn sen lainaamassa.
Mainitsemasi tuska oli loppuaikana jopa käsinkosketeltavaa, minä koin ja koen edelleen sitä tuskaa, yritän laskea irti mutta tuntuu etten pääse puusta pitkälle. tunteeni menevät vuoristorataa ylös ja alas, päivien ollessa niin erilaisia keskenään. koen olevani ihmisenä sen arvoinen mitä minun parisuhteeni on/oli = tässä pisteessä olen täysi nolla.
minulla ei ole tukiverkkoa johon takertua ja jolle huutaa tätä tuskaa, työni takia monet sosiaaliset suhteet on jääneet vähemmälle ja mietinkin alanko jossain vaiheessa vihaamaan työtäni josta ainakin ennen niin kovasti nautin.
en tiedä mihin menen, tiedän vain mistä tulen ja se tieto on tuskaa täynnä... mielessäni pyörii jopa ajatus että jätän kaiken ja vain pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja menen jonnekkin, siinä mielessä olen onnellisessa asemassa että alani jolla työskentelen on voimakas työvoimapula, ja paikkoja auki pilvin pimein.
mutta sekään tieto ei minua lohduta, että voin vain mennä jonnekkin ja aloittaa kaiken alusta. olen henkisesti ja fyysisesti puun ja kuoren välissä, tunnen että ihminen josta olen välittänyt niin paljon ja antanut niin paljon hallitsee edelleen elämääni enkä näe mitään sen tunteen tuolle puolen.
mietin tuossa juurikin että haikailenko ihmisen perään, olenko ns läheisriippuvainen vaikka kuitenkin olen aikonani 15 vanhana lähtenyt kotoa opiskelemman aivan uppo uuteen kaupunkiin. Ennen tätä parisuhdetta elin ettei millään ole väliä, mikään ei minua kosketa ja kaikki irtoaa kuin teflonpannusta konsanaan, nyt kuitenkin se tefloni ei minua pelasta, vaan olen yksin kaiken tämän kanssa.
Hei taasen,
Mieti tässä ikäänne... olitte siis noin parikymppisiä ryhtyessänne olemaan yhdessä. Olen sinua reilut kymmenen vuotta vanhempi ja tällä "kokemuksen syvällä rintaäänellä" ohessa muutama näkökulma eletystä elämästä:
Ryhdyin seurustelemaan ensimmäisen aviomieheni kanssa noin parikymppisenä ja menimme naimisiin, kun olimme 24-vuotiaita. Koko opiskeluaikani sijoittuu tuohon avioliiton aikaan - kasvoin ihmisenä, opin uusia asioita ja aloin vasta ymmärtää kolmekyppisenä mitä haluan ja en halua elämältä. Aviomieheni ei lukenut kirjoja (en tarkoita sitä yleisesti minään hyvänä tai huonona asiana) ja minulle kirjat ovat tärkeitä samoin kultttuuri, taide ja historia. Aviomieheni oli maailman ihanin aviomies: hyväntahtoinen, rauhallinen, taitava käsistään ja kesti kiukutteluni, tienasi hyvin, hankki omakotitalon ja vain ne lapset enää puuttuivat hänen elämästään.
Minä olin hänelle kertakaikkisen väärä ihminen - ja hän minulle. Eromme sitten kolmekymppisinä sattui häneen varmasti hirvittävästi, mutta nyt hän avoliitossa ja kahden tytön isä. Meidän tilannettamme ei mikään olisi korjannut - en halunnut lapsia, emme kyenneet arjen lisäksi jakamaan toisillemme tärkeitä asiota (kiinnostuksenkohteet olivat aivan erilaiset).
Tällä kaikella tarkoitan vain sitä, että ihminen kasvaa ja kypsyy persoonaltaan ja luulisin, että nuo vuodet 20-30 ovat erityisen kovan muutoksen aikaa. Vastahan sitä silloin alkaa "aikuistua". Olenkin sanonut, että pitäisi olla laki, joka sallii avioliitot vasta 30-vuotiaille.
Olet panostanut paljon suhteeseenne, tehnyt koasti töitä - mutta oletko ehtinyt miettiä omalta kohdaltasi millainen ihminen olet, mitä elämältä haluat, riittääkö se - onko elämän mentävä tuttuja latuja pitikin kuten muillakin? Mitä puolisosi aikanaan halusi? Puhuitteko unelmistanne ja näkemyksistä elämän suhteen yleensä?
Tuliko puolisollesi vakavan sairastumisen vuoksi kriisi, jonka seurauksena halusi "elää kuin viimeistä päivää" (- Revitty sydän-kirjan mukaan sairastuminen voi olla yksi uskottomuuden laukaiseva tekijä)? Ahdistuiko hän ajatuksesta, että elämä olisikin nyt sitten "tätä samaa" hamaan hautaan ja haki jännitystä/romantiikkaa? Miten hän kasvoi suhteenne aikana?
Tuossa kysymyksiä, joihin et kenties osaa vastata. En puolustele puolisosi käytöstä, mutta helpottaisiko sinua jos yrittäisit mennä hänen "nahkoihinsa" ja yrittäisit pohtia hänen elämänsä sekasotkua (jonka seurauksena sotki teidän elämänne). Ihminen voi eksyä myös itseensä ja eikä oikeasti osaa sanoa/selittää edes itselleen tekojaan. Sitä meidän loukattujen on vaikea hyväksyä. Kun ymmärtää, on helpompi antaa anteeksi. Ja kun oikeasti kykenee antamaan anteeksi, voi jatkaa elämää - näin uskon.
Lisää kirjavinkkejä: Kari Turunen on kirjoittanut eri ikäkausien kriiseistä kirjoja ja on varsin valaisevaa/masentavaa huomata, kuinka me pohdimme aika samanlaisia kysymyksiä itsekukin tietyssä iässä. Jotakin tekemistä sinulle nyt täytyisi keksiä, ettet vain vello ahdistuksessa....🙂🌻
Hei vaan jasse ja muut.
Todellakin olen piirun vajaa kolmekymppinen ja vaimokkeeni on minua kaks vuotta nuorempi. Olen itse käynyt liian kovan elämän koulun nuoruudessani johtuen vanhemmistani joten minulla on ollut selkeät suunnitelmat mitä minä haluan jo siitä lähtien kun kotoa 15 vanhana muutin pois. Oikeastaan ne suunnitelmat pitävät vieläkin, haluan tulevaisuudeltani että minulla olisi perhe, puoliso johon voin sitoutua, rakastua , nauttia yhdessäolosta. Myös työ näyttelee suurta roolia koska ei raha puussa kasva, vaikka työn itseisarvo ei se raha olekkaan niin saan työstäni muutakin kuin palkkaa.
Puolisoni sairastuttua selkänsä puolesta hän alkoi vetäytymään, jo pelkälle lääkärille meno oli vaikeata ja sinnekkin sai tuputtaa nti:ä menemään, hän on aina ollut kova kalloinen ettei pienistä valita eikä muutenkaan tee itsestään suurta numeroa kun taas miniä olen omalla apinoinnillani melkein paikassa kuin paikassa huomion keskipisteenä (tai olin ennen, en enään. aina oli sana hallussa ja vitsit valmiina).
se että olen miettinyt hänen puoleltaan asioita olen yrittänyt astua hänen kenkiinsä ja miettiä miltä se kaikki on voinut tuntua, ja myönnän että sellaiseen tilaan en haluaisi pahinta vihamiestänikään, koska se että jokin asia fyysisesti rampauttaa alkaa aivan 100 varmasti syömään myös itseluottamusta ja omaa arvoaan suhteessa ympäröiviin ihmisiin. Hänellä on tälläkin hetkellä vaikeuksia sen toisen tyrän kanssa ja silti hän hampaat irvessä tekee töitä kuin viimeistä päivää (jo ennen eroa), hän on hakenut lääkäriltä apua mutta se on tiedossa vasta kesällä. Sitä minun on vaikea hänessä ymmärtää että miksi hän ei halua hakea itselleen apua, miksi hänellä on niin suuri kynnys ottaa apu vastaan jos sitä on tarjolla. Väitän kuitenkin että mikäli hän hölläisi tahtiaan niin toinen tyrä rauhoittuisi sen verran että hän pystyisi suoriutumaan normaali askareista ilman sen suurempia kipuja.
Jonkin näköisessä kriisissä tyttö nyt elää, mutta hän enemmänkin pakoilee niitä asioitaan eikä käsittele niitä, tai jos käsittelee niin hän tekee sen hyvin vaivihkaa. Väittäsin myös että hän on masentunut ja ehkäpä juuri jonkinasteinen identiteetti kriisi tms vastaava on hänelläkin nyt päällä. en osaa sanoa sen paremmin kun en ole nyt ollut oikeen yhteydessä ihmiseen koska koen että minä teen kaikki aloitteet jos on jostain meidän yhteisistä asioista kyse, ja yritän antaa samalla neidille sitä kuuluisaa omaa aikaa ja tilaa.
SUhteen aikana kun me molemmat kasvettiin niin suurin ja näkyvin kasvu oli hänellä se että hän alkoi hoitamaan omia asioitaan, ennen oli äiti ollut tukena auttamassa eri asioissa mutta siinä huomasin kun ensimmäisen kerran muutettiin että hän haluaa olla itsenäinen hoitaa omia asioitaan ja meidän yhteisiä. myös jonkinlainen napanuoran katkaisu jossain suhteessa äitiinsä. Puolisoni oli meistä se vahvempi suhteen alkuaikoina hän laittoi minut aisoihin ja oli sen hetken pomo, vaikka siitä ei koskaan mitään kädenvääntöä tai tappelua tullutkaan.
Ehkäpä suurimpia asioita mitä meiltä on puuttunut suhteesta kautta linjan on ollut riiteleminen, olemme olleet hyvin samanlaisia enkä mielestäni ole luopunut tai ollut tilanteessa jossa jotain perusperiaatteistani olisin joutunut luopumaan yms..
Hei vaan kaikille taasen. Kiitos jasse kun kerroit tuosta särkynyt sydän kirjasta, olen ahminut jo kertaalleen sen kannesta kanteen, minä joka en koskaan ole oikein ollut noita lukumiehiä.
Nyt minulla tilanne semmoinen että olen yrittänyt hoitaa elämäni asioita kuntoon ja tulipa käytyä pankissa puhumassa asuntolainoista yms, sieltä sain sellaisen käsityksen että minun tuloni ei yksinkertaisesti riitä kattamaan tätä isoa asuntoa vaikka lainaa alle 60 tuhatta. Joten näillä näkymin elämäni luhistoo korttipakan tavaoin kasaan kaikilla osaalueilla, ensiksi parisuhde, sitten asunto..... mitähän seuraavaksi...
Olen tässä parin päivän aikana paljon ajatellut ex:ääni, jollain tasolla olen rauhan saanut itseni kanssa mutta tulee hetkiä (niinkuin eilen) että yhteinen koti jota on rakennettu ahdistaa liiaksi joten oli pakko päästä karkuun toisaalle ja ottaa lääkettä jotta rauhottuu.
Tällä hetkellä ex:äni ei halua/pysty/ jotain muuta?! ottamaan minuun minkäänlaisia yhteyksiä, olen laittanut pari txt viestiä liittyen asuntomme tiimoilta ja kävin juttelemassa kasvotusten pari päivää sitten ja silloin tuli k.o ihmisestä ihmeteltyä kun hän vain pitää tiukasti katsettaan maassa eikä sano oikein juuta eikä jaata mihinkään liittyen asuntoon. Kaikki vastaukset joita sieltä tulee niin juurikin sitä osastoa että päätä sinä, ja tämä asia minua sieppaa koska hänenkin elämästään tässä on kyse.
se että asunnosta on vielä velkaa se reilu 50 tuhatta ja tällä hetkellä tämän asunnon hinta on vain ehkä noin 40-45 tuhatta tarkoittaa sitä että otamme tästä asunnosta vielä tappiota noin 5000-9000 euroa per nuppi siinä vaiheessa kun asunto on myyty, ja tämä asia ei tunnu neitiä liikuttavan puolin eikä toisin. Koen olevani tilanteessa jossa minun pitää tehdä kaikki päätökset koskien myös hänenkin elämää koska tiedän että mikäli tämä asunto joudutaan myymään niin neiti ei pysty ihan heti ruveta makselemaan sitä velkaa joka hänelle tästä mahdollisesti koituu, tarkoittaneekin silloin sitä että nti on pienessä velkavankeudessa vielä kun tuo selkäkin hänellä oireilee niin ei hyvää päivää. koen olevani kuin joku tuomari näiden asioiden kanssa, en halua hänelle mitään pahaa, mutta väistämättä joudun kohta siihen pisteeseen että minun on ajateltava itseäni ja omia taloudellisa ratkaisujani, ja kun se siihen pisteeseen menee niin silloin ex:äni on kusessa.
miksi minun pitää olla niin kiinni kyseisessä ihmisessä, mikä helkutin vetovoima sillä minuun on, koen ajoittain vieläkin hänestä mustasukkaisuutta miettien mitähän nti todella tekee ja ajattelee... tuntuu kuin kaikkien näiden vuosien jälkeen hän olisi pelkkä vieras....
Hei Tidus,
Oman kriisini keskellä ryntäsin tosiaan kirjakauppaan ja ostin tuon kirjan. Yhä edelleen palaan siihen aina välillä ja tutkailen sitä uudelleen. Lähinnä itsetuntemukseni ja oman käytökseni vuoksi.
Tuntuu muuten oudolta, että pankki on sitä mieltä ettet nykyisellä korkotasolla tuosta summasta selviäisi. Ainakin täällä pääkaupunkiseudulla tuo tuntuu pieneltä summalta. Sinuna kyllä itse ensin laskisin omat menoni ja tuloni ja miettisin tahollani selviytymistä ja sitten vain toiseen pankkiin kyselemään koko lainan siirtoa. Vuorotyöläisenä sinulla kuitenkin on varmasti kohtuulliset tulot. Saathan nyt myös lainan korot yksin omiin vähennyksiisi. Vai houkuttaako sinua maiseman vaihto?
Eräs tuttavamme sisusti eronsa jälkeen asunnon uudelleen oman näköisekseen, ettei mennyt ahdistaisi niin. Ja näin itse viime kesänä suunnittelin tekeväni. Ajattelin sinnitteleväni valtaisan lainan kanssa jonkin aikaa, ettei koko elämä mene kerralla palasiksi.
Luin jostain, että nimenomaan miehet kantavat eron jälkeen huolta entisestä puolisostaan ja tämän pärjäämisestä. Omalta exältäni sain eron jälkeen syntymäpäivälahjaksi työkalupakin täynnä työkaluja - vieläkin itkettää, kun katson pakkia.
Surutyö kestää, anna itsellesi aikaa (1-1½ vuotta?). Kirjatorilla näin eilen kirjan, joka käsitteli miestä ja avioeroa - siinä jälleen lukuvinkki. Fischerin eroseminaareja järjestään eri paikkakunnilla ja kai ko. nimellä löytyy jotain kirjallisuuttakin?
🙂👍
Heipä hei.
joo tällä hetkellä tuo pankki + asunto systeemi hiukan ahdistaa. Viikonloppuna oli aivan pakko yötä vasten ajaa karkuun äidin luokse jossa sitten sain sen hieman rauhaa. Olen ajatellut että tekisin (mikäli pankinjohtaja suostuu) tämän asunnon kanssa niin että laittasin vuokralle koska koen että tämä asunto on "rakennettu" minua ja puolisoani varten ja täällä on liikaa muistoja niin hyviä kuin pahojakin. itse voisin ottaa halvan yksiön naapuri kunnasta tai sitten täältä... kuitenkin jos tämän asunnon vuokraan niin sillä saisin katettua lainat asunnosta + yhtiö vastikkeen joten se hieman auttaisi tässä taloudellisessa ahdingossa...
Pankki täti laskeskeli että kun joudun ajamaan työmatkoja noin 20.000 km vuodessa (josta saan toki verohyvityksen) ja auton käyttö kustannukset + autolainan (meinasin myydä auton ja vaihtaa pienempään) sekä korttiluoton jota lyhennän noin 200 ecua kk:ssa ja käyttöluotto jota lyhennän 140 eur kk:ssa niin näillä summilla tuo heidän laskelmansa meni pakkasen puolelle... vaikka lisiä kuukaudessa tuleekin niin ilmeisesti he eivät voi ottaa niitä laskelmissaan huomioon koska kyse on epäsäännölllisestä tulosta ja on sidottu niihin työ vuoroihin joita teen...
mutta joo kylläpä elämäni on varsinaista sirkusta, viime yönä tuli nähtyä niin karmeeta painajaista ettei ole tosikaan ja siihen sit heräsin keskellä yötä enkä enää uudelleen saanut unta. Olen itsekseni miettinyt jos saisin asiat menemään niinkuin haluaisin (tämä asunto vuokrattua, itselleni yksiö) niin siinä vaiheessa saisin rauhan ja voisin aloittaa elämäni "alusta" puhtaalta pöydältä. Vaikka tosin huolehdin kovasti ex:äni jaksamisesta ja hänen elämästään... lääkärillekkin totesin että jos löytyis jotain unohdus nappeja jolla vois k.o ihmisen unohtaa tai sitten joku millä sais tunteet pois päältä mutta eipä sillä ollut tarjota lääkkeellistä apua joten haen nyt keskustelu apua psykologilta.. koen että nykyisessä tilanteessa minun pitäisi saada se murehtiminen kohdennettua itseeni niin että osaisin ajatella omaa parastani.
hEI VAAN.
Tällä hetkellä elämä on siinä pisteessä että minulla on vuokra yksiö johon olis tarkotus muuttaa kuun puolivälissä, saman aikaisesti minun (huom MINUN) pitää onnistua vuokraamaan tämä kolmio, ex:äni ei ole halukas mihinkään liittyen asuntoon vuokraukseen eikä muuhunkaan. Että minua suomeksi sanottuna ketuttaa tuollainen käytös, yhteistä hyvää minun pitää ajatella mutta neidin ei tarvitse sotkeutua mihinkään, eilen illalla kun taas ajoin äidin luokse niin tuli semmonen olo että heittäsin kaiken läskiksi, miksi minun pitää yksin näitä asioita hoidella???? olen niin turhautunut ja yö unet on vähissä olleet viime aikoina, eikä auta napit eikä muutkaan.
se tästä konkurssista vielä puuttuisi että tuolla kaupungilla näkisin / kuulisin että exäni porskuttaa jo uusi kainalossa. siinä vaiheessa olisin valmista kamaa suljetulle osastolle.
Tämän hetkinen ahdistus on jotain sanoin kuvaamatonta ja tähän ei napit auta, ainut milloin rauhotun on kun olen auton ratissa (ja voitte uskoa että on ajettu kilometri tolkulla)
tulevana viikonloppuna exä käy hakemas täältä asunnosta omansa pois, en jaksanu lähteä tappelemaan et kuka on ostanut mitäkin vaan ottakoot mitä haluaa. ainut mistä pidän kiinni on tuo sänkyni ja kirjahylly... muutoin saa se viedä mitä haluaa.
Itse olen muuttamas kuukauden puolivälissä siihen pikkuruiseen yksiöön, eikä se oikeastaan haittaa eipähän tartte kattoa näitä samoja seiniä aina. Vaikka se pieni onkin sse asunto niin yritän sisustaa sen omanlaisekseni (mitä ikinä se sit tarkottaakaan). Toivon että tähän vanhaan asuntoon sais silloin 1.4 vuokralaiset sillä mikäli ei niitä tähän saa niin mielessä on käynyt että joudun muuttamaan kesän kynnyksellä tähän takaisin, koska ei minun varat riitä kahden asunnon ylläpitoon mitenkään tai sitten pitäs voittaa lotossa. mutta nyt on opeteltava ottamaan päivä kerrallaan ja mentävä sen mukaan vaikka kuinka ahdistaa...
Hei Tidus,
Hienoa, että olet saanut asuntoasiaa eteenpäin.
Tuuntu siltä, että exäsi on taantunut lapsen asteelle - jättää kaiken vastuun sinulle. Voi olla, etä hän pakenee ikäviä toisasioita sillä, että ei huomioi niitä - ihan kuin ne siten lakkaisivat olemasta. Tähän sopisi kyllä hyvin asioiden pakenminen uuden ihmissuhteen avulla - olethan kuullut "laastareista". Tällöin ei tarvitse kohdata itseään ja pohtia omaa elämäänsä, vaan voi hypätä suoraan uuden ihmisen ja tunteiden kelkkana (tämähän toki usein kostautuu).
Olisiko niillä autoretkillä hyvä olla päämääriä (jos nyt et aina yöllä seikkaile)? Kesän lähestyessä löytyy Suomesta monta kivaa paikkaa, joihin on mukava käydä tutustumassa, kun olet vapaalla.
Mitenkäs lukeminen edistyy? 🙂👍
Hei vaan kaikille ja kiitokset jasselle kun jakselet kommentoida.
Juu eittämättä ex:äni on jollain asteella astunut takaisin lapsen kenkiin, "elää nuoruuttaan" tai jotain muuta vastaavaa...
Olin jo luullut että olen nähnyt kaiken mutta eilen tuli pommi. Sain exäni siskolta soiton, hän tiedusteli olisinko halukas tulemaan heille koira ja lapsi vahdiksi, jotta he voivat lähteä juhlimaan, tilanne oli koomisuudessaan jotain aivan käsittämätöntä, toki kohteliaasti kieltäydyin mutta ihmettelen minä ihmeenä he minua oikein pitävät....
Joo Autoilu on mukavaa taas parisataa km kiertäneenä... toki kun aikaa liukenee niin tiedän monia paikkoja joissa haluan vierailla... kunhan ensiksi saan oman elämän siihen kuntoon että pystyn nauttimaan muustakin kun ratin takana olemisesta.
Palatakseni suhteeseeni niin tänään oli exä käynyt tyhjentämässä kämpän omista tavaroistaan ja jättänyt avaimet pöydälle... oletettavissahan tuo oli mutta taas uusi isku minuun päin... tai näin ainakin koen... ehkäpä tämä kaikki helpottaa kun pääsen muuttamaan omaan asuntooni, siihen asti olen äitini helmoissa turvassa.
Hei kaikille...
Olen nyt ollut turvassa äidin helmoissa ja saanut jopa syötyäkin jotain vaikka paino on aika radikaalisti tullut alaspäin.. nukkuminen on edelleen täysin pillereiden varassa, ja ne unet, joita näen..... herään kylmä tuskahiki useampana yönä. Ahdistus tulevaisuudesta kalvaa mieltäni, niin paljon on tapahtunut viimeisen kuukauden aikana, niin monta kertaa olen kokenut tulleeni loukatuksi ja niin monta kertaa epäillyt itseäni että mitähän minusta enään tulee, itsetunto on tippunut roimasti ja koen ettei minulla ole merkitystä elämässä, Elämän ilo on jossain muualla kuin läsnä minun arjessani...
yritän sinnetellä ensi viikkoon jolloin pääsen muuttamaan pois tästä muistojen pesästä, toivon että sydämmeni saisi vihdoinkin sen rauhan kun ei ole näkyvää muistoa ympärillä, ja kaikesta eniten jännittää se miten pystyn olemaan yksin yksiössäni.... haastavaa tulee olemaan...
En viimeksi tainut jasselle mainita että tosiaan suosittelemasi kirja jota olen ahminut uudestaan ja uudestaan on minulle passeli, en kylläkään pysty lukemaan pettäjän osiota k.o kirjasta koska se saa niin valtavan tunneryöpyn aikaiseksi ettei mitään rajaa....
yritän keskittyä omien tunteiden käsittelyyn ja itseni ymmärtämiseen... matka minuuteen kuka minä olenkaan tällä hetkellä? mitä haluan? mistä pidän? kaikki nämä on on verhottu kuin sumuun ja minä en niihin vastauksia vielä tiedä...
mutta ehkäpä joskus.....
Hei,
Tuon itsetuntemuksen kannalta se pettäjä-osiokin olisi tärkeä lukea, sitten kun siihen kykenet. Minulle oli tärkeää sitä lukiessani peilata myös omaa käytöstäni ja pohtia toisen tekoja myös siinä valossa (jokainen toki vastaa itse käytöksestään ja pettäminen ei ole kenenkään muun syy, kuin pettäjän). Oma käytöksen ymmärtäminen ja sen vaikutus toisen käytökseen ja tunteisiin oli varsin valaisevaa tulevaisuuden kannalta.
Mieheni esimerkiksi katsoi toimivansa oikein "alistumalla" isoissa asioissa (muutto) minun tahtooni sanomatta todellista mielipidettä - ja sitten syytti minua jälkikäteen asiasta. Oman toimintani ymmärtäminen (toiminhan meidän parhaaksi - enhän siis tehnyt mitään väärin?....itsetutkiskelun paikka) ja siinä olevat virheet ja toisaalta myös mieheni vastuu omasta sanomattomuudestaan aikuisena ihmisenä olivat/ovat tosi tärkeitä juttuja.
Jotta tuolla tuskalla ja ahdistuksella olisi mitään mieltä, se on virheistä oppiminen tulevia suhteita varten (ihan todennäköisyyksien mukaan sinullakin sellainen tulee jatkossa olemaan...). Kaiken kaataminen vain toisen niskaan ei johda itsetuntemuksen kasvuun, toisaalta ei myöskään "minä olen kaikkeen syyllinen"-ajattelu ole oikein. Esimerkkejä lähipiirissä on - suhteesta lähtijä on jätetyn mielestä täysin ja yksin vastuussa suhteen epäonnistumisesta. Jätetty ei suostu miettimään omaa roolian (toisin kuin sinä jo alkuperäisessä viestissäsi teit) ja kasvua ei tapahdu, suhteet tulevat epäonnistumaan.
Onko liian aikaista kysyä Tidus, mitä olet oppinut?🙂👍
Hei tiidus
olen itse ollut ihan vastaavassa tilanteessa ja tiedän aika hyvin mitä käyt läpi!!
Tällä hetkellä olen itse asunut noin 6kk yksiössä omillani eron jälkeen ja yrittänyt
työstää asioita pikkuhiljaa.. Helppoa eiole ollut mutta ei kai se koskaan olekaan?!
onneksi on kuitenkin tämä palsta olemassa ja täällä on paljon kohtalotovereita.
Kirjoittaminen helpottaa ja täällä huomaa myös sen ettei todellakaan ole ainoa ihminen kenellä on elämä potkinu päähän!!
Voimia sulle ja kirjotahan miten se arki etenee🙂
Hei jasse ja yksin taas...
Jasse esitit pahan kysymyksen, en tällä hetkellä osaa sanoa yhtään mitä olen oppinut, ainoastaan nää tunteet kun elää joka solullaan ja tarkkailee tahtomattaan ympäristöään, jonkinlainen kasvu pyrähdyshän mulle varmaan tässä on tapahtumassa ja osin tilanteeni jo hyväksynkin. Olen vain tällä hetkellä niin katkera, minulla on sellaisia tunteita (suhteen päättymisenkin jälkeen) että minä tahtoisin tietää mitä toinen ihminen tekee vähän kuin olla kärpäsenä katossa, on vaikea irtaantua toisesta pitkän suhteen jälkeen ja huomaa kuinka pinnalla minunkin tunteet on (ei tartte kuin katsoa vahingossa jotain draamaa) haluaisin edelleen tietää että miksi????? miksi kaikki tämä paska? miksei toinen voinut sanoa jos suhteessa on paha olla?? miksi pitää loukkaamalla loukata toista? mikä järki tällä kaikella oikein on, muuta kuin se että nyt maailmassa on yksi kyynisempi ihminen lisää....
Olen kuin pikku poika jolta on tikkari viety... näin sarkastisena huomautuksena. sen tiedän että ja olen oppinut että olen pohjimmiltani tunne ihminen, käsittelen asioita tunteiden kautta ja ne tunteet ohjaa hyvin pitkälti elämääni, ehkäpä se on sen aika nyt.
Eilen palauttelin neidin kamoja joita oli jäänyt asuntoon, vein ne anopilleni ja yllätys yllätys, meidän koirahan se oli siellä hoidossa se hyppäs anopin selän yli suoraan syliini...jolloin taas hajosin, itkeä tihrutin kuin mikäkin pieni poika.. että mulla on ikävä... sydän pakahtuu tuskasta....
Tänään piti hoidella pankki neidin kanssa asioita, toinenkin osapuoli oli mukana... oli pakko sivaltaa kun nti kysyi että jos hän vei jotain ylimääräistä niin sano nyt niin hän tietää palauttaa... oli hetken hiljasta ja totesin kylmästi että palautatko mun puolikkaan sydämmenkin.... en tiedä mikä tuon lausahduksen aiheutti, ehkä se että olen katkera ja vihainen...
nyt on pankki asiat kunnossa... ainakin jotenkuten, asuntolainasta maksetaan vain korkoja ja yritetään hommata vuokralainen kolmioon, jolloin sais lyhennettyä lainaa sekä maksettua kuukausittaisen yhtiö vastikkeen....
Kävin minä shoppailemassakin, ostin peräti uuden suihkuverhon uuteen asuntooni, niin ja semmosen suihkumaton... otin värit räikeimmästä päästä niin ompahan edes jotain hymyilyttävää uudessa asunnossa kun aamulla menee vessaan....
Muutoinkin elämäni on nyt menossa kokonaan uusiksi, ajattelin vaihtaa työ paikkaa tai oikeastaan minulle soitettiin ja kysyttiin haluaisinko töitä.... pääsisin pois kolmivuorotyön hullun myllystä hieman ystävällisempään kahteen vuoroon ja työ matkatkin lyhenisivät niin että vois myydä auton pois, yksi rahareikä taas vähemmän....
ja nyt taas takaisin turvalliseen äidin helmoihin,ainakin vuorokaudeksi koska huomisen lehdessä pitäs olla tämän kolmion vuokrausilmotus joten pidetään sormet ristis et sais tähän vuokralaisen....