Tamarindilla oli nyt tosi hyvää pohdintaa ja aiheellisia kysymyksiä. Kiitos! Yritän joihinkin tässä vastata.

Tamarindi kirjoitti 18.1.2017 18:49
Voiko toisen sanaan luottaa? Vain omista motiiveistaan voi olla varma, jos niitäkään aina tunnistaa.

Luottamus on yksi keskeinen asia. Yritin tuolla aiemmin kirjoittaa, että en koskaan hyppäisi kenenkään miehen kanssa rajattomaan parisuhteeseen kuten esimerkiksi avioliittoon ilman avioehtoa. Minulla on omat rahavarani, sijoitukseni ja muut. En ole niitä valmis kenenkään toisen kanssa jakamaan, vaikka esimerkiksi sängyn jakaisimmekin. Talous on vain yksi esimerkki, mutta mielestäni monet petetyt elävät sellaista perinteistä isovanhempien aikaista parisuhdemallia, jossa kaikki on yhteistä, mutta vaimo tekee suurimman osan kotitöistä jne. Minua ei varmaankaan ole sellaiseen parisuhteeseen luotu. En myöskään ole sellainen suojelua tarvitseva prinsessa, vaan ihan itseään puolustamaan kykenevä aikuinen nainen. Elämääni mahtuu kuitenkin mies, mutta hänen on oltava valmis hieman, sanoisinko modernimpaan miehen rooliin.

Tamarindi kirjoitti 18.1.2017 18:49
Jos kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että pettäminen on väärin, pitäisikö miettiä keinoja välttää tai lopettaa salasuhteet, kukin omalta osaltaan? Vai hyväksytäänkö vääryys jonain välttämättömyytenä?

Kaunis ajatus, mutta niin naiivi. Jotkut ihmiset varmasti saavat tyydytystä siitä, että noudattavat jotain kirjoittamattomia "yleisiä sääntöjä". On hyvä huomata, että sosiaaliset normit muuttuvat ihmisen keskimääräisen eliniän aikanakin. Esimerkiksi aikoinaan avioero oli synti kuten myös aviottoman lapsen saaminen. Molemmat ovat nykyään hyvin yleisiä asioita, joita harva jaksaa paheksua.

Tamarindi kirjoitti 18.1.2017 18:49
Haluaisin oikeasti kuulla myös salasuhteilijoiden näkemyksiä. Usein suorat kysymykset vain koetaan arvosteluna. Esimerkiksi: voisitteko kuvitella ryhtyvänne salasuhteeseen jonkun läheisen, esim. siskon tai ystävän, puolison kanssa? Tätä olen Serpentiiniltä pariin kertaan kysynytkin - salamiehesi lienee vähän erityistapaus, mutta noin niin kuin ajatuksen tasolla? Kaikkihan me jossakin mielessä olemme erityisiä, ihmisiä silti yhtä lailla.

En voi kuvitella ryhtyväni salasuhteeseen jonkun läheiseni puolison kanssa. Tosin on hyvä huomata, että ennen salamiestä en voinut kuvitella ryhtyväni salasuhteeseen kenenkään kanssa. En myöskään ajattele, että jos suhteemme salamiehen kanssa päättyy, alkaisin uuteen salasuhteeseen. Suhteeni salamiehen kanssa on siinä mielessä "ainutkertainen", että se vain syntyi, vaikka sen ei pitänyt olla mahdollista. Olen ajatellut, että salamiehen ja minun suhteen syntymiseen vaikutti positiivisesti, että tunsimme ihmisiä toinen toistemme verkostoista. Välillämme säteili jotain "tuttuutta" ja lisäksi meillä oli paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Tätä kautta ymmärrän sellaista tilannetta, jossa salasuhde syntyy ennestään tuttujen ihmisten välille.

Tamarindi kirjoitti 18.1.2017 18:49
Koetteko, että salasuhde on parisuhde siinä missä muutkin suhteet? Ihmiset hakevat eri asioita eri elämänalueilta - joillekin riittää kevyempi suhde, jossa ei tarvitse jakaa ja antaa niin paljon, eikä siinä mitään. Onko salasuhde parisuhde, kun kerran kuviossa on mukana muitakin? Vai ulkoistatteko ne muut: niistä ei puhuta, ei olla kiinnostuneita? Puhutaan tunnesuhteesta (seksin lisäksi), mutta silti ei (yleensä?) keskustella toiselle tärkeistä (?) asioista, kuten puoliso ja lapset? Petetty luulee olevansa parisuhteessa, mutta hänelle ei anneta mahdollisuutta valita, vaikka asia koskee häntäkin. Moni on sanonut, ettei puolisoaan voi omistaa. Ihmiset muuttuvat. Mutta eikö se tarkoita myös sitä, että pettäjän pitäisi kertoa puolisolleen faktat ja antaa tälle vapaus päättää omasta puolestaan? Mielestäni pettäjä nimen omaan yrittää omistaa puolisonsa.

Kyllä minä ajattelen, että salaauhde on parisuhde. Suhteen alkuvaiheessa en niin ajatellut. Ajattelin silloin, että olemme ystäviä, joilla on pientä seksuaalista vipinää keskenään. Nyttemmin ajattelen suhdettamme pikemminkin parisuhteena, joka on kuitenkin luonteeltaan ei-omistava moderni suhde. Salamiehen perhe on sillä tavalla ulkoistettu, että heistä ei juuri puhuta. Vaimosta ei puhuta oikeastaan ollenkaan. Salamies puhuu joskus lyhyesti asioista, joita on tehnyt lapsilleen tai lasten kanssa.

Tamarindi kirjoitti 18.1.2017 18:49
Esimerkiksi Vuosimalli1966:n elämä vaikuttaa minun mielestäni todella raskaalta. Ja sanon näin täysin vailla arvostelua. Eikö siinä tarvitse jakaa itsensä ja elämänsä jotenkin lokeroihin, eri maailmoihin, jotta pystyy pitämään suhteen salassa ja pääkoppansa kasassa? Ikään kuin kotiminä ja työminä - paitsi että vaikka töissä usein vedetään jotain roolia, ei sentään tarvinne salailla.

Minä olen miettinyt, että en varmaankaan jaksaisi useampaa miestä samanaikaisesti. Kerroin kuitenkin jo aiemmin tässä ketjussa, että olen salasuhteen aikana tavannut myös muita miehiä - ja kyllä, harrastanut myös seksiä muutaman muun miehen kanssa. Seksuaalista kanssakäymistä on tapahtunut mm. ulkomaan matkojen aikana, jolloin olen ollut jo luonnollisesti normaaliarjesta poikkeavassa "lokerossa". Tähän mennessä ei ole tuntunut raskaalta.

Tamarindi kirjoitti 18.1.2017 18:49
Salailu vie varmasti paljon energiaa. Vai muuttuuko se niin normaaliksi, ettei asiaa tarvitse ajatella? Kun joku kysyy, mitä teit eilen/viikonloppuna, täytyykö teidän miettiä, mitä vastaatte, mitä voi kertoa? Oletteko miettineet, kauanko jatkatte tai mitä teette, kun salaisuus paljastuu? Haluaisitteko ylipäätään tavata useammin tai julkisesti? Tunnetteko syyllisyyttä salasuhteesta? Jos tunnette, puhutteko syyllisyydestä salarakkaan kanssa?

Salailu vie jonkin verran energiaa, mutta ei kovin paljonkaan loppujen lopuksi. Se tuntuu luontevalta, vaikka monesti saa nauraa itsekseen. Esimerkiksi työkaverit kuvittelevat varmaan elämääni hyvin toisenlaiseksi kuin mitä se todellisuudessa on, mutta olen antanut heidän säilyttää kuvitelmansa. Miksi naiset muuten ylipäätään pyrkivät luomaan mielikuvia esimerkiksi työkavereidensa elämistä, vaikka nämä pyrkisivät pitämään henkilökohtaisen elämänsä salattuna? Työstä tuttujen miesten kanssa kommunikaatio on hyvin luontevaa ja aika vähäistä. Eli työelämässä törmään aika usein tilanteisiin, joissa minulta kysytään vaikka viikonlopun vietosta. No, en halua kertoa paljon muustakaan elämästäni heille. Kerron neutraalisti olleeni vaikka taidenäyttelyssä eli todellisesta tilanteesta, mutta en kerro kenen kanssa olin tai suunnittelevani taidehankintaa tms. Oman elämän vuodattaminen ei kuulu tapoihini. Salaan myös esimerkiksi työkavereiltani tarkkaan muun muassa varallisuuttani sekä tiettyjä aivan siveellisiä harrastuksia, koska en halua heidän tietävän, missä minä usein liikun. Jotain olen toki heille kertonut. Työpaikallani on myös pari hyvää ystävääni, jotka tietävät salamiehestä ja ovat mm. käyneet kodissani, joten valikoin suuresti mitä kerron ja kenelle. Myöskään lähisukulaiseni eivät tiedä salamiehestä tai kaikista muista asioistani. Heidän suhteen on ehkä henkisesti hankalampaa. Minulla on hitaana projektina kertoa muutamalle lähisukulaiselle enemmän elämästäni. Emme ole salamiehen kanssa suunnitelleet, kauanko suhteemme jatkuu. Sitä olemme hieman miettineet, mitä teemme, jos suhteemme paljastuu. Salamies ehtisi tavata minua useammin kuin minä häntä, ainakin tällä hetkellä. Yritän järjestää tapaamisille enemmän aikaa. Minulla on monesti erossa ollessamme sellaisia tunteita, että haluaisin juuri sillä hetkellä kertoa salamiehelle jotain. Joskus laitan hänelle sähköpostia, mutta en viitsi sitä kautta pommittaa pienillä mieleen tulleilla asioilla. Siksi asiat jää usein sanomatta, koska en niitä enää tavatessamme muista. Joskus matkoilla mietin, että haluaisin salamiehen näkevän tai kokevan saman kuin minä, liittyen joihinkin aiempiin keskusteluihimme. En kaipaa julkisia tapaamisia salamiehen kanssa. Salamies on joskus jonkin verran ehdottanut tapaamisten laajentamista kotini ulkopuolelle. Joitakin kertoja olen käynyt hänen työpaikallaan, jolloin olemme syöneet tai kahvitelleet yhdessä, mutta käyn kyseisessä paikassa joka tapauksessa työasioissa. Jonkin verran koen syyllisyyttä salasuhteesta ja lisäksi koen jotain tunnetta, jolle minulla ei ole nimeä. Olemme aika useinkin keskustelleet salamiehen kanssa tällaisista asioista, mutta emme syyllisyydessä piehtaroiden vaan osana merkillistä suhdettamme.

Minä olen ajatellut, että maailmani ei kaadu, vaikka salasuhteemme tulisi ilmi. En kuitenkaan tiedä, miltä se tuntuisi, jos niin kävisi. Joitakin kertoja minulle on käynyt niin, että olen voimakkaasti punastunut ja häkeltynyt, kun salamies on tullut puheeksi mm. työmaailmassa. Olenkin ajatellut, että joku saattaa myös tällä tavalla saada vihiä asioista tai epäillä suhteemme laatua. En kuitenkaan tiedä. Ystävyytemme ei ole koskaan ollut salaisuus.

Kiitos Serpentiinille vastauksista. Ajattelemme joistakin keskeisistä asioista eri tavalla. Tulipallo kirjoitti, ettei kukaan kiellä salasuhteen olevan väärin. Sinäkin sanot, ettei suhteen ylläpitäminen ole oikein. Sinun mielestäsi ”vääryys” on siis tulkinnanvaraista? On yleisiä sääntöjä ja normeja ja on ihmisten välisiä sopimuksia. Sosiaaliset normit ovat muuttuneet ja muuttuvat, mutta en usko, että epärehellisyyttä silti hyväksytään.

Samaan aikaan kun asenteet avioeroja ja avoliittoja kohtaan ovat muuttunet sallivammiksi, asenteet uskottomuutta kohtaan ovat kiristyneet. Muutokset eivät ole aina yksinkertaisia selittää: suhteet ovat nykyään uskollisempia, mutta lyhyempiä, ja rinnakkaissuhteiden hyväksyminen on vaikeampaa. En ole ollenkaan varma, miten ns. perinteinen parisuhdemalli ja pettäminen korreloivat. Vaikka olisi kuinka itsellinen nainen (tai ehkä juuri siksi), kyllä pettäminen kolahtaa.

Vaikka maailmassa on paljon pahempaakin, eikö se paha, enemmän tai vähemmän paha, synny juuri yksittäisten ihmisten teoista? Onko oikeasti naiivia pyrkiä oikeaan ja hyvään? Suuremmalla pahalla oikeutetaan pienempi paha? Menee jo filosofiseksi, ja jokaisella meistä on syytä katsoa peiliin.

Kirjoitit, ettet voi kuvitella ryhtyväsi salasuhteeseen jonkun läheisesi puolison kanssa. Miksi et? Käytännön syistäkö – suhde olisi ehkä vaikeampi pitää salassa? Miksi ei, jos kerran aikuinen ihminen on vastuussa vain omista teoistaan, sinä itse päätät, miten elät rajallisen elämäsi, eikä salamiehen vaimo/perhe ole sinun asiasi? Keitä luemme läheisiksi, milloin muiden asioista tulee myös minun asioita?

Niin, ihmisillä on luontainen taipumus lokeroida ja tehdä oletuksia, kuka milläkin perusteella. Halutaan vähän tietää, millaisen ihmisen kanssa ollaan tekemisissä. En oikeastaan tiedä, onko suhteenne niin kovin merkillinen. Salasuhteista ei paljon puhuta, vaikka toki paljon enemmän kuin muutama vuosikymmen sitten, kun nyt voi nimettömänäkin kertoa kokemuksiaan. Jokainen suhde, salainen tai avoin, on omalla tavallaan merkillinen. Olisi tuo ”vieraileva tähteys” ollut omallakin kohdallani joskus mahdollista, aika merkillisissä merkeissä. Elokuvat ovat useinkin vain kalpea aavistus todellisuudesta. Niissä kaikki vain tapahtuu nopeammin ja niihin on rakennettu draaman kaari valmiiksi. Todellisuudessa kaikille tarinoille ei ole selkeää loppua, onnellista tai onnetonta.

Tulipallo kirjoitti 18.1.2017 20:18

Toisten ihmisten tunteiden huomioon ottaminnen on tärkeää ja inhimillistä. Kukaan ei tahallaan muita loukkaa. Täällä on otettu paljon kantaa sen puolesta, että salasuhteen molempien osapuolten tulisi asettaa puolison tunteet omien tunteidensa yläpuolelle.

Jokaisella ihmisellä on omat tarpeensa ja tunteensa. Milloin on oikein asettaa omat tunteensa toisten tunteiden edelle? Onko ihminen parempi, kun ajattelee toisten hyvinvointia, omien tunteidensa kustannuksella? Pitääkö itse olla tekemättä asiaa josta saa hyvän mielen, jotta toinen ei saisi samasta asiasta pahaa mieltä?

Miksi puolisolta löytyy niitä suuria tunteita vasta, kun mies kelvannut jollekin toiselle? Silloin takerrutaan mieheen kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Muut petetyt kannustavat yhtenä rintamana pitämään miehestä väkisin kiinni. Toinen nainen on taklattava pois pelistä hinnalla millä hyvänsä. Muiden perheongelmien (esimerkiksi puolison huono käytös tai alkoholin liiallinen käyttö) kohdalla sama joukko kehottaa laittamaan moisen miehen välittömästi kiertoon. Miten se toinen nainen ja miehen tunteet häntä kohtaan tekee puolisoiden käytöksestä näin järjetöntä.

Näitäkin ajatuksia tämä ketju herättää.

Jokaisella ihmisellä on todellakin omat tarpeensa. Olisiko liian tylsä vaihtoehto se, että petetylle (tai mielellään jo ennen kuin häntä petetään) kerrottaisiin, että tämä avioliitto ei ole enää sitä mitä haluan. Sen jälkeen joko yriteään tai erotaan. Ei tarvitse salailla ja hakea salasuhteita. Vai onko se sittenkin niin, että se salasuhteilu on niin pirun jännää ja siinä on koko jutun suola. Minusta se on hyvin yksinkertaista. Ensin keskustellaan ja mahdollisesti erotaan.. Sen jälkeen molemmat voivat tehdä mitä huvittaa.

Joku oli sanout, että maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa. Tuntuuko toisen pettäminen sen rinnalla vähäpätöiseltä.

Tamarindi pohti viestissään, että elämäni on varmaan hyvin raskasta. Ja onhan se sitäkin, mutta on salamies myös tuonut paljon hyvää elämääni.
Avioliittoja on monenlaisia. Meillä se on kämppäkaverit -suhde, eikä suurta romanttista rakkautta ole kai koskaan ollutkaan, vaikka 26 vuotta onkin takana. Ei ole riitoja, mutta ei myöskään yhteenkuuluvuutta.
Ei ole siis pudottu ns.korkealta, kun ei siellä ole oltukaan.

Moni tietysti ihmettelee, miksi olen tälläisessä liitossa. Minulla ei ole ollut rohkeutta, voimavaroja hypätä uuteen elämään. Aviomies ei ole hankala, ilkeä tai riitaa haastava. Voin kulkea vapaasti, eikä tarvitse tehdä tiliä joka reissusta. Tosin paljon olen kotona.
Aviomies on hyvä isä. Toinen lapsista on kehitysvammainen, joten se on "määrittänyt" myös ison osan elämästämme.

Salamiehen kanssa on se naisen-miehen välinen suhde. Hänen kauttaan olen löytänyt seksuaalisuuteni ja naiseuteni. Kemiat on ns. kohdillaan. Salamiehen kanssa emme puhu puolisoistamme, lapsista hieman. Silloin kun yhteyksissä ollaan, keskitymme meidän väliseen suhteeseen. Tulevasta emme ole puhuneet. Kaikella on aikansa, kuten sanotaan.

Läheisen ystävän miehen kanssa en olisi salasuhteeseen alkanut. Salamies tuli elämääni työpaikan keilaillan jatkojen kautta, haku ei ollut päällä, mutta joku klik tapahtui. Olin myös vesiselvä, joten alkoholilla ei ollut osuutta asiaan. Yli viisitoista vuotta elin nuhteetonta elämää, joten aivan toivoton tapaus en ole ollut.

😍

Tamarindi kirjoitti 19.1.2017 15:44
Vaikka olisi kuinka itsellinen nainen (tai ehkä juuri siksi), kyllä pettäminen kolahtaa.

Aivan varmasti kolahtaa. En ole tarkoittanut vähätellä petetyn tunteita tai tilannetta. Omassa tilanteessani ajattelen kuitenkin, että ne tunteet kuuluvat 100%:sesti sinne salamiehen avioliittoon. Ne tunteet ovat heidän kahden välisiä. Kirjoitin jo aiemmin mm. siitä, että en usko olevani salamiehen ensimmäinen avioliiton aikainen syrjähyppy.

Tamarindi kirjoitti 19.1.2017 15:44
Vaikka maailmassa on paljon pahempaakin, eikö se paha, enemmän tai vähemmän paha, synny juuri yksittäisten ihmisten teoista? Onko oikeasti naiivia pyrkiä oikeaan ja hyvään? Suuremmalla pahalla oikeutetaan pienempi paha? Menee jo filosofiseksi, ja jokaisella meistä on syytä katsoa peiliin.

Joo, filosofisella tasolla ei ole yhtään naiivia pyrkiä oikeaan ja hyvään. Paha syntyy nimenomaan yksittäisten ihmisten teoista. Silti kävelen punaisia päin joka päivä kaupungilla. Silti juon light-limuja, vaikka niissä ei ole yhtään terveellistä ainesosaa.

Tamarindi kirjoitti 19.1.2017 15:44
Kirjoitit, ettet voi kuvitella ryhtyväsi salasuhteeseen jonkun läheisesi puolison kanssa. Miksi et? Käytännön syistäkö – suhde olisi ehkä vaikeampi pitää salassa? Miksi ei, jos kerran aikuinen ihminen on vastuussa vain omista teoistaan, sinä itse päätät, miten elät rajallisen elämäsi, eikä salamiehen vaimo/perhe ole sinun asiasi? Keitä luemme läheisiksi, milloin muiden asioista tulee myös minun asioita?

Nyt sinun täytyy huomioida, että suhde tarvitsee syntyäkseen kemiaa. En usko, että minulle voisi syntyä vipinää läheisteni puolisoiden kanssa. Myönnän kyllä, että pieni osa kemiasta salamieheen on voinut syntyä siitä, että meillä vaikutti olevan mahdollisuus salasuhteeseen. Eli ns. tilaisuus teki varkaan. Meidän suhteessa käytännönjärjestelyt ovat hirveän helppoja, koska salamiehellä on paljon vapaa-aikaa, viestintä toimii hyvin sähköpostin kautta ja minulla on paikka aina tarjolla. Toisenlaisessa tilanteessa suhde olisi voinut kaatua heti alussa järjestelyvaikeuksiin.

Vuosimalli1966 kirjoitti 19.1.2017 20:22
Salamiehen kanssa on se naisen-miehen välinen suhde. Hänen kauttaan olen löytänyt seksuaalisuuteni ja naiseuteni. Kemiat on ns. kohdillaan. Salamiehen kanssa emme puhu puolisoistamme, lapsista hieman. Silloin kun yhteyksissä ollaan, keskitymme meidän väliseen suhteeseen. Tulevasta emme ole puhuneet. Kaikella on aikansa, kuten sanotaan.

Juuri kuten meillä! Paitsi että minä olen sinkku.

Vuosimalli1966 kirjoitti 19.1.2017 20:22
Läheisen ystävän miehen kanssa en olisi salasuhteeseen alkanut. Salamies tuli elämääni työpaikan keilaillan jatkojen kautta, haku ei ollut päällä, mutta joku klik tapahtui. Olin myös vesiselvä, joten alkoholilla ei ollut osuutta asiaan. Yli viisitoista vuotta elin nuhteetonta elämää, joten aivan toivoton tapaus en ole ollut.

Samoin minullakaan ei ollut haku päällä ja pidin jopa salamiestä ns. turvallisena miespuolisena työkaverina, koska hän oli naimisissa. Joku klik meilläkin tapahtui, joskin sitä ennen salamies oli pitkään vongannut ja minä aluksi kieltäydyin monen monta kertaa ymmärtämättä täysin, kuinka tosissaan salamies oli. Luulin hänen vonkaamistaan oikeastaan vitsiksi mm. sen takia, että hän vonkasi vitsikkään suorasukaisesti myös muiden läsnäollessa. Loppujen lopuksi keskustelumme kääntyi kahden kesken siihen, että voisimmeko todellakin kokeilla keskinäistä yhteyttämme työpaikan ulkopuolella ja päätimme - vesiselvinä mekin - että voisimme. Melkoisen syvällistä työpaikan ystävyyttä seurasi epämääräinen fyysisen tutustumisen jakso ilman mitään sopimuksia, minkä jälkeen suhteemme muodostui edelleen fyysispsyykkiseksi pysyvämmäksi ja säännöllisemmäksi, mutta myös rutinoituneemmaksi suhteeksi. Kuka tietää, mitä on edessä.

Voinpa nyt osallistua tähän keskusteluun omalta osaltani ilmeisesti harvoin kuullun osapuolen, sen pettäjämiehen näkökulmasta.. Olen 38-vuotias mies ja kaksi vuotta sitten 12-vuotinen kaikin puolin hyvä parisuhteeni päättyi siihen, että vaimoni sai tietää puoli vuotta kestäneestä salasuhteesta parikymppiseen työtoveriini. Vaimoni lähti, koska en suhteen paljastuttua ollut heti valmis katkaisemaan sivusuhdetta ja valitsemaan häntä.

"Huuma" tämän salanaisen kanssa kesti suhteen paljastuttua viitisen kuukautta, kunnes häpeä ja syyllisyys oli itselleni liikaa. Oli kuin olisin herännyt jostakin vaaleanpunaisesta unesta kauheaan painajaiseen jossa olin loukannut peruuttamattomalla tavalla elämäni tärkeintä ihmistä ja parasta ystävääni. 😭 Uusi suhde osoittautui hyvin pinnalliseksi ja uudella naisella oli vaikeuksia ymmärtää kipuiluani eron takia ja syyllisyyttäni siitä, miten yhdessä olimme loukanneet vaimoani kamalin ja rumin tavoin. Ja tietysti ikäeron takia hän oli yksinkertaisesti myös hyvin lapsellinen ja kypsymätön näissä asioissa. Itsekin olin, mutta kantapään kautta tässä opitaan. Jonkin aikaa elimme on-off-suhteessa, kunnes jätin lopullisesti uuden naisen. En voinut kunnioittaa häntä ihmisenä, koska häntä ei kiinnostanut pätkääkään, miten toimintamme vaikutti muihin ihmisiin. En tosin voi kunnioittaa enää itseänikään että ei sen puoleen.

Valitettavasti olin kuitenkin rikkonut vaimoni liian perinpohjin, että hän olisi halunnut enää kanssani yrittää suhdettamme korjata vaan hän valitsi jatkaa itsenäistä elämää yksin.

En ole koskaan hyväksynyt pettämistä. Olen ollut ylpeä ihanasta vaimostani ja halveksunut surkimuksina miehiä, jotka pettävät puolisoitaan. Mikä sitten ajoi minut pettämään? Aluksi, kuten varmasti monet, etsin väkisin vikoja ja tekosyitä vaimostani ja suhteestamme. Myöhemmin olen tajunnut että epämääräinen tyytymättämyys, joka minua vaivasi, johtui itsestäni. En jotenkin ollut tyytyväinen mihinkään, mitä minulla oli, vaadin koko ajan enemmän itseltäni, puolisoltani, työtovereiltani. Elämä tuntui jatkuvalta suorittamiselta.
Kai sitä voi sanoa kolmenkympin kriisiksi, tai ehkä kärsin lievästä masennuksesta tai jotakin vastaavaa. Tähän saumaan osui sitten nuoremman naisen imarteleva huomio.

Kun yritän miettä valintojani ja ratkaisujani, en kerta kaikkiaan ymmärrä itseäni ja tuntuu että tuona ajanjaksona en vain ollut oma itseni. Tästä näkökulmasta on helppo yhtyä niihin "se vain tapahtui" selityksiin. Todellisuudessahan se ei ole totta, minä ne kaikki päätökset tein, mutta nyt tuntuu kuin se en olisi ollut oikeasti minä.

Meidän suhteessa vaimoni kanssa ei ollut mitään perustavanlaatuista vikaa. Seksiasioissa, joita miehet näissä tilanteissa aina esiin ottavat, voin itsekin katsoa peiliin, teinkö kaikkeni, että seksi olisi ollut myös vaimolleni miellyttävää.

Ihminen on erehtyväinen, mutta en pysty koskaan itselleni anteeksi antamaan, että järjestelmällisesti valehtelin puolisolleni useita kuukausia. Se ei ole erehtymistä, se on toisen luottamuksen törkeää hyväksikäyttöä.

Ikävöin vaimoani ja yhteistä elämäämme enemmän kuin pystyn sanoin kuvaamaan. Parasta tähänastisessa elämässäni on ollut vuodet jotka sain viettää hänen kanssa. Kadun typeriä valintojani joka päivä. En tiennyt, mitä minulla oli, ennen kuin sen menetin. Menetin samalla myös paljon omasta aikaisemmasta persoonastani ja tunnen olevani nyt jollain tapaa kelvottomampi ihminen ☹️ Toivon vain, että jotenkin ihmeessä voisin vielä saada uuden mahdollisuuden olla luottamuksen arvoinen puoliso jollekin.

Itse olen yksin, ex-vaimollani on nyt jo uusi vakava parisuhde. Vaikka tiedän hänen kipuilevan varmaan loppuikänsä luottamusasioiden kanssa koska kohtelin häntä niin törkeästi, voin vain toivoa että uusi mies on minua parempi ja arvostaa häntä.

Jos vielä kommentoin keskustelun aloituksen teemaan eli salarakkaana olemiseen liittyen, ainakin kaikki jutut, mitä itse kerroin toiselle naiselle vaimostani olivat ihan täysin puutaheinää. Pelkkiä valeita, tekosyitä ja selityksiä joilla todellisuudessa puolustelin itse itselleni inhottavaa toimintaani.

Todellisuudessa suhteemme vaimon kanssa oli sivusuhteenkin ajan ihan toimiva, vietimme aikaa yhdessä, kävime lomamatkoilla, suunnittelimme koko ajan yhteistä tulevaisuutta. Kaksoiselämäni oli taitavaa ja siksi tulikin vaimolleni täydellisenä yllätyksenä. Omalta osaltani alkoi toki olla väsyttävää ylläpitää valheita ja hukkasin jonkin yhteyden vaimooni, koska en voinut olla hänen seurassaan enää samalla tavalla täysin aito. Samalla aikaa salasuhde alkoi tuntua jollain tapaa todellisemmalta .

Eromme tultua julki keksin vaimostani valheita myös ystäväpiirillemme ja sukulaisilleni, minä, joka aina olen halveksunut valehtelua. Sepitin juuri sellaisia juttuja, että vaimoni olisi painostanut minua muunmuassa asunnon ostoon ja "siipeillyt" rahoillani taloudellisesti ym ym. Ei näistä todellisuudessa mikään pitänyt paikkaansa. Pitihän minun jokin perustelu löytää muualta kuin itsestäni, miten voin vaihtaa vaimoni nuorempaan niin rumasti, kuin tein. Moni ei edes tiedä, että todellisuudessa vaimoni teki ratkaisun lähteä.

En luottaisi mihinkään mitä pettäjän suusta tulee koskien pettäjän kotiasioita 😞

Mielenkiinnolla olen seurannut tätä keskustelua.

Kiitos Puolittainen analyyttisesta ja hyvin rehellisestä näkemyksestäsi. Ikävä, että jouduit maksamaan erehdyksestäsi kalleimman mahdollisen hinnan. Toivottavasti vielä löydät onnen ja pystyt käyttämään nämä ikävät kokemukset oppirahoina kuitenkin hyvään ja onnelliseen elämään. Kaikkea hyvää sinulle!

Kun nyt olen lukenut pettäjien ja petettyjen kokemuksia, niin jotenkin hyvin naiiveilta vaikuttavat pettäjien selitykset. Voin kuvitella, kuinka suurta tuskaa nämä teot aiheuttavat paljastuessaan lähipiirissä, eikä pelkästään petetyissä vaan myös lapsissa ja sukulaisissa, jotka kenties joutuvat keskelle eromyllerrystä. Tämä Puolittaisen tarina valottaa todella hyvin tämän kaltaisia olosuhteita.

Kiitos Puolittainen, kun osallistuit keskusteluun. Nythän tässä on edustettuina sitten kaikenlaisia "kokemusasiantuntijoita" saman ilmiön eri puolilta, mitä toivottiinkin.

Kerrot, että et ollut tavallaan oma itsesi pettäessäsi. Elämä tuntui suorittamiselta ja tasapaksulta. Minun mieheni on "herättyään" todellisuuteen (vein eropaperit ja muutin pois) kertonut samanlaisista fiiliksistä. Meillä sitä yhteistä aikaa oli siinä vaiheessa yli 20 vuotta. Toiselta naiselta sai ihailua ja jännitystä ihan eri tavalla kuin siitä arjesta, joka oli ehtinyt luistaa rutiineihin ja rooleihin. Siihen arkeen olivat osallistuneet molemmat.

Vaikka me jotkut "vanhat" petetyt olemme tehneet sen "virheen", että mahdollisesti omaisuus ja menneisyys, lapset ja iso pala historiaa on yhteistä, eihän sitä voi pitää arvottomanakaan? Kai sen puolesta haluaa taistella, jos on pitänyt yhteistä elämää arvokkaana? Olen samaa mieltä siinä, että epätoivoinen "roikkuminen" kertoo vähän muustakin kuin rakkaudesta. Mutta epätoivoisessa tilanteessa sellainenkin hetki saattaa tulla. Kun elämän luotetut peruspilarit hajoilevat ympäriltä tavallaan yllättäen siinä mielessä, ettei niiden kuntoa ole kunnolla hetkiin arjen pyörteissä tarkistettu. Pidän itseäni vahvana naisena, mutta oli aika, jolloin olin epätoivoinen. Halusin pitää avioliittoni ja elää rakastamani miehen kanssa. Miehen, jonka kanssa oli tätä yhteistä polkua kivineen, kantoineen ja auringonpaisteineen. Tuntui todella epäreilulta, ettei tavallaan annettu siihen reilua mahdollisuutta, kun ihana ihailija kuiskutti toiseen korvaan seireenin lailla.

Valinnan edessä mieheni valitsi kuitenkin meidän liittomme. Mistä se kertoo?

Rakkautta, hyväksyntää, ihailua kaipaa kai jokainen. Myös se tietämätön vaimo siellä kotona, vaikka perheen tilanne muuten olisi mikä. Toivottavasti salamies hoitaa sitä puolta sitten kotonaan, niin kaikki pysyvät tyytyväisinä... Siinä mielessä myös lapset ovat tässä osallisina, että he kärsivät vanhempien mahdollisista huonoista väleistä. Ja tämä ei ole mielipide 😋

Ja Puolittainen. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Elämä opettaa, jos ei muuta, niin hiljaa kävelemään? Avoimin silmin eteenpäin ☺️❤️

En lainkaan epäile Puolittaisen viestin aitoutta ja olen pahoillani, että hänen elämänsä on nyt hakusessa ja oma itse kadoksissa. Mutta toisaalta, en ihmettele sitä, että Puolittainen saa täältä sympatiaa - hänen tarinansa sopii hyvin juuri siihen narratiiviin, jonka petetyt haluavatkin kuulla. Oli hyvä elämä, mies hairahtui jotenkin ihan liitosta johtumattomista syistä ja nyt hän katuu valtavasti ja kaipaa hyvää elämää vaimonsa kanssa. Traaginen tarina ja totta, mutta ei se silti jokaisen pettäjän tarina ole.

Toinen kiinnostava kohta Puolittaisen tarinassa on se, kuinka hän kuvaa, ettei ollut "oma itsensä" silloin, kun petti. Tätä näkee usein ja itselle jää mielikuva, että se on jonkinlaista ulkoistamista. Kuten Puolittainenkin sanoo, hän aina halveksi pettäjiä eikä siten voi sovittaa pettämistä omaan minäkuvaansa eli jotenkin se pettäjä oli kuitenkin joku muu kuin hän itse, jonkinlainen mielenhäiriö (vaikka Puolittainen kyllä ottaa vastuun teoistaan, en vihjaa, ettei ottaisi).

Tulipallo: "Miksi puolisolta löytyy niitä suuria tunteita vasta, kun mies kelvannut jollekin toiselle? Silloin takerrutaan mieheen kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Muut petetyt kannustavat yhtenä rintamana pitämään miehestä väkisin kiinni. Toinen nainen on taklattava pois pelistä hinnalla millä hyvänsä. "

Täytyy sanoa, että ymmärrän kyllä etenkin alkuvaiheen takertumisen ihan täysin - tein sitä itsekin aikanaan, vaikka oma mieheni ei edes ollut lähdössä, kyseessä kun oli vain hetken säätö*. Mutta silti pelkäsin järjettömästi, että hän lähtee enkä meinannut uskoa, että ei ole intresseissä. Melkein ajoin hänet kyllä sillä pois... Mutta niin, ei se ole järkevää, mutta se on ensimmäinen paniikkireaktio. Pettäjällä on yleensä ollut aikaa varautua tilanteeseen ja etenkin, jos hän tosiaan on kahden vaiheilla tai todella lähdössä, hän on jo käsitellyt asiaa. Sen sijaan petetylle asia tulee ihan puun takaa; on eletty elämää ja sitten ihan yhtäkkiä se elämä repäistään sinulta pois. Tietenkin monilla ensireaktio on, ettei siitä elämästä ja siitä miehestä haluta luopua. Se on aivan valtava pala elämää, on lapset, asumus, kaikki yhteiset asiat jne.

Mutta useinhan käy sitten niin, että jos mies jää, ero tulee myöhemmin ja se tulee petetyn aloitteesta. Koska petetty huomaa, että entistä ei saakaan enää takaisin, elämä ei ole sellaista, kuin se ennen oli. Mutta myös, koska petetty ehtii totutella tilanteeseen ja hänellä on aikaa pohtia ja käsitellä asiaa. Sitten uuden rakentaminen voi alkaa.

Tulipallo: "Jokaisella ihmisellä on omat tarpeensa ja tunteensa. Milloin on oikein asettaa omat tunteensa toisten tunteiden edelle? Onko ihminen parempi, kun ajattelee toisten hyvinvointia, omien tunteidensa kustannuksella? Pitääkö itse olla tekemättä asiaa josta saa hyvän mielen, jotta toinen ei saisi samasta asiasta pahaa mieltä?"

Tämä on asia, jonka kanssa itse kamppailen jatkuvasti. Olen tyyppiä, että en oikein kestä miehen pahaa mieltä mistään, joten olen melkeinpä valmis vääntymään kahdeksikoksi, ettei häntä ahdistaisi eikä hänellä olisi paha mieli. Mutta sitten toisaalta, jos minulla on jokin tarve/halu, kuinka pitkään voin senkään kieltää?.. En tiedä. Joskus tuntuu, kuin halkeaisin kahtia.

Meidän parisuhteemme ei siis ole täysin avoin, vain "puoliavoin". Itse haluaisin täysin avoimen, mutta mieheni ei ole sinut asian kanssa. Minä en toisaalta halua tietenkään hänelle pahaa mieltä, mutta toisaalta veri vetää niin kovin, että joskus on vaikea hengittää. Sitä on vaikea kuvata. Se tuntuu joskus melkein fyysisenä kipuna, kun jotuu sanomaan "ei", vaikka haluaisi sanoa "kyllä". TOISAALTA, siinä on hyvätkin puolensa (joiden yksityiskohtiin en nyt mene), joten sikälikin asia on minulle ristiriitainen.

Mieheni aikanaan on tehnyt asioita, jotka minusta tuntuivat valtavan pahalta. Siis "kiipeilen kotona seinille enkä meinaa saada henkeä" -pahalta. Silti hän teki ne. Hän tiesi, että minä kärsin, mutta teki silti. Puhun siis runsaasta juhlimisesta ja kavereiden asettamisesta meidän suhteemme edelle, en mistään pettämis/seksijutuista, mutta minulle kumma kyllä juuri ne asiat ovat kipukysymys, ei lopulta se, harrastaako mies seksiä jonkun toisen kanssa. Silloin joskus minua tietenkin v*tutti aivan valtavasti ja olin katkera miehelleni siitä hyvästä, että hän ei huomioinut MINUA. Minä kärsin ja hän vain huitelee! HAH! Mutta nykyään olen hyväksynyt asian. En ehkä ymmärrä sitä, mutta on selvää, että miehelleni se oli silloin valtavan tärkeää eikä lopulta ole minun asiani määritellä, mikä on toiselle tärkeää. Oikeastaan ihailen miestä siitä, että hän kykeni ja kykenee pitämään kiinni itselleen tärkeistä asioista, vaikka minä kiukuttelisin. Minä en siihen kykene.

En tiedä vieläkään, mitä teen tämän asian kanssa, vaikka olen jo melkein kaksi vuotta pähkäillyt. Huokaus.

-------

Aiheesta kukkaruukkuun, minä muuten voisin kuvitella olevani toinen nainen. Siinä tilanteessa EN haluaisi, että mies jättää vaimonsa/naisensa minun vuokseni - en alkaisi toiseksi naiseksi kenellekään, kenen kanssa haluan vakavissani monogaamisen seurustelusuhteen (no, en halua kenenkään, sen puoleen). En myöskään alkaisi toiseksi naiseksi kenenkään läheiseni miehelle, koska siinä tilanteessa minulla tietenkin on olemassa oma luottamussuhde siihen läheiseen enkä ryhdy toimimaan sitä vastaan. Sen sijaan en koe, että olen tuntemattomille velkaa. Silloin se on miehen ja hänen vaimonsa välinen asia.

Toki asia riippuisi ja roikkuisi tilanteesta, joten se olisi pakko arvioida tilannekohtaisesti. En siis erityisesti halua tai kaipaa kakkoseksi, mutta toisaalta en näe sitä mahdottomana, jos olisin vapaa tai jos minulla olisi ihan avoin suhde.

-------

*En tällä vähättele asian merkitystä miehelleni. Hän ei tuolloin ollut ihastunut, mutta häntä imarteli naisen huomio ja se, että nainen piti hänestä kovasti ja mieheni toki kyllä seksuaalisesti oli naisesta kiinnostunut. Vasta myöhemmin oli ajankohta, jolloin miehelläni oli sekä tunne- että seksisuhde erääseen naiseen, joskin me olimme tuolloin tauolla, joten se ei ollut olosuhteista johtuen pettämistä. Tunnesuhde jatkui vielä, kun palasimme yhteen, mutta se oli sekavaa aikaa ja olin tästä tietoinen. Kärsin toki, mutta toisaalta mies oli myös kärsinyt oman osansa ja oli kahden vaiheilla meidän suhteestamme ylipäätään. Olin tuolloin vihainen, katkera ja pettynyt, ettei hän heti pistänyt täysin poikki, mutta näin vuosien jälkeen ymmärrän kyllä, miksi ei enkä voi häntä syyttää. Me olimme molemmat yhtä rikki. Minä olin kuitenkin se, joka oli taukoa vaatinut, esimerkiksi, mies ei sitä olisi halunnut.

Theofano, varmasti jokaisessa suhteessa joutuu tasapainoilemaan omien halujen ja toisen toiveiden välissä. Erillisyyden ja yhteenkuuluvuuden. Ei ole helppoa. Sinä ja puolisosi yritätte kuitenkin olla rehellisiä toisillenne. Tiedätte, mikä toiselle ja itsellenne on tärkeää, jolloin jätätte toisillenne mahdollisuuden valita. Perimmäisissä asioissa on täysi oikeus todeta, että tällainen olen, ota tai jätä. Pettäjä vie puolisoltaan tämän mahdollisuuden eikä ole suhteessa omana itsenään.

Minä en voisi kuvitella olevani toinen nainen, edes mieheni luvalla. Tällä hetkellä en koe muiden miesten pystyvän tarjoamaan mitään sellaista, mitä nykyinen suhteeni ei voisi antaa ja siksikin, että jos jotain haluan, vastaus löytynee minusta, ei muista miehistä. Jos en olisi naimisissa, tuskin silloinkaan ryhtyisin toiseksi naiseksi. Luultavasti haluaisin parisuhteelta jotain enemmän kuin mitä salasuhde voi tarjota - ymmärrän silti, että monelle muulle "kevyempikin" suhde riittää.

Jos tyytyisinkin vähempään, varattu mies ei silti sovi ajatusmaailmaani. Kun olen miettinyt kirjoituksia täällä, ehkä se johtuu siitä, että miellän läheiseni laajemmin. Ajattelen, miten haluaisin itseäni kohdeltavan. Miltä tuntuisi olla salamiehen puolison asemassa. Se ei suoraan minulle kuuluisi, koska mieshän siinä pettäisi ja jos ei minun kanssani, niin mahdollisesti jonkun muun kanssa. Tai minun ja jonkun muun. Mutta toisaalta ajattelen myös, mitä hyvää suhde minun elämääni toisi ja mitä se ehkä sulkisi pois. Mahdollisuuksia on tarjottu, mutta olen todennut, etten pysty läheiseen suhteeseen ihmisen kanssa, joka on valmis pettämään puolisoaan (eri asia, jos puoliso tietäisi ja hyväksyisi). Mies on tehnyt oman valintansa. En halua päästää kovin lähelle ihmistä, jonka tiedän olevan epärehellinen ja valmis satuttamaan läheisiään. Voidaan olla kavereita, mutta kaikki vähänkin intiimimpi, myös/etenkin tunnetasolla, tuntuu mahdottomalta.

En ole täällä varsinaisesti sympatiaa keräämässä "narratiivillani", mitä tuolla sitten tarkoitus olikin sanoa.. Uskon että kokemukseni siitä, että salasuhde kaduttaa, ei kovin epätyypillinen edes ole, niin moni parisuhteista, joissa pettämistä esiintyy, kuitenkin jatkuu. Kai se siitä kertoo, että pettäjäkään ei sitten todellisuudessa sitä eroa halua. Haluaisi muutosta mutta ei kuitenkaan halua. Ihan tavallista elämää pitkässä suhteessa.

Minua vei tapahtuma-aikanan monenlaiset motiivit, mutta toivon kovasti että olisin toiminut toisin. En tiedä, olisinko koskaan oppinut näitä asioita ilman jonkinlaista eroa vaimostani, vaikea sanoa olisiko suhteemme jatkanut hiljaa rapistumista tyytymättömyyteen ja arjen kiireisiin ja muuttunut molempia epätyydyttäväksi suhteeksi. Varmaa on kuitenkin se, että mitään hyvää yhdellekään osapuolelle ei tuonut valehteluni ja se, että "huumavaiheen" aikana nöyryytin vaimoani uuden naisen kanssa tavoilla, joita en voi puolustella mitenkään. Olisin voinut erota toisella tavoin, kunnioittaen vaimoni luottamusta. Ehkä silloin en olisi menettänyt lopullisesti vaimoani. Tai ehkäpä silloin suhteeni uuden naisen kanssa olisi saanut paremmat lähtökohdat ja kantanut pidemmälle, olinhan häneen kuitenkin voimakkaasti ihastunut. Valehtelullani oli tuhoisat vaikutukset ja pahiten se vaikutti itseeni.

Totta on että minäkuva romuttui melko täydellisesti. Asiasta on jo aikaa ja edelleen olen melko hukassa, mikäs mies olenkaan kun näin menettelin pitkäaikaista kumppaniani kohtaan. Minulla on ollut jotain yritelmiä tapailla uusia naisia, mutta koen tällä hetkellä mahdottomaksi päästää ketään kunnolla lähelle sillä häpeän valtavasti sitä, millä tavoin edellinen liittoni päättyi.

Käyn terapiassa selvittelemässä näitä mieleni solmuja. Psykologin mukaan tuo, että tuntuu ettei ole "oma itsensä" on myös mielen puolustautumiskeinoja, ihminen toimii elämän kriiseissä jonkinlaisella automaattiohjauksella.☹️

Meillä juttu meni niin, että mies rukoilemalla rukoili etten jättäisi häntä. En siis ripustautunut tai roikkunut miehessäni. Päin vastoin kehoitin häntä lähtemään. Hänellä oli hyvin samanlainen kokemus kuin nimim. Puolittaisella. Mies ei ymmärrä käytöstään, sekosi omien sanojensa mukaan. "Luojan kiitos pääsin siitä hullusta eroon" oli lause, joka kuvastaa asiaa hyvin. Omasta mielestään korkean moraalin omaavalle ihmiselle teko oli sitä luokkaa ettei hän siitä selviä ehkä koskaan. Hän menetti kasvonsa sekä lasten että sukulaisten silmissä.
Silti hän halusi jatkaa avioliittoa. Oma aseneteeni oli, että ei tehdä hätiköityjä päätkösiä vaan katsotaan.

Välillä olin voimakkaasti sitä mieltä, että haluan eron. En kuitenkaan halunnut olla se päätöksen tekijä. Miehestä ei siihen ollut. Itsekin mietin mitä menetämme. Mitä lapset menettävät. Pitkän ja kivuliaan tien käyneenä voimme nyt kolme ja puolivuotta tapahtuneesta sanoa, että selvisimme ja onneksi emme eronneet. Meillä on hyvä yhtienen elämä sekä perheenä (lapset jo aikuisia) että puolisoina.

No täällähän minä olen vaikka olin niin ahdistunut kuukausi sitten. Mutta tuli käytyä täällä toissapäivänä ja luin Puolikkaisen kirjoituksen ja sen jälkeen olevat kirjoitukset.

Theofano kirjoitti: "En lainkaan epäile Puolittaisen viestin aitoutta ja olen pahoillani, että hänen elämänsä on nyt hakusessa ja oma itse kadoksissa. Mutta toisaalta, en ihmettele sitä, että Puolittainen saa täältä sympatiaa - hänen tarinansa sopii hyvin juuri siihen narratiiviin, jonka petetyt haluavatkin kuulla. Oli hyvä elämä, mies hairahtui jotenkin ihan liitosta johtumattomista syistä ja nyt hän katuu valtavasti ja kaipaa hyvää elämää vaimonsa kanssa. Traaginen tarina ja totta, mutta ei se silti jokaisen pettäjän tarina ole."

Niinpä, Puolittainen saa täältä arvostusta petetyiltä koska uskaltaa tulla esille ja pettäjät joutuvat täällä miettimään tekemisiään toivottavasti, ehkä miettivät tai ovat jopa ihmeissään! Kyllä tuo Puolittaisen kertomus toi esille hyvin tämän toisenkin näkökulman. Eiköhän tuo sama tunne valtaa monen pettäjän mielen kun elämä näyttää todellisen totuuden. Niin meillä ainakin kävi, niin kovasti totuus iski mieheeni että hän sairastui, ahdistus oli suuri ja siitä selviäminen oli vaikeaa ja vielä vaikeampaa kun minunkin piti siitä selvitä.

Puolittainen on kokenut kovia mutta niin on hänen petetty vaimonsakin. Toivon hänelle kuitenkin tasapainoista ja hyvää elämää.

Theofano kirjoitti paljonkin ajateltavaa mutta se jäi mieleeni että "pitääkö ajatella muita jos jotain haluaa, onko väliä jos toista sattuu". Tämä oli oma näkemykseni hänen kirjoituksestaan, ei suoraan lainaus Theofanolta. MInut on opetettu niin että muita on ajateltava ja joskus jätettävä omat halut kakkoseksi, en ole itsekkään aina niin tehnyt.

Joku kirjoitti täällä että ei ymmärrä miksi petetyt vaimot tarrautuvat kiinni pettäjämiehiinsä kun pettäminen tulee ilmi ja kaikenlisäksi yrittävät työntää kakkosta pois. Tilanne on petetylle rajuin mahdollinen siinä kohtaa kun pettäminen tulee ilmi. Petetty on aivan yksin ja hänen olisi päätettävä nopeassa ajassa mitä tekee, lähteäkö vai jäädä. JOs on lapsia ja velkaa, päätöksen tekeminen on todella paha ja siksi varmasti ensimmäinen reaktio on että jää ja tekee kaikkensa että mieskin jää.

Joka tapauksessa täällä olevat petetyt ovat todella rikki, tai osaksi jo ehkä parantuneet mutta kaikki tämä keskustelu on toki tuonut uusia näkökulmia ja kiitos Puolittainen, olet avannut muutaman kohdan ja ajattelen asioita uudella tavalla. On tästä ollut siis hyötyäkin joten kiitos SErpentiini, oli motiivisi sitten mikä tahansa.