Lämminverinen: "Theofano kirjoitti paljonkin ajateltavaa mutta se jäi mieleeni että "pitääkö ajatella muita jos jotain haluaa, onko väliä jos toista sattuu". Tämä oli oma näkemykseni hänen kirjoituksestaan, ei suoraan lainaus Theofanolta. MInut on opetettu niin että muita on ajateltava ja joskus jätettävä omat halut kakkoseksi, en ole itsekkään aina niin tehnyt."

On jollain tapaa ironista, että tällainen mielikuva jää. Minä en nyt osaa sanoa, miten minua on opetettu, mutta tiedän olevani ihminen, joka hyvin helposti heittää omat halunsa ja toiveensa nurkkaan, mikäli ne ovat ristiriidassa minulle tärkeiden ihmisten halujen ja tunteiden kanssa. Parisuhteessa minä olen yleensä ollut se, joka on antanut periksi, jos on tullut tahtojen ristiriita. Olisin esimerkiksi päässyt opiskelemaan ulkomaille pitkäksi aikaa ja olisin todella, TODELLA halunnut - mutta mieheni sai jäätävän sätkyn aiheesta. Itkujen ja riitelyjen myötä annoin lopulta periksi ja jäin Suomeen. En kadu, koska kuitenkin tein päätöksen itse ja myös tietoisena tästä taipumuksestani, mutta näin tapahtuu usein.

Ongelmana tällaisessa elämässä on se, että se vähitellen katkeroittaa. Sitä miettii, että miksi minä olen se, joka luopuu. Miksi minun täytyy antaa periksi. Mikseivät minun haluni ja tunteeni merkitse. Tai, no, minä mietin. Eikä katkeroituminen ole hyväksi, sanoisin.

Toinen juttu on se, että eri ihmisillä on erilaisia asioita, joita he pitävät tärkeinä. Ei kenelläkään ole oikeutta määritellä, mikä on tällainen "hyväksyttävä" tärkeä asia ja mikä ei. Toki, jos on lapsia, heistä kuuluisi pitää huolta, mutta jos ei ole niin ei ole puolison asia KOSKAAN määritellä, mikä on tärkeää toiselle ja mikä ei. Jos toinen vaikka pitääkin tupakoinnista ja juomisesta baareissa niin sitten pitää. Minun mielestäni ei ole oikein vaatia toista muuttumaan. Rehellinen toki näissä pitäisi olla, mutta jotkut asiat ovat "ota tai jätä" -luokkaa. Ei omaa elämää pitäisi elää kokonaan sen mukaan, miten toiset ihmiset tuntevat. Jos minulle todella tärkeät asiat satuttavat toista niin... No, tämä on tosiaan se ongelma. Olen itse asiassa periaatteessa ja eettisesti sitä mieltä, että tämän pitäisi olla "ota tai jätä" -kategoriaa. Ihmisellä on oikeus ja lupa pitää kiinni asioista, jotka ovat hänelle olennaisia. Jos ne sattuvat toiseen, silloin on kaksi vaihtoehtoa; toinen käsittelee asiat ja opettelee hyväksymään ne - tai lähtee.

Käytännössä, kuten todettua, olen kuitenkin hannari enkä pidä periaatteistani kiinni. En kestä mieheni kipua, joten annan periksi. Jos en antaisi, asuisin ehkä jossain toisessa maassa tällä hetkellä tai meillä olisi täysin vapaa suhde. Mutta en asu eikä ole. Joten näillä mennään.

Täälläkin ketjussa Theofano on kirjoittanut painavaa asiaa. En valitettavasti ehdi nyt pidemmin vastata, mutta totean kuitenkin, että minä olin ennen toisten edut omien etujeni edelle laittava ihminen. Tiettyjen tapahtumaketjujen jälkeen otin urakaksi itseni kasvattamisen ja sen seurauksena minusta on tullut kai aika itsenäinen ja jollain tavalla itsekäskin. Ei tästä niin kauaa ole, kun eräs ihminen kuvasi minua 'hyväsydämiseksi'. En siis kai ihan hirveäksi noidaksi ole muuttunut. Minulle on kuitenkin tärkeää mm. se, että voin lähteä pitkähköksi ajaksi ulkomaille ilman, että kukaan määrää tai itkien anelee minua jäämään kotiin. En minä kuitenkaan myöskään ole täysin immuuni parisuhteen houkutuksille. Kyllä minä saattaisin parisuhteeseen ryhtyä, jos sellainen sopiva ihminen tulisi vastaan. Minulle minä itse olen kuitenkin tärkeämpi kuin parisuhde. Täällä parisuhdekeskustelussa tuntuu monella olevan päinvastoin.

Serpentiini kirjoitti 31.1.2017 16:57

Minulle minä itse olen kuitenkin tärkeämpi kuin parisuhde. Täällä parisuhdekeskustelussa tuntuu monella olevan päinvastoin.

Minä itse ja parisuhde eivät ole toisen poissulkevia asioita. Voi olla oma elämä (johon ei kuulu pettäminen), ystävät, harrastukset ja samalla voi olla toimiva parisuhde. Nämä kaksi sulassa sovussa jos luottamusta on. Tämä taas vaatii kaksi aikuista hyvän itsetunnon omaavaa ihmistä. Valitettavasti meidän ikäluokassa (45->) näitä ei kovin paljon ole.

Minulle parisuhde juuri on minua itseäni, ja minä olen osa sitä. Se ei ole erillinen lokero elämässäni vaan se on sitä, miten haluan elää. Itsenäinen voi olla olematta itsekäs. Parisuhteessa voi vallan hyvin olla itsenäinen. Parisuhteeseeni ei kuulu määräily tai anelu. On asioita, jotka vaativat järjestelyä ja muiden (lähinnä lasten) huomioimista, mutta en koe sitä rajoitteena, koska olen itse elämäntapani valinnut. Ei oikeastaan tule mieleen sellaisia asioita, joita voisin ja haluaisin tehdä, mutta joita en parisuhteen/perheen takia voi. Toisen huomioiminen ei ole minulle rajoittavaa vaan tuo lisää vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia elämään.

Ajattelen ehkä keskimääräistä enemmän muiden etuja kuin omiani, mutta toisaalta elämässäni muiden hyvä koituu usein omaksi hyväkseni, ainakin pidemmällä tähtäimellä. Ihminen voi olla auttavainen hyvin itsekkäistäkin motiiveista. On myös eri asia ajatella itseään kuin olla itsekäs, saati sitten olla itsekäs muiden kustannuksella, muista hyötyen ja heitä käyttäen.

Näissä parisuhdekeskusteluissa ei kannata päätellä liikoja muiden itsenäisyydestä, koska monella tänne kirjoittavalla on jonkin sortin kriisi päällä. Tänne voi purkaa tunteita ja ajatuksia. Ja vaikka olisi kuinka itsenäinen ja rationaalinen ihminen, jotkin tapahtumat saattavat laukaista hyvin primitiivisiä reaktioita tai puolustusmekanismeja - tunteita ja ajattelumalleja, jotka ovat itsellekin vieraita.

ASM kirjoitti 1.2.2017 10:34

Serpentiini kirjoitti 31.1.2017 16:57

Minulle minä itse olen kuitenkin tärkeämpi kuin parisuhde. Täällä parisuhdekeskustelussa tuntuu monella olevan päinvastoin.

Minä itse ja parisuhde eivät ole toisen poissulkevia asioita. Voi olla oma elämä (johon ei kuulu pettäminen), ystävät, harrastukset ja samalla voi olla toimiva parisuhde. Nämä kaksi sulassa sovussa jos luottamusta on. Tämä taas vaatii kaksi aikuista hyvän itsetunnon omaavaa ihmistä. Valitettavasti meidän ikäluokassa (45->) näitä ei kovin paljon ole.

Olen ASM:n kanssa samaa mieltä. Sekä tuosta, etteivät minä itse ja TOIMIVA parisuhde ole toisensa poissulkevia asioita. Siitäkin olen samaa mieltä, ettei riittävän hyvän itsetunnon omaavia ihmisiä ole joka oksalla.

Tarkennan siis sanomaani: Minulle minä itse olen kuitenkin tärkeämpi kuin parisuhde sinänsä. Heikko ja/tai toimimaton parisuhde ei siis kelpaa.

Serpentiini kirjoitti 2.2.2017 17:56

ASM kirjoitti 1.2.2017 10:34

Serpentiini kirjoitti 31.1.2017 16:57

Minulle minä itse olen kuitenkin tärkeämpi kuin parisuhde. Täällä parisuhdekeskustelussa tuntuu monella olevan päinvastoin.

Minä itse ja parisuhde eivät ole toisen poissulkevia asioita. Voi olla oma elämä (johon ei kuulu pettäminen), ystävät, harrastukset ja samalla voi olla toimiva parisuhde. Nämä kaksi sulassa sovussa jos luottamusta on. Tämä taas vaatii kaksi aikuista hyvän itsetunnon omaavaa ihmistä. Valitettavasti meidän ikäluokassa (45->) näitä ei kovin paljon ole.

Olen ASM:n kanssa samaa mieltä. Sekä tuosta, etteivät minä itse ja TOIMIVA parisuhde ole toisensa poissulkevia asioita. Siitäkin olen samaa mieltä, ettei riittävän hyvän itsetunnon omaavia ihmisiä ole joka oksalla.

Tarkennan siis sanomaani: Minulle minä itse olen kuitenkin tärkeämpi kuin parisuhde sinänsä. Heikko ja/tai toimimaton parisuhde ei siis kelpaa.

Juuri näin se menee, itsen pitäisi tulla aina ensi - ja kun se on kunnossa, niin muutkin saavat siitä nauttia. Harmittavasti edes itsensä kanssa vaan ei ole aina niin helppoa - etenkään silloin kun on tullut petetyksi (tai pettynyt itseensä, toimiinsa).

Kiitos kaikille tänne kirjoittaneille, on ollut mielestäni erittäin valaiseva keskusteluketju - vaikka osa jutuista olisikin kuulunut toiseen ketjuun. Mutta niin siinä tuppaa käymään, että keskustelu laajenee aihetta sivuaviin aiheisiin.

Erityiskiitos ketjun avaajalle ja muille samassa tilanteessa oleville, jotka ovat tänne kirjoittaneet. Lisäksi kiitos nimimerkille SisältäSekaisin, jonka kirjoitukset ovat myös olleet valaisevia. Ja aivan lopuksi haluan kiittää nimimerkkejä lämminverinen+ ja Bereni, joista eritysesti jälkimmäisen kanssa olen melko samassa tilanteessa: miten päästä eroon katkeruudesta, palauttaa omanarvontunne ja antaa anteeksi jne. Näistä ehkä enemmän myöhemmin, vaikka ketjussa " Pidempi aika uskottomuudesta. Miten olette selvinneet asiasta?".

KasKas kirjoitti 8.2.2017 17:13
Juuri näin se menee, itsen pitäisi tulla aina ensi - ja kun se on kunnossa, niin muutkin saavat siitä nauttia. Harmittavasti edes itsensä kanssa vaan ei ole aina niin helppoa - etenkään silloin kun on tullut petetyksi (tai pettynyt itseensä, toimiinsa).

Olen samaa mieltä KasKas! Itsensä ja oman elämäntilanteensa kanssa tasapainoinen ihminen säteilee ympärilleen hyvää fiilistä, josta muutkin saavat nauttia. Eikä tietenkään itsensäkään kanssa ole niin helppoa! Elämä on melkoista kamppailua päivästä toiseen, mutta onneksi onnistumisiakin tulee tasaisesti, jos vain jaksaa olla aktiivinen sekä toiminnan että miettimisen alueilla.

KasKas kirjoitti 8.2.2017 17:13
...jälkimmäisen kanssa olen melko samassa tilanteessa: miten päästä eroon katkeruudesta, palauttaa omanarvontunne ja antaa anteeksi jne. Näistä ehkä enemmän myöhemmin, vaikka ketjussa " Pidempi aika uskottomuudesta. Miten olette selvinneet asiasta?".

Tuosta petetyksi tulemisesta muutamia ajatuksia. Tässä ketjussa joku aikaisemmin epäili, että minä olen tullut petetyksi. Vastasin jo silloin, etten tietääkseni ole tullut petetyksi. Muistelin kuitenkin hiljattain erästä pari vuotta kestänyttä seurustelusuhdettani. Siinä tapahtui sellaista, että miehellä oli tapana jollain tavalla ihastua muihin naisiin. Hän jäi kiinni näistä ajatuksistaan, sillä hänellä oli taipumus kirjoittaa ajatuksiaan ylös vihkoihin ja irrallisille papereille, joista jälkimmäiset osuivat välillä vahingossa silmiini. Hänessä oli jonkinlaista runoilijan vikaa siis. Huvittavaa oli, että hän suuttui kun olin lukenut hänen papereitaan, vaikka hän itse jätti niitä pitkin poikin minunkin asuntooni. Eräs ihastuksen kohteista oli minunkin tuntema työelämästä tuttu nainen. Nainen on luonteeltaan hieman flirtti, mutta hän oli kuitenkin tuolloin ja on edelleen parisuhteessa. Tämä seurustelukumppanini aivan selvästi reagoi emotionaalisesti, kun eräässä tilaisuudessa kuulimme ulkopuoliselta henkilöltä, että ihastuksen kohdenainen on avioitunut. En tiedä, että tämä seurustelukumppanini olisi koskaan konkreettisesti pettänyt minua. Uskon myös, että ihan kaikilla on elämänsä aikana erilaisia ihastuksia, joita ei kannata niin vakavasti ottaa. Tämä kumppanini oli kuitenkin mielestäni potentiaalinen pettäjä ja joka tapauksessa suhteemme päättyi siihen, etten enää sietänyt hänen huonoa käytöstään. Hän joi ongelmaksi asti, oli kännissä psyykkisesti hyvinkin aggressiivinen, käyttäytyi ilkeästi joitakin arvottomina pitämiään ystäviään (esim. lievästi liikuntavammainen lojaali kollega) kohtaan, valehteli, kärsi jonkinlaisesta työnarkomaniasta jne. Suhtauduin kumppanini em. suhteen ulkopuolisiin ihastuksiin tavallista vakavammin, koska hän oli muutenkin epäluotettava. Tässä vaiheessa ketjun kärkkäät kommentoijat tietenkin ihmettelevät, miksi seurustelin moisen nuijan kanssa. Syy on se tavallinen: Suhteessamme oli myös paljon hyviä hetkiä, samalla aaltopituudella olemista, unohtumattomia matkoja, yhdistäviä tekijöitä jne. En kuitenkaan ole hetkeäkään katunut suhteen päättämistä. Halusin erota sovussa, koska olemme työn puolesta ehkä loppuelämämme jollain tavalla yhteydessä toisiimme tai ainakin jaamme saman ammatillisen verkoston. Olemme edelleen ns. ystäviä ja se toimii hyvin, mutta olen hänen suhteensa varautunut enkä ole yhtä avoin kuin muille ystävilleni. Mielestäni hän on valehteleva juoppo, jolla toki on paljon positiivisiakin luonteenpiirteitä. Olen kuitenkin miettinyt, että kyllä hän varmaan jätti raatelujälkiä sieluuni. Olin jopa yhteydessä kriisityöntekijään muutaman kerran suhteemme vaikeimmissa kohdissa. En kuitenkaan aio niitä raatelujälkiä koko loppuelämääni itkeä. Minusta minulla on ihan pelottavan vähän elämää jäljellä, vaikka ikää ei ole vielä edes neljääkymmentä. Minulla on nimittäin niin paljon toiveita, unelmia ja suunnitelmia, että niiden toteuttamiseen kyllä menee aikaa.

Minäkin olen siis vain ihminen. Vaikka heti on pakko lisätä, että olen elämääni aika tyytyväinen ihminen. Yritin sitä aiemmin ilmaista, kun kuvasin kirjoitushetkeäni, jolloin istuin uudessa pyjamassa siistissä kodissa sohvalla/nojatuolissa ja katselin kauniita leikkokukkia. Tähän joku kuitenkin hieman kimmastuneen oloisessa viestissä kirjoitti perhepäivällisestään ihanien perheenjäsentensä seurassa 😀 Tarkoitukseni ei silloin ollut provosoida, vaan yritin viestittää olevani tavallinen (pyjamassa, ei pitsihepenissä, viihtyvä) suomalaisnainen, joka siivoaa kotinsa ja maksaa veronsa. Monesti meidät toiset naiset/miehet halutaan nähdä jonkinlaisina pornotähtinä, rikollisina tai sosiaalipummeina. Kuten jokainen tietää, tyytyväisyys elämään ei tule kenenkään elämään itsestään. Pelkkä kodin pitäminen siistinä vaatii vaivannäköä, kuten myös talousasioiden toimiva pyörittäminen, ihmissuhteet, kotityöt, palkkatyöt jne. Kukaan ei välty elämässään vaikeilta tilanteilta tai hankalien päätösten tekemiseltä. Päätökset voi kyllä jättää tekemättä, mutta silloin kannattaisi myöntää itselleen, että sekin on päätös.

Olen viime aikoina osallistunut lyhyesti muutamiin ketjuihin, joiden kirjoittajien jumittamista onnettomissa tilanteissaan en tajua. Suomalaismiesten elinajan odote on 78 vuotta. Suomalaisnaisilla se on 84 vuotta. Laskekaapa huviksenne omasta elämästänne, kuinka paljon on mennyt aikaa kituuttamiseen ja kuinka monen vuoden voitte rehellisesti sanoa olleen onnellista aikaa. Entä kuinka paljon teillä on elämää jäljellä? Miten sen olette ajatelleet käyttää?

Olen mielestäni onnellinen, mutta elämäni on kuitenkin aika arkista. Muutama ehkä pituudeltaan ja kohteeltaan luksukseen lukeutuva reissu on suunnitteilla, mutta yleensä ottaen elämäni on arkista. Iloa minulle tällä hetkellä tuottaa siivoaminen 🙂 Olen siis yksi konmarittamiseen hurahtanut tyyppi, vaikkakaan en ota sitä liian vakavasti. Olen kuitenkin jo siivonnut vaatekaappini, asiakirjani, astiakaappini sekä ruokakaapit. Taidan konmarittaa myös erään ihmissuhteen, joka vain kuluttaa energiaani antamatta mitään. Kummallisen kevyeksi sitä tuntee olonsa, kun koti on siisti eikä kodissa ole yhtään turhia tavaroita. Uutena harrastuksena minulla on ollut uusien kahviloiden ja ruokaravintoloiden testaaminen ihan kotiseudullani. Olen myös liittynyt eräälle itsensä kehittämisen kurssille. Tämä kaikki voi kuulostaa hauskalta sinkkunaisen humputtelulta, mutta kyllä tuollainenkin tekeminen vaatii vaivaa. Tiedän ihmisiä, jotka istuvat illat pitkät tietokoneen ääressä sitkuttelemassa mitä kaikkea he tulevaisuudessa tekevät. Sieltä sohvalta pitäisi kuitenkin saada itsensä liikkeelle. Ja olen minäkin tosiaan tullut jätetyksi, saanut rukkaset, jättänyt, ollut masentunut, käynyt pitkän psykoterapian, asunut homekämpässä, elänyt älyttömän pienellä rahasummalla, saanut kielteisen vastauksen unelmieni opiskeluhakemukseen, jäänyt rannalle työntekijän valinnassa, menettänyt pienen rahasumman rahaa huijarille, sairastunut vakavasti jne. Elämä on mm. kamppailua, selviytymistä, sopeutumista ja toipumista. Mielestäni kyse on aika paljon siitä, miten resurssinsa (aika, energia, raha, osaaminen yms.) haluaa käyttää. Elämän loppumetreillä ei kukaan kiitä eikä jaa mitalia, vaikka olisi käyttänyt resurssinsa kitkutteluun, raatamiseen, murehtimiseen, pelkäämiseen jne.

Pakko muuten vielä jakaa yksi juttu 🙂

Eräs päihdeterapiatyötä tekevä tuttavani sanoi, että hänen tärkein neuvonsa on: "Aloita jostain." Kuulemma sekä päihteiden käyttäjät että heidän omaisensa hokevat aina, että he eivät voi tehdä millekään mitään. Tuttavani neuvoo heitä aloittamaan jostain - ihan mistä vain - pienestä. Vaikka maustekaapin tai kenkähyllyn järjestelystä. Hankalissa elämäntilanteissa on kuulemma oleellisinta saada itsensä lamaannuksesta toimintaan.

Oletteko huomanneet, että pettämisestä ja kolmiodraamoista on juuri ilmestynyt suomenkielinen kirja nimeltään Toisen kanssa - tarinoita kolmiodraamoista. Kirjoittajat ovat Tuija Sorjanen ja Sanna Raita-aho. Lainaan tähän kirjan esittelytekstin:

"Miksi seuranhakupalveluja varatuille ihmisille tarjoavat pettämissivustot ovat täynnä tavallisia suomalaisia? Miltä pettäminen tuntuu pettäjästä, petetystä ja siitä toisesta? Meillä on selkeä kuva pettämisestä. Tarinassa on usein selkeä pahis, petetty ja mystinen kolmas osapuoli. Todellisuus on kuitenkin paljon monimutkaisempi. Pettäminen on tabu, mutta sitä tapahtuu tavallisten ihmisten tavallisissa parisuhteissa.

Toisen kanssa – Tarinoita kolmiodraamoista on ensimmäinen suomalainen tietokirja, joka käsittelee suomalaisten pettämistä kaikkien osapuolten näkökulmasta. Toimittajat Sanna Raita-aho ja Tuija Sorjanen ovat keränneet kymmenien suomalaisten kokemuksia pettämisestä.

Kirjassa tarinansa kertovat tavalliset suomalaiset, jotka ovat joutuneet keskelle repivää kolmiodraamaa niin pettäjän, petetyn kuin sen ”toisen” rooleissa. Lisäksi kirjassa on mukana asiantuntijoita, jotka tuovat analyyttista näkökulmaa pettämiseen ja moderneihin parisuhteisiin. Kirjassa pohditaan muun muassa, miten petetty voi selvitä kokemastaan? Onko pettäjä aina se suhteen pahis? Ja miksi ihminen, joka ei uskonut koskaan pettävänsä, ajautuu niin tekemään?

Toimittajat Sanna Raita-aho ja Tuija Sorjanen huomasivat, että lähipiirissä monella tuntuu olevan kokemusta mutkikkaista ihmissuhdedraamoista. He päättivät ottaa selvää, mistä kolmiodraamoissa on kyse ja miksi niin moni joutuu jossakin vaiheessa elämäänsä osalliseksi sellaiseen."

Linkki: https://intokustannus.fi/kirja/toisen-kanssa-tarinoita-kolmiodraamoista/

Kuulin kirjasta vasta tänään, mutta kun katsoin suurimpien kaupunkien kirjastojen varaustilanteita, niin huomasin monien kuullen kirjasta aiemmin. Varausjonot ovat jo aika pitkät. Eli jos kirjan haluaa saada kirjaston kautta, täytyy varautua kuukausien jonottamiseen.

Ostin kyseisen kirjan ja olen lukenut puoleen väliin saakka. Ihan kiinnostava, mutta ei mitään uutta ja ihmeellistä.

Pettäjä ja luultavasti suurin osa niistä toisista ei joudu "keskelle repivää kolmiodraamaa" tai osalliseksi "mutkikkaisiin ihmissuhdedraamoihin" vaan valitsee draaman. Osallisia on usein enemmänkin kuin kolme. Kirja on tutustumisen arvoinen, mutta niin monenlaista tarinaa pettämisiin mahtuu, että yleistysten vaara on suuri.

Olen pohtinut tätä käsitystä modernista parisuhteesta ja pettämisestä. Parisuhteita on nykyään laajempi kirjo kuin ennen, mutta pettämisessä ei liene mitään modernia. Serpentiini korostaa olevansa itsenäinen, elämäänsä tyytyväinen nainen, joka valitsee suhteesta salamieheen haluamansa komponentit. Sellainen suhde voi kuulostaa modernilta, mutta minusta tuollainen suhde on juuri sitä isovanhempien aikaista mentaliteettia, johon Serpentiini aiemmin viittasi. Ei mitään uutta auringon alla. Miehen näkökulmasta voi asian nähdä niin, että on naisia, joiden kanssa pidetään hauskaa, ja naisia, joiden kanssa perustetaan perhe/pidempiaikainen parisuhde. Mielestäni se on todella kapeakatseista nykymaailmassa. Toinen nainen on tahtomattaankin ylläpitämässä tätä mallia.

Meillä on kuva, että joissakin kulttuureissa suhtaudutaan syrjähyppyihin sallivammin. Pitää varmasti paikkansa, mutta syynä ei aina ole suuri suvaitsevaisuus eikä syrjähyppyjä oteta kevyesti. Lisäksi miesten ja naisten teot arvioidaan eri asteikoilla. Ulkomaalainen kaverini erosi miehensä uskottomuuden takia ja sai osakseen paljon arvostelua: miksi jättää ns. hyvä mies "pienen" erehdyksen takia, kun nainen ei ehkä enää löydä uutta miestä, jonka kanssa ehtisi hankkia lapsia? Kuvastaako tällainen ajattelutapa modernia, itsenäisen naisen elämää? Mielestäni nuo kommentit osoittivat, ettei syrjähyppyjä hyväksytä avarakatseisuudesta vaan siksi, ettei haluta menettää asemaa, joka - sen katsantokannan mukaan - on sidoksissa miehen asemaan.

Serpentiini: se, että voi hyvin ja pitää huolta itsestään, ei automaattisesti takaa sitä, että tekee hyviä päätöksiä ja säteilee hyvää ympärilleen. Se, että kerrot olevasi niin tasapainoinen ja elämääsi tyytyväinen ihminen, tekeekin tekosi vaikeaksi ymmärtää. Että tieten tahtoen osallistut toimintaan, jossa on hyvin suuri riski satuttaa muita ihmisiä. Monen petetyn mielestä olisi helpompi nähdä toinen nainen "pornotähtenä, rikollisena tai sosiaalipummina", eikä sellaisena ihmisenä kuin mitä itsekin on. On vaikea nähdä, että pahuutta, vääryyttä ja vajavaisuutta on tavallisissa ihmisissä - meissä kaikissa.

Pitää huolehtia itsestään, jotta voi antaa jotain muille, mutta itsestään ja tarpeistaan ei tarvitse huolehtia muiden kustannuksella, muita loukaten. Näin minä sen näen.

Minulla on tuttavapiirissä ihan tavallisia, mukavia ihmisiä, jotka pettävät puolisoitaan tai ovat muuten toimineet kyseenalaisesti. En päästä tällaisia ihmisiä turhan lähelle, en arvosta ja luota kaikissa asioissa niin kuin aiemmin. Joskus mietin, miten heihin suhtautuisin, jos en tietäisi pettämisestä, mutta toisaalta en voi enää valita tietämättömyyttä. Se, mitä ihminen tekee (minäkin), vaikuttaa siihen, miten heidät nähdään. Voi päättää teoistaan ja valinnoistaan, mutta ei voi päättää, miten muut reagoivat. Tai ovat reagoimatta.

Tamarindi kirjoitti 23.2.2017 13:29
Minulla on tuttavapiirissä ihan tavallisia, mukavia ihmisiä, jotka pettävät puolisoitaan tai ovat muuten toimineet kyseenalaisesti. En päästä tällaisia ihmisiä turhan lähelle, en arvosta ja luota kaikissa asioissa niin kuin aiemmin. Joskus mietin, miten heihin suhtautuisin, jos en tietäisi pettämisestä, mutta toisaalta en voi enää valita tietämättömyyttä. Se, mitä ihminen tekee (minäkin), vaikuttaa siihen, miten heidät nähdään. Voi päättää teoistaan ja valinnoistaan, mutta ei voi päättää, miten muut reagoivat. Tai ovat reagoimatta.

Juuri näin minäkin ajattelen. Jouduin aikoinaan toimimaan kuulijana eräälle minua vanhemmalle sukulaisnaiselle, joka uskoutui omasta ja puolisonsa pettämisistä minulle. En kylläkään ikinä saanut tietää, kuka oli ensin pettänyt ketä, tai oliko heillä siitä yhteistä näkemystäkään, en tiedä. Ajattelin silloin, etten ikinä lähde pettämisten tielle. En ole koskaan pettänytkään ketään omissa parisuhteissani, eikä minua ole tietääkseni petetty. Sillä tavalla olen pysynyt päätöksessäni. Olen kuitenkin suhteessa avioliitossa elävän miehen kanssa ja se tekee minusta pettäjyyskolmion osasen. En ole kertonut kovin monelle salasuhteestani. Toisaalta kun tuttavapiirissäkin ikää on kertynyt jo 30-40 vuotta, niin ihmisten näkemykset eivät enää ole niin yksioikoisia kuin nuorempana. Jos joku minulle kertoisi pettävänsä, tulleensa petetyksi tai olevansa ns. kolmas pyörä, niin kyllä se vaikuttaisi minun asenteisiini ko. ihmistä kohtaan. Se olisi melkoinen luottamuksen osoitus, että asia minulle kerrottaisiin, joskin kerronnan sävy vaikuttaisi myös asiaan. Onhan sitä muitakin arkoja asioita ihmisten sydämillä. Esimerkkinä tulee mieleen yhden tuttavapariskunnan liitto, josta seksi on kuulemma täysin loppunut. Työelämässä näkee myös paljon ns. avointa flirttiä. Vahvaakin. Minua se häiritsee, että työmaailmassa sekoitetaan ihmisten tunteita ja järkeä flirttailemalla. Useimmat osapuolista ovat avioliitoissa ja ehkä flirtti ei sitten pidemmälle etene. Minua kyllä paljon ihmetyttää, miten ihmisillä on energiaa työpaikkaflirttiin, kun toisaalta kerrotaan kuinka ihana se oma puoliso on. Vai piristääkö se flirtti sittenkin? Mitä pitäisi ajatella flirttailevista työkavereista? Päästänkö heitä lähelleni vai en? Ihmissuhdeasiat ovat monin tavoin kovin vaikeita. Jokainen joutuu tekemään valintoja siitä, keitä päästää lähelleen ja keitä ei päästä.

Osa varmaan jo huomasikin viime viikolla lööpit, joiden mukaan Lenita Airistolla ja Max Jacobssonilla oli ollut monikymmenvuotinen salasuhde. Oliko se peräti 40 vuoden mittainen? Lenitalla oli takanaan kymmenen vuotta kestänyt lapseton avioliitto, joka päättyi avioeroon. Jacobsson oli tietävästi naimisissa, koska ainakin hänellä on kolme lasta.

Miten salasuhde oli pysynyt julkisuudelta salassa kaikki nämä vuosikymmenet? Kuinkakohan moni Lenitan tai Maxin lähipiiristä tiesi salasuhteesta? Tiesiköhän Maxin vaimo tai lapset suhteesta Lenitaan? Mikä mahtoi olla se 'liima', joka piti salasuhteen kymmeniä vuosia koossa? Mitenköhän he hoitivat suhdettaan käytännössä, kun kumpikin oli sentään julkisuuden henkilö?

Lenita vieraili Puoli seitsemän -ohjelmassa mainostamassa elämänkertakirjaansa, jonka ainakin minä haluaisin pääasiassa tämän salasuhdejutun vuoksi lukea. Tosin on Lenita muutenkin kiinnostava persoona. Kiinnostavaa kuitenkin oli, mitä Lenita sanoi salasuhteestaan toimittaja Susanna Laineelle:

“Toivoisin sullekin tällaista suhdetta. Sellaista joka koko ajan tuottaa energiaa, haastaa ja muuttuu koko ajan.”

Aika vekkuli tuo Lenita 😉

Serpentiini kirjoitti 13.3.2017 19:1
Työelämässä näkee myös paljon ns. avointa flirttiä. Vahvaakin. Minua se häiritsee, että työmaailmassa sekoitetaan ihmisten tunteita ja järkeä flirttailemalla. Useimmat osapuolista ovat avioliitoissa ja ehkä flirtti ei sitten pidemmälle etene. Minua kyllä paljon ihmetyttää, miten ihmisillä on energiaa työpaikkaflirttiin, kun toisaalta kerrotaan kuinka ihana se oma puoliso on. Vai piristääkö se flirtti sittenkin? Mitä pitäisi ajatella flirttailevista työkavereista? Päästänkö heitä lähelleni vai en? Ihmissuhdeasiat ovat monin tavoin kovin vaikeita. Jokainen joutuu tekemään valintoja siitä, keitä päästää lähelleen ja keitä ei päästä.

Miksi se, että oma puoliso on ihana, olisi este flirtille? Ei ihminen siitä sokeaksi muutu, vaikka oma puoliso olisikin ihana. Niitä ihmisiä, joilla ei KOSKAAN riitä mielenkiintoa kehenkään muuhun kuin omaan puolisoon, on kokemukseni mukaan hyvin, hyvin vähän. Enkä tarkoita tällä pettämistä vaan ihan sitä, että huomaa muut sellaisessa "oh, vetävä tyyppi, nam" -mielessä. Mutta jos on varattu ja pitää sopimuksen, sitten jättää sen siihen. Voi sen tosiaan näyttää toiselle ja flirttailla, mutta ei sen enempää sitten. Se tuo itselle yleensä lisää energiaa eikä vie sitä, koska siitä tulee hyvä mieli.

Flirttaileviin kollegoihin saa toki suhtautua, miten haluaa. Itse kyllä flirttailen, kollegojen ja muidenkin kanssa ja kyllä, puolisoni on hyvä tyyppi, jota rakastan. Mutta kuten nyt olen sanonut monta kertaa, mä olen mennyt ja menisin paljon pidemmälle kuin pelkkä flirttailu eikä se ole ristiriidassa sen kanssa, että puolisoni on ihq ja wau. Ei nää asiat ole yksi yhteen.

Sanoisin, että flirtti on vaaratonta ja kivaa, kun kaikki tietävät, missä mennään - eli että se ei ole vakavaa eikä kukaan ole tosissaan. Ja minun on itseni vaikea nähdä tässä mitään pahaa. Se on toki totta, että aina näin ei ole ja tunteet voivat sekoittua. Se tuntuu olevan aika yleistä aina, kun paikalla on naisia ja miehiä... Loppujen lopuksi, suuri osa ihmisten parisuhteistakin alkaa työpaikoilla. Kummakos tuo.

Itse olen ollut kymmenen vuotta sitten myös ns.toisena naisena ja minun täytyy todeta, että en suosittele sitä roolia kenellekkään. Vielä tänäkin päivänä itse olen tuntenut paljon syylllisyyttä ja minulla on ollut huono omatunto siitä, että olen mennyt suhteeseen varatun miehen kanssa. Nuo tunteet ovat kuitenkin ajan saatossa jonkun verran laimentuneet. Suhteemme kesti pari vuotta ja hänestä oli vaikea päästä irti. Tapasimme yhteisen harrastuksen kautta ja suhteemme alkoi kaveruutena, joka sitten syveni jossain vaiheessa. Meillä oli hyvin vahva henkinen yhteys. Toki fyysinen kemia oli myös vahva. Hän teki aloitteen ja olin toki ihastunut. Sitä olen myös katunut syvästi, että soitin hänen vaimolleen ja kerroin suhteestamme. Olin vain niin vihainen asemastani. Toki se ei ole vaimon vika ja itse olin suhteeseen lähtenyt ja vastuussa siitä. Koen , että olisin anteeksipyynnön velkaa vaimolle. Olisin anteeksipyynnön velkaa myös miehelle, koska menin sekoittamaan hänen vaimonsa tähän. En ole vain löytänyt sopivaa tapaa pyytää anteeksi. Puhelua en uskalla soittaa ja tekstiviestin voi kuka tahansa lukea. MInun puoleltani olisi ollut fiksumpaa vain häipyä suhteesta ilman puhelua vaimolle. Vaimo kuitenkin kertoi minulle puhelimessa, että en ole ensimmäinen salasuhde hänen miehelleen. En kuitenkaan tiedä, voiko vaimon sanoihin luottaa. Kun tapasimme, olin vaikeassa elämäntilanteessa ja hän (mies) oli myös tukenani. Halusi auttaa minua. Kaikilta osin en kadu suhdetta. Hän oli merkittävä tuki ja kannustikin minua. Hän myös kertoi minulle omia henkilökohtaisia, arkaluontoisiakin asioitaan.

Onko salasuhde rakkautta? Siihen liittyy salailu ja häpeäkin, koska ei suhteesta helposti puhu kenellekkään. Salasuhde ei mielestäni myöskään herätä luottamusta. kakkosena koin myös aina olevani kakkonen eli koin, että vaimo oli aina minun edelläni. Hän kuitenkin jakoi arkensa vaimonsa kanssa. Tapasimme toki viikoittain, mutta vain silloin kun hänen aikatauluunsa sopi. Aina emme tavanneet minun luonani vaan toki teimme myös yhdessä joskus jotain kotini ulkopuolella. Kävimme syömässä tms. Mielestäni salasuhde ei ole rakkautta, koska siihen kuuluu juuri salailu ja häpeä. Aito rakkaus ei ole mielestäni sellaista. Olen joskus kuullut naisten tarinoita, jotka ovat pettäneet. He ovat ajautuneet suhteessaan erilleen. Nukkuvat eri vuoteissa, eivät saa tarpeeksi huomiota tms. En kuitenkaan näe, että pettäminen on ratkaisu mihinkään. Jos on lapsia niin lapset kärsivät tuollaisesta kodin ilmapiiristä. En toki halua tuomita ihmisiä, mutta kritisoin kyllä pettämistä. Pettäjä toki on itse vastuussa omasta parisuhteestaan ei toinen nainen/ mies. Itse en kuitenkaan näe salasuhdetta täysin pinnallisena ja seksi ei minua todellakaan siinä yksin pitänyt. Kun henkinen yhteys päättyi niin suhdekin päättyi. Lisäksi toki halusin irti repivän ristiriitaisesta suhteesta, jota salasuhde minulle oli.