Joo sitä mäkin nyt ajattelin että jos jossain vaiheessa ottaa yhteyttä niin en vastaa, ainakaan heti. Toivon todella että tajuaa jossain vaiheessa mitä menetti. Sain aikaseksi käytyy lasten kanssa kaupassa ja puistossa, surullista tää on yksin, mutta oon ylpee itestäni että sain lähdettyä! 🙂

Ja siinä kohtaa kannattaa todella tarkkaan harkita takaisin ottoa, jos se tilanne tulee eteen. Jos kyseessä on ollut pettämistä ja jättämistä, ne säilyvät pitkään ajatuksissa ja luotto toiseen ei välttämättä palaudu koskaan ennalleen. En ainakaan itse pystyisi kovin helpolla ottamaan pettäjää takaisin, kun siitä on kerran päässyt ylitse. Viimeistään silloin kun seuraava kriisi tulee eteen alkaa taas miettimään tekeekö toinen taas saman ratkaisun jättää tai alkaa pettämään. Sitä vaan ei osaa enää luottaa toiseen vaikeissa tilanteissa.

Omassa tilanteessa kun pettäminen tuli ilmi, niin silloin se korjaaminen olisi pitänyt aloittaa. Toinen ei vaan silloin löytänyt tahtoa. Nyt kun ero on vireillä, haluan yksin rakentaa oman elämäni kuntoon ja vasta sitten katsella uutta kumppania vierelleni.

Mä en usko että meidän yhdessäoloaikana mies olis mua pettänyt. Meidän eron jälkeen (eli reilu 5vko sitten) alotti kaveeraamaan yhden naisen kanssa. Sanoo että ovat vain kavereita, mutta mistä sitä tietää.. Se ei kuitenkaan olis pettämistä kun yhdessä ei enää olla.. Hän kyllä lupasi kertoa heti jos ottaa uuden. Sitä mä toivon että kertoo sitten.

Viime yö oli kamala, näin hirveitä unia vaihteeksi. Ja tietenkin miehestä. Kauheeta kun suurimmaks osaksi päivisin mietin häntä ja sit tulee uniinkin. ☹️ Eilen puhuttiin puhelimessa, halusin kertoa mitä meidän 4v tyttö eilen kysyi. Hän kysyi että onko isi unohtanut ne. Sen halusin kertoa ja yrittää saada selville että haluaako hän olla lastensa kanssa, sanoi että haluaa, mutta ei kuitenkaan osannut sanoa milloin voisi tulla heitä katsomaan?! Kuulosti muutenkin siltä että kaikki ei olisi kunnossa, mutta tiedä sitten..

Toivottavasti tämä päivä menisi nopeasti, sen kummempia miettimättä tätä tilannetta. En jaksais koko aikaa olla ahdistunut.😞

Ja sitten tuohon takaisinottamis asiaan, mä en rehellisesti sanottuna tiedä mitä tekisin, JOS tuollainen tilanne tulis eteen, että mies haluais palata yhteen. En osaa ajatella sitä, koska nyt on ainakin niin varmaa että ei ole tulossa takaisin.

Jotenkin tulee mieleen miehestäsi, että hän on hakenut ja saanut jonkun vastinkappaleen omaksi pomppulaudakseen eteenpäin elämässä ja sekään suhde ei tule kestämään. Usein hetimiten eron jälkeen solmitut suhteet päätyvät pomppulaudaksi toiselle, ja toiselle pomppulautana oloksi.

Sun elämäsi on rakentunut vahvasti parisuhteelle ja kun toinen siitä noin lähteen, niin on luonnollista että se sattuu ja vähän vammauttaa. Itsetunto saa melkoiset kolhut, mutta vahvempana tuosta nouset, itsellisempänä ja ehkä paremmin itsestäsi ajattelevana pikkuhiljaa, jos pystyt työstämään tunteitasi etteenpäin. Ei sille vaan mittään mahda, jos toinen haluaa pois, ja halajaa jotain muuta. Se on kahden ihmisen suhteen peruskysymys, ja liian kiltit ihmiset ajattelemme usein niin, että mitä mun olis pitäny tehdä toisin tai miksi en osannut rakastaa paremmin tai jotain. Ei se niin mene. Lähtijällä, jättäjällä on omat prosessinsa, miksi ei voi olla suhteessa. Ja sen tilanteen hyväksyminen on ensimmäinen askel, samoin toinen heti perään kaikenlaisten omien tunteiden salliminen ja niiden ilmaiseminen, ettei ala niitä pullottammaan.

Ikävä, kaipuu, kipeäkin on merkki siitä että suhde on ollut merkityksellinen. Silloin on lupa surra. Vihata ja antaa jossain välissä anteeksi niin itselleen kuin toiselle. Se tapahtuu pikkuhiljaa työstämällä.

Lapsilla on myös oma eroprosessinsa, ja sitä voi tukea. Ainakin Fisherin kirjassa, jota luen (jälleenrakennus) annetaan vinkkejä myös siihen miten lapsia voi tukea eroprosessissa käsittelemään omia tunteitaan.🙂👍

Itse olen uusi täällä ja elämän kriisiytymisen myötä löysin tämän palstan etsiessäni netistä apua tilanteeseeni.
Parisuhdeterapiaakin mietin, mutten tiedä onko siitä enää apua.

However, Pöllöhuuhkaja puhuu asiaa. Silti jotenkin kolahti tuo "nouset siitä entistä vahvempana". Olen kuullut tämän lauseen kuluneina päivinä usein. Se ei silti lohduta yhtään kun sielu on rikki ja sydän hajalla. Mikään ei pysy sisällä ja itku ryöpsähtää esiin milloin missäkin hetkessä.

Isäni kuoli 2kk sitten äkillisesti enkä ole ehtinyt surra tätäkään asiaa ja nyt sitten tuli tämä parisuhteen hajoaminen, pettäminen, miehen lähtö. Välillä en tiedä mitä asiaa milloinkin itken.

Eilen eräs ystäväni sanoi minulle: "kyllä sä jaksat, sä olet vahva." Mikään kohta minussa ei tällä hetkellä ole vahva.

Amassados, olet niin oikeessa. Itku saattaa tulla ihan missä vaan, eikä todellakaan mikään osa itsessä tunnu vahvalta. Mulle on myös hoettu tässä kuukauden aikana paljon, että "Kyllä sä pärjäät" tai "Kyllä te totutte tähän tilanteeseen" tai nimenomaan ton "oot niin vahva että pärjäät ja jaksat kyllä". Mitä jos nyt on niin ettei edes haluais pärjätä, yksin? Ei jaksa olla vahva, mutta väkipakolla joutuu olla siihen asti, kunnes lapset menee illalla nukkumaan, niin itse romahtaa ja tuntuu että maailma hajoaa käsiin. Tai sellaisina päivinä jolloin lapset vaan kiukuttelee ja on vaikeita, niin se romahdus saattaa tulla aiemminkin. Kuten tänään, oli tosi vaikee aamu, hermo ei enää kestänyt ja mieli olis tehnyt vaan huutaa kurkku suorana, mutta eipä oikein voinut. Toisina päivinä jaksan uskotella itselle että kyllä me tosiaan pärjätään, mutta heti kun tulee vaikea päivä niin en tiedä uskonko siihen sittenkään. En tiedä..

Amassados, Voimia sinulle koettelemuksiisi, ja osanotot isäsi poismenosta. Ei tässä maailmassa varmaan ketään helpolla päästetä, tuntuu vaan että jotkut joutuu kestää paaljon enemmän kuin toiset.

lapset kiukuttelee mulle sitä ettei isi käy kattomassa niitä ja mä joudun sen vaan kestämään, sydän itkee kun lapset kärsii. Itsekkin kärsii mutta ei suremiseen oikein ole aikaa.

Voimia jokaiselle.

Vaikka ette nyt usko, löydätte vielä Elämän.

Aikanani synnytin kolmannen lapsemme samassa sairaalassa, jossa isäni oli kuollut viikkoa aikaisemmin. Kun tulin vauvan kanssa kotiin, isosisko oli 3v ja isoveli 1,3v ja en vielä tiennyt, että isillä olikin ollut jo puoli vuotta suhde erään 4 lapsen äidin kanssa. Muistan vielä saman tuskan, kun seisoin juuri ostamamme rivitaloasunnon olohuoneessa ottamassa vastaan surunvalittelukukkia isän kuoleman johdosta ja vauvakukkia vauvan syntymän johdosta tyyliin´ Otan osaa isäsi poismenon vuoksi.. ja onnea vauvasta, nythän ei sinun tarvitse surra.´

Ai ei vai. Järjestelin kuolemankukat toiselle puolelle olohuonetta ja vauvakukat toiselle ja ihmettelin, että missähän se isi taas oikein on. Työmenoja. Pitkiä lenkkejä koiran kanssa. Mökillä halkoja hakkaamassa. Kokouksissa. Kursseilla. Ja minä pyörin siinä pienten kanssa, äiti kun olin ja vauva ja tunteet sekaisin, isän kuolema muutti paljon asioita ja vaati voimia, myös äitini oli yhtä hukassa kuin minäkin, tietty.

Eräänä päivänä kaikki sitten romahti. Ne huhut mieheni suhteesta läpäisivät viimeinkin tajuntani ja asia tuli ihan todeksi. Vauva oli 5kk. Kyse ei ollut pettämisestä, vaan petoksesta, ne valheen verkot olivat helvetistä suoraan. Ja silti, arki pyöri ympärilläni karusellina, äitiä tarvittiin koko ajan, maito ei lakannut virtaamasta vaikka maailma hajosi ympäriltämme.

Nyt tiedän, että elämä jatkui senkin jälkeen. Lapset kasvoivat ja kaaoksesta ja painajaisista ja kauhujen öistä löytyi sitten rohkeutta jatkaa elämää ja kokea iloakin ja uskaltaa aina vaan uuteen päivään.

Nyt teistä ei tunnu siltä, tiedän. Mutta aika vie teitä jokaista eteenpäin ja suunta on parempi koko ajan. Te selviätte ja lapsenne selviävät, kunhan jaksatte elää heidän kanssaan aina yhden päivän kerrallaan, se riittää.

Amassados kirjoitti 3.3.2014 9:17

Itse olen uusi täällä ja elämän kriisiytymisen myötä löysin tämän palstan etsiessäni netistä apua tilanteeseeni. Parisuhdeterapiaakin mietin, mutten tiedä onko siitä enää apua.

However, Pöllöhuuhkaja puhuu asiaa. Silti jotenkin kolahti tuo "nouset siitä entistä vahvempana". Olen kuullut tämän lauseen kuluneina päivinä usein. Se ei silti lohduta yhtään kun sielu on rikki ja sydän hajalla. Mikään ei pysy sisällä ja itku ryöpsähtää esiin milloin missäkin hetkessä.

Isäni kuoli 2kk sitten äkillisesti enkä ole ehtinyt surra tätäkään asiaa ja nyt sitten tuli tämä parisuhteen hajoaminen, pettäminen, miehen lähtö. Välillä en tiedä mitä asiaa milloinkin itken.

Eilen eräs ystäväni sanoi minulle: "kyllä sä jaksat, sä olet vahva." Mikään kohta minussa ei tällä hetkellä ole vahva.

Hae ihmeessä itsellesi apua, siis ammattiapua, kriisikeskusta tai omalääkäriltä eteenpäin. Kaksi tuollaista, äkillistä menetystä elämässä vammauttaa meistä kaikkia jollain tavalla, varsinkin jos niitä joutuu käsittelemään paljon yksin. On normaalia hakea apua itselleen tuollaisessa tilanteessa. Ja parisuhdeterapia on tarjolla yhdellekin ihmiselle, minä ja ystäväni toisaalla olemme molemmat saaneet eroapua yksin (PNK).

Hyvä kun pystyt itkemään. Se tuo asiaa ulospäin ja vaikka itkemiseenkin sitten jossain välissä väsähtää, niin sen on hyvä antaa tulla ulos kun se tulee.

Ja vahvakin saa olla heikko välillä. Se on ihmisten torjuntareaktio sanoa, että sä olet niin vahva että sä kyllä selviät, jos ei ne osaa olla empaattisia ja jäädä vaan kuuntelemaan.

Jos voit, voitko jotenkin työstää tunteita tietoisesti, siis kun tunteita tulee, ankkuroida niitä sopiviin asioihin ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan? Mulle erossa oli monta välietappia, enkä vieläkään osaa olla toivomatta eksääni takaisin, mutta askel ja etappi kerrallaan hänen muistonsa häipyy pikkuhiljaa olemattomiin ja näkymättömiin... Oletko jo siivonnut kaikki eksän tavarat pois asunnostasi ja muuttanut sängyn paikan ja tehnyt jotain itsellesi mieluista kämpällesi?🙂👍

Eksä tulee uniin usein jätetylle, ainakin mulle tuli monta kertaa uniini ja sänkyyni unessani ja tosi voimallisen seksuaalisesti ja olin aivan pihalla että mitä halavattua tällainen tarkoittaa? Onko jokin sielujen yhteys kahdella erilleen joutuneella ruumiillakin vai oliko vain kyse jälleen mun oman mieleni generoimasta toiveiden täytekakusta unissani... kun en osannut vaan päästää irti toivomasta häntä takaisin.

Kyllä sellaisen unen jälkeen herätessä on aivan riekaleinen tai himokas olo ja siinä pitää sitten auttaa itseään sillä tavalla kun voi. Se, että ne tulee niin yllättäen, on hämmentävää ja vetää maton jalkojen alta.

Onko teillä muilla tällaisia kokemuksia?🤨

mä olen useesti nähnyt seksuaalisia unia miehestä, niin todentuntuisia että pitänyt hetki miettiä että mitä tapahtui. Johtuu varmaan osittain siitä, että meillä tosiaan on ollut silloin tällöin vieläkin seksiä, mikä ei todellakaan auta mua pääsemään tästä yli! Se vaan on jotenkin niin vastustamaton ja seksi hänen kanssaan on ihanaa. Tuntuu vaan että hän pitää mua "panopuuna", tietää että annan kun hän haluaa.. Tosin nyt ei taida enää tulla mitään, meillä oli kränää eilen. Musta on tullut kamala mustasukkainen ex ☹️ miten tosta mustasukkasuudesta vois päästä eroon? onks siihen mitään keinoa, muuta kun se että pääsee ylipäätään yli miehestä? En haluais olla tällänen ihminen, koska tosiaan eihän hänen tekemiset mulle enää kuulu.. ja niin hän jaksaa muistuttaa, ettei ole tilivelvollinen minulle.

Hän nyt nauttii vapaudestaan ja siitä, että ei tarvitse murehtia muista kuin itsestään. Ottaa varmaan kaikki ne menetetyt ajat takaisin, mitä oli mun kanssa.

Tosiaan siis, eilinen oli ihan kamala päivä, toivottavasti tämä olisi edes hitusen parempi..
Oon nyt yrittänyt etsiä mulle ja lapsille uutta asuntoa, koska tuntuu etten saa itselleni uutta alkua tässä kodissa.

ja noista unista, usein nään noita seksuaalisia unia ja sit taas hetkessä nään unta että jotenkin satutan miestä, hakkaan tai vastaavaa :O ja nyt viime päivinä unissani on esiintynyt toinen nainen..

Moi teille, olen pysytellyt pois kirjoittamasta mutta lukenut teidän tekstejä koko tämän väliajan, nyt oli pakkolaittaa kun luin Amassados kertoi omasta tapauksestaan.

Mun isä kuoli 15v sitten, meidän isä oli ollut se perheen koossapitäjä, sisko & äiti joutui tukkanuottasille siinä tilanteessa. mä olin ns. rauhanturvaaja siinä reilun vuoden ennenkuin tilanne rauhoittui ja siinä vaiheessa olin "oppinut" elämään tosiasian kanssa että isää ei ollut enään... mutta viiden vuoden jälkeen alkoi fyysisiä kipuja, syrjään vetäytymistä, ystävien välttelyä jne jotka jälkeenpäin selvisi paniikkikohtauksiksi ja kun syytä alettiin etsimään, löytyi tuo "olin oppinut elämään" isän kuoleman kanssa eli en käynyt sitä itse läpi - en kerennyt kun noita kahta "paimensin" ja jätin oman surutyön tekemättä - en "kerennyt" kenellekkään itkemään / puhumaan asiasta. eli miksi kirjoitan on se että sulla on tosi raskasta, mutta älä jätä toista hoitamatta perin pohjaisesti ja "opi elämään" sen kanssa, sillä mä menin tuohon "ansaan" joka sitten paukahti silmille... !mä toivon sulle voimia - erittäin paljon! mä sain silloin niitä ihmisten hyvää tarkoittavia ja kannustavia laukseita "kyllä joku päivä helpottaa", en laita niitä tähän, en sen takia että en haluaisi - sillä halluan, mutta muistan omalta kohdaltani kuinka välillä teki mieli heittää seinään jotain särkyvää ja huutaa kuin hyeena kun kuulin niitä enkä jaksanut niihin sillä hetkellä uskoa...

toinen asia: siihen jonka syystä nämä sivut aikoinani löysin ja noihin teidän mainitsemiin uniin. mulla oli (ja välillä vieläkin on) aamuisin exää ikävä - psykologi kysäsi näenkö hänestä unia, niin en muistanut tapahtuneen, mutta hän epäili suuresti että näin käy, sillä päivät alkoivat olemaan jo muuten ok eli olin pääsemässä "normaaliin" tilaan - mutta ne aamut.. huoh... noh tuossa helmikuun puolessa välissä sitten näin unen jonka todella muistan... se ei ollut mikään seksuaalinen uni hänestä vaan jotain ihan muuta, erittäin pelottava & puistattava ja se vetäs mut takasin siihen "koko päiväisen ikävän" suohon rämpimään ja erittäin lähellä oli että en rikkonut itselleni antamaa lupausta olla ottamatta häneen yhteyttä ja kysyä onko hänellä kaikki kunnossa.

nyt toivon että kohti kevättä kun ollaan menossa ja ikävä häntä menee näiden sulavien lumien mukana sinne minne kuuluukin eli muistoihin - ikävä kyllä ei niin mukaviin...

Eilen laitoin miehelle päivällä viestin, että voisiko ottaa lapset päiväksi itselleen, mua ahdisti ihan suunnattomasti, henki ei meinannut edes kulkea. Onneksi hän suostui. Kun tuli hakemaan lapsia, niin juteltiin sitä ennen vähän. Itkin ja olin tosi maassa, tärisin vaan ahdistuksesta. Kyselin vähän kaikkea ja yritin saada näitä asioita selvitettyä. En saanut oikein mitään vastausta, muuta kuin että mies sanoi ettei ole vielä ottamassa ketään itselleen. Kuitenkin sain tietää että pari viikkoa eromme jälkeen ruvennut tekstailemaan jonkun naisen kanssa aamusta yöhön saakka, melkein taukoomatta. Kysyin siitä, niin sanoi että kavereita vaan on. Ihmettelen kovasti miten voi olla koko ajan jotain kirjotettavaa toiselle, haluaisin uskoa miestä kun sanoo ettei heillä ole mitää menossa, mutta en tiedä.. Mies sanoi ettei se minulle kuulu, ei ole tilivelvollinen kertomaan. Ymmärrän, tuntuu vaan silti pahalta. Lisäksi sanoi että suhteemme aikana kaikki kuulemma pyöri minun ympärilläni, menin hämilleni mutta en sanonut mitään. Kai se sitten niin oli, mä olin aika "määräilevä", koska mies ei oikein koskaan sanonut mitään.

Eilen sitten kun mies lähti lasten kanssa, itkin niin paljon kun pystyin. Sitten lähdin lenkille ja laitoin musiikin soimaan täysille korviin. Lenkin alussa oloni oli hyvä, ja mietin, että ehkä mun pitää antaa miehen mennä, päästää irti. Yrittää unohtaa. Lenkin lopussa sitten meinasin romahtaa, tuli yks kappale, mitä kuunneltiin meidän suhteen alussa paljon, ja se oli tavallaan "meidän biisi". Kyyneleet valuivat ja menin äkkiä kotiin. Enää en tiennyt mitä tehdä.

Kirjoitin miehelle kirjeen, jossa sanon, että olen vihdoin ymmärtänyt että mun pitää päästää irti ja antaa miehen elää omaa elämäänsä, kenen kanssa sitten tahtookaan. Pyysin myös, että mies voisi välillä arkenakin olla lasten kanssa, että pääsisin vaikka lenkille, saisin jotain omaa tekemistä. Annan kirjeen miehelle kun seuraavan kerran tulee käymään, ja pyydän että lukee sen täällä, että voidaan puhua siitä samalla. Onko se fiksua? Pystynkö mä oikeesti päästää irti vielä?

Yö meni taas nähden painajaisia ja osittain valvoen, meinasin jo lähettää miehelle viestiä, onneksi en tehnyt sitä.

Tiedän, että mun pitäis antaa hänen vaan olla, irrottaa otteeni hänestä, mutta miksi se on niin vaikeeta? ☹️ Mua ärsyttää että jäin yksin näiden lasten kanssa, tää on niin rankkaa. Päivästä toiseen samanlaista, minnekkään ei oikein päästä kun en jaksa missän kylillä jos joku saa raivarit ja pitäs kantaa kotiin. Odotan niin syksyä, että pääsisin kouluun tai töihin, niin saisin jotain omaa.
Rakastan toki lapsiani, mutta kaipaan itsekkin joskus sitä vapautta, mitä oli ennen lapsia, mä en vaan voi saada sitä enää takaisin, niinkuin mies.

Hellou pitkästä aikaa.
Nyt tuli tarve päästä kirjoittaa tänne ja kertomaan vähän miten on mennyt tämän n. vuoden aikana. Eli exäni siis rupesi seurustelemaan uuden naisen kanssa vähän sen jälkeen, kun lopetin tänne kirjoittelun. Heidän suhde oli kuulemani mukaan aika surkea, sitä kesti n. 6-8kk. Oikeestaan koko heidän seurustelun ajan, exäni ja minä harrastettiin seksiä, joten olin tavallaan "toinen nainen" omalle exälleni, tiedän, olin kamala, mutta niin vain kävi. Sitten he erosivat, ja mietittiin exän kanssa vakavasti jos oltaisiin palattu yhteen, oikeastaan siitä oli aikasemminkin puhetta aina välillä, mutta se sitten jäi puheeksi. Nyt viime viikonloppuna päätettin yrittää, ja kaikki menikin hyvin, muutaman päivän ajan.
Kunnes exäni entinen tyttöystävä kertoi olevansa raskaana. Mä olisin ollut valmis silti jatkamaan exäni kanssa, mahdollisesta tulevasta lapsesta huolimatta, mutta ex ei enää pystynyt. Siihen loppui siis se suhde, ennenkuin alkoikaan, melkeinpä tasan vuos väliä siis ensimmäisestä erosta. Tuntui pahalta! Kaikki vanhat surut tulivat pintaan ja tuntui etten kestä tälläistä enää.

Nyt ex miettiikin palaisiko sen entisen tyttöystävänsä kanssa yhteen. Siis oikeasti? Miten joku voi muuttaa mielipiteitään noin paljon ja noin nopeasti? Tunnen taas olevani hyväksikäytetty ja huijattu.

Tein ehkä elämäni vaikeimman päätöksen, ja pistin välit poikki exään. Mun elämä ei kestä tälläistä ahdistusta koko ajan. Sovittiin että lasten "luovuttaminenkin" tapahtuu jatkossa päiväkodin kautta, ettei meidän tarvitse nähdä.

Tämä oli nyt huonosti kirjotettu ja tässä ei ole puoliakaan siitä mitä on tapahtunut, mutta jotain kuitenkin.

Mistä saan tälläkertaa voimia päästä tästä kaikesta yli?

Huoh.. Elämä on niin vaikeaa. 😞

Pikku myy, minusta vaikuttaa että miehesi ei yksinkertaisesti ole kypsä siihen elämäntilanteeseen, jossa hän nyt on. Hän ei kykene sitoutumaan perheeseen jonka on perustanut, eikä tuskin tule sitoutumaan myöskään tähän uuteen "vahinkoperheeseen". Jos hän on jo seurusteluaikana pitänyt toista naista, siis sinua, niin voi olla että ennen pitkää hän jatkaa samaa rataa. Itselleenhän mies siinä kuoppaa kaivaa, valitettavasti. Kun lapset kasvavat ja alkavat pistää isäänsä tilille siitä ettei hän ole ollut heidän kanssaan, niin ehkä se ymmärrys tulee sitten.
Ja kyllä sekin kertoo ihmisestä paljon jos pitää perheensä kanssa vietettyä aikaa "tuhlauksena".

Sinä olet vielä nuori ja vaikka yksinhuoltajuus on varmasti rankkaa, uskon että sinulla on täydet mahdollisuudet löytää rinnallesi mies, joka todella haluaa olla sinun kanssasi ja sinun miehesi.
Löytäisitkö mitään kautta samanhenkisiä ihmisiä omalta paikkakunnaltasi? Muita nuoria yksinhuoltajaäitejä? Tai edes nuoria äitejä? Voit koittaa kirjoitella erilaisille keskustelupalstoille ja kysellä sitä kautta vertaistukea.

Hei. Minullakin on eroprosessi akuutisti käynnissä, ja en ehkä osaa neuvoa.
Olen jotenkin ihan turta ja masentunut, tuntuu että huonokin suhde oli parempi kuin tämä järjetön yksinäisyys.
Oma jo iäkäs äitini onneksi kannustaa, ja minulle jäänyt koira pitää liikenteessä- Ulos on edes mentävä ja koira lenkitettävä. Muuten varmaan makaisin sohvalla.

Joudun kyllä nyt katsomaan itseäni peiliin, koen niin että kaikki on minun syytäni.