Hei vaan kaikki. Vielä täällä pyristellään, vaikka heikkoa on. Viikonloppu oli todella vaikea, makasin kaksi päivää lähes tajuttomuuden tilassa. En vain halunnut nousta, mikään ei kiinnosta. Tämä kaikki on ihan omaa syytäni, en osaa päästää irti. Elättelen vielä toiveita paluusta yhteen. Tyhmä minä! Mieheni on varsin selkein sanoin julistanut, että en hänelle kelpaa "vanha, ruma, lihava, tylsä, seksitön", säälistä hän kanssani on nämä vuodet vain ollut, kuten hän kauniisti asian ilmaisee. Eipä ole ruusuista tulevaisuutta tiedossa minulle, kuka vielä säälisi minua niin paljon, että ottaisi vaivoikseen. Ei tässä ole mitään järkeä.😭

Moi!
Itsellä on erosta nyt 4,5 kk ja vieläkin mietin päivittäin mikä meni vikaan, mikä siinä toisessa(yhteinen kaverimme) oli parempaa. Aika on kuitenkin auttanut ja olen miettinyt, että mitä oikeasti haluan elämältä. Suunnittelinko sen silloin joskus tällaisesksi tässä iässä? Lauantaina oltiin yhden ystävän tupareissa, molemmat. Juteltiin asiosita, sain kuulla ne asiat jotka olin halunnutkin kuulla: "Nyt viimeisen viikon sisällä olen tajunnut mitä olen menettänyt. Olen ikävöinyt sinua ja olet minulle tärkeä ja välitän sinusta, vaikkei se ehkä siltä ole vaikuttanut." Yhdessä kuitenkin todettiin, että vaikka tärkeitä olemmekin toisillemme, ei juttumme voisi enää ikinä tulla toimimaan, koska emme tiedä rakastammeko. Harrastettiin seksiä. kahteen kertaan. Sanoin, että minulla ei ole uutta suhdetta, minulla ei siis ole mitään menetettävää. "Ei minullakaan." oli vastaus. Seuraavana päivänä tuli vain tekstiviesti: Rakastan Marjaa(nimi muutettu) ja haluan olla sen kanssa, sun on turha kuvitella meistä enää yhtään mitään!! Olin kuin halolla päähän lyöty... hän pisti kaiken kännin piikkiin, ihan kuin olisin yksin syyllinen. Olihan hän kuitenkin juonut kolme olutta. Hän ei kuulemma muista mitään mitä on sanonut, muuta kuin sen, että todettiin, ettei meistä voisi enää ikinä tulla mitään. Aika pelimies, melkoisen selektiivinen muisti. Nyt tuntuu lauantaisten tapahtumien jälkeen taas pahemmalta, mutta aika korjaa, ja nyt kaikkien eronneiden kannattaa miettiä, mitä oli oikeasti alunperin suunnitellut elämälleen ja lähteä toteuttamaan niitä haaveita. Me emme ole tehneet mitään väärää, emme vaan ole sopineet kumppanillemme tai hän meille. Yksinäisyys raastaa ja on kamalaa ajatella, että toinen makaa nyt taas naisensa vierellä ja kaikki mitä lauantaina juteltiin, on huuhdottu pois. Mutta koittakaa kaikki nyt jaksaa, ja muistakaa, että kaikkea ei tarvitse pahoitella tai pyytää anteeksi.

Päivä kerrallaan....

Ei kai tässä muuta vaihtoehtoa. Nyt tyttären kanssa kotona kun tyttö on kipeänä.
Seinät tuntuu kaatuvan välillä päälle pahasti.
Puoliso tulee illaksi kotiin ja pääsen itse silloin ulos. Kokeilin tuossa sauvakävelyä ja se tuntui mukavalta.
Liikunta tuntuu olevan hyvä lääke, tietysti kohtuuden rajoissa.

Vieläkään ei tiedä mitä tulevaisuus tuo, tosin ero näyttää nyt jo paremmalta vaihtoehdolta. Tajusin että puoliso on eroa tehnyt jo pidempään, mielessään.
En voi pakottaa enkä vaatia, sen tajuan. Onneen tarvitaan oma halu.

Muistakaa että tippaakaan ei auta viinaa ottaa: Paha olo vain kasvaa ja tulee sanottua sitä mitä ei tarkoita -> tulee vain lisää ongelmia.

Hyvää jatkoa kaikille.

Tippaakaan ei auta viinaa ottaa sanoi Mik,, Toivottavsti kaikki muut muistavat sen, minä kun en muista. Heitän vieläkin vaihteen vapaalle ja annan mennä.
Tiedän kyllä, viina vain siirtää ongelmia, ei poista niitä.

Surullisen moni kirjoitus sisälsi saman sanoman tässä ketjussa, miten se vanha kumppani riepottelee kuin tiskirättiä, puhelee pehmosia, saa kuvittelemaan turhia ja taas sitä ollaan pää edellä suossa pystyssä.
Uskokaa jo hyvät ihmiset itseenne!! Älkääkä sitä tulevaa exää.
Itse ryvin tossa samassa paskassa pari vuotta, aina uskoen kun HÄN selitti tulevaisuuden suunnitelmia ja miten oli onneksi vihdoin oivaltanut, että rakastaakin vain minua ja onneksi hän huomasi ajoissa. Ja minä uskoin sen kaiken, aina sain saman kohtelun kuin täällä kaikki muutkin. Milloin hän oli humalassa, milloin ei muistanut muuten vain puheitaan.
Ja palasi kuitenkin joka hemmetin kerta sen uuden luo!
Tehkää joku oma päätös ja pysykää siinä, vaikka luvattas koko tähtitaivas.
Ei ne ihmiset muutu, itse pääsette eteenpäin omassa selviämisessä.
Ja mitä pikemmin pystyy sen oman päätöksensä tekemään, sitä parempi.
Aikaa asiat vaatii kuitenkin, mutta älkää antako uunottaa itseänne.
Tuntuu pahalta lukea näitä ja tunnistaa oma vanha minä kirjoituksista, joka uskoo sokeasti kaiken mitä se toinen slurkki vain keksii luvata...

Hei,

Mik76 luin viestisi ja minuun kolahti sanat, jotka menivät jotenkuten näin "Minulla on ihanin lapsi ja silti tunnen vihaa ja katkeruutta kun häntä välillä katselen." Toisessa viestissä on jo paljon positiivisempi sävy kylläkin, mutta haluaisin kaikkia lapsekkaita muistuttaa, että lapset ovat aina syyttömiä tähän kaikkeen. Kaiken paskan keskellä minä itse ainakin saan voimaa siitä, että minulla on kolme ihanaa lasta. Joista toivottavasti kasvaa ihania ja tasapainoisia aikuisia. Aikuisten asiat on aikuisten asioita ja lapset on pidettävä niistä tiettyyn pisteeseen asti erillään.

Tsemppiä kaikille, itsellänikin on haavat auki ei pettämisen, mutta "ero uhan" takia. Oma tarina on pitkä ja koukeroinen ja juuri nyt ei ole pontta sitä lähteä kirjoittamaan tänne.

Mutta haluan toivottaa kaikille oikein isosti tsemppiä ja jaksamista.

Hei

Ajattelin hieman taas pitkästä aikaa kirjoitella omasta tilanteesta.
Ero peruuntui pari kuukautta sitten ja yhteiselo sujuu ihan hyvin mutta
sovun jälkeen kaikki vähäiset ystävätkin hylkäsivät minut☹️

Avopuoliso tekee edelleen pitkää työpäivää jonka seurauksena olen paljon yksin ja koen oloni erittäin masentuneeksi.. Syön edelleen masennuslääkkeitä ja annostani tuplattiin juuri pahan oloni takia. Tuntuu vain ettei siitäkään ollut juurikaan apua ja ahdistus vaan kasvaa päivä päivältä kovemmaksi..

Ehkä minulla ei ollutkaan todellisia ystäviä koska hädän hetkellä kaikki katoavat??
Onko jollekin käynyt samalla tavalla? ja miten tästä eteenpäin? Olen yrittänyt hakea iteselleni jotain harrastusta missä tapaisi ihmisiä mutta tällähetkellä olen henkisesti niin loppu etten yksinkertaisesti saa itseäni liikkeelle..

Onneksi sentään tänne voi purkaa pahaa oloaan kirjoittamalla..

Hei Sinulle!
Luettuani kirjoittamasi tuli mieleeni aika montakymmentä vuotta taaksepäin,jolloin aviomies vietiin Suomen harmaisiin.
Hän sai miltei heti keuhkokuumeen ja makasi Tilkassa sitten n. 4 kk.
Minä ja vauva asuimme yli 400 km päässä ja sotilasavustus ei silloin ollut tyhjää parempi.
Olin niin totaalisen yksin aivan vieraalla paikkakunnalla..ja rahavarat niin olemattomat,että sairastuin jopa fyysisesti kun yritin selviytyä siitä ajasta.
Olin aivan kauhuissani kun jouduin ottamaan kaupasta velkaa ettemme kuolisi suoranaiseen nälkään lapsen kanssa.
Kantovesi,puulämmitys ja hatara työsuhdemökki.
En saanut vauvalle hoitopaikkaa koska työni tehtaalla oli 3-vuoroa,eli ei mitään millä kohentaa elämistä.

Pääsihän se mies viimein armeijasta poiskin mutta meillä oli ruokavelkaa silloista rahaa vähän vaille 20,000 mk ja alkoi sen takaisinmaksu.
Olimme eri vuoroissa tehtaalla ja vaihdoimme vauvaa vaunuineen "lennossa",toinen käveli töihin ja toi vauvan,toinen lähti kävellen kotiin. Huh-huh..sitä aikaa ei ole ikävä tullut.

Jokapäiväinen ahdistus yksinäisyydestä ja rahasta,sekä lisänä osaamattomuus pienen lapsen kanssa vei minut sairaalaan ..siellä tutkittiin vatsaa muttei mitään elimellistä löydetty,kai ne vatsahermot vaan sai hirveän kivun aikaan.
Kodinhoitaja oli sen aikaa vauvaa hoitamassa kun minusta etsittiin vikaa..ja kun kerroin että olen ahdistunut tilanteestani sain pelkkää tyhjää avukseni.

Näin jälkeenpäin ajatellen oli suoranainen ihme että selviydyin jotenkin siitä ajasta.Toivoin että edes kaupassa käydessäni saisin jonkun ihmisen juttukaveriksi,mutta kaikilla joille yritin puhua tuntui olevan muuta menoa ja yksinäisyys oli kaatua mustana päälleni.

En tiedä miten Sinä voisit hankkia uusia tuttavia,mutta joskus tulee aika kun kaikki paha on muisto vain..jokin saa tilanteesi muuttumaan..koeta jaksaa siihen saakka,jookos😐

Hei, luin ketjun ja jotenkin tuli tarve kertoa oma tarina, ei välttämättä teidän iloksenne vaan oman terapian nimissä. 😳

Itse jouduin jätetyksi 10 vuoden suhteesta reilu puolivuotta sitten. Tänään asiat ovat paremmin mutta en oikein tiedä vieläkään kuinka siitä selvisin. Yhtään liioittelematta voin sanoa kokemuksen olleen elämäni karmein.

Olimme siis olleet avovaimoni kanssa 10 vuotta yhdessä, 2 kihloissa. Yritimme lasta ja meillä oli omistusasunto. Vain se puolikas koira ja Volvo puuttui. Yhtäkkiä, melkein kuin salama taivaalta, avovaimoni ilmoitti että haluaa erota. Ei yrittää tai korjata tai edes kertoa mikä on vikana, vaan erota. Olin lievästi sanottuna hämilläni. Hän muuttui aivan toiseksi ihmiseksi, en tuntenut tätä ihmistä ollenkaan. Minua syyteltiin erosta ja vaikka mitä. Lopuksi kävi ilmi kun lunastin asuntoa itselleni, että kaverini on kuvioissa mukana. Ilman masennuslääkkeitä veikkaan että itsemurhayritys olisi tullut kuvaan. Se tuska ja häpeä, nöyryytys ja ikävä oli sanoin kuvaamattoman suuri. Sen voi ymmärtää vain sellainen joka on kokenut vastaavaa. Tällä palstalla onneksi? heitä on.

Nyt puoli vuotta myöhemmin, minulla on ihana tyttöystävä ja möykky sydämestä on lähes poissa, ei kokonaan mutta melkein. Pystyn hengittämään vapaasti, iloitsemaan pienistä ja suurista asioista ja toden totta tunnen eläväni.

Nyt edessä on omasta mielestäni viimeinen koettelemus, erään ystäväpariskunnan häät. Ex-avokkini ja hänen "ihana uusi miehensä" ovat myös tulossa. Se möykky palasi. Ei niin isona kuin aiemmin mutta tunnistan sen. Se on kivulias ja ahdistava. Toisaalta tämän jälkeen minun ei tarvitse nähdä eikä kuulla hänestä (heistä) enää ikinä. Häät ovat huomenna ja minua pelottaa, ahdistaa, vituttaa, oksettaa ja kuvottaa. Silti minä menen sinne. Vaikka väkisin. Olen salannut näitä tunteita nykyiseltä tyttöystävältäni koska en halua kaataa hänen niskaansa mitään. Hän on syytön kaikkeen. Hän on tietoinen asiasta mutta en halua aiheesta hänen kanssaan puhua ja villi veikkaukseni on että tuskin hänkään innostuu aiheesta 😋

Minulle on myös tässä prosessissa käynyt ilmi tuo kavereiden vetäytyminen. Kukaan ei ottanut yhteyttä eikä kysynyt kuinka voin. Minua uutena vuotena (1kk erosta) jopa kiellettiin puhumasta erosta. Se sattui paljon! Minun kärsimykseni ja paha oloni ei tuntunut merkitsevän kenellekkään yhtään mitään. Kuinka yksinäiseltä olo voikaan tuntua!? ☹️

Tsemppiä kaikille!!!! Olette jokainen oikealla tiellä kohti "parantumista" koska olette täällä.

En voi muuta sanoa kuin että yrittäkää jaksaa! Ero on aina kova paikka. Mutta uskokaa ja luottakaa siihen että kohtalo on varannut teille hyvääkin tulevaisuuden varalle. Joku filosofi on sanonut näin että, aina kun yksi onnen ovi sulkeutuu toinen ovi avautuu. Tai jotain sinne päin 🙂 Itselläkin on välillä ollut todella kurjaa mieheni kanssa mutta me olemme onnistuneet voittamaan ongelmat.. Ja ero on monen monta kertaa ollut lähellä.

Me kaikki olemme onnen arvoisia ja ansaitsemme hyvää!

Ja ihan piruilevana vinkkinä voin sanoa että paras kosto on näyttää että on onnellinen.
Itse olen joutunut näyttämään hymyilevää naamaa naiselle joka yritti varastaa mieheni, mutta eipä onnistunut!😀

Olen yksi niistä monista petetyistä, jotka tällä palstalla ovat kokemuksiaan jakaneet. Oma ahdistus tulee pintaan, kun luen kokemuksianne, mutta myös suru siitä, miksi ihminen kohtelee läheisiään pahoin.

Olen tuntenut mieheni 15 vuotta, naimisissa olemme olleet kohta 9 vuotta. Rakensimme yhdessä talon ja saimme 2 lasta. Parisuhteessamme on ollut ongelmia pitkin matkaa; hän on kohdellut minua huonosti. VIime syksynä nousin kapinaan ja vaadin eroa, mies lupasi muutosta. no, muutos oli se, että hän oli tavannut toisen, johon piti ytheyttä puolen vuoden ajan. Keväällä kaikki paljastui minulle, maailmani loppui, kuinka olin uskonut muutokseen ja yrittämiseen, miten näin asioiden menevän eteenpäin, olikin vain kupla, joka rikkoutui totuuden tultua julki. Soitin "ystävättärelle" vaadin tietää totuuden; molemmat kertoivat samanlaisen tarinan, tuntui jopa sovitulta. En tiedä totuutta, eikä sen väliä. He olivat ihastuneita toisiinsa ja mies haaveili tapaamisesa hänen kanssaan, luin niistä lähetetyistä viesteistä, joita ystävyydeksi kutsuttiin. Mies päätyi jättämään suhteensa, suurimmaksi osaksi varmasti lasten takia.

Päätin yrittää vielä kerran, antaa toiselle mahdollisuuden, mutta luota en enää. Nyt kamppailen jaksamiseni rajalla. Hän sanoo tahtovansa suhteemme, mutta ei asennoidu siihen niin. Suunnittelen mielessäni tulevaisuuttani ja mahdollista irtiottoa. Tapasin sattumalta miehen, joka alkoi kertoa vastaavanlaisista kokemuksista omassa elämässään. Kohtalon toveruus yhdistää, mutten aio pitää yhteyttä. Toisen käytös kuvottaa minua, jo ajatuskin vajoamisesta hänen tasolleen saa itseinhon valtaan. Tiedän, että minun on päätettävä. Minun tiedettävä ja päätettävä. Mitä tehdä omilla tunteillani, halulla uskoa ja toivoa? Kipeää tekee.. Lohtua saan teidän kaikkien uudesta elämästä, toivosta ja selviämisestä. Olette rohkeita!

Erosin itsekin vasta poikaystävästäni. Exäni sanoi syyksi, että tunteet minua kohtaan ovat hiipuneet. En ymmärrä, miten tunteet voi yhtäkkiä sammua. En saanut tähän minkäänlaista selitystä. Yritettiin jatkaa seurustelua, mutta siitä ei tullut vaan mitään. Aina tuli seinä vastaan. Meidän välillä ei vaan ollut sitä yhteyttä mitä oli ennen. Tuntuu, että minua olisi huijattu tai jotain. Meillä oli kaikki hyvin ja sit kaikki onkin palasina. En varmaan tapaa uutta miestä enää koskaan. En tiedä pystynkö enää luottamaan keneenkään. Vaikka tiedän, että ero oli paras ratkaisu, sisälläni jäytää loputon ikävä ja tyhjyys. Jos en kävisi töissä, itkisin varmaan 24/7. En tiedä, miten selviän tän kaiken yli.

Kirjoittelen taas vaikka omaksi terapiaksi.. Tunnen olevani aivan yksin ja ahdistaa niin pirusti 😭 Yöt menevät valvoessa päivät horroksessa ja iltaisin vain makaan sängyssä apaattisena. Mielialalääkkeitten annostusta tuplattiin alkukeväästä mutta tuntuu ettei niilläkään olen enään mitään vaikutusta..

Jatkoin vanhaa suhdetta eron jälkeen mutta ei siitä näytä mitään tulevan. Läheisyys on poissa ja epäilen että puoliso taas pettää. Toisaalta en jaksa edes välittää enään koko asiasta, haluisin vaan oman pahan olon jotenkin pois😞

Itse käyn läpi samaa tilannetta kuin yksin taas. Muutama kuukausi sitten minultakin loppui 7 vuoden suhde. Olo on niin kamala, ettei sitä pysty sanoin kuvaamaan; elämältäni lähti tyystin pohja. Menetin ihmisen, joka oli elämäni, menetin kotini ja toisen koiristani. Tuntuu kuin mitään ei olisi enää jäljellä.
Se mikä tekee tilanteesta entistä vaikeamman on se, etten olisi koskaan uskonut, että hän olisi voinut tehdä minulle jotain näin kamalaa. Kaikkien niiden luokkausten jälkeen kuitenkin vieläkin odotan, että hän palaa takaisin luokseni ja korjaa särkyneen sydämeni.

On helpottava lukea teidän muiden kokemuksia pettämisestä ja sen aiheuttamista tunteista. Itse sain mieheni noin 3 viikkoa sitten kiinni ainakin vuoden jatkuneesta suhteestaan toisen naisen kanssa ulkomailla työreissuilla, kuvien kera. Olin jo vuoden aavistellut että jotain, mutta uskoin kun kiisti kaiken. Sitten maailmani romahti täydellisesti. Olen miettinyt miten ihmiset jaksavat eteenpäin kun tämän enempää pohjalla ei voi olla. Onneksi olen pystynyt puhumaan läheisteni kanssa, mutta pahimmalta tuntuu kun mieheeni ei saa mitään kontaktia. Kaikesta huolimatta rakastan häntä. Tunnen itseni vain varasuunnitelmaksi kun hän ei osaa sanoa mitä haluaa, tai ei ainakaan rehellisesti myönnä sitä. Haluaisin silti jatkaa liittoamme, mutta tahtoon tarvitaan kaksi ja ikinä en ole ollut suhteessamme niin yksin kuin nyt. Nytkin hän on työmatkalla samassa kohteessa jossa tämä toinen nainen on. ja minä pöljä luotan häneen silti. Voimia kaikille ja jos kiinnostaa niin lukekaa Tommy Hellstenin kirja "Saat sen mistä luovut". Niistä ajatuksista saa voimia.

Yksi petetty ja toisen naisen takia jätetty täällä myös... Suhde ei ehtinyt pitkäksi, joten siinä mielessä pitäisi olla helppo nakki päästä ylitse, mutta tuntuu kyllä ihan muulta. Vaikka pituutta suhteella ei ollut, niin juttuun oli jo ehtinyt sotkeentua muita asioita niin että en ole eläessäni tuntenut oloani näin nöyryytetyksi ja kuvottavaksi.

Mietin vain sitä, että joka paikassa sanotaan että ei pidä katkeroitua ja että sillä vahingoittaa vain itseänsä. On varmasti ihan totta, mutta miten ihmeessä sen voi välttää? Yritän olla katkeroitumatta ja päästä vain ylitse, mutta en voi sille mitään että toivon vain että tämä uusi pari eroaisi tai että tämä pettäjä-mies saisi jollain muulla tavalla nokillensa... Ei kyllä todellakaan näytä siltä vaan pikemminkin päinvastoin.

Miehen kanssa en ole enää missään väleissä. Petetyksi tuleminen tuntuu kamalalta, samoin jätetyksi tuleminen, mutta että en ollut edes totuuden arvoinen vaan minulle syötettiin jotain valheita sitoutumisvaikeuksista sun muuta haista-paska -sössötystä. Ihan kuin en kuulisi totuutta myöhemmin.