Kunmaailmahajosi: tosi rohkaisevaa kuulla, miten olet selvästi menossa parempaan suuntaan. Itsensä arvostaminen on tärkeä juttu, myös mulla se on parantunut tässä talven aikana. Työtilanne on paranemaan päin koko ajan, pian tulen toimeen ihan omillanikin enkä ole taloudellisesti riippuvainen kenestäkään. Multa on painoa tippunut 6 kiloa ja nautin kevyestä olosta. Laihtuminen johtuu lähinnä tästä pahasta olosta kun ei pysty syömään.

Luulen, että mun pitäisi vaan tajuta, että on olemassa muunkinlaista perhe elämää kuin ydinperhe. En tiedä itsekään haluanko tätä ehkä enemmänkin lasten kuin itseni takia. Mutta noi lapset on niin osa mua, en pysty erottelemaan näitä tarpeita. En pelkää yksin jäämistä tai sitä etten koskaan ketään muuta löytäisi. Lähinnä ahdistaa jokin uusperhekuvio, kun nekään ei ole kovin helppoja yleensä. Joka suhteessa on omat haasteensa. Me tullaan niin hyvin toimeen ja arki pelaa, kipinä on hiipunut mutta sillekin on mahdollista tehdä jotain. Kyllä minäkin haluaisin elää intohimoista elämää.

Jokatapauksessa, teidän ihanien ihmisten ansiosta otin yhteyttä yhteen parisuhdeterapeuttiin ja yritän saada sovittua jotain aikaa.

aallonpohjassa kirjoitti 26.2.2016 11:59

Kunmaailmahajosi: tosi rohkaisevaa kuulla, miten olet selvästi menossa parempaan suuntaan. Itsensä arvostaminen on tärkeä juttu, myös mulla se on parantunut tässä talven aikana. Työtilanne on paranemaan päin koko ajan, pian tulen toimeen ihan omillanikin enkä ole taloudellisesti riippuvainen kenestäkään. Multa on painoa tippunut 6 kiloa ja nautin kevyestä olosta. Laihtuminen johtuu lähinnä tästä pahasta olosta kun ei pysty syömään.

Luulen, että mun pitäisi vaan tajuta, että on olemassa muunkinlaista perhe elämää kuin ydinperhe. En tiedä itsekään haluanko tätä ehkä enemmänkin lasten kuin itseni takia. Mutta noi lapset on niin osa mua, en pysty erottelemaan näitä tarpeita. En pelkää yksin jäämistä tai sitä etten koskaan ketään muuta löytäisi. Lähinnä ahdistaa jokin uusperhekuvio, kun nekään ei ole kovin helppoja yleensä. Joka suhteessa on omat haasteensa. Me tullaan niin hyvin toimeen ja arki pelaa, kipinä on hiipunut mutta sillekin on mahdollista tehdä jotain. Kyllä minäkin haluaisin elää intohimoista elämää.

Jokatapauksessa, teidän ihanien ihmisten ansiosta otin yhteyttä yhteen parisuhdeterapeuttiin ja yritän saada sovittua jotain aikaa.

Mullakin paino tippuu aika vauhdilla mut tuskin enää kauan kun kun ei jäisi sitten mitään jäljelle 🙂

Mulla on juuri samaa, eli mun onnellisuus ja hyvinvointi on täysin kytköksissä siihen miten lapset voi. Nyt kun pitää pelätä lasten reaktiota ja jopa kärsimystä, niin ei vain kykene ajattelemaan täysin selvästi.
Juu, nuo uusioperhejutu mä oon vielä skipannu täysin 🙂 Saattais mennä aaaika kauan ennen kun antaisin jonkun toisen naisen huolehtia minun lapsista tai huolisin vierasta miestä meidän kotiin. Ei vain mene minun ajatusmaailmaan...

Meilläkin ollut samaa, että arki kyllä pelannut, intohimo tietysti kadoksissa kun molemmilla omat kiireet ja on kolme lasta... Mä oon kuitenkin koko ajan ajatellu että tämähän on vain väliaikaista kun lapset kasvaa ja itsenäistyy koko ajan ja en minäkään loppuelämääni opiskele jne. Mies nyt ilmeisesti sitten tuli siihen tulokseen että näin se olis jatkunu aina.

Hyvä jos te vielä yritätte selvittää ongelmat ja pääsisitte sinne terapeutille!
Mä kävin tänään lääkärissä ja nyt saan olla kaksi viikkoa sairauslomalla ja levähtää. Soitin lääkärin kehotuksesta kaupungin mielenterveystoimiston päivystykseen ja sain sinne ajan ensi viikolle. Tulee kyllä rankkaa kun ensin maanantaina perheneuvottelijalle puhumaan ja tiistaina yksin terapeutille... Näyttää nimittäin tuo ääneen asioista puhuminen avaavan vieläkim nuo kyynelkanavat :/

Mies roikkuu illat missä lie ja tänään häipyy taas kerran viikonlopun ryyppyreissulle mutta en jaksa välittää... Koitan nyt keskittyä itseeni ja puuhataan jotain mukavaa lasten kanssa 🙂

Niin en tiedä yritetäänkö ME ratkoa ongelmamme, mutta uskoisin että mies lähtee mun kanssa tästä keskustelemaan. Tuntuu että tää on niin yksipuolista, ja mieskin sen myönsi ja tuntee huonoa omaatuntoa kun näkee kuinka koitan löytää ratkaisua mutta hän ei juuri tee mitään. Tuntee syyllisyyttä omista tunteista, kun tuntee miten tuntee. Tai ei tunne mitään - mua kohtaan.

Sen piti olla nyt 2 yötä poissa, työmatkalla. Tänään tuli viesti että on yhden päivän pidempään. Mua ei yksin olo haittaa, saan paremmin nukuttua. Jossain vaiheessa sain öisin jotain paniikkikohtauksen tapaisia juttuja, onneksi en enää.

Mun on niin vaikea uskoa ja hyväksyä tätä koko juttua. Tää taitaakin olla elämäni ensimmäinen suuri kriisi, niin helpolla olen tähän asti päässyt. Kaikillehan niitä koettelemuksia eteen tulee. En tiedä olisinko saanut asian jo jotenkin käsiteltyä, jos ei olisi tällaista kahden vaiheilla oloa, että pidetään pientä mahdollisuutta vielä näkösällä.

Käväisin tänään entisellä työpaikalla moikkaamassa vanhaa työkaveria. Ja vaikka ei paljoa ehditty jutella niin vaikutti siltä, että siinäkin perheessä ollaan ihan samoissa tunnelmissa. Vielä kun saataisiin järkättyä aikaa että voisi yhdessä istua iltaa ja jutella rauhassa. Helpottaa kun huomaa, että muutkin käy näitä samoja juttuja läpi.

Oijoi. Tutulta kuulostavia tilanteita ja tunteita. Minullekin mies (nyt jo ex-mies) ilmoitti kolme vuotta sitten, että haluaa erota. Koska toinen nainen. Se tuli minulle ihan puskista, luulin, että meillä menee hyvin tai ainakin kelvollisesti. Yhdessä kuitenkin yritettiin senkin jälkeen. Omasta näkökulmasta itse yritin kaikkeni ja mies mietti, mitä oikein haluaa... No, umpikujaan siinä päädyttiin ja asumuseroon. Siitä puolen vuoden päästä päätettiin kuitenkin vielä kerran yrittää... Luulin, että vakavalta ja vakaalta pohjalta... Mutta mies petti taas. Ja minä halusin TAAS yrittää vielä kerran.😟

Pariterapiassa käytiin ja koetettiin selvitä ja selvittää. Lopulta jouduin pari kuukautta sitten päättämään, että minulta loppuu tahto. Vuodenvaihde meni melkoisessa sumussa, mutta vähitellen alan uskoa, että ero oli tässä kohtaa se paras vaihtoehto, ja että tein sen minkä pystyin eikä kukaan voi enempää vaatia.

Olen koettanut nyt suunnitella omaa elämääni, keksinyt vähän uusia juttuja ja yrittänyt elvyttää vanhoja rakkaita harrastuksia. Käyn juttelemassa terapeutin kanssa. Välillä tuntuu siltä, että olen hyvinkin voiton puolella jo, välillä sitten (niin kuin esmes tänään) siltä, että kuolen tähän kaikkeen suruun. Se parisenkymmentä vuotta meilläkin oli yhteistä elämää. Ja sitten, kappas vaan, miestä alkoikin ns. vapaus kiinnostaa. Ja sehän onkin visainen kysymys, kumpi on tärkeämpi juttu: vaimo vai vapaus.😝

Mutta päivä kerrallaan, ja uskon, että tästä selviää.
Voimia aloittajalle ja kaikille muillekin samankaltaisessa tilanteessa oleville!🙂🌻

Juu, niin se helpottaa...
Mä en jostain syystä oo pystyny kertomaan omille kavereille vielä ollenkaan. Kaikki ollaan ihan eri elämäntilanteissa ja lähin ystävä asuu satojen kilometrien päässä. Ei vielä jaksa alkaa selittämään taas koko kuviota uusiksi ja äimistellä kaverina...

En minäkään ole vielä tilannetta täysin hyväksyny... en lähellekään...
Koitan vain uskotella niin itselleni ja muille, että joskus pääsisi eteenpäin.

Huomenna ollaan vissiin lasten kanssa mun vanhempien luona koko päivä.
Ehkä ihan hyvä juttu kun tästä illasta tulikin näköjään aika vaikea. Pää räjähtää kun koko keho huutaa yhtäaikaa vihaa, surua, tuskaa, ahdistusta, toivoa, epätoivoa ja vaikka ties mitä. Tarvis napin mistä painaa kukin tunne päälle ja pois.

Mitä kuuluu "Kun maailma hajosi"?

Aikamoista vuoristorataa edelleen mut välillä kyllä pitkiäkin "hällä väliä" jaksoja...

Maanantaina oli perheneuvottelija. Paljon puhuttiin menneisyydestä, suhteesta ja meistä, mutta miehen mielestä oli kuitenkin niin turhaa että ei suostu olemaan töistä pois sen vuoksi enää. Eli siihen jäi se.

Itse kävin tiistaina ja perjantaina mielenterveystoimistolla juttelemassa ja niistä käynneistä oli kyllä apua. Olen huomannut jo paljon asioita jotka ovat tehneet myös minulle huonon olon tässä suhteessa ja moni juttu näyttikin aivan erilaiselta kun sitä pystyi katsomaan myös ulkopuolisen silmin.

Mies ei edelleenkään ole oma itsensä ja luulee ilmeisesti löytävänsä sen onnen kaljatölkin pohjalta, mutta koitan edelleen keskittyä nyt siihen että edes lapsilla ja minulla olisi suht hyvä olla.

Tänään olen menossa siskon kanssa viettämään tyttöjen iltaa -saa nähdä mitä siitä tulee 🙂
Jospa saisi vähän päätä tuuletettua 🙂

Juu ei hävinny ongelmat astetta villimmän tyttöjen illan myötä - enemmänkin taisin aiheuttaa lisää ongelmia, mut onpahan hyvin tuulettunut olo 🙂

Juttelin anopinkin kanssa tänään kun alkoi vähän epäilyttää että heillä taitaa olla aika yksipuolinen kuva tästä touhusta... Hyvä heilläkin tietää että tuota ukkoa voisi vähän seurailla kun ei ole ihan tasapainoista touhua ollut viime aikoina.

Hiihtolomakin alkoi niin nyt voi ottaa rennosti ja nauttia lasten kanssa kiireettömästä viikosta 🙂

Se oli siinä.
Ukko oli tällä kertaa pe-ma pois ja ei kuulemma tänään edes töissä. Otti päivän vapaata että sai viettää aikaa uuden eukkonsa kanssa.
Jep. "Ei mulla ole ketään toista. En koskaan vois loukata sua niin."
Ja nyt on uus. 2 viikkoa eroilmotuksen jälkeen.

Huh. Nyt on kyllä helpottunut olo. Vielä viimeiseen asti koitin ajatella että kyllä se on vielä se sama mies johon rakastuin ja se mun lasten hyvä isä.
Ei tuo ole mitään muuta kuin seksin perässä juokseva p*skapää joka ei perheestään välitä tippaakaan.
Lapsille vielä soitti eilen että isi tulee huomenna. Odottivat viimeiseen asti kunnes uni voitti. Ei näkynytkään isiä tänään.

Painukoot hiiteen koko ukko. Nyt on viimeisetkin narut poikki, en enää kaipaa entiseen enkä toivo paluuta. Nyt voi jatkaa oikeesti eteenpäin ja katsoa hyvillä mielin tulevaisuuteen, josta tiedän nyt 100% varmuudella että hän ei siihen enää kuulu.

Huomenna kuulemma kertoo lapsille. Ei olis vissiin vieläkään pelkuri uskaltanut, mutta mä sanoin että vois oikeesti kasvattaa sen verran selkärankaa että sais asiat sanottua edes lapsilleen suoraan ja tuumas että okei, huomenna kerrotaan.
Saapa nähdä mitä siitä tulee. Tämän päivän jälkeen tiedän ainakin, että multa ei tule kyyneltäkään. Meidän on paljon parempi olla ihan vain keskenään.

Miten voit nyt? 🙂 Entä saiko mies kerrottua lapsille?

Tuo on tärkeä askel sinulta, ettet enää toivo paluuta. Vaikka ainakin itselläni siinäkin on tullut ajoittain takapakkia (siis ihan hirvittävän kovaa kaipuuta), mutta ymmärrän kyllä, että palata ei voi.
Kaksi askelta eteen ja yksi taakse, mutta eteen päin kuitenkin.🙂🌻 Voimia sinulle!

Aloittajalle, ihailen suuresti päätöstäsi olla lujana. Luin viestiketjun, ensimmäisen viestin aikana aloituksessa siis haistoin "kolmas osapuoli". Aika pelottava se on kun yht äkkiä toinen muuttuu, siitä lämpimästä, turvallisesta, luotettavasta ihmisestä tulee luotaantyöntävä ja etäinen, kylmä ja epäluotettava - rakennelmat murenee hetkessä .Voihan rikkimenneenkin korjata ja saumat kullata mutta vaatii paljon, sen tietävät kaikki - saman kokeneet. Voimia🙂👍

Eipäs ole tännekään ennättänyt vähään aikaan...

Juu, sai kerrottua lapsille ja aika hämillään olivat ja edelleen yrittävät sopeutua asiaan... pienimmäisellä näyttää olevan kaikista vaikeinta ☹️

On tässä vieläkin niitä heikkoja hetkiä kun toivoo että jos toinen huomaisikin tehneensä aivan järjettömän virheen, mutta kyllä on ollut sellaisia tempauksia viime viikkoina että suurimmaksi osaksi on kyllä sellainen mieli etten haluaisi nähdä enää koskaan.

Kaikki puheet ja lupaukset pyörsi. Aivan kaikki.
Halusi helpon riidattoman eron ja nyt kiertääkin kaikkialla haukkumassa minua ja kaataa koko eron syytä minun niskaan - myös minulle päin naamaa.
Jopa lasten kuullen alkoi kerran haukkumaan mutta tein kyllä selväksi että sai olla se ensimmäinen ja viimeinen kerta.
Piti muuttaa veljensä luokse ja sitten omaan asuntoon, mutta kappas, tämä uusi tuttavuus muuttikin toisesta kaupungista tänne ja pistivät hynttyyt yhteen. Enpä ole ennen tavannut ketään joka muutaman viikon jälkeen uskaltaisi jo saman katon alle muuttaa 😟

Aina kun käy täällä "viettämässä lasten kanssa aikaa" niin kiertää kaappeja läpi ja koittaa löytää lisää tavaroita poisvietäväksi... mua ei niinkään haittaa että nuo turhat romut lähtee, mutta lapsia ahdistaa ihan silminnähden tuo että tulee aina vain tavaroitansa hakemaan ja muistuttamaan siitä ettei isi enää asu täällä...

Elatusmaksuissa ei pitänyt olla ongelmaa mutta nostihan tuo jo siitäkin metelin. Mä en siitä asiasta suostunu puhumaankaan vaan odotan ens maanantain lastenvalvojan aikaa. Ei tuo minua kuuntele tällä hetkellä mistäön asiasta niin en edes yritä. Selittäkööt viranomaiset niin jospa käsittäis.

Taloustilanne romahti nyt aika pyllylleen ja vieläkään ei tuo uni tai ruoka oikein maistu, niin kouluhommiin on ollu tosi vaikea keskittyä. Onneksi välillä on parempia päiviä ja saa asioita eteenpäin. Ilkeästi ehkä sanottu, mutta odotan ihan innolla viikonloppua kun tiedän että mies tulee täällä käymään seuraavan kerran vasta maanantaina 🙂

Alan kääntyä pikkuhiljaa siihen ajatusmalliin, että miehellä on nyt ihan henkilökohtaisiakin ongelmia mihin mä en ois voinu vaikuttaa mitenkään. On niin ihmeellistö touhua ollut viimeisen kuukauden aikana että sukukin ihmeissään. En enää syytä itteeni enkä ala katkeraksi vaikka vihainen olen varmaan koko loppuikäni. En kylläkään itseni vuoksi vaan lapsien. Olisivat ansainneet paremman isän...

No, kesää odotellaan kovasti ja on tehtykin jo paljon suunnitelmia 🙂 Elämä jatkuu, maapallo pyörii edelleen ja lapset pysyy pienenä vain pienen hetken, joten kyllä edes minä voin pitää huolen siitä että muistavat myös onnellisia hetkiä kun ovat isoiksi kasvaneet 🙂

Kunmaailmahajosi kirjoitti 7.4.2016 23:54

Kaikki puheet ja lupaukset pyörsi. Aivan kaikki.
Halusi helpon riidattoman eron ja nyt kiertääkin kaikkialla haukkumassa minua ja kaataa koko eron syytä minun niskaan - myös minulle päin naamaa.
Jopa lasten kuullen alkoi kerran haukkumaan mutta tein kyllä selväksi että sai olla se ensimmäinen ja viimeinen kerta.
Piti muuttaa veljensä luokse ja sitten omaan asuntoon, mutta kappas, tämä uusi tuttavuus muuttikin toisesta kaupungista tänne ja pistivät hynttyyt yhteen. Enpä ole ennen tavannut ketään joka muutaman viikon jälkeen uskaltaisi jo saman katon alle muuttaa 😟

Aina kun käy täällä "viettämässä lasten kanssa aikaa" niin kiertää kaappeja läpi ja koittaa löytää lisää tavaroita poisvietäväksi... mua ei niinkään haittaa että nuo turhat romut lähtee, mutta lapsia ahdistaa ihan silminnähden tuo että tulee aina vain tavaroitansa hakemaan ja muistuttamaan siitä ettei isi enää asu täällä...

Elatusmaksuissa ei pitänyt olla ongelmaa mutta nostihan tuo jo siitäkin metelin. Mä en siitä asiasta suostunu puhumaankaan vaan odotan ens maanantain lastenvalvojan aikaa. Ei tuo minua kuuntele tällä hetkellä mistäön asiasta niin en edes yritä. Selittäkööt viranomaiset niin jospa käsittäis.

Alan kääntyä pikkuhiljaa siihen ajatusmalliin, että miehellä on nyt ihan henkilökohtaisiakin ongelmia mihin mä en ois voinu vaikuttaa mitenkään. On niin ihmeellistö touhua ollut viimeisen kuukauden aikana että sukukin ihmeissään. En enää syytä itteeni enkä ala katkeraksi vaikka vihainen olen varmaan koko loppuikäni. En kylläkään itseni vuoksi vaan lapsien. Olisivat ansainneet paremman isän...

Olen kyllä tosi pahoillani puolestasi, ei kenenkään kuuluisi oikeasti joutua kokemaan tuollaista. Et varmasti ole niin paha, että ansaitsisit kaiken tuon, saati sitten että lapset ansaitsivat kaiken tuon mieheltäsi.

En tiedä itkisinkö vai nauraisinko, kun luin tarinaasi. Tämä teidän tarina on jotenkin niin klassinen oppikirjan esimerkki miehen ikäkriisistä, jossa kärsijöinä ovat viattomat lapset ja liian-turvallinen-ja-liian-kunnollinen-vaimo ja melkein osaankin arvata mitä tässä lopulta käy.

Älä missään nimessä keskustele elatusmaksuista kuin lastenvalvojan luona. Meilläkin mies alkoi riehumaan, kun elatusmaksut otettiin puheeksi. Huusi, että haluan vain kyniä hänet rahoista ja elää leveää elämää. Ei suostunut kuuntelemaan kun sanoin, että se raha on lasten elatukseen eikä minun luksuslomiin 🙂 Muista tehdä vain kirjallinen tarkka sopimus elatusmaksuista, ei suullisia sopimuksia. Minä olen valmistautunut elatusmaksun määrittämiseen niin, että olen jo tallentanut kopiot miehen joulukuun (eli koko vuoden tulotiedoista) palkkakuiteista viimeiseltä kolmelta vuodelta. Lisäksi olen tallentanut kaikki lasten harrastusmaksujen kuitit (kausimaksut, leirit, kisamatkat), lapsivakuutusten kuitit jne. Eli pystyn näyttämään hyvin lasten kulut. Laskin jo alustavasti miehelle kuinka paljon hänen pitäisi maksaa elatusmaksua, kaikkia lastenvalvojan kaavoja käyttäen, ja mies oli hillittömän raivon vallassa. Sanoi, että ei kyllä aio maksaa. Totesin vain rauhallisella äänellä, että elatusmaksu on ulosottokelpoista heti ensimmäisestä myöhästymispäivästä lähtien. Siihen mies hiljeni.

Me olemme vielä yhdessä, mutta aika heikko lenkki pitää meitä enää yhdessä. Meilläkin mies ilmoitti uskottomuuden paljastaessaan haluavansa rauhallisen eron. Sanoin, että se sopii. Meidän tarvitsee vain noudattaa tapaamissopimusta ja sinä maksat elatusmaksut, muu hoituu tekstareilla ja sähköpostilla. Mies sai raivokohtauksen siinä kohtaa kun hänelle selvisi, että jos tapaamissopimuksen mukaan olisi minun hoitovuoro lapsille niin hän ei voi silloin pyytää lapsia luokseen ja seurakseen. Sanoin, että omalla hoitovuorolla voi tehdä lasten kanssa mitä haluaa, mutta kun on minun hoitovuoro niin silloin lapset eivät ole miehellä vaan minulla. Mies sanoi, että aikoo minunkin hoitovuorolla tulla hekemaan lapsia esimerkiksi uimahalliin. Sanoin, että ei onnistu, mutta onnistuu hänen hoitovuorollaan. Ja taas haukkui minut hankalaksi.

Olen yrittänyt selittää miehelle, että mahdollinen ero tarkoittaa sitä, että meillä on sen jälkeen omat elämät, mutta yhteiset lapset. Ja että lapset ovat tapaamissopimuksen mukaan vuorotellen toisen huoltajan luona eikä toinen voi sitä sekoittaa. Mies kuvittelee, että voisi siis minun hoitovuorollani touhuta lasten kanssa mitä vain ja kuljetella mihin vain. Mies sanoi, että hyvinhän se onnistuu kun tulisi minun hoitovuorolla vain soittamaan ovikelloani ja kysymään lähtisivätkö lapset vaikka uimahalliin. Huoh! Onko muilla tällaista?

Ja lopuksi siihen, mitä luulen tapahtuvan sinun tarinassasi 'Kunmaailmahajosi'. Veikkaan, että miehesi yrittää tulla puolen vuoden - vuoden päästä maitojunalla takaisin ja anelee uutta mahdollisuutta sinulta "suuren virheensä" vuoksi. Asustelee nyt uuden valloittavan tytön kanssa ja huomaakin kohta, että hitsi kun tyttöystävä ja lapset eivät tulekaan toimeen. Lapset kiukuttelevat isälleen ja uudelle tyttöystävälle koko ajan. Ja ne lapset täytyy ruokkia, pestä, vaipattaa, hoitaa, pukea ja ties mitä eikä arjesta tullutkaan iloista kikatusta ja romanttista huumaa. Ja kun lapset ovat sinulla hoidossa niin isä huomaakin kaipaavansa lapsiaan. Tyttöystävä kyllästyy kiukutteleviin lapsipuoliin eikä halua maksaa vieraan naisen lasten kuluja. Tyttöystävä kyllästyy, kun mies joutuu olemaan sinuun yhteyksissä jatkuvasti lasten asioihin liittyen. Ja lisäksi tyttöystävä huomaa miten hankalaa hänen olisi itse vielä synnyttää miehellesi lapsia tuohon uusperhekuvioon. Lopulta romanttinen tarina kääntyy arjen harmaaksi ja he eroavat. Eikös näissä tarinoissa yleensä käy näin?

Ja lopuksi siihen, mitä luulen tapahtuvan sinun tarinassasi 'Kunmaailmahajosi'. Veikkaan, että miehesi yrittää tulla puolen vuoden - vuoden päästä maitojunalla takaisin ja anelee uutta mahdollisuutta sinulta "suuren virheensä" vuoksi. Asustelee nyt uuden valloittavan tytön kanssa ja huomaakin kohta, että hitsi kun tyttöystävä ja lapset eivät tulekaan toimeen. Lapset kiukuttelevat isälleen ja uudelle tyttöystävälle koko ajan. Ja ne lapset täytyy ruokkia, pestä, vaipattaa, hoitaa, pukea ja ties mitä eikä arjesta tullutkaan iloista kikatusta ja romanttista huumaa. Ja kun lapset ovat sinulla hoidossa niin isä huomaakin kaipaavansa lapsiaan. Tyttöystävä kyllästyy kiukutteleviin lapsipuoliin eikä halua maksaa vieraan naisen lasten kuluja. Tyttöystävä kyllästyy, kun mies joutuu olemaan sinuun yhteyksissä jatkuvasti lasten asioihin liittyen. Ja lisäksi tyttöystävä huomaa miten hankalaa hänen olisi itse vielä synnyttää miehellesi lapsia tuohon uusperhekuvioon. Lopulta romanttinen tarina kääntyy arjen harmaaksi ja he eroavat. Eikös näissä tarinoissa yleensä käy näin?

😀tämä nostatti hymyn huulilleni. Niin totta niin koettu. Se katumus ja pahaolo on varmaankin ihan aitoa mutta kauanko yhteiseloa taas kestäisi. Itse olen kokenut tuon "paluulennon" huonolla menestyksellä. Se onkin inhottavaa kuinka sitä omassa avuttomuudessaan suostuu melkein kaikkeen saadakseen edes hieman helpommaksi elämän. - Samoin tuo elatusmaksuasia, ja kuitit ym todisteet kannattaa säilyttää. Joskus toisen osapuolen on vaikea ymmärtää todellisa kustannuksia jollei silloin kun yhteiselämässä oli mukana - hoitanut talousmenoja mm. Yhdessä kaikki puolittuu, sähkölaskusta alkaen. Kun jää yksin maksamaan ei ole vaihtoehtoja. Toisekseen itselleni lapset ovat siksi rakkaita etten alkaisi moittimaan enkä kuuntelemaan haukkumisia. Lapset ovat onnellisia pienistäkin arjen muutoksista. Muistavat ja antavat palautetta myöhemminkin. Voimia, jaksamista 🙂🌻

En minäkään aina tiedä että itkeäkkö vai nauraa 😂
On välillä jo tuntunut niin koomiselta nuo touhut ja kommentoinnit ettei enää tiedä että voiko tuo olla edes tosissaan vai luuleeko mua aivan taulapääksi joka muka uskoisi...
Kyllä mulla sen verran on itsetuntoa jäljellä - joka itseasiassa nousee koko ajan - että en mä ala rypemään polvillaan enää ikinä tuon miehen edessä ja nielemään hiljaa kaikkea mitä suustansa päästelee.
Se on loppu nyt. Niinhän se ite halusi 😉

Juu, mua kyllä hieman huolettaa tuo mistä te molemmat puhuitte. Oon huomannu että välillä sitä toivoo, että toinen "tulis järkiinsä", pyytäis anteeksi ja voitais palata takaisin siihen mitä ennenkin oli... Mutta useimmiten enemmänkin pelkään sitä. Sittenhän mulla olis mahdollisuus antaa lapsille taas se koti jossa on sekä isi että äiti eikä heillä tarvitsisi miettiä näitä asioita enää ja voi että olisivat varmasti iloisia.
Mutta entäpä minä? Kovasti kaipaan sitä miestä kenen kanssa menin naimisiin aikoinaan. Sitä kuka rakasti aina, vaikka olisin näyttäny miltä ja ollut kuinka maissa tai sairaana... sitä joka oli tukena ja uskoi siihen että kaikesta selvitään yhdessä... sitä joka kysyi vähintäänkin parin kuukauden välein että rakastahan vieläkin ja eihän me sentään erota koskaan 🤨
Mutta tuskinpa mä sitä enää takaisin saisin. Saisin vain miehen joka petti minut. Petti lapset. Satutti meitä kaikkia ja näyttipä vielä nauttivan siitä. Se pelko jäisi aivan varmasti, että milloin tekee uudestaan... Enhän mä uskaltais taaskaan tehdä sit mitään tai sanoa mistään vastaan! Ei kiitos. Tuli kokeiltua jo pitkän aikaa ja ei tehny hyvää 🙂

En mä ala suullisia sopimuksia tekemään kun ukko muuttaa näköjään mieltään joka päivä. Pitää olla mustaa valkosella...
Hassua kun mäkin sain tuon kommentin että ei ala mun elämää enää kustantaan 😀 Hankala tässä on vielä olla missään hyväpalkkaisessa uraputkessa kun minähän nämä lapset hoidin kotona että mies sai luoda uraa ja tienata. Ois kyllä mukavaa jos en tarvis senttiäkään mut ei lapset pelkällä puurolla kasva.
Kyllähän mä yksin pärjäisin ihan hyvin mut kappas kun kolme lasta tarvitsee vähän muutakin kuin katon pään päälle...

Meillähän nuo "tapaamiset" on vissiin edelleen menossa niin että "yrittää pystyä kahteen viikonloppuun"... Ei se kyllä lapsia täältä vie sen eukon luokse. Se on varma se. Koitan vielä toivoa että jos kuitenkin hommaisi sen oman kämpän...
Tulis mulle aika hätäisiä puheluita lapsilta jos joutuisivat jonkun oudon naisen kanssa punkkaamaan saman katon alla ja katselemaan kun iskä halaileekin yhtäkkiä jotain toista kuin äitiä. Meidän lapset suhtautuu tosi varauksella vieraisiin ihmisiin ja näyttävät tarvitsevan tähän eron setvimiseenkin aika pitkän aikaa, niin ei taida olla nuo hommat ihan ajankohtaisia vielä... Onneksi mies näyttää sentään sen tajuavan ja puhuu lapsillekin vain "kaverista".

Ei kyllä mun ymmärtääkseni toinen voi vaan hakea lapsia esim. uimaan jos tapaamisista ja asumisista on tehty ihan kirjalliset sopimukset? Ois kait se aika sekavaa lapsillekin jos hommat menis ihan miten sattuu... Meillä ukko hyppii täällä kylässä milloin huvittaa mut annan mennä vielä näin kun lapset ikävöi niin kovasti. Kyllähäm sekin kerta vielä varmasti tulee, että ei ollakaan kotona kun en mä ala ikuisuuksia täällä päivystämään...🤕

Kauheita romaaneja taas tulee mut täytyy kait tässä jonnekin höyryjä päästellä kun ei kehtaa siskoraasua pommittaa kaikella 😀