Hei
Miten niin sinusta tuli heikko? Et ole heikko jos sinut on juuri jätetty. Tiedän miltä sinusta tuntuu, olen kokenut saman aivan äskettäin. Olen kirjoitellut tänne eri otsikoiden alle mutta kirjoitan sinulle tänne.
Sattuu sieluun, henki ei kulje, ei voi uskoa tapahtunutta. Ajatukset sinkoilevat eikä mistään saa kiinni. Pää täynnä kysymyksiä joihin ei lopulta saa vastauksia jotka riittäisivät. Tuntuu, että mikään ei auta. Itsellä oli pitkä sairasloma, terapia, lääkettä ja paljon ystävien kanssa puhumista joka lähinnä mun yksinpuhelua. Meillä alkanut juuri puolen vuoden harkinta-aika ja 20 vuoden liiton jälkeen emme ole oikeastaan lainkaan tekemisissä. Luulin että me olemme aina yhdessä. Mies muutti pois joulukuun alussa. Nyt pystyn jo käymään töissä, syömään ja nukkumaan kun otan vähän lääkettä. Olen tukenasi jos haluat, käyn näillä sivuilla usein.

Kiitos sinulle...
Tosi hankala ajatella että ei tässä nyt ainoa ihminen maailmassa ole joka näitä asioita käy läpi, mutta jospa jotain kautta saisi muutakin perspektiä tähän asiaan kuin mykkäkoulua pitävältä mieheltä.

Tänään sitten annoin kaiken tulla ja sanoin ainakin kaiken mitä viime yönä päässäni pyöritin. Sen miten kovasti sattuu, miten kovasti lapsiin tulee sattumaan ja kuinka en vain käsitä tätä tyyliä millä hän päätti asian hoitaa.
Ymmärrystä ei paljon tippunut... on kuulemma ollut niin yhtä ahdistusta ja tukahtumista pitkän aikaa ja tänään ajoi töihin ensimmäistä kertaa hymy huulilla. No varmasti kun sai kuunnella minun itkua koko yön!
Perheneuvottelijalle soitin ja huomenna ilmoittavat ajan. Mies ei sinnekään halua mutta sanoin että sinne kyllä mennään.
Minä en taistelematta luovu 15 vuoden suhteesta. On mulla ainakin oikeus saada tietää kaikki pohjaa myöten ja pitää miehenkin nyt oikeasti käydä läpi se kaikki ahdistus ja ne asiat mitä on sisälleen kerännyt vuosikausia. Ei kait kukaan meistä pysty puhtaalta pöydältä elämää jatkamaan jos asiat jää kesken?

Yhdessä yössä aviomies ja perheenisä muuttui vain vieraaksi talossa.
Vessassa käy ovi visusti kiinni. Suihkussa yksin. Syö yksin. Nukkuu sohvalla. Minuun pitää ainakin 10 metrin hajuraon eikä samalla sohvallakaan voi istua.
3-vuotias poikamme kuuli iltapäiväisen keskustelun ja ahdistui kovasti. Halusi isin syliin, mutta ei käynyt, isi piirtää nyt anna isin olla rauhassa.
Aina oli suudelmia ja halauksia vailla mutta nyt tuijottaa puhelinta kuulokkeet päässä ja yrittää unohtaa missä oikeasti on.

Suru alkaa muuttumaan välillä jo kunnon vihaksi. Turhauttaa aivan vietävästi!

Huomenna käyn siskon kanssa lääkärissä ja haen sairaslomaa kun ei mihinkään pysty...

Hei,

Aloittajan kirjoituksesta saa kuvan, ettei taustat eron vireille laittamisesta ole oikein selvät. Niistä ei ehkä ole puhutt tai jos on puhuttu niin järkytyksen keskellä ei ole jäänyt kaikki puhuttu mieleen. Sanoit kysyneesi puolisoasi pariterapiaan. Erittäin hyvähän se olisi käydä juttelemassa niin, että ammattalainen ohjaa keskustelua. Jotenkin se on suomalaisten päässä ajatus, että pariterapiaan mennään vain, kun on selvää, että halutaan palata yhteen tai ainakin yrittää tosissaan. Tärkeä olisi selventää niitä asioita kuten olit toivonut. Saisi joitain vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kyllä jokainen ihminen ansaitsisi vastaukset. Pariterapiassa voidaan auttaa pariskuntia yhteen tai sitten fiksuun eroon.

Pakko vielä jatkaa kun muisti näköjään toimii hieman pätkittäin...
Kovasti jaksamisia myös sinulle! Se on se tuska, niin kuin sanoit sattuu sieluun. Alussa tuntui että puristi ja sattui aivan koko ajan. Nyt tulee holtittomina aaltoina eikä pysty kontrolloimaan mitenkään.
Päivällä selvisin kun hoidin puheluita, etsin tietoa, siivosin, tein ruokaa, puuhasin lasten kanssa...

Nyt iltaa kohti taas pahenee... Yön varmaankin taas valvon ja itken.
Juteltiin kyllä mutta kysymyksiä edelleen miljoona.
En vain kykene ymmärtämään! Ei mene mun kaaliin ei vaikka mitä kautta yritän takoa.
Mulle avioliitto on yksi niistä harvoista asioista mihin luotan ja uskon, että se pysyy ja sen eteen nähdään vaivaa. Ei luovuteta heti.
Näin on mieskin aina sanonut. Pysytään aina yhdessä. Mikään ei meitä erota.
Nyt yhtäkkiä mikään ei voikaan enää auttaa.
Ongelmiin joista en edes tiennyt.
Olinko sokea, tyhmä, sinisilmäinen vai onko tässä kuitenkin vielä jotain mikä on jäänyt kertomatta?

Lapsille pitää tällä viikolla kertoa jotain. Kyllä nuokin huomaa että kaikki ei ole kunnossa. Pitäisi vaan jotenkin saada itsensä siihen kuntoon että asiat pystyy selittämään ilman loputonta itkua ja järkevillä sanoilla.
Tämä asia tulee kuitenkin olemaan se suurin käännekohta mun lasteni elämässä. En halua että siitä jää mitkään traumaattiset muistikuvat ja ikuiset arvet pieniin mieliin.
Jotain positiivista kun keksisi.

Minusta tuo olisi jo miehen asia, kertoa lapsille, että isi haluaa oman elämän.
Omien kokemusteni perusteella ja mitä on isot tytöt kertoneet, jotenkin en usko, ihan pureksimatta, ettei toista naista ole.
Mutta, sinä selviät tuosta, se vaan on niin, että miesten perään ei kannata itkeä, jos on mennäkseen, niin sitten menee. Tietysti se kaivaa ja kalvaa, kun tälläistä tapahtuu, kun on luottanut vuosikaudet, mutta jos miehen aivoissa soi, jokin uusi sävellys, niin sitä ei mikään sammuta.
Naisen tuki ja turva ei ole mies, vaan nainen itse.

mulla tuttavapiirissä tapahtui viime vuonna ero, jossa mies teki saman tempun. yli 20 vuotta yhdessä, 3 lasta, unelmatalo jne. - heillä tosin oli ongelmia ja jälkiviisautena olen kyllä jo jätetyltä naiselta kuullut, että ehkä näin oli hyvä, mutta aiemminkin olisi voinut tapahtua.

eikä siinä vielä kaikki. tapahtumat saivat siis alkunsa viime keväänä, jonka jälkeen mies päättäväisesti alkoi hoitamaan eroasioita; he kävivät jopa keskustelemassa monta kertaa ulkopuolisten ammattilaisten kanssa.
Käytännön eroon liittyvät asiat oli siis hoidettu n. 10kk tapahtumasta, ja kun nainen viimein luovutti yhteisen asunnon avaimet miehelle, mies totesi, että uusi nainen on ollut kuvioissa jo "pari" kuukautta, ja ensi viikonloppuna hänet esitellään lapsille.

niin että. näin.

mutta siis, kuten edellä on jo mainittu; pyrkikää nyt yhteisymmärryksessä, lastenkin takia keskustelemaan asioista, vaikka ulkopuolisen avulla. Lasten takia ei kannata yrittää olla yhdessä ,varsinkaan jos toinen on jo tollaista päättänyt mielessään. MUTTA lasten takia on oltava yhteistyötä ja keskusteluyhteys. Ne eniten kärsivät jos kukaan.

☹️

Aloitusviestin kirjoittajalle: toivon sinulle voimia ja jaksamista kriisin keskelle. Kauhea tilanne kun koko elämä hetkessä pyyhkäistään pois. Tiedän miltä se tuntuu, vaikkei mies ole vielä päätöstä tehnytkään. Onneksi sinulla on siskosi tukena, ehkä hän voisi olla paikalla kun lapsille kerrotaan.

Täälläkin melkein sama tilanne, tosin tämä kriisi jatkunut jo pian vuoden verran ja pahin shokki takana päin. Koko kesä meni itkiessä ja valvoessa ja jutellessa tästä asiasta. Nyt ollut vähän tasaisempaa pari kuukautta, kunnes viime lauantaina taas keskusteltiin tästä tilanteesta, sillä seurauksella että mies lähti työpaikalleen neljäksi päiväksi asumaan. Sanoi että hänen tarvii miettiä mitä oikein haluaa.

Yritän suhtautua rauhallisesti, hän tarvitsee nyt omaa aikaa, vaikka ehtikin olla kotona vain yhden vuorokauden kun tuli juuri kotiin kahden viikon työmatkalta. Ja heti ahdistui minusta niin että piti lähteä.

Tunteet menee niin vuoristorataa. Välillä suunnittelen miten järjestän oman elämäni, lapsethan jää luultavasti mulle pääosin, kun mies on niin paljon töissä. Itse olen osa-aikatöissä sen takia, kun mulla täällä kotona on päävastuu ja lapsia pitää kuskata päiväkotiin ja kouluun. Nyt tuntuu, että kaikki ongelmat vaan kasaantuu mulle ja sitten ei ole enää mies auttamassa sitäkään vähää. Sitten eletään niin tiukilla, että töissä pitää olla kaiken aikaa.
Välillä ajattelen, että kun se tulee kotiin niin halaan ja sanon sille, että kyllä tästä selvitään, välillä taas meinaan alkaa pakkaamaan tavaroitani ja soittelemaan vuokrakämppien perään. Välillä meinaan soittaa sille ukolle ja sanoa että nyt riittää en jaksa. Sitten taas yritän rauhoittua ja ajattelen että kyllä tässä hyvin käy ja yhdessä pysytään kunhan en nyt hiilly ja suutu mistään ja saa mitään itkukohtausta. Mietin, että minkä fiiliksen otan kun se huomenna tulee: rauhallinen ja rakastava, ymmärtävä ja lempeä, loukkaantunut ja mustasukkainen vai vihainen ja ilkeä.

Ja mä aina ajattelin, että me ollaan kaiken tällaisen yläpuolella. En jaksa näistä ongelmista alkaa selostaa, mielestäni ne ei ole mitään mistäkö ei yli päästäisi, mutta tuntuu ettei miestä edes kiinnosta alkaa tekemään tälle suhteelle mitään.

Mullakin samaa vuoristorataa.
Tekis niin mieli hypätä tuonne viereen ja rutistaa ja kysyä huomaatko olen vielä tässä. Mutta toisaalta taas tekis mieli huutaa täysillä että painu sinä paskiainen niin kauas kun pääset ja jätä meidät jo rauhaan.

Tänään teki jo muuttoilmoituksen veljensä luokse. Haluaa kuulemma että olisin mahdollisimman pian oikeutettu yksinhuoltajakorotuksiin ja asumistukeen. Minun rahat, sinun rahat.
Mun reaktio tähän olikin ainakin omasta mielestä aika yllättävä. Menin sit kelan sivuille ja täytin heti hakemukset. Mitäpä sitä vitkastelemaan.😠

Sisko oli tänään meillä koko sen ajan kun lapset oli koulussa ja tarhassa.
Puhuttiin paljon ja sain kyllä aivan uusia näkökantoja asioihin. En minäkään tässä suhteessa ole ollut täysin onnellinen. Ehkä olinkin onnellinen vain siitä turvallisuuden tunteesta ja tasaisuudesta? Varasin perheneuvottelijalle ajan ensi maanantaille ja soitin neuvolaan sairasloman vuoksi.
Itku ei ole enää niin herkässä, mutta ne joka puolelta tulevat "kovasti voimia" "koita jaksaa, kyllä tämä tästä iloksi muuttuu" ym. kommentit mitä joutuu kuulemaan laittaa kyllä silmät kostumaan. Hetkeksi saa aina muuta mietittävää mutta sitten se taas jysähtää ja lujaa.

Mutta niin. Tänään oli parempi päivä. Käytiin siskon kanssa yhdessä ruokakaupassakin ja ostin taas kaapit täyteen ruokaa. Käytiin apteekissa ja hoidettiin asioita ja pystyttiin jopa nauramaan. Onhan minulla edelleen kaikki ne muut tärkeät ihmiset ja olenhan minäkin täällä!

Kotonakin ehkä vähän järkevämpää. Yhdessä komennettiin tyttöä kun kotiintuloaika venähti, jännitys ja teennäisyyskin ehkä himpun vähempää ja vaikka ukko tekikin taas katoamistempun niin tuli kyllä ennen lasten nukkumaanmenoa sanomaan hyvää yötä. Se on lapsille aina se tärkein asia.

Aikamoista pakoilua ja niiden oikeiden asioiden välttelyä molempien puolelta mutta jospa tuon saisi maanantaina sinne perheneuvottelijalle ja ehkä jopa sen jälkeen vaikka johonkin yksilöterapiaan. En halua että kukaan meistä jää tämän kaiken jälkeen onnettomaksi. Ei kukaan.

Oletteko te (aallonpohjassa) muuten käyneet missään pariterapiassa tai saaneet mitään ulkopuolista apua?
Oletko pyytänyt edes itsellesi apua?
Jos tilanne on jatkunut jo noin pitkään, niin kyllä kait sinä palat kohta jo ihan kirjaimellisesti loppuun...

Mä oon aina arvostanut ennakoimista ja vihannut kaikkia yllätyksiä ja tilanteita joihin ei ehtinyt varautumaan. Se vie pohjan koko arjelta jos koko ajan täytyy pelätä jotain tai ei tiedä mihin voi luottaa. Kyllä kait se sinuakin jo väsyttää ja uuvuttaa?

Hei 🌻🙂🌻
Useimmiten olen huomannut, että jos mies haluaa eroa, on hänellä jo uusi nainen katsottuna. Miehet nimittäin sietävät yksinoloa huonommin, kuin naiset.
Meilläkin uskottomuusvyyhti alkoi purkautua äkillisesti tulleen erouhkauksen vuoksi. Tiesin, ettei se ole miehelleni tyypillistä käytöstä ja vielä tilanteessa, jossa meillä meni ihan hyvin 😐
Tuo uhkaus raotti silmäni huomaamaan jo jonkin aikaa jatkuneen oudon käytöksen.
Ei me olla erottu...vielä.
Itselleni olen asettanut takarajaksi nuorimmaisen lähdön kotoa. Nyt toisaalta tuntuu siltä, ettei mitään aihetta eroon edes ole: mies on muuttunut normaalin kiltiksi ja läheisyyttäkin saan riittävästi.
Uskottomuus oli hänen sanojensa mukaan iso virhe, jota hän ei vieläkään ole pystynyt antamaan itselleen anteeksi.
Minä puolestani olen antanut asian anteeksi; unohtanut en sitä kuitenkaan vielä ole ja luottamus ei ole aivan täysin palautunut.
Ero on aina suuri asia elämässä; varsinkin pitkän kumppanuuden jälkeen. Itse hyödyntäisin terapiaa tuossa tilanteessa. Sieltä saa voimaa ja uskoa siihen, että elämä kantaa muutoksista huolimatta.
Joku on sanonut, että ero on pienimuotoinen kuolema. Joudut tekemään saman surutyön, vaikka vastapuoli on hengissä.
Voimia kaikille teille eroon joutuneille/päätyneille ☺️❤️

http://hidastaelamaa.fi/2013/08/naisen-sydan-erokriisista-eheytyminen/

Wow, viisaita sanoja ja antaa kyllä paljon mietittävää...

Kävimme neljää kertaa pariterapiassa mutta menimme liian myöhään. Työntekijä asialllinen ja puhuttiinkin mutta ei apua. Voin silti suositella muille,
Käyn itse terapiassa ja sitä voin suositella kaikille murheesta riippumatta. Saa puhua ja pohtia itseään ja tilannettaan ulkopuolisen ammatti-ihmisen kanssa ja ladata kaikki tunteet menemään.

mariella kirjoitti 23.2.2016 23:7

Hei 🌻🙂🌻
Useimmiten olen huomannut, että jos mies haluaa eroa, on hänellä jo uusi nainen katsottuna. Miehet nimittäin sietävät yksinoloa huonommin, kuin naiset.
Meilläkin uskottomuusvyyhti alkoi purkautua äkillisesti tulleen erouhkauksen vuoksi. Tiesin, ettei se ole miehelleni tyypillistä käytöstä ja vielä tilanteessa, jossa meillä meni ihan hyvin 😐
Tuo uhkaus raotti silmäni huomaamaan jo jonkin aikaa jatkuneen oudon käytöksen.
Ei me olla erottu...vielä.
Itselleni olen asettanut takarajaksi nuorimmaisen lähdön kotoa. Nyt toisaalta tuntuu siltä, ettei mitään aihetta eroon edes ole: mies on muuttunut normaalin kiltiksi ja läheisyyttäkin saan riittävästi.
Uskottomuus oli hänen sanojensa mukaan iso virhe, jota hän ei vieläkään ole pystynyt antamaan itselleen anteeksi.
Minä puolestani olen antanut asian anteeksi; unohtanut en sitä kuitenkaan vielä ole ja luottamus ei ole aivan täysin palautunut.
Ero on aina suuri asia elämässä; varsinkin pitkän kumppanuuden jälkeen. Itse hyödyntäisin terapiaa tuossa tilanteessa. Sieltä saa voimaa ja uskoa siihen, että elämä kantaa muutoksista huolimatta.
Joku on sanonut, että ero on pienimuotoinen kuolema. Joudut tekemään saman surutyön, vaikka vastapuoli on hengissä.
Voimia kaikille teille eroon joutuneille/päätyneille ☺️❤️

Juu, niin minäkin edelleen veikkaan vaikka tuo mies väittäisi mitä...
En usko että mikään muu syy voisi tämän kaiken jälkeen muuttaa toisen tunteet täysin erilaiseksi ja laittaa unohtamaan ne kaikki yhteiset unelmat ja suunnitelmat.

Tänään saatiin taas vähän auottua asioita ja suostui ens viikolla perheneuvottelijalle. Saadaan edes yksi askel oikeaan suuntaan.
Jospa ne siellä voisivat kannustaa miestä käymään ihan yksinkin keskustelemassa jonkun kanssa noista omista ahdistuksistaan ja mielen sekasotkuista, että tiedän varmasti hänen tekevän kaiken järkisyistä.

Nyt on itsellä joku tyhjä vaihe päällä. Mikään ei tunnu oikein miltään. Itkukin loppui.
Hoidan konemaisesti vain asioita ja kyselen mieheltä että muistaahan soittaa vakuutusyhtiöön, vuokranantajalle ym...
No,ehkä ihan hyvä keskittyä välillä muuhunkin kuin omaan hajoamiseen niin lapsetkin saa ruuan pöytään ja joku jaksaa lukea iltasadun.

Hienoa jos saat miehen lähtemään perheneuvottelijan luo. Tärkeetä olisi käydä asiat läpi että saa selityksen asioille ja hyväksyä ne jotta voi päästä elämässä eteenpäin. Vaikuttaa siltä että miehesi on tehnyt päätöksen eikä sitä aio muuttaa. Kun yksi ovi sulkeutuu niin pari muuta avautuu. Sitä yritän itsellenikin hokea vaikkei se nyt tunnu paljoa lohduttavan.

Me käytiin kesällä yhden kerran terapeutilla kun oli pahin vaihe menossa, ja siitä oli kyllä apua. Saatiin sovittua jotkut säännöt siihen hetkeen, kun mies oli "koukussa" naisten kanssa chattailuun. Uskoakseni se homma jäi kokonaan, mutta helpostihan ne epäilykset herää. Mutta pakkohan se on uskoa, muuten tästä ei tule mitään. Ja jos jossain vaiheessa käy ilmi että on valehdellut, niin se on sitten sen ajan murhe.

Taas ollaan juteltu ja tilanne on nyt se, että mies ei tiedä haluaako se tätä meidän juttua vai ei. Terapiaan ei kannata mennä, koska siellä ensin kysytään mitä itse haluamme. Mikä olisi sellainen paikka, jossa tuo mies saisi apua ajatustensa selvittelyyn. Se sanoi että ongelmana on se ettei se osaa arvostaa minua ja pitää mua itsestäänselvyytenä. Ne asiat joita ennen arvosti ja piti mun hyvinä puolina, on nyt jotenkin kääntyneet vähemmän merkityksellisiksi. Se sanoi, että jotain pitäisi tapahtua ja päässä naksahtaa että saisi oivalluksen, johonkin suuntaan.

Mitä ihmettä mun pitäisi tehdä että saisin sen jotenkin hurmattua uudestaan? Minkälainen ajatusprosessi sen pitäisi käydä, ja onko sellaiseen mitään apuja olemassa?

aallonpohjassa kirjoitti 25.2.2016 14:0

Hienoa jos saat miehen lähtemään perheneuvottelijan luo. Tärkeetä olisi käydä asiat läpi että saa selityksen asioille ja hyväksyä ne jotta voi päästä elämässä eteenpäin. Vaikuttaa siltä että miehesi on tehnyt päätöksen eikä sitä aio muuttaa. Kun yksi ovi sulkeutuu niin pari muuta avautuu. Sitä yritän itsellenikin hokea vaikkei se nyt tunnu paljoa lohduttavan.

Me käytiin kesällä yhden kerran terapeutilla kun oli pahin vaihe menossa, ja siitä oli kyllä apua. Saatiin sovittua jotkut säännöt siihen hetkeen, kun mies oli "koukussa" naisten kanssa chattailuun. Uskoakseni se homma jäi kokonaan, mutta helpostihan ne epäilykset herää. Mutta pakkohan se on uskoa, muuten tästä ei tule mitään. Ja jos jossain vaiheessa käy ilmi että on valehdellut, niin se on sitten sen ajan murhe.

Taas ollaan juteltu ja tilanne on nyt se, että mies ei tiedä haluaako se tätä meidän juttua vai ei. Terapiaan ei kannata mennä, koska siellä ensin kysytään mitä itse haluamme. Mikä olisi sellainen paikka, jossa tuo mies saisi apua ajatustensa selvittelyyn. Se sanoi että ongelmana on se ettei se osaa arvostaa minua ja pitää mua itsestäänselvyytenä. Ne asiat joita ennen arvosti ja piti mun hyvinä puolina, on nyt jotenkin kääntyneet vähemmän merkityksellisiksi. Se sanoi, että jotain pitäisi tapahtua ja päässä naksahtaa että saisi oivalluksen, johonkin suuntaan.

Mitä ihmettä mun pitäisi tehdä että saisin sen jotenkin hurmattua uudestaan? Minkälainen ajatusprosessi sen pitäisi käydä, ja onko sellaiseen mitään apuja olemassa?

Juu, kyllä se edelleen näyttää siltä että juttu on päätetty ja sillä selvä. Juuri tämän vuoksi oon nyt itsekin koittanut löytää tilanteesta edes jotain hyvää ja viedä asioita eteen päin, koska en mä sillä menneisiin takertumisella ja asioista ahdistumisella tee hyvää itselleni enkä tulevaisuudessa lapsillekaan...

Toivon vain, että saatais käytyä useammankin kerran jollain terapeutilla ja mies suostuisi käymään myös yksin miettimässä näitä omia ahdistuksiaan kun tämä erohässäkkä tuntuu edelleen mun mielestä vähän hätäiseltä pakoreitiltä kun hän ei halua kohdata niitä oikeita ahdistuksen syitä.

Teilläkin taisi se yksi terapiakerta olla liian vähän :/
Mä kävin itse juuri 10 kertaa oman alakuloisuuden vuoksi psykiatrisella sairaanhoitajalla ja vasta kuudennella tai seitsemännellä kerralla alkoi tuntua siltä että ehkä tästä onkin jotain apua. Ensimmäiset kerrat tuntui tosi turhanpäiväisiltä enkä millään meinannut keksiä syytä jatkoon 🙂

Ei se kyllä minun mielestä niin pitäis mennä että sä pohdit kuinka hurmaat miehes taad uudestaan?!
Se rakastui aikoinaan juuri sinuun. Juuri sellaisena kuin sinä olet. Sehän vakaassa parisuhteessa on juuri ihanaa kun ei tarvitse miettiä kaikkia niitä omia pieniä vikoja, vaan voi luottaa siihen että ainakin puoliso rakastaa minua juuri tällaisena.
Tätä asiaa olen itse juuri pohtinut kun mietin että valitsenko sen polun että taistelen kynsin ja hampain, vai sen polun että annan miehen mennä ja valita vapaasti haluaako minut vai ei.
Alan kallistua sille kannalle, että haluaisin kuitenkin tulla rakastetuksi toisen vapaasta tahdosta, enkä minun tai ympäristön painostuksesta.

Suurin pelko tällä hetkellä on se, että jäänkö nyt ainiaaksi yksin? Mutta tarvitseeko sitä edes pelätä? Eikö kolme rakastavaa lasta, läheiset sisarukset, vanhemmat ja ystävät riitä tuomaan läheisyyttä ja saa minua tuntemaan oloni tärkeäksi? Kaiken kaikkiaan nimittäin juuri tuo mieheni, jota ilman en uskonut pystyväni elämään, oli juuri se joka sai minut tuntemaan oloni niin arvottomaksi. Varsinkin nyt.

Mä luulen että eniten ehkä sua kuin myös mua auttais se että me opittais arvostamaan itseämme 🙂
Silloin se muiden arvostus ei tuntuisi enää niin suurelta asialta ja voisi nauttia myös itsestä ja omasta seurasta vai?
Jos sun mies ei terapiaan suostu, niin mene edes sinä! Mulla jatkuu hoitosuhde seuraavaksi psykoterapiassa ja siellä kuulemma aletaan työstämään juuri tätä mun "itsensä kadottamista" ja muiden kautta elämistä.
Ei kuulemma ole hyvä juttu jos naista pyydetään kertomaan itsestään, ja ei osaa sanoa muuta kuin olen äiti, vaimo, sisko ja tytär 🙂

Usko itseesi! Minäkin yritän 🙂