Hei 🌻🙂🌻
Sappe: olet varmaan lukenutkin tarinani mutta miten se meillä meni: muka ystävyyttä, sitten pusuja muutama ja lopulta hiillostamisen jälkeen seksiä oli kuulemma yritetty. Sanottiin näin...mutta en tiedä, mikä totuus on. Harvemmin kai pettäjä koko totuutta kertoo.
Meillä lyhyt, parin kuukauden suhde mutta liekö sekään totuus???
Kyllä näitä pakosta mieleen tulee, vaikka yrittää jo unohtaa ja yhdessä jatkaa elämää.

Hei ootteko te tullu miettineeksi, että pettämisen takana voisi olla kumppanin tiedostamaton kapina omia vanhempiensa edustamia arvoja tai lapsuudenkodin ilmapiiriä kohtaan, jonka hän projisoi teidän suhteeseenne?

Mä löysin tästä Fisherin selityksestä valoa omaan menneeseen tilanteeseeni, ja sen ymmärtäminen helpotti omaa oloani ja antoi sanoja ja palikoita käsittämättömään tilanteeseen, josta pitkään olin syyttänyt tiedostamattani itseäni. Kapina ei ole koskaan sattumaa vaan se on vääjäämätön kehitys joissakin tapauksissa. Siinä pitäisi toisen osapuolen vaan kuulemma nojata tuolissa rennosti taaksepäin ja jäädä katsomaan näytelmää, joka on toisen osapuolen sisäinen prosessi.

Minä tein täysin väärin, otin niin tosissani eksäni prosessin ja yritin tehdä parhaani, liikaa, ihan liikaa ja mönkäänhän se meni. Enkä syytä siitä itseäni, en osannut toimia toisin silloin. Nyt jälkikäteen itsetuntoani korjanneena ja asiasta viisastuneena totean vain, että jäljellä on lämmin kaipuu eikä kiire mihinkään ja jotain mä tässä vielä odotan. Rakkauden tunne eksääni kohtaan on jäljellä, jostain se vaan pullahtaa esiin enkä sitä enää pelkää enkä tee sille mitään, annan sen olla.

Mutta siis, onko teillä muilla jollakulla kokemus tällaisesta "kapinointi-prosessista", onko tullut puhuttua sellaista auki tai elettyä läpi kumppanin kanssa puolelta tai toiselta?

Moi Pöllöhuuhkaja.

Kyllä, olen mieltänyt vaimoni pettämisen ja jättämisen juuri tuoksi kapinoinniksi. Hänen lapsuudessaan oppimat käyttäytymismallit ja toisaalta sellaiset tapahtumat, joista hänelle on jäänyt käsittelemättömiä asioita johtivat siihen ratkaisuun, minkä hän teki. Tuossa Fisherin kirjassa on hyvä oivallus se, että jos puolisot tunnistavat kapinoinnin, niin siitä on mahdollista päästä ylitse. Kirjan mukaan kapinointivaiheita tulee monia elämän aikana. Tämä oli hyvä oivallus itselleni. Yritin jopa lukea kirjaa hänelle, mutta sain vain vastaukseksi "onko toi kirja sekoittanut pääni?". Hän ei siis ymmärtänyt ollenkaan. Mielestäni hänen pitäisi käsitellä noi vaikeat asiat lapsuudesta, jotta pystyy tulevissa suhteissa käsittelemään vaikeita asioita. Olen nyt suhde no. 3, jotka hän on jättänyt taakseen ja no. 2, jossa hän on pettänyt. Ei kovin mairitteleva lista, mutta tämä on ilmeisesti hänen tapansa käsitellä kriisejä suhteessa. Uusi suhde houkuttaa enemmän, kuin vanhan korjaaminen.

Tunnen vieläkin ikävää ja kaipuuta toista kohtaan, mutta pärjään näiden tunteiden kanssa kohtalaisesti. Joudun kohtaamaan hänet viikottain yhteisen lapsen takia (yhteishuoltajuus). Nämä kohtaamiset eivät ole helppoja ja ne tuntuvat oudoilta. Tuota uutta ihastusta en ole valmis kohtaamaan vielä. Aika näyttää tarvitseeko sitä edes nähdä, jos se päättyy lyhyeen. Ihmettelen vain, kuinka meidän lapsi pärjää tässä myllerryksessä.

Hei,

Minulla oli vähän sama asia mielessä, kun kirjoitin toisaalla miesten äitisuhteesta. On se selvä, että ne mallit ja asetelmat jotka me opimme lapsena, seuraavat meitä. Myös kapinointi seuraa meitä. Vaimoni kapinointi isäänsä kohtaan, kohdistuu myös minuun ja on ollut yhtenä osatekijänä vaimoni pettämisessä. Hän tunsi, että hänen täytyy täyttää muiden odotuksia. Hän ottaa lapsuuden perheen kokemusten takia minun näkemykseni ja mielipiteeni helposti häntä sitovina vaatimuksina. Kun ihaileva ja imarteleva ihastus sattui pahaan aikaan kohdalle, hän tunsi, että hän voi olla vain ihailun kohteena, että hän riittää olemalla vain oma itsensä.

Omia malleja on valitettavan vaikea nähdä kun niihin on kasvanut sisälle. Toivotan kaikille antoisaa omien ja puolison mallien tutkimista.

Kyllähän meidän aikuisten elämä ja käyttäytyminen niin pitkälti pohjautuu meidän omiin lapsuudenperheisiimme ja käyttäytymisiin niissä. Esimerkiksi oman mieheni kotona ei pahemmin tunteista puhuttu, ei riidelty eikä selvitetty asioita ja hän on meidän suhteessamme aivan samanlainen. Omassa perheessäni isäni oli alkoholisti ja äitini oli se joka kantoi vastuun kaikista asioista ja minä olen samanlainen. Käsittämätöntä että sitä jatkaa näitä rooleja itse. Mutta miten niistä sitten pääsee irti, se onkin sitten toinen juttu. Olen nyt ymmärtänyt, että olen vaatinut mieheltäni liian vähän, olen tehnyt kaiken ja antanut hänen tehdä mitä haluaa. Olen kylläkin monta kertaa yrittänyt "kapinoida", mutta huonolla tuloksella joten olemme vaan jatkaneet omissa rooleissamme. Ihmisten pitäisi enemmän käydä juttelemassa psykologien, terapeuttien kanssa, jotta ymmärtäisivät itseään ja toisiaan. Jokaiselle naimisiin menevälle tai vähän aikaa naimisissa olleelle pitäisi olla joku pakollinen terapiaistunto, vähän niinkuin lapsille on neuvola. Nythän on tietenkin perheneuvoloita ja esim seurakuntien parisuhdeterapeutteja, mutta niihin on tosi pitkät jonot ja kyllä monilla on tosi iso kynnys lähteä juttelemaan jonkun terapeutin kanssa, se koetaan jotenkin hävettävänä...ainakin niin minä ajattelen.

Moi Ainoa oikea ja te muutkin siinä vähän ennen.

Toi Fisher puhuu henkilön sisäisestä kapinasta lapsuuden perheen arvoja kohtaan, sisäisestä kapinasta, jonka hän tiedostamattaan projisoi eli heijastaa kumppaniinsa. Se on eri asia kuin tietoinen kapina parisuhteessa(, mikä voi hyvinkin olla hyvä juttu, mutta on eri asia.)

Tiedostamaton kapina on henkilön sisäinen prosessi, joka pyrkii ulkoiseksi prosessiksi esim pettämisen tai muun vastuuttomuuden muodossa, jos se lapsuudenkoti oli kovasti vastuuntuntoinen ja kahlitseva, kuten mun eksälläni taisi olla. Jos on toisinpäin, niin sehän näyttäytyisi sitten kait juuri sen lapsuudenkodin vastakohtana esim toisen kontrolloimisena, ettei rupea juomaan tms?

Mielenkiintoista on tajuta, toisaalta surullista, mutta silti mielenkiintoista ja hyvä huomata että itsellä ei siihen ollut juuri tekemistä tai osaa. Otin osani turhaan, osallistuin siihen ihan turhaan ja menin mukaan. Sehän sen kuvion kärjistää vielä pahemmaksi, kun ei kuitenkaan ole siihen osallinen. Meidän tapauksessa eksä sitten myönsi lähteneensä karkuun. Ja mä halusin niin kovasti auttaa. Ja olla olemassa, tehdä parhaani ja sitten autoinkin häntä vaan hyppäämään eteenpäin toisen syliin.

Ihan hassu juttu ja käsittämätön kuvio. Mutta tuli minulle kristallinkirkkaaksi luettuani Fisherin (eron jälkeen...jälleenrakennus-) kirjaa. En syytä itseäni enää ollenkaan tapahtuneesta, tunnistan toki omat ongelmakohtani ja omat tiedostamattomat tarpeet ja toiveet, mitä suhteeseemme kohdistin ja ymmärrän itseäni ja eksäni poukkoilua paremmin. Mutta en enää syytä itseäni, enkä etsi asioita, joita olisi pitänyt tehdä paremmin tai osata olla paremmin. En osannut muuta kuin mitä sataprosenttisesti olin ja toimin. Tein parhaani siinä tilanteessa sillä ymmärryksellä ja toinen toimi omalla ymmärryksellään kuten toimi.

Jos hän tulisi vastaani avoimin kortein niin ottaisin tilanteen vastaan avoimin kortein ja kertoisin, ettei mun tunne ole mihinkään kuollut. Rakastan häntä edelleen. Ihan kumma juttu.

Eikä nyt ole kiire mihinkään. Elämä on ja jatkuu. Minulle se tuo uusia ihmisiä vastaan jos ei nyt ihan päivittäin niin viikottain ja se on hieno juttu, mutta en oikein ole valmis mihinkään vakavampaan kenenkään kanssa. Oman itsen jälleenrakentaminen on vielä kesken ja se tuntuu mieluisalta ja mukavalta asialta, ja sellaiselta joka olisi ehkä pitänyt päästä tekemään aikaa sitten, mutta eipä sille tullut tilaisuutta ennen, ennenkuin rysähti oikein komiasti sellaisen kanssa johon rakastui ja jota rakasti enemmän kuin itseään, liikaa. Unohtaen itsensä ja hakien siitä suhteesta jotain, mihin mikään ihmissuhde ei pysty.

Minulle se oli tiedostamatonta äidin sylin hakemista. Ja heti kun sen tiedostaa, niin heti helpottaa. Heti kun sen sanoo ääneen, on koko ajan enemmän vapaa sen saamisen paineesta. Samalla tunnustaa olevansa vajavainen ja haavoittuva ja ehkä tunnistaa paremmin oikeita hyviä asioita ja ihmisiä kun niitä tulee vastaan.

Kiitän edelleen teitä jakamisesta ja vuoropuhelusta. Tässä toisten juttuja peilatessa oppii itsestään ja toisista tärkeitä asioita.🙂🎂
ja 😉 Kiitos ja anteeksi kun usein kirjoitan niin pitkästi... 🤕

Ainoa oikea,
olemme samassa tilanteessa, senhän olemme jo huomanneet, mutta aivan uskomatonta on tuo sinun lapsuutesi, isä alkoholisti ja miehesi kotona ei puhuttu eikä selvitetty asioita. Minullakin oli isä alkoholisti ja äiti ja isä erosivat kun olin 25 v ja mieheni koti on ollut samanlainen kuin sinun miehelläsi eli asioista ei puhuttu. Olen myös vaatinut liian vähän mieheltäni.
Toivottavasti olet päässyt jonkinlaiseen selvyyteen asioissasi.

pöllöhuuhkaja kirjoitti 17.3.2014 13:15

Kiitän edelleen teitä jakamisesta ja vuoropuhelusta. Tässä toisten juttuja peilatessa oppii itsestään ja toisista tärkeitä asioita.🙂🎂
ja 😉 Kiitos ja anteeksi kun usein kirjoitan niin pitkästi... 🤕

Ihanaa, että jaat ja kirjoitat. 😍 Luen mielenkiinnolla, otan opikseni ja saan mietteistäsi valtavasti voimaa työstää omaa eroani ja sen tuomia "aivokuolemia", joissa ei keksi mitään järkeviä käyttäytymismalleja. Kiitos!🌻🙂🌻 Minulle olet ainakin ollut avuksi.

Hei 🌻🙂🌻
Pöllöhuuhkaja: hienoa, että jaat lukemiskokemustasi täällä. Uskon, että tuo tiedostamaton kapina oli se meillä tapahtunut uskottomuusjuttu, sillä mitään ns.järkisyytä ei mies osannut teolleen kertoa.
Hänen lapsuuden kodissaan ei kukaan kapinoinut, vaan vanhemmat hallitsivat vielä aikuisten lastensakin elämää monin eri tavoin.
Nykyäänkin pystyn huomaamaan miehestäni ne taantumahetket: hänen äänensävynsä ja olemuksensa muuttuu ihan toiseksi, kuin mitä hän yleensä on.

Olen lukenut tätä keskustelua pitkään, en ole vieläkään lukemisessa ihan loppuun päässyt. Kirjoitan nyt tänne ensimmäistä kertaa ja ihan siksi, että en kestä tätä olotilaa enää yksin.

Taustatarinaa sen verran, että yli 20v avioliiton jälkeen mies tuli kotiin 3 viikkoa sitten ja kertoi, että hänellä on toinen ja hän haluaa eron. Musta tuntui silloin, että kuolen. Välillä vieläkin tuntuu samalta. Mies oli kova ja kylmä. Samanlainen oli ollut jo 3 päivää ennen kertomaansa ja vältellyt minua. Nyt siihen löytyi siis syy ja tunsin itseni täydellisen typeräksi, idiootiksi ja sinisilmäiseksi.

Itse olen viimeaikona sairastellut paljon, ollut nyt jälkeenpäin ajateltuna myös varmaan masentunut. Seksiä ollut harvemmin, läheisyyttä aivan liian vähän. Olen kokenut, että mieheni on ollut minuun tyytymätön. Sellaisia huomautteluja ja piikittelyjä, jotka ennen sanottiin lämmöllä on viimeisinä aikoina sanottu ihan toisin. Se taas on saanut minut käpertymään entistä enemmän itseeni. Kumpikaan ei siis ole osannut tällä kertaa tehdä asialle mitään - vaikka aina ennen etäisemmät jaksot yhdessä ohitettu. Kuvittelin jotenkin, että näin käy nytkin, että yhdessä selvitään, kun vaan saadaan enemmän yhteistä aikaa - se on ollut nyt kortilla. Kesäksi oli vuokrattu mökki ja sitä odotin. Pidin miestäni itsestäänselvänä. Mulla ei koskaan tullut mikään muu vaihtoehto mieleenkän kuin se, että me selvitään kariokoista ja myrskyistä yhdessä. Iso virhe...

Alussa tunsin vain pohjatonta surua . Ja syytin kaikesta itseäni. Olinhan ollut aivan surkea vaimo. Niin surkea, että se lohtu pitää hakea muualta. Sitten nousi myös viha, suuttumus. Tunne siitä, että en ole ansainnut tätä. Ja samalla raivo siitä, että nää yhteiset vuodet ja monta yhteistä lasta eivät merkinneet miehelle mitään. Eivät ainakaan tarpeeksi jotta olisi oikeasti ottanut tunteensa puheeksi minun kanssani ennen toimintaa. Toisaalta meitähän on tässä parisuhteessa ollut kaksi kommunikaatio-ongelmaista. Kumpikaan ei ole osannut toimia rakentavasti.

Mies perui eropuheensa heti samana yönä. Edelleen mietin, että siksi koska yksi lapsista oli hereillä ja kuuli osan keskustelua. Ainakin sen, että mies haluaa eron. Oli itkenyt asiaa isälleen sillä aikaa kun kävin ajelulla. Joten kotona minua odotti itkevä lapsi ja mies joka halusi vielä yrittää. Kaksi tuntia tuli unta sinä yönä. Tämän 3 viikon aikana olen 3 yönä nukkunut 6-7 tuntia, muut menneet 2-4h unilla. Ahdistus on pahinta öisin. Alussa en voinut myöskän syödä mitään. Kiloja on lähtenyt jo 6.

Nyt tilanne on se, että olemme puhuneet, itkeneet, halanneet, nauraneet ja rakastelleet enemmän kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Kaikki hyvin? Ei ihan. Mies ei kestä enää puhua asiasta. Kyselee, että enkö jo ole päässyt sen yli. Ja että minun pitäisi vain luottaa, että suhde on ohi ja hän haluaa olla nimenomaan minun kanssani. Mies haluaa unohtaa, jatkaa elämää. Minä en pysty. Joten jos noudatan sitä kaavaa mitä olen noudattanut koko elämäni niin piilotan taas tunteeni, hautaan ne syvälle ja näyttelen että kaikki on hyvin, ei ahdista. Tämä on kaava, jonka opin jo lapsuudessa, perheessä alkoholiongelmaa ja isälläni salasuhde josta kuulin ulkopuoliselta vasta aikuisena. Ja tämä on juuri se kaava joka aiheuttaa etääntymisen, läheisyyden karttelun. Kun tulee liikaa asioita joita ei voi sanoa ääneen.

Mä olen näyden viikkojen aikana nauttinut siitä, että olen luullut avoimen keskustelun ja rehellisyyden tulleen suhteeseen. Sen, että voitaisiin sanoa asiat niin kuin ne on, niiden herättämistä tunteista huolimatta ja käsitellä ne yhdessä.

Nyt mulla on sellainen olo, että mies tosiaan ei vain kykene käsittelemään asiaa, ei käsitä kuitenkaan mun tuskan suuruutta ja oman ratkaisunsa vaikutusta minuun. Häpeää? Haluaa unohtaa? Mikä mun mielestä taas tarkoittaa sitä, että se asia haudataan mutta pulpahtaa väkisinkin esiin. Ehkä sitten taas kun on huonompi jakso - samanlaisena "ongelmanratkaisuna".

Tai sitten se, että kaikki välejä toiseen (mua 20v nuorempaan naiseen) ei ole katkaistu ja on siirrytty siihen vaiheeseen, jossa mies ei halua loukata mua eikä lapsia, mutta haluaa myös pitää uuden naisen (tytön).😭

Kaikkein hulluinta on se, että tämän kaiken sietämättömän kivun keskellä olen kokoajan nähnyt tilanteen mahdollisuutena. Mahdollisuutena parempaan ja molempia tyydyttävämpään suhteeseen.

Kraakku, aivan kuin oma tarinani. Tajusiko mies erosta ilmoitettuaan, mitä on tekemässä vai saiko lasten reaktio aikaan sen, että tuli katumapäälle? Asian käsittely meni meillä juuri saman kaavan mukaan. Toinen haluaa unohtaa ja jatkaa elämää. Miten tämä on mahdollista. Ensin ollaan aivan hullaantuneita toisesta naisesta ja jo seuraavana päivänä halutaan jatkaa vaimon kanssa. En voi käsittää. Itse mietin, jatkuuko suhde toiseen kuitenkin jollakin tasolla? Toisen viestien kyttääminen ja epäileminen ei minulle sovi. Jatketaanko epätietoisuudessa. Todella vaikeaa. Jaksamista🙂🌻

ASM kirjoitti 20.3.2014 14:55

Kraakku, aivan kuin oma tarinani. Tajusiko mies erosta ilmoitettuaan, mitä on tekemässä vai saiko lasten reaktio aikaan sen, että tuli katumapäälle? Asian käsittely meni meillä juuri saman kaavan mukaan. Toinen haluaa unohtaa ja jatkaa elämää. Miten tämä on mahdollista. Ensin ollaan aivan hullaantuneita toisesta naisesta ja jo seuraavana päivänä halutaan jatkaa vaimon kanssa. En voi käsittää. Itse mietin, jatkuuko suhde toiseen kuitenkin jollakin tasolla? Toisen viestien kyttääminen ja epäileminen ei minulle sovi. Jatketaanko epätietoisuudessa. Todella vaikeaa. Jaksamista🙂🌻

Saman olen huomannut kun olen viestejä lukenut, yhtäläisyyksiä löytyy. Itseasiassa aika monessa kertomuksessa on samoja piirteitä. Tuttuja kaavoja. Se on lohduttavaa ja samalla pelottavaa. Musta tuntuu uskomattomalta, että miehen mieli muuttui niin äkkiä, kovasta, varmasta päätöksestä haluun jatkaa. Sanoista "tunteet on kuollut" vakuutteluihin, että vielä välittää. On selittänyt tekoaan ikäkriisillä (2-kymppinen ihastui, hiveli itsetuntoa), epäillyt olleensa myös masentunut. Ehkä se uskoi myös, että minä en oikeasti enää välitä. Sanoi jo silloin yöllä ettei välttämättä usko/halua mitään pysyvään suhteen kanssa. Olen miettinyt oliko tää ainoo keino millä mies sai tuotua pahan olonsa ilmi ja julki tyytymättömyytensä meidän suhteeseen. Ja paljon olen miettinyt sitäkin, että ei ollut ajatellut käytäntöä lainkaan; sitä, että meillä, minulla ja lapsilla, on oikeasti tunteet eikä tuollaisen ilmoituksen jälkeen vain ratsasteta onnellisena auringonlaskuun.

Nyt tuntuu välillä, että häpeää. Lapsillekin on vain kerrottu, että meillä on kriisi, vaikeaa yhdessä ja yritetään sitä ratkoa. Ei olla puhuttu toisesta naisesta. Lapsille tämäkin tieto oli järkytys kun sanoivat, että ovat ajatelleet että kaikki on hyvin. Eihän me koskaan edes riidellä (ehkä pitäisi?). On ruvennut varmistelemaan, että enhän nyt vain kaikille kerro. Toisaalta mietin, että olisihan se tullut kaikille ilmi jos olisi lähtenyt...Sitäkin olisi voinut miettiä etukäteen.

Minä olen päättänyt, että en vakoile viestejä. Päätös on toki vaikea. Ja nythän mulla on toki tuntosarvet niin pinnassa, että näen epäilyttäviä merkkejä kaikkialla. Nyt keskityn itseni rakentamiseen. Käyn terapiassa, sinne pääsin nopeasti. Mies ei pariterapiaan suostu. Ei koe sitä itse tarvitsevansa. Mulle on kuitenkin nyt tärkeää se, että vahvistan itseäni jotta voin seistä myös omilla jaloillani onnellisena jonain päivänä jos tarvitsee. On opeteltava siihen, että onneni ei ole riippuvainen siitä, millä mielellä puolisoni on. Ja se on vaikeaa. On myös raskasta käydä läpi uudestaan lapsuutta, asioita joiden luulin jääneen taakse mutta nythän ne tunkevat pintaan. Aion myös opetella rakastamaan ja arvostamaan itseäni.

Hei 🌻🙂🌻
Kraakku: ikävä, että jouduit liittymään tähän petettyjen joukkoon.
Mieleeni tuli jotenkin heti, että ei tuo suhde noin nuoreen naiseen tule kestämään. Tottakai se hivelee miehesi itsetuntoa mutta nuoret naiset harvoin valitsevat pysyvän elämänkumppanin, joka huomattavasti vanhempi, kuin he itse ovat. Aikansa pyörittävät ja loppu voi tulla hyvinkin pian.
Meillä toisena naisena oli tuttavamme, meitä vanhempi nainen, eikä sekään suhde kestänyt.
Raskasta on kuulla tulleensa petetyksi ja omakohtaisesti voin sanoa, että luottamuksen palaaminen vie aikaa, vaikka yhdessä päättäisittekin jatkaa.
Tuttua on myös tuo, ettei aiheesta saisi puhua...
Kuitenkin: hyvä, että sinä hait ammattiapua, samoin tein itsekin mutta meilläkään ei mies ollut halukas pariterapiaan.
Toivon sinulle kovasti voimia tunteiden käsittelyyn ja uskoa huomiseen.
Alkushokki on aina pahin...siitä kun ylitse pääsee jaksaa jo paremmin.

Mieheni yrittää päästä tasapainoon tapahuneen jälkeen ja haluaa unohtaa. Nainen soittelee ja ahdistelee. Hänen päämäränään on tuhota mieheni avioliitto. Hän on sen sanonut. Miten epätoivoinen ja kostonhimoinen naisen täyty olla. Olin jo varma, että selviämme, mutta nyt olen taas epätoivoinen. En halua tätä loppuelämääni.

ASM kirjoitti 23.3.2014 19:6

Mieheni yrittää päästä tasapainoon tapahuneen jälkeen ja haluaa unohtaa. Nainen soittelee ja ahdistelee. Hänen päämäränään on tuhota mieheni avioliitto. Hän on sen sanonut. Miten epätoivoinen ja kostonhimoinen naisen täyty olla. Olin jo varma, että selviämme, mutta nyt olen taas epätoivoinen. En halua tätä loppuelämääni.

Toisesta naisesta on tullut jätetty. Hän on luultavasti ollut korviaan myöten rakastunut, maalaillut yhteistä tulevaisuutta miehesi kanssa ja vuoren varmasti uskonut siihen. Nyt kun miehesi onkin päätynyt jatkamaan elämäänsä kanssasi teidän parisuhteessanne, tämä on järkyttänyt toisen naisen raiteiltaan. Hän on todellakin saattanut omana selviytymiskeinonaan ajatella, että koska ei saa miestäsi, et saa sinäkään ja yrittää nyt tehdä kaikkensa heittääkseen kapuloita rattaisiin.

Uskon, että tämä vaihe on varmasti raskasta ja aiheuttaa epätoivoa, mutta koita nähdä sen valoisampi puoli. Miehesi näkee nimittäin nyt myös tästä naisesta ihan eri puolen. Vaaleanpunaiset lasit putoaa. Hän saattaa kysyä itseltään, tuollaisen ihmisenkö kanssa olin valmis lähtemään. Kääntäkää tämä vaihe yhteiseksi vahvuudeksenne. Puhukaa ja tukeutukaa toisiinne. Teidän on nyt yhdessä oltava yhteisenä rintamana torjumassa tämän naisen aiheuttamaa kiilaa väliinne jos todella haluatte jatkaa yhdessä.

Voimia ja uskoa parempaan!