Sain vihdoin luettua koko viesti ketjun läpi. Aikaa meni monta päivää, sillä välillä piti käsitellä omia tunteita. Olen aidosti pahoillani teidän kaikkien puolesta ja samalla liityn joukkoonne petettynä puolisona.

Puolisoni kertoi ensin, että kipinä on kadonnut. Sitten muutama päivä siitä eteenpäin asia olikin jo niin, että rakkaus oli rakkautta ystävää kohtaan. Sitten otettiin jo sormukset pois. Virhe jota kadun ja oman sormuksen laitoin takaisin sormeen, jotta vahvistaisin me-henkeä. Sen jälkeen hän kertoi pussailleen toisen miehen kanssa pari viikkoa takaperin. Ja sanoi, että hän ajattelin totuuden lopettavan tämän koko kriisin. Mutta olen niin hölmö etten vieläkään ymmärtänyt häntä jättää.

Oikeastaan juuri siitä, että hän oli vieraillut sen miehen luona kertomatta minulle aloitti koko kriisin minun osaltani. Hän valehteli jo silloin, että mitään ei ole tapahtunut ja syytti minua kun en luottanut. Vaisto kertoi, että se ei ollut totta.

Nyt hän on kertonut olleensa onneton jo pitkään, pari vuotta. Olen aina ajoittain kysynyt onko hän onnellinen ja meneekö meillä ihan hyvin ja aina vastaus on ollut positiivinen. Kukaan lähipiiristäkään ei ole huomannut hänen olevan onneton ja kaikki ovat luulleet, että meillä menee hyvin. Minä myös.

Olin siis todella rikki jo siitä, että hän ei rakasta minua kuten ennen. Sen lisäksi tämä pettäminen. Hän on kuulemma jo pitkään toivonut, että löytäisin jonkun toisen ja lähtisin. Hän ei kuulemma voi tehdä minua onnelliseksi. Olen ollut kolme viikkoa sairaslomassa ja pikku hiljaa alan toipumaan. Haluan jo takaisin töihin.

Puolisoni puheet ja eletty historia sai minut epäilemään, että hän on masentunut, uupunut tai jotain. Lopulta sain varattua hänelle ajan lääkäriin. Määrittelemätön masennus on tämän hetkinen diagnoosi. Se tarkentuu jatkotutkimuksissa ensi viikolla. Hän on kuulemma tyhjä. Ei ole mitään mitä antaa. Ei pysty keskustelemaan parisuhteesta. Haluaisi minun olevan nyt hänen tukena. Minusta on todella epäreilua vetää toinen ensin alas tälläisillä asioilla ja sitten itse sulkeutua ja jättää toinen roikkumaan löysään hirteen. Nyt minun pitäisi olla käsittämättömän vahva ja odottaa. Mistä löydän voimia tilanteeseeni. Minulla ei ole mitään lupausta tulevaisuudesta hänen kanssaan eli miksi jäisin tähän tilanteeseen.

Lainaus mariella: Järkyttävintä oli se hänen putoamisensa syvään masennukseen asian paljastumisen myötä.
Tuolloin minun piti, petettynä jaksaa olla se, joka pyöritti arkea, käyttäytyi lapsille normaalisti, vaikka he kuulivat asiasta. Siis kaikenkaikkiaan vahva tukipilari, joka näytti ulospäin sen, että elämästä selvitään, vaikka vaikeuksia onkin.

Minulla on siis sama tilanne kuin sinulla mariella on ollut. Perhe ja koti on kaatunut sairaslomani aikana minun niskaan puolison vetäytymisen ja masennuksen johdosta. Vaikka juuri minun pitäisi saada nyt surra ja rakentaa itseni uudestaan.

Monet keskusteluyritykseni ahdistaa häntä. Välillä iltaisin/öisin olen saanut yhteyden. Se tuntuu mukavalta, mutta sitten tulee uusi päivä ja yksinäisyys valtaa minut. Ehkäpä taas illalla pystymme keskustelemaan.

Hei 🌻🙂🌻
Uusin kirjoittaja jälleen...Meillä löytyy todellakin samankaltaisuutta ja uskon, että itselläni juuri tuo tilanne aiheutti sen, että koteloin omat tunteeni syvälle itseeni ja tilanteeni kehittyi masennuksen tasolle. Ensin todettiin minulla traumaattinen kriisi ja jokunen kuukausi siitä masennus.
Apua on saatavilla mutta täällä lähimmät n.100km. päässä. Sekin on vaikuttanut siihen, ettei käyntejä ole aina helppo järjestää. Ensimmäisen psykiatrin kanssa emme päässeet puun juurta pidemmälle.
On tosi huonoja päiviä, välillä parempiakin. Varsinkin silloin, kun muualla asuvat lapset (osa töissä, osa opiskelemassa) tulevat käymään, koen jopa ilon tunteita.
Miestäni ajatellessani koen surua, ehkä vihaankin siitä, miksi hän teki näin? Miksi ei puhunut minulle, vaan jollekin toiselle. Minulle hän totesi asioiden olevan hyvin.
Toki näin hänessä muutoksia mutta vaikea yrittääkään niitä tuoda esille, kun toinen kiistää kaiken.
Siitähän tosiaan seurasi se masennus. Nyt mieheni on kiitollinen siitä, etten antanut tuolloin periksi epäilyistäni, sillä hän oli jo tosi huonossa kunnossa.
Tätä toista naista vihaan. Hän niin ovelasti, muka ollen huolissani sairaudestani, ujutti itsensä miehen uskotuksi. Myös aloitteet seksin yrittämiseen tulivat häneltä; oli sitten ihmetellyt miehen potenssiongelmaa, kun homma ei mennytkään hänen suunnitelmansa mukaan.
Mies kertoi, että häntä vietiin, kuin tahdotonta sätkynukkea. Alkoi nousemaan viha, inho naista kohtaan siitä, ettei tämä jätä rauhaan. Kysyin, miksi et sanonut, että lopetetaan tämä. Ilmeisesti siinä vaiheessa pelkäsi naisen tuovan asian minulle julki.
Raskasta on huolehtia masentuneesta puolisosta tuossa tilanteessa.
Miten Sinä itse työstät omia tuntemuksiasi pettämisestä ja muutenkin???
Kovasti voimia sinulle nyt, kun joudut olemaan perheen tukipilari 🌻🙂🌻t

Lainaus mariellalta:
Miten Sinä itse työstät omia tuntemuksiasi pettämisestä ja muutenkin???

Olen puhunut tilanteesta hyvän ystäväni kanssa. Olen järjestänyt meille parisuhdeneuvontaa. Pääsen ensi viikolla keskustelemaan ammattilaisen kanssa. Aika monipuolisesti haen apua tilanteeseen. Lisäksi olen kuunnellut paljon musiikkia ja laualanut mukana sekä kirjoittanut päiväkirjaa.

Teidän kertomukset antoivat myös lohtua. En ole ainoa tässä tilanteessa.

Olen pohtinut, että mitä olen tehnyt väärin ja missä olen epäonnistunut. Syyllistänyt siis itseäni. Ymmärrän, että on väärin syyllistää itseänsä, mutta minkä näille ajatuksilleen mahtaa 😑❓ Toinen olisi voinut ratkaista asian eri tavalla ja puhua minulle tuntemuksistaan aiemin. Myöhäistähän sitä nyt on surkutella.

Päivä kerrallaan tässä on mentävä. Se on jotenkin tosi outoa minulle, koska minulla on aina ollut selkeä päämäärä elämässä. Perusturvallisuus on tavallaan viety pois ja en voi enää siihen nojata. Tulevaisuus on nyt tuntematon. Se on omalla tavallaan kamalaa. Olen remontoinut yhteistä kotiamme ja suunnitellut tulevaa. Nyt ne tuntuvat merkityksettömiltä. Ei enää huvita laittaa omia rahoja taloon, kun sen voi menettää. Haen elämälle uutta sisältöä ja keskityn lapsiin ja kodin siivoukseen. Töissä saan muuta ajateltavaa ja toivottasti jaksan keskittyä töihin. Kävin ostamassa kukkia kotiin, jotta olisi jotain kaunista katsottavaa. 🙂🌻

Hei🌻🙂🌻
Jatkoa hieman...mikäli vaimollasi on ollut jo pidempään tuo huonompi jakso, se on ehkä vaikuttanut myös siihen, että hän ei koe Sinua kohtaan mitään tunteita. Masennus kaventaa ihmisen tunne- elämän ja lopulta latistaa kyvyn tuntea mitään läheisiä kohtaan.
Tuskin ne tunteet roihuavat muuallakaan tuossa tilassa. Uskon, että se on enemmänkin vaimoltasi testausta oman tunne- elämän toimivuudesta.
Sinuna en luovuttaisi teidän suhteessanne vielä tunnepuoleen liityin.
Vaimosi täytyy hoitaa itsensä ensin kuntoon: tuossa tilassa ei voi tehdä mitään päätöksiä suuntaan tai toiseen, koska psyyke ei ole kunnossa.
Samankaltaisesta alkavassa masennuksessa myös mieheni petti. Suhde teki sen, että tuli maanisia oireita ja kotona minun syyttelyni vainoharhaiseksi, kun epäilin pettämistä alkoi. Oikeastaan jo kesän ennen pettämistä, hän käyttäytyi minua kohtaan aivan, kuin en olisi ollut olemassa hänelle. Nyt jälkikäteen hän on huomannut kaikki virheensä ja parin kuukauden sairasloma pettämisen paljastuttua oli hänelle tarpeeseen.
Perheterapiaan menoa yritimme mutta se kaatui siihen, että hänen on vaikea puhua vieraan kanssa.
Puheet pettäjänaisenkin kanssa olivat olleet hyvin pintapuolisia.
Seksialoite tuli naiselta ja mies ei pystynyt siihen. Onneksi niin näin jälkikäteen ajatellen mutta silloin se lienee ollut häpeällinen hetki.
Uskon, että saat vielä yhteyden vaimoosi. Masennus vie mielenkiinnon kaikkeen mutta tunnelukkojen auettua tilanne paranee.
Minulla todettiin myös masennus hiljattain. Se johtunee siitä, että patosin tunteet hyvin pian tapahtuneen jälkeen sisälleni. Nykyään, jos asia tulee puheeksi esim.hoitavan lääkärini (minullahan on fyysinen sairaus) kanssa, heti alkaa itkettämään. Vieraalle, luotettavalle taholle on helpompi näyttää tunteensa, kuin esim. läheisille. Haluaako sitä ehkä jotenkin säästää heitä tai ei muuten vaan kykene.
Voimia kovasti Sinulle, tilanteesi ei ole helppo mutta ammattiapu ja aika antaa toivoa. 🌻🙂🌻

mariella kirjoitti 15.11.2013 0:51

Hei🌻🙂🌻
Jatkoa hieman...mikäli vaimollasi on ollut jo pidempään tuo huonompi jakso, se on ehkä vaikuttanut myös siihen, että hän ei koe Sinua kohtaan mitään tunteita. Masennus kaventaa ihmisen tunne- elämän ja lopulta latistaa kyvyn tuntea mitään läheisiä kohtaan.
Tuskin ne tunteet roihuavat muuallakaan tuossa tilassa. Uskon, että se on enemmänkin vaimoltasi testausta oman tunne- elämän toimivuudesta.
Sinuna en luovuttaisi teidän suhteessanne vielä tunnepuoleen liityin.
Vaimosi täytyy hoitaa itsensä ensin kuntoon: tuossa tilassa ei voi tehdä mitään päätöksiä suuntaan tai toiseen, koska psyyke ei ole kunnossa.

Niin kai se on, että minun on vain odotettava ja opeteltava olemaan tässä epämääräisessä tilassa. Toivottavasti en itse masennu tässä tilanteessa.
Tällä hetkellä oleminen ja yhteyden hakeminen on vaan niin yksipuolista. Ei ole lainkaan kosketusta toisen taholta, mutta kai se masennus sitten tekee sen kaiken. Tää muutos on vaan ollut niin äkillinen. Vielä kolme viikkoa sitten elämä oli ihan erilaista. Miksi toinen on kärsinyt hiljaa yksin sanomatta mitään. Kysyttäessäkään ei ole kertonut totuutta omasta pahasta olosta.

Haluan saada meidän välit kuntoon ja uskon, että meillä molemmilla on kasvunpaikka.
Tällä hetkellä minusta vaan tuntuu, että mä olen yksin parisuhteessa...😞

Hei 🌻🙂🌻
Hyvä, että sinulla on mahdollisuus työstää tunteitasi, ettei käy niinkuin minulle 😭
Ja ei meilläkään puoliso puhunut omista tuntemuksistaan, vaan petti. Olisin kyllä kuunnellut, sillä joku aika aiemmin totesin, hänelle, etten jaksa tätä elämää tämmöisenä. Mies ohitti sen sanomalla, että kaikki on ok ja vaan jatkoi kiihtyvällä tahdilla työntekoa.
Petetyn ei kannata syyllistää itseään. Olisihan vaimosi voinut puhua sinulle olostaan, eikä mennä tekemään liittoa rikkovia asioita.
Älä siis missään nimessä syytä itseäsi.
Minä yritin mutta toinen ei halunnut kertoa tai tiedostaa sitä, että tarvitsemme keskustelua syvemmin.
Voimia Sinulle ja tännehän voi purkaa syvimpiä ajatuksiaan, itse koen tämän hyväksi 🌻🙂🌻

Hei🌻🙂🌻
Hieman jatkoa vielä: minulla on tunne, että olen aina ollut yksin tässä parisuhteessamme. Mieheni on aina ollut erittäin työkeskeinen ja sitten omat harrastukset ( tässä kotona kuitenkin tapahtuvat ) ovat vieneet hänen kiinnostuksensa ja voimansa.
Pikkuhiljaa olen jäänyt taka-alalle.
Edes vaikea sairastumiseni fyysisesti ( isoja leikkauksia päähän ja muualle) ei ole mielestäni pysäyttänyt häntä.
Tässä tilanteessa hänen on ollut ilmeisen vaikea sitten enää lähestyä minua oman pahanolonsa tai muiden outojen tuntemustensa kanssa.
Ero olisi minulle ehkä se paras, uuden elämän alku. Mutta: minä äitinä ajattelen lapsia. He selkeästi eivät halua meidän eroavan.
Positiivista on ollut se, että mieheni, oman masennuksensa kautta vauhtikauden jälkeen, on herännyt huomaamaan perheen ja minunkin arvoni. Yksi miniöistä kysyi minulta, että tapahtuiko se nyt sitten liian myöhään...
Vaikeinta oli se viime syksy: luulin jo tulleeni itse sekopäiseksi, kun epäilin ääneen miehen outoa käytöstä ja hän vain kiisti kaiken leimaten minut, jopa lasten kuulleen, vainoharhaiseksi.
Kaksi kuukautta älytöntä painetta asioiden suhteen. Toisaalta, kun totuus pettämisestäkin selvisi, olin jollain tapaa helpottunut. En siis ollutkaan silloin väärässä. Lähellä oli jo mielenterveyden menettäminen tuolloin itseltä.
Ehkä se vaan on niin, että ne lähimpien teot satuttavat eniten ja kaikkea ei voi kerralla unohtaa.
Paljon voimia teille kaikille, jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa 🌻🙂🌻

Olet mariella kyllä uskomattoman vahva ihminen. 🙂🌻

Moni muukin täällä on todennut, että on aiemin ajatellut pettämisen lopettavan suhteen kerta heitolla. Totuus on kuitenkin toinen, kun se osuu omalle kohdalle. Yhteinen pitkä historia, lapset ja kaikki perheen eteen tehty työ kääntää ajatuksen anteeksi annon puolelle.

Kyllä minä tiedän, että olen tehnyt virheitä ja ottanut parisuhteen välillä itsestään selvyytenä. Olen kuitenkin aina pyrkinyt irrottautumaan stereotyyppisestä miehestä. En ole osannut istua siihen rooliin. En seuraa urheilua, minulla on yksi harrastus, joka vie yhden illan viikosta. Aloitin uimisen noin vuosi sitten ja siihenkin otin aikaa siten, että käyn uimassa aamuisin, jotta se ei olisi pois perheeltä. Olen todella perhekeskeinen mies. Remontoitava talo ja tunnin mittaiset työmatkat toki syö sitä aikaa pois perheeltä. Olen aina harmitellut sitä, että en ehdi olla lasten kanssa niin paljon kuin haluaisin. Olen ollut viime vuosina todella väsynyt kotitöiden ja ansiotöiden kanssa. Minä en ole jättänyt kaikkea kotona puolisoni vastuulle vaan olen tehnyt osuuteni ja välillä varmaan enemmänkin. Väsymyksen takia en ole jaksanut kiinnittää niin paljoa huomiota parisuhteeseen. Ne pienet tekemättömät asiat ja sanat ovat varmaan osaltaan ajaneet meitä kauemmaksi toisistamme. Silti koko ajan olen rakastanut. Olen ajatellut, että tämä on nyt elämän ruuhkavuosia ja kunhan lapset kasvavat ja menevät kouluun niin voimme irrottautua ja lähteä välillä kahdestaan kaupungille kauppaan, kahville tai teatteriin. Nyt kun ajattelen niin esim. Mannerheimin lastensuojeluliiton hoitajin palkka kahdelta tunnilta on noin 17 euroa. Niin pieni summa siitä, että saa hetken kahdenkeskistä aikaa.

Sitä samaa ymmärrystä toivoisi toki kumppaniltakin. Minäkin olen useasti kysynyt oletko onnellinen ja edes silloin ei ole kertonut totuutta. Nyt eletty elämä tuntuu osittain petokselta. Viime kesänä ollessamme mökillä saunassa hän sanoi rakastavansa minua ja mökillä olo sai muistamaan miksi minuun rakastui. Kesällä vielä suunniteltiin häitä vuodelle 2014 (me olemme siis avoliitossa) Muutama kuukausi myöhemmin tilanne on ihan toinen ja nyt sanoo ettei muista mökillä tapahtunutta.

Ehkei toista voi koskaan tuntea täysin. Keskustelemalla voidaan asioita selvittää ja muuttaa tilanteita molempien kannalta mielyttäväksi. Ennen kaikkea tahdon, että meillä kaikilla on hyvä olla. Olen varmaan tahtonut sitä niin pajon, että olen unohtanut oman hyvin vointini ja kuinka se vaikuttaa kaikkiin perheen jäseniin.

Osaan tunnistaa omat virheeni ja haluan kasvaa ihmisenä. Kunpa se olisi aidosti molemmin puolista.

Olen jossain määrin myös tuntenut olevani tässä parisuhteessa yksin. Niinkuin sinäkin, mariella, niin minäkin olen tuntenut itseni arvottomaksi. Hassua, että puolisoni on sitä tuntenut myös. Se varmaan johtuu siitä, että en ole aina osannut kommentoida tai aidosti kuunnella hänelle tärkeitä asioita.

Nyt olemme kotona keskustelleet siitä onko ihminen pohjimmiltaan eläin. Vain molekyylien ja kemikaalien summa joka toimii viettien ja vaistojen varassa. Itse ajattelen, että meidät erottaa eläimestä kykymme jäsentää asioita, pohtia niitä ja tehdä valintoja. Mitä mieltä te muut olette 😐

Hei🌻🙂🌻
Itse erottaisiin ihmisen eläimestä sillä, että meillä pitäisi olla kyky ajatella asioiden mukanaan tuomia kokonaisuuksia, eikä olla viettien vietävissä.
Pettämistäkin ohjaa joku vietti mutta sen voi torjua nimenomaan ajattelemalla sitä, mitä kaikkea se kokonaisuudessaan tulee aiheuttamaan.
Pettäminen rikkoo perheitä, aiheuttaa surua ja tuskaa, sekä aikuisille, että lapsille.
Eläimistähän sanotaan, että ainoastaan joutsenilla on sama kumppani elinikänsä. Mieluummin itse olisin joutsen, kuin joku muu jatkuvasti omien mieltymyksensä mukaan kumppania vaihtava yksilö 🌻🙂🌻

Ps. Petokselta tuntuu minusta myös se, että kertoessani pariin kertaan ennen tätä uskottomuutta miehelleni pahasta olostani tässä avioliitossa, hän taputti kiireisenä minua olalle (kuin koiraa) ja sanoi hyvin iloisesti, että kyllä me tästä selvitään.
Eipä sitten selvittykkään hänen tavallaan elää.
Luulen, että tämä pysäytti hänet mutta miten pitkäksi aikaa???
Sen aika näyttää 🌻🙂🌻

Hei🌻🙂🌻
Sunnuntai-ilta...yksin kotona sisällä. Nyt olisi ollut erinomainen hetki viettää laatuaikaa puolison kanssa yhdessä mutta hän valitsee mieluummin työnteon: hallin siivouksen.
Eiköhän tämä kerro aika paljon siitä, miten kiinnostunut hän ihan OIKEASTI on minusta.
Meillä ei ole lepopäiviä, koska työ on miehen harrastus.
Pärjään yksinkin; olen vuosien varrella tottunut siihen. Mutta se, että muutoksen tulisi tapahtua myös teoissa, ei yksistään puheissa.
Viime kesäkin meni päin p....ttä: kun hänen masennuksensa aikana sovittiin, että sitten rauhoitutaan, istuskellaan terassilla jne. menin tähän halpaan.
Karu totuus on, että hän jälleen suurimman osan ajasta puuhasteli omiaan.
Jotkut eivät vaan kertakaikkiaan muutu.
Miten teillä muilla on mennyt, toivottavasti paremmin 🌻🙂🌻

Me paistettiin yhdessä lettuja lapsille. Sitten kävin nukuttamassa lapset. Sen jälkeen istuttiin sohvalla kaukana toisistamme. Puoliso puuhaili koneella ja kirjoitteli yhteisen tuttavamme kanssa. Minä ihmettelin, että mitä tekisin. Aloin lukemaan kirjaa. Sitten puolen yön aikaan päästiin keskustelun makuun kun hän irrottautui koneestansa. Yhden aikaan nukkumaan ja 6.30 ylös ja töihin. Tyhmää valvoa, mutta kaipaan vaan niin sitä keskusteluyhteyttä.

Mun puoliso on myös yksityisyrittäjä ja nyt tuntuu, että hänelle työnteko on kaikista tärkeintä. Vastaa asiakkaiden sähköposteihin iltamyöhällä.

Mä oon niin ärsyttävästi odottajan roolissa koko ajan.

Hei🌻🙂🌻
Yhteistä meillä on, että mies on myös yrittäjä ja hyvin sitoutunut työhönsä .
Keskustelut jää iltamyöhään ja sehän ei ole paras aika puhua juuri ennen nukkumaanmenoa. Mikäli joku asia jää vaivaamaan, tahtoo olla vaikeaa saada unta 😐
Pitäisi järjestää aikaa päiväsaikaan ja sitten solmuja avata tarpeen tullen myöhemmin.
Usein se on järjestelyistä kiinni, miten homma toimii.
Jospa me saisimme pienin askelin muutosta näihin arjen sekä pyhäpäivien rutiineihin.
Periksi en ole vielä antanut ja toivon, ettet niin tee sinäkään 🌻🙂🌻

Ihan helposti en aio periksi antaa. Puoliso on nyt saamassa apua masennukseensa. Minusta on vähän hankala puhua puolisosta, kun mä olen yksin tämän parisuhdekriisin kanssa. Toinen on masentunut, ei pidä sormusta ja kokee ettei vielä pysty puhumaan parisuhteesta ja ei kykene minkäänlaiseen läheisyyteen. Ei voi edes koskettaa minua ja ei halua minun koskettavan häntä. Siksi alkaa tuntua, että puoliso on väärä termi. Mutta siis joo, en haluaisi antaa periksi. Nyt tuntuu siltä, että katson tilanteen kehittymistä ainaki joulun yli. Yritän jaksaa tätä tilannetta vaikka se onkin vaikeaa. Olisihan tämä paljon helpompaa parina. Hän hylkäsi myös lääkärin ehdotuksen, jossa kävisimme parina psykologilla. Ei ole vielä valmis semmoiseen, kun ei tiedä itse mistään mitään. Mä olisin tarvinnut yhteistä käyntiä, mutta ei sillä tunnu olevan väliä. Odottaa kuitenkin minun olevan kuin ei mitään ja ottavan päävastuun lapsista ja kodista.

Onneksi sain keskusteluapua työterveydestä. Tänne kirjoittaminen myös auttaa. Terveyskeskuksesta ovat yhteydessä kunnan kotiapuun, josta ovat yhteydessä meihin. Sieltä on mahdollista saada lastenhoitoapua kotiin. Hain myös lapsille päiväkotipaikkaa ja odotan yhteydenottoa sieltä. Tärkeintä on nyt saada lapsille hoitopaikka, jotta toinen saa helpotusta arkeen ja pääsee kuntoutumaan ja voi tehdä töitä jo päivällä. Ehkei sitten tarvitse yöllä keskustella. Kotiapu on varmaan suurempi apu minulle. Minulla on aikaa hoitaa taloutta ja itseäni, kun joku on hoitamassa lapsia. Tai enhän minä tiedä käykö se apu iltaisin vai päivällä... 😐

Tänään oli parempi päivä ja keskustelu psykologin auttoi minua rentoutumaan. Vasta tänään tajusin miten jännitystilassa kroppani on ollut viime viikot. Stressi on melkoinen ja nukkuminen vaikeaa.

Hei 🌻🙂🌻
Waiting4Love: hyvä, että olet saanut käytännön järjestelyjä tehtyä. Olisi kyllä ollut hyvä, jos pariskuntana olisitte psykologin luo voineet mennä. Meillähän mies aikoinaan kieltäytyi pariterapiasta. Koki olevansa kunnossa kun pahin masennus väistyi pettämisen jälkeen. Minä puolestani ajattelin tuolloin, että se olisi yhdistänyt meitä pariskuntana. Toisaalta pelkäsin, että hän kieltäytyi sen vuoksi, ettei pystyisi ammatti-ihmiselle valehtelemaan, koska oletuksena minulla edelleen on, että tässä pitkässä liitossa on muitakin asioita, jotka on salattu minulta, lukuunottamatta yhtä, joka tapahtui n.20 vuotta sitten miehen ollessa reissuhommissa. Siitäkään hän ei ole kertonut kaikkea.
Käykö vaimosi kuitenkin yksin psykologin luona? Psyykkistä apuahan hän ehdottomasti tarvitsee.
Mietin vaimosi uskottomuutta; olisiko ollut enemmälti pakoa arjesta? Teillä on pienet lapset ja elämän ruuhkavuodet meneillään. Silloin voi kuvitella jonkun "pelastavan" kaikesta?
Kuitenkin se puoliso on tärkein, häneen pitää pystyä turvautumaan. Paljonko masennuksen takana on syyllisyyttä tapahtuneesta? Ilmeisesti hän ei enää pidä yhteyttä tähän toiseen?
Meillä on nyt asetettu deadline jouluksi: jos en lopeta puheita uskottomuudesta, mies lähtee. Hän ei jaksa tätä meidän kriisiämme enää puida 😭