Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika

Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika

Käyttäjä Kallan tuoksu1 aloittanut aikaan 04.08.2015 klo 12:16 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Kallan tuoksu1 kirjoittanut 04.08.2015 klo 12:16

Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.

Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!

Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.

Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?

*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.

Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?

Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.

Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.

*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?

Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.

Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.

* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.

Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.

Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.

Käyttäjä lämminverinen+ kirjoittanut 19.04.2017 klo 15:44

Hei kaikki! Nyt on kulunut 3 vuotta ja 4 kk kun sain tietää mieheni pitkästä suhteesta toiseen naiseen. Suhde on kuulemma ollut säännöllistä mutta harvoin tapahtunutta, noin 5 kertaa vuodessa. Vuosia on ollut 15. Nämä edelliset Keatonin ja Mariellan ja monien teidän muiden kertomukset sai minut kirjoittamaan.

Me päätimme jatkaa. Olen koko ajan ollut positiivinen ja halunut uskoa tulevaisuuteen. Mieheni on muuttunut ja tunnen olevani hänelle rakas ja tärkeä. Mutta mikään ei vie pois sitä surua, mikä iskee milloin haluaa. Olen antanut anteeksi miehelleni ja jopa tälle toiselle naiselle joka tapaili miestäni vaikka tiesi että olen olemassa.

Sain eilen tietää että eräs ystävättäreni, joka on ollut hiljaa reilun vuoden ajan, on eronnut vuosi sitten. Hän jätti miehensä koska mies oli pettänyt. Olen aina mielessäni ajatellut että ystävättäreni mies on sen oloinen kuin hänellä olisi jotain salattavaa, hermostunut, silmät pälyilee eikä rauha näy missään tilanteessa. Ystävättäreni erosi, jätti miehensä' ja muutti toiseen kaupunkiin. Nyt minun päässäni pyörii, olinko tyhmä kun itse jäin. Mikä erottaa meidät, kaksi ystäväpariskuntaa toisistaan? Molempien miehet petti, minä jäin, ystävätteni lähti.

Mieleni on sekaisin! Eilen kaikki asiat kaatuivat uudestaan päälleni ja sain aikaan tunnemyrskyn mieheni ja itseni välille. Elämämme on sujunut muuten ihan hyvin, koen olevani hyväksytty, haluttu ja rakastettu mutta nuo hurjat tunteet ryöpsähtävät päälle aivan varoittamatta. En taida pystyä niitä hallitsemaan.

MInullakin on noiden petturivuosien ajalta muistoina lapsieni häitä, lastenlasten ristiäisiä plus kymmeniä muita yhteisiä perhetilaisuuksia. JOkainen tilaisuus on tuonut valokuvia jotka tuovat muistoja. Katselen kuvia ja mietin että tuolloinkin sinulla oli toinen ja tuolloin olit toisen kanssa.

Mutta ehkäpä olenkin vain laskelmoiva, haluan pysyä tässä kun olen rakastettu ja talous turvattu. Perheeni on onnellinen, nytkin vietimme Pääsiäistä ison ruokapöytämme ääressä ja 10 henkinen perheemme nautti yhdessäolosta. Olenko valmis rikkomaan sen, en taida olla. Voinhan itse elää niin kuin parhaaksi näen. Nyt on parasta olla tässä. Pääsen eläkkeelle muutaman vuoden kuluttua, ehkä sitten mietin uudestaan, tai en mieti! Tällä hetkellä en oikein tiedä. Tsemppiä teille ja myös itselleni!

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 19.04.2017 klo 17:48

Uskottomuus on niitä suurimpia loukkauksia,joita parisuhteessa tapahtuu. Se vie uskottavuuden koko suhteelta. Aina on ns lieventäviä asianhaaroja miksi se tapahtui ja uskoton mielellään niitä tarjoilee. Asia ei kuitenkaan selittelemällä parane. On tullut särö suhteeseen ja sitä voi liimailla,mutta täysin eheäksi sitä ei enää saa.
Anteeksi voi tietenkin antaa petolliselle kumppanille ja suhdetta jatkaa,mutta mikään ei ole enää samaa. Aina on taustalla pelko,se teki sen jo kerran,miksei toisenkin ja tämän asian kanssa on elettävä.

Käyttäjä Mirkkulinen kirjoittanut 20.04.2017 klo 10:21

Olen Mollyanin kanssa samaa mieltä. Uskottomuus (tai tarkemmin sanottuna viimeistään sen paljastuminen) tuhoaa jotain lopullisesti. Parisuhde ei ole enää se sama kuin ennen pettämistä. Voi olla, että on aavistanut (tai jopa tiennyt), että kaikki ei ole niin kuin pitäisi, mutta jotenkin sitä haluaa uskoa, ettei aavistukset osu oikeaan.. ylläpitää edelleen mielikuvaa hyvästä, luottamuksellisesta suhteesta. Yrittää vaientaa ne epäilyksen äänet.
Olen joskus ajatellut, että ehkä paperiarkki kuvaa tilannetta hyvin. Jos otat sileän paperin, rypistät sen käsissäsi pieneksi mytyksi ja yrität sen jälkeen jälleen suoristaa sen, et sitä enää alkuperäiseen sileyteen saa..
Vaikeuksineen ja haasteineenkin parisuhde on ehkä ennen ollut kuin tuo sileä paperi. Oltu yhtä, yhdessä. Pettämisen paljastuminen rypistää suhteen samalla tavalla kuin tuo sileä arkki ryttyiseksi paperimytyksi. Ja mitä pidempään pettäminen on jatkunut, sitä pienempään myttyyn ja sitä pidemmän ajan paperi on ollut rytyssä ja sitä vaikeampaa se on saada sileäksi.
Jos yhdessä päätetään jatkaa, yritetään sitä paperia pala palalta suoristaa. Vaikka se saataisiin suht sileäksi, jää siihen edelleen ryppyjä. Paperissa on sileitä kohtia - niitä hyviä aikoja, kun kaikki tuntuu olevan taas hyvin, mutta myös niitä ryppyjä - hetkiä. jolloin jokin asia nostaa pettämisen jälleen esiin, tunteet pintaan, aikojenkin päästä.. ajan myötä ne rypyt ehkä pienenevät, mutta kokonaan ne eivät katoa. Jotain on rikki, lopullisesti. Se sädekehä suhteen ympäriltä särkynyt - tai ainakin himmennyt. Ehkä se "lapsenusko" suhteesta kadonnut. Ei enää voi ajatella, että muille käy niin, ei meille.

Käyttäjä Serpentiini kirjoittanut 20.04.2017 klo 21:38

lämminverinen+ kirjoitti 19.4.2017 15:44
Sain eilen tietää että eräs ystävättäreni, joka on ollut hiljaa reilun vuoden ajan, on eronnut vuosi sitten. Hän jätti miehensä koska mies oli pettänyt. Olen aina mielessäni ajatellut että ystävättäreni mies on sen oloinen kuin hänellä olisi jotain salattavaa, hermostunut, silmät pälyilee eikä rauha näy missään tilanteessa. Ystävättäreni erosi, jätti miehensä' ja muutti toiseen kaupunkiin. Nyt minun päässäni pyörii, olinko tyhmä kun itse jäin. Mikä erottaa meidät, kaksi ystäväpariskuntaa toisistaan? Molempien miehet petti, minä jäin, ystävätteni lähti.

Erittäin hyvää pohdintaa, lämminverinen! Niinhän se on, että pettämisen jälkeen toisille tulee ero ja toiset jatkavat yhdessä. Osa jatkaa ensin yhdessä ja eroaa sitten vasta myöhemmin. Minusta petetyt miettivät liikaa pettämistä eroa ja yhdessä jatkamista miettiessään. Vaikka pettäminen on iso asia, ei se ole koko suhde. Jos koko suhde olisi 100%, niin kuinka suuri osa suhteesta pettäminen olisi? 99%? 74%? 52%? 24%? Pettäminen tuntuu varmaan heti alkujärkytyksen aikaan 99,999 prosentilta, mutta se ei ole totta. Parisuhteessa on aina paljon muutakin kuin vain pettämisepisodi. Eroa ja yhdessä jatkamista pohtiessa tulisi minun mielestäni miettiä niitä muita asioita, joita parisuhteeseen kuuluu. Kuinka monta prosenttia parisuhteestani on positiivisia asioita? Entä negatiivisia asioita? Voiko niille negatiivisille asioille tehdä jotain? Voiko positiivisia asioita lisätä?

Ystäväsi oli saattanut pohtia eroa mielessään jo pidempään. Ehkä hän halusi erota 11 tai 47 prosenttisesti, vaikka et siitä tiennytkään. Kun ystäväsi sai tietää miehensä pettämisestä, se oli ehkä vain viimeinen vesipisara. On tietenkin myös mahdollista, että ystäväsi oli todella tyytyväinen suhteeseen eikä ollut lainkaan miettinyt eroa ja koko kriisi tuli hänelle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sanoisin, että tämä jälkimmäinen mahdollisuus on kuitenkin hyvin epätodellinen ellei kyseinen nainen ole elänyt omissa vaaleanpunaisissa unelmissaan tulpat korvilla ja laput silmillä.

lämminverinen+ kirjoitti 19.4.2017 15:44
Mutta ehkäpä olenkin vain laskelmoiva, haluan pysyä tässä kun olen rakastettu ja talous turvattu. Perheeni on onnellinen, nytkin vietimme Pääsiäistä ison ruokapöytämme ääressä ja 10 henkinen perheemme nautti yhdessäolosta. Olenko valmis rikkomaan sen, en taida olla. Voinhan itse elää niin kuin parhaaksi näen. Nyt on parasta olla tässä. Pääsen eläkkeelle muutaman vuoden kuluttua, ehkä sitten mietin uudestaan, tai en mieti! Tällä hetkellä en oikein tiedä. Tsemppiä teille ja myös itselleni!

Tässä pohdit asioita myös järkevästi. Elämässäsi miehen kanssa on paljon hyvää. Jos eroaisit, joutuisit luopumaan paljosta. Et ehkä edes pysty kuvittelemaan etkä tietenkään voi mitenkään tietää, millaista elämäsi olisi, jos eroaisitte.

Se kyllä minusta vaikuttaa kurjalta, että katselet perhekuvia pettämistä ajatellen. Miksi annat pettämisepisodille niin paljon tilaa ajatuksissasi? Onko suhteessanne kuitenkin joitain muita ongelmia, joista kertyvää kiukkua kohdistat pettämisasiaan?

Käyttäjä Serpentiini kirjoittanut 20.04.2017 klo 21:44

mariella kirjoitti 19.4.2017 11:29
Mieheni sivusuhde kesti vain muutamia kuukausia ja heti alusta asti tiedostin, että jotakin poikkeavaa on meneillään. Mies vain kiisti kaiken ja leimasi minut vainoharhaiseksi hulluksi.
Meillä oli vaikeaa tuolloin vakavan sairastumiseni vuoksi.

Olet kirjoittanut nämä asiat useaan kertaan tänne keskustelupalstalle. Oletko koskaan ajatellut, että nuo miehesi sanat ovat henkistä väkivaltaa ja vieläpä hyvin julmaa sellaista? Ihminen voi menettää todellisuuden tajunsa olla vainoharhainen. Sitä sanotaan psykoottisuudeksi ja se on hyvin vakava mielenterveyshäiriö. Minusta asiassa ei ole mitään leikkimistä ja vielä vakavammaksi asia muuttuu, kun kyseessä on ehkä kaikkein läheisin ihminen ja vieläpä vakavasti sairas henkilö. Onko miehesi koskaan muulloin ollut henkisesti väkivaltainen sinua kohtaan? Jos et osaa vastata tähän, käy googlen avulla lukemassa, mitä henkinen väkivalta on. Entä onko miehesi ollut sinua kohtaan fyysisesti väkivaltainen?

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 21.04.2017 klo 10:20

Olen Serpentiinin kanssa samaa mieltä siitä,että miehesi käytös on ollut halpamaista ja julmaa ja kauheinta siinä pn ollut se,että olet silloin ollut fyysisesti vaikeasti sairas. Millainen ihminen tekee tällaista, syyllistää vaimoaan peittääkseen omaa petostaan. Tajuaako hän edes tekonsa julmuutta vieläkään. Ihmettelen vain,miten olet pystynyt yhteiselämää vielä jatkamaan kaiken tapahtuneen jälkeen,moni ei olisi pystynyt.

Käyttäjä Tamarindi kirjoittanut 22.04.2017 klo 08:13

Paljon ajatuksia… Ihmissuhteet eivät vain ole puhdasta matematiikkaa. Mutta jos sitä vertausta käytetään, voisi sanoa, että pettäminen vie suhteesta paljon positiivista ja tuo paljon negatiivista. Se keikauttaa koko asetelman. Ei pettäminen ole mikään episodi tai periodi. Se vie pohjaa positiivisilta asioilta, vaikka toki muutakin paskaa voi elämässä tapahtua.

Luulen, että moni pettäjä ei hae tällaisilta palstoilta tukea, koska kärsii ja häpeääkin sen verran, ettei halua altistaa itseään lisälyönneille. Osa ei pysty myöntämään toimineensa millään tapaa väärin. Osa hakee tukea, mutta ei pettämisestä selviämiseen sinänsä vaan siihen, mitä pettämisen taustalla on ollut, olivat ne syyt sitten parisuhdedynamiikassa tai ihmisessä itsessään. Petetty ottaa pettämisen usein henkilökohtaisena loukkauksena, mutta aika harvoin se on sellaiseksi tarkoitettu. Vaan eipä siinä tilanteessa juuri lohduta kuulla, että toinen ei tarkoittanut loukata. Pettäjä voi vähätellä tapahtunutta tai olla todella syvällä, kun näkee, mitä on saanut aikaan.

Serpentiini, todella ihmettelen, miten pidät avioliittokaavaa vain sanahelinänä. En tiedä, ehkä se sitä monelle on, mutta on myös ihmisiä, kuten minä, joille sanat eivät ole vain helinää vaan niillä oikeasti tarkoitetaan jotain. Sanoin rakastavani vasta sitten, kun itse uskoin sen. Sanoin haluavani osoittaa uskollisuutta, koska tunsin niin. Siinä olen samaa mieltä, että keskustelu puolison kanssa on tärkeämpää kuin vihkikaava, mutta se pitää, mitä olen puolisolleni sanonut, tapahtui se kahden kesken tai vihkijän edessä.

Entä kuinka moni pariskunta keskusteli seksuaalisista tarpeista silloin, kun sopi esimerkiksi uskollisuudesta parisuhteessa? Oliko puhetta, mitä sitten tehdään, jos seksi jää parisuhteesta kokonaan pois?

Jos asiasta ei puhuttu silloin, eikö siitä enää ikinä voi puhua? Eli kun ei kerran selvästi sovittu…? Ihmisten tarpeet myös muuttuvat.

Pettämisen paljastumisen jälkeen alkaa tavallaan toinen parisuhde, (ainakin omasta mielestä) eri ihmisen kanssa. On luullut tunteneensa toisen, mutta niin ei ollutkaan. Olen paljon miettinyt luottamuksen palautumista, jos suhdetta halutaan jatkaa. Palautuuko se ikinä ennalleen? Onko se realistinen tavoite? Onko luottamuksella enää merkitystä, väliä? Jos täytyy miettiä, luottaako, eikö vastaus ole jo siinä? Ei ehkä tarvitse miettiä, koska ilman luottamusta voinee myös elää, kun yhden kerran on jo selvinnyt. Loppujen lopuksi kyse on kai siitä, mihin itse pystyy tyytymään ja minkä kanssa pystyy elämään. Etukäteen sitä ei tiedä.

Käyttäjä varjo ja valo kirjoittanut 22.04.2017 klo 21:51

Kauan sitten rakastuin varattuun mieheen, ja ajattelin pitkään, etten koskaan sotke hänen perhe-elämäänsä. Lopulta kuitenkin asiat piti sanoa ääneen, jota seurasi vuoden salasuhde, jonka aikana kerroin miehelleni haluavani erota, ja myös tämä toinen mies teki kotonaan lopulta samoin kertoen samalla suhteestamme.

Minä voin siis tuoda keskusteluun sitä pettäjän näkökulmaa. Siitä vinkkelistä katsottuna on vaikea ymmärtää, miksi petetty haluaa jäädä, mutta toisaalta teillä on ilmeisesti ollut se tilanne, että puolisonne on ilmaissut vahvastikin halunsa jatkaa. Mutta meidän molempien puolisotpa pitävät kiinni liitoistaan kynsin hampain vaikka olemme kaiken kertoneetkin - miestä kiristetään sukuomaisuudella ja kunnian menetyksellä, minä en henno omaani heittää ulos lasten takia. Mitä siis odotamme; sitä, että puolisot kasvaisivat eroajatukseen eikä eroista tarvitsisi tehdä tappelua, joka tuhoaa kaiken. Toki se tuhoaa joka tapauksessa paljon, mutta tuhoillakin on eroa. Yritän siis odottaa kärsivällisesti, että mieheni saisi jostain kerättyä voimaa aloittaa oma elämänsä. Kunnioittaisin häntä sen vuoksi enemmän kuin nyt, vaikka on kai kunnioitettavaa kokea pystyvänsä jatkamaan ja olla vaimolleen ystävällinen tällaisen kohtelun jälkeen... Toisaalta suren itsekin ajatusta siitä perheen ja mm. yhteisten juhlapyhien vieton menetyksestä, ja osin tämän takia en ole hoputtanut asioita. Jospa meidän on mahdollista pysyä väleissä eron jälkeenkin. Ja itsestään selvää on, että muutos pelottaa myös lähtijää, eikä yhteisiä vuosikymmeniä pureta noin vain.

Mieheni olisi siis valmis antamaan anteeksi ja jatkamaan. Hän kokee, että ei halua luovuttaa liian helpolla. Jos jatkaisimme yhdessä, hänkin olisi minulle se asioiden mahdollistaja, kylmästi ja ilman tunteita. Olen koittanut häneltä kysyä, miksi hän haluaa itselleen sellaista? Nyt teemme jonkin verran asioita perheen kesken, ja silloin olen kyllä paikalla, mutten täysin läsnä. Toisinaan olisin mieluummin muualla jossain tietyssä paikassa, toisinaan vain tunnen, etten saa tästä mitään ja siksi en myöskään pysty mitään antamaan. Ja vaikka tämä nykyinen suhteeni loppuisi ja avioliittomme jatkuisi, pettäisin varmasti joskus uudelleenkin, sillä miestäni en oikealla tavalla rakasta. Olen pyytänyt anteeksi aiheuttamaani tuskaa ja sitä, etten uskaltanut jättää häntä ennen suhteeseen ryhtymistäni. Suhdetta sen sijaan en kadu. Päinvastoin, vaikka se päättyisi, olisin onnellinen siitä, että olen saanut tietää, millaista on olla tämän toisen miehen sylissä, miltä tuntuu kun voi katsoa hänen silmiinsä niin kauan kuin haluaa, ja silittää hänen hiuksiaan. Olla mukana hänen töissään, kuulla hänen lapsuudestaan ja mitä hän tekee lastenlastensa kanssa...

Toisen miehen vaimolle nostan hattua sinnikkydestä.Itse en pystyisi jäämään kun talossani, mökilläni, autossani on ollut ja on edelleen se toinen, jota mieheni on sanonut rakastavansa. Nyt moni voi sanoa, että enhän voi tietää millaista heidän keskinäinen elämänsä on, enkä voikaan. Voihan olla, että minullekin valehdellaan. Silti tämä tilanne ei voi vaimon kannalta kovin miellyttävää olla. Hän näkee meidät aina silloin tällöin yhdessä, mutta jotenkin hänen on onnistunut psyykata itsensä uskomaan, että ennen pitkää poistun hänen miehensä elämästä, jolloin hän voi jatkaa omaansa entiseen malliin. Minusta tuo on suurta itsepetosta, mutta eihän toisen puolesta voi sanoa... ei kyllä tunnu siltäkään, että hän miestään suuresti rakastaisi, kun toivoo tämän tulevan jätetyksi.

Tämä on meille kaikille rankkaa, yöunet ovat vähissä ja niin syytöksiä kuin itsesyytöksiäkin riittää. Omalle puolisolleni toivoisin ennen kaikkea kanttia pitää huolta itsestään ja elämästään. Toivoisin hänen käsittävän, että en ole se ihminen joka hän tahtoisi minun olevan, vaan kun olen voinut häntä pettää, hän ei mitenkään voi olla minulle se kaikista tärkein. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa pettäjien suhteen liitoissa jotka jatkuvat - eikä ainakaan kaikissa pidäkään. Jotkut saattavat kokea tällaisen petturin olevan ammattiavun tarpeessa, itse puolestani ajattelen että sitä saatettaisiin kaivata siellä vastapuolellakin... irti päästäminen on tuskainen prosessi, varsinkin jos ei halua edes aloittaa.

Toivon etten loukkaa kirjoituksellani ketään, ja toivotan sekä voimia että rohkeutta elämän käänteissä!

Käyttäjä lämminverinen+ kirjoittanut 23.04.2017 klo 09:04

Varjo ja Valo!"Toivon etten loukkaa kirjoituksellani ketään, ja toivotan sekä voimia että rohkeutta elämän käänteissä! "

Et loukannut ainakaan minua. Olet rehellinen ja luin kirjoituksesi hyvin hämmentyneenä. Vaikka mieheni olikin pettänyt minua vuosikausia saman naisen kanssa, jäätyään kiinni hän ei halunut erota ja lopetti suhteen heti, mielestäni jopa tylysti puhelimella. Minä jopa sillä hetkellä säälin tätä toista.
No hurjat tuskat tässä on käyty reilut 3 vuotta. Elämämme on erilaista kuin ennen mutta paljon parempaa kuin edellinen 20 vuotta ennen pettämisen ilmituloa. Olemme löytäneet toisemme uudestaan aikuisena. Nautimme kaikin tavoin toistemme seurasta. Kaikki olisi hienosti jos ajatukseni pysyisi kurissa, mutta edelleen joka päivä monta kertaa jokin asia herättää pahan olon. Yritän työntää sen pois ja nykyään onnistunkin jo aika hyvin, mutta välillä en onnistu.

Varjo ja Valo, tilanteesi on kyllä varmasti rankka. Nykyään, kun olen oppinut jo kovasti laittamaan itseni ykköseksi, en sinun paikallasi jäisi vaan lähtisin. Olin lähdössä kun pettämisen ilmitulosta oli kulunut kuukausi mutta kovat keskustelut ja pitkä yhteinen menneisyys ja se että molemmilla oli loppujen lopuksi halu jatkaa sai aikaan sen että olemme edelleen yhdessä.

Paras asia tässä minun elämänkoulussani on ollut se, että olen oppinut ajattelemaan itseäni, omia tarpeitani ja halujani. Välillä raivostuttaa kun tajuan miten olen ollut toisen vietävissä ja kuitenkin koko ajan luulin olevani oman itseni herra.
Olen iloinen että iso perheeni on kasassa. Elämäni sujuu ja haaveita on yhteisiä ja omia.

En suostuisi olemaan miehesi tilanteessa. Jos saisin tietää että mieheni on ollut yhteydessä tähän toiseen, meidän yhteinen elämämämme loppuisi heti.

Täällä kirjoitukset melkein poikkeuksetta ovat petettyjen puolella ja se on minusta luonnollista, mutta sinun tapauksessasi toivon että saat vielä elämääsi selvyyden ja onnen. Toivon sinulle voimia lähtemiseen.

Käyttäjä mariella kirjoittanut 23.04.2017 klo 14:04

Serpentiini; kysymykseesi väkivallasta joudun valitettavasti vastaamaan kyllä. Mieheni on ollut väkivaltainen myös fyysisesti. Ensimmäisen potkun häneltä sain odottaessani esikoistamme. Väkivalta oli enemmän riuhtomista, kuristamistaa hiuksista repimistä; luonteeltaan sellaista, mistä ei jää selkeitä merkkejä kehoon, kuin muutaman vuorokauden ajaksi. Yhden kerran kävin lääkärillä näyttämässä vammojeni jälkiä. Jostain syystä tämä jätti kuitenkin asian kirjaamatta potilastietoihini.
Tunnen, että olen jotenkin vahva psyykkisesti, eikä tämä sairastumiseni ole muuttanut minua heikommaksi. Toki saan tukea voimakkaiden fyysisten kipujeni vuoksi kipupsykiatrilta.
Toisaalta tästä sairaudesta tuli "suoja" minulle; mieheni ei ole enää fyysisesti väkivaltainen minua kohtaan.
Lienen tämänkin jo aiemmin kertonut mutta minulle se lopullisen ratkaisun aika tulee olemaan se, kun nuorin lapsi lähtee kotoa opiskelemaan. Tilanteemme ei ole niin sietämätön, ettenkö pystyisi odottamaan.
Ehkä teen jo jonkinlaista surutyötä ja luopumista tästä suhteesta jo nyt 😐
Pian on tulossa sen päätöksen deadline 😐

Käyttäjä XXX3 kirjoittanut 23.04.2017 klo 18:33

Jotakin kertoo uskottoman luonteesta se, että ilmitulon jälkeen sanotaan puolisolle: "Ei ollut tarkoitus satuttaa ja nyt tehdään ihan niin kuin sinä haluat. - - Suhteesta en kuitenkaan luovu, koska RAKKAUS." On ajauduttu sivusuhteeseen, koska ei rakasteta ja koska rakastutaan. Ajatellaan, että ollaan nyt epäitsekkäitä ja annetaan toiselle aikaa ja mahdollisuus tehdä ratkaisu. Se, ettei olekaan jätetty vaan jättäjä, tuskin parantaa tilannetta.

Unohtakaa ajatukset siitä, ettei puoliso selviä ilman teitä. Kyllä hän voi romahtaa hetkellisesti ja toipuminen vie aikaa, mutta se pääsee alkamaan. Ajatellaan vaikka palavaa taloa, kun se sammutetaan, raunioille voi rakentaa uuden talon. Mutta jos liekkiä pidetään koko ajan yllä, se palaa aina vaan. Olkaa selkärankaisia ja ottakaa vastuu liiton loppumisesta.

Antakaa toiselle vapaus, vaikka vastentahtoisestikin. Uskokaa pois, tulette vielä hämmästymään: puoliso pärjää vallan hienosti ilman teitä, aikaa kuluu ja näkemisenne ei herätä hänessä minkäänlaisia tunteita. Jos hän haluaa, niin hän varmasti löytää vielä ihmisen, jota rakastaa ja joka rakastaa häntä.

Kaikille ero mielessä eläville suosittelen dokumenttielokuvaa Joka toinen pari.

Käyttäjä MartinaM kirjoittanut 24.04.2017 klo 18:52

Valoa ja varjoa kiitos, että kirjoitit tänne nk pettäjän näkökulmasta, sitähän täällä on kaivattu.

Kyselit, miksi petetty haluaa jäädä ja taistelee liittonsa puolesta. En tiedä sinun liittosi yksityiskohtia, joten voin vain arvailla. Usein lähtijä ja petetty ovat eron suhteen aivan eri vaiheissa. Lähtijä on prosessoinnut lähtemistä pitkään ja usein tehnyt päätöksensä. Petetylle tieto pettämisestä ja erosta tulee usein yllätyksenä, johon ei ole voinut mitenkään varautua. Eron vaiheet ovat ihmisillä yllättävän samanlaiset, niistä löytyy paljon kirjallisuutta ja tutkittua tietoa. Petetty elää aluksi shokkivaihetta, silloin toisen viestejä voi olla vaikea ymmärtää ja ottaa vastaa. Shokkivaiheen jälkeen tulee yleensä kieltäminen: tämä ei ole voinut tapahtua minulle. Jos avioliiton ja yhteisen perhe-elämän kokee tärkeäksi, niin kuin meistä monet kokevat, totta kai avioliittonsa puolesta haluaa taistella. Uskon kuitenkin, että ihmiset ymmärtävät, että avioliittoa ei voi rakentaa vain toisen tahdon varaan. Oletko sinä kertonut rehellisesti puolisollesi, sen mitä kerrot tällä palstalla: et halua sitoutua häneen ja “pidät häntä asioiden mahdollistajana, kylmästi ja tunteetta” ja “vaikka tämä nykyinen suhteesi loppuisi ja avioliittonne jatkuisi, pettäisit varmasti joskus uudelleenkin, sillä miestäsi et oikealla tavalla rakasta”.

Tällä palstalla monet ovat kertoneet siitä, kuinka pettäminen jättää syvät haavat, sen voin kertoa myös minä, mutta ihan niin kuin XXX3 sanoi, petetyt pärjäävät aina. Sinun ei tarvitse pitkittää eroa ja jäädä odottamaan, että puolisosi saisi voimaa aloittaa oman elämänsä. Voin sanoa, että löysässä hirressä riiputtaminen on ikävintä, mitä voit tehdä lastesi isälle. En myöskään ymmärrä, että vetoat siihen, että et halua heittää ulos miestäsi lasten tähden. Yhteistä vanhemmuutta voi olla haasteellista rakentaa, jos heität ulos ketään omasta kodistaan. Jos olet päättänyt lähteä, lähde. Se on suoraselkäisyyttä.

Ammattiauttajia voin suositella. Ero, varsinkin, jos siihen liittyy kolmansia ja neljänsiä osapuolia on niin rankka kokemus, että ainakaan minulla ei mitenkään olisi ollut keinoja ratkoa ongelmia ilman ammattiapua, siitä olen tosi kiitollinen. Toiveesi hyvästä erosta on ymmärrettävä, sitähän me kaikki tahdomme, jos ei muuta, niin lasten vuoksi. Se, kuinka hyvä erostasi tulee riippuu varmaan aika paljon siitä, kuinka sinä miestäsi kohtelet. Omat ystäväni neuvoivat minua aikanaan hoitamaan osituksen hyvän sään aikana. Siitä neuvosta olen heille ikuisesti kiitollinen. Eroprosessi kulkee yleensä niin, että nk kuherruskuukauden jälkeen nousee viha, se voi olla rajua, eikä sen aikana kannata omaisuutta jakaa tai soppareita kirjoitella.

Käyttäjä KasKas kirjoittanut 27.07.2017 klo 22:04

Nostetaanpa tätä ketjua, sillä mielestäni tässä on monta hyvää kirjoitusta - kannattaa kahlata läpi.

Meillä on kulunut reilu 1,5 vuotta noin kaksi vuotta kestäneen pettämisen paljastumisesta ja käsittääkseni pettämistä ei ole ollut sen jälkeen - yhteydenpitokin on (kuulemma) loppunut: erityisesti kun puolisoni vaihtoi työpaikkaa vuosi sitten, sen jälkeen jäi vielä kiinni entisen työpaikan Facebook keskusteluryhmässä puolijulkisesti viestittelystä ja pettäjäkumppaninsa kaikkien viestien tykkäämisestä. Tämä osaltaan heikensi tilannetta, uskoa ja luottoa - lähinnä siis valehtelun ja kieltämisen takia (olen työpaikan vaihdon jälkeen kysellyt ajoittain ovatko olleet missään tekemisissä). Mikäli jotakuta kiinnostaa oma tarinani enemmän, niin se löytyy täältä:
https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=58;mid=55891

Oma tilanne ja tunnemyrskyt ovat tasaantuneet ja usein/joskus tuntuu, että kyllä tästä pääsee yhdessä yli (siitä olen jostain kumman syystä ollut koko ajan varma, että eron kautta pääsen ainakin yli). Itsestä tuntuisi (ehkä valheellisesti), että tilanne olisi huomattavasti parempi, jos puoliso osoittaisi selkeästi, oma-aloitteisesti (spontaanisti) katumusta ja pyytäisi anteeksi. Tähän mennessä hän on pahoitellut vain “pyynnöstä” eli silloin kun minä oireilen.

Toisaalta pitäisi varmaan ymmärtää, että ei hänelläkään ollut helppoa lopettaa salasuhdettaan, jossa silloin oli edelleen ihastuneena (ja edelleen minua vaivaa olisiko hän lopettanut tai kertonut suhteesta, jos kiinnijäämisen riski ei olisi kasvanut huomattavasti - ja onko tällä väliä). Ja onhan tuo hänenkin pahoillaanolo kehittynyt ajan myötä: Ensin oli pahoillaan siitä mitä oli minulle aiheuttanut. Myöhemmin siitä, että oli ollut seksiä. Ja vasta reilu puoli vuotta paljastumisen jälkeen koko tapahtumasta ja itse suhteesta. Jotenkin koen, että “aitoa (eli spontaania?) pahoillaanoloa” ei ole ollut, mutta ehkä en ole antanut sille vielä tilaa tai ehkä se tulee aikanaan.

Oman vaikeutensa tuo sekin, että minä olen ainoa joka tuntee (edes ajoittain) rakkautta toista kohtaan tässä suhteessa. Hänellä kyse on ollut tahdosta lopettaa väärä salasuhde ja jatkaa avioliittoa - vaikka suuria tunteita minua kohtaan ei juurikaan ole ollut moneen vuoteen, eikä ole edelleenkään. Minä taasen koen, että on vaikeaa rakastaa yksin ja yksipuolisesti - helpompi olisi yrittää turruttaa itsensä välinpitämättömäksi. Tässä onnistunkin ajoittain, mutta ei sekään kivaa ole. Toisaalta huomaan, että vaikka minulla on mukavaa tai ihanaa hänen kanssaan, niin joskus ajattelen samanaikaisesti “hitto, mikä p***a”. Ja sitten toisaalta, jos vietän aikaa muiden kanssa (ja ehkä nimenomaan vastakkaisen sukupuolen), niin mitään ärsytystä ja/tai surua ei ole - on vain kivaa. Toki tekeminenkin on usein tuolloin kivaa puuhaa.

Lisäksi minua vaivaa, että puolisoni ei mielestäni tee tarpeeksi töitä tästä selviämiseen: ei lue kirjoja tai muita artikkeleita (no lukee, mutta erittäin hitaasti esim. erittäin suositeltava kirja “Not just friends” on ollut kesken jo vajaan vuoden, kun minä luin sen muutamassa viikossa) eikä suostu menemään yksilöterapiaan selvittelemään itseään ja syytä siihen miksi tämä tapahtui: mitään syytä ei ole vielä oikein löytynyt muuta kuin “rakastuin”. Toisaalta hän on suostunut käymään pariterapissa ja muilla kursseilla, jotka minä olen järjestänyt ja juttelee kyllä aiheesta (vaikka ei halua vatvoa mennyttä ja tekojaan). Eli minusta tuntuu, että häneltä puuttuu “vimma” korjata, parantaa tätä suhdetta - tekee vain “minimin” ja haluaisi palata normaalitilaan (oma tarinansa mitä se sitten olisikaan) mahdollisimman pian.

Itse uskon (tästä ole kirjoittanut aiemminkin), että avain tähän kaikkeen olisi anteeksianto, kuten mariella tuossa aiemmin kirjoittikin. Ja sen lisäksi pitäisi pystyä luopumaan (liiallisista) odotuksista toista kohtaan. Mutta miten annetaan aidosti anteeksi? Miten luovutaan odotuksista? Miten päästetään irti? Miten luopua ajoittaisesta vihasta, katkeruudesta ja kostonhimosta tai kestää näitä tunteita? Aika auttaa varmasti, niinhän se on tehnyt tähän mennessäkin. Mutta tavallaan haluaisin päästä näistä nopeammin yli ja eteenpäin. Asiaa varmaan helpottaisi, jos puolisoni olisi innokkaammin mukana suhteen parantamisessa, mutta ymmärrettävästi voimakasta intoa on vaikea löytää, jos ei tunteitakaan ei liiemmälti ole.

oho, tulipas pitkä sepustus... 🙂 ja 😮

Käyttäjä Keaton kirjoittanut 28.08.2017 klo 12:33

Olipahan viikonloppukeskustelut... Eli kaksi vuotta sitten vaimoni jäi kiinni vuosia jatkuneesta ulkopuolisesta suhteesta, joka oli sisältänyt seksiä, viestittelyä ja vapaa-ajan tapaamisia joista minulle ei kerrottu mitään. Tiesin kyllä kaverin ja tiesin, että siellä on ollut keskinäistä ihastumistakin taustalla, mutta minulle on kivenkovaan vannottu, että kyse on vain kaveripohjaisesta suhteesta. Tätä vannottiin 2011 ja käryn käydessä 2015 vannottiin, että se jää kokonaan pois.

2015 kävin sitten terapiassa juttelemassa terapeutin kanssa. Hän sanoi, että pettäjä lupaa vaikka kuun taivaalta kunhan vain saa vielä yhden mahdollisuuden. Kasvatin itselleni panssarinahan selviytymiskeinona. En antanut 100% luottoa suhteeseen vaan odotin sitä päivää, että kaikki romahtaa ja minulle jää musta pekka käteen. Tämähän sitten vaikutti keskinäiseen kommunikointiin ja etäisyyttä tuli väkisinkin meidän välille. Asioista ei puhuttu niiden oikeilla nimillä vaan ongelmia välteltiin. Ja näinhän siinä kävi.

Parisuhteemme kriisiytyi uudelleen loppukesästä kun vaistosin ettei kaikki ole ihan kuten minulle sanotaan ja tämä toinen kaverihan siellä kummitteli taustalla. Menimme pariterapiaan ja sieltä saatesanoilla olemme jatkaneet asioiden käsittelyä kotona.

Nyt viikonloppuna tuli lopullinen tunnustus, että ulkopuolinen tekijä on kummitellut koko kahden vuoden ajan taustalla. Työpäivät ovat hyvää aikaa viestitellä ja jutella kaikeasta mahdollisesta. Oli ehditty jopa käydä kahveilla kahvilassa. Seksistäkin oli puhuttu mutta niin pitkälle ei kuitenkaan oltu päästy, mutta olipa kuitenkin ollut haaveissa ja puheissa.

En osaa edes olla järkyttynyt. Kyllä minä tiliotteista näin kahvilakäyntejä, mutta mitäs niistä jokaista tenttaamaan. Kai ihminen saa käydä juoksusämpylän ottamssa. Toki tietysti nythän asia oli jotain aivan muuta. Asiat saavat selvyyksiä jälkikäteen. En osaa edes olla vihainen. Tämähän itse asiassa oli jopa odotettavissa. Näin ainakin uskottelen itselleni.

Mikä on hyvä huomata, niin nyt puolisollani on pyrkimys välitilasta johonkin suuntaan. Aikaisemmin oli vain helppo sanoa, että nyt se loppuu ja sitten yrittää piilottaa yhteydenpito vain huolellisemmin. Nyt keskusteluita käydään avoimemmin ja piilotelematta. Oli lopputulos sitten meidän ero tai ulkopuolisen suhteen lopttaminen. Ulkopuolinen kaveri on eroamassa omasta suhteestaan ja tämä jo pakottaa puolisoani tekemään lopullista ratkaisua. En ole raivoamassa ja painostamassa häntä mihinkään ratkaisuun, mutta sellainen pitää tehdä. Nykyisellään tämä ei voi jatkua.

Käyttäjä Tamarindi kirjoittanut 28.08.2017 klo 13:38

Keaton, josko solmu nyt lähtisi aukeamaan. Uskon, ettei tuossa tilanteessa osaa olla yllättynyt tai järkyttynyt, mutta mahtaako vaimosi oikeasti tajuta, miten hänen toimintansa on sinua satuttanut ja millaista hallaa suhteellenne tehnyt? Ja ettei entiseen suhteeseenne ole paluuta?

Sitä helposti kuvittelee, että mitä toinen ei tiedä, se ei voi satuttaakaan, mutta tottahan se suhteeseen vaikuttaa. Valehtelu ja salailu muuttavat ihmistä itseäänkin, sekä puolisoa, joka ehkä epäilee jotain. Seksiä tai ei, mielestäni silloin, kun joku ”kaveri” tietää parisuhteestasi enemmän kuin sinä ”kaveruudesta”, mennään jo yhden rajan yli. Silloin, kun suhde toiseen etäännyttää omasta puolisosta.

Ulkopuolelta on helppo huudella, mutta uskallan neuvoa, että aseta säkin omat rajasi. Miksi sinun pitäisi tuntea, että olet kuin koeajalla? Miksei sama päde vaimoosi? Hänellä on käsittääkseni ollut vaikeaa, mutta on _hänen_ velvollisuutensa hakea ongelmiinsa apua, sinua loukkaamatta. Ensiapuunkin kuuluu olennaisena osana paitsi pelastaminen, myös lisävahinkojen estäminen ja tuhon rajoittaminen.