Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Niin surullista ja valitettavaa kuinka mieli voi hajota pettäjän näkökulmasta suhteellisen vähämerkityksisen seikkailun vuoksi. Täytyy edelleen ihailla Lämminverisen kykyä nähdä valoa nykyisyydessä ja tulevaisuudessa ja jättää mennyt taakseen.
Meillä on n. 3,5 vuotta siitä kun vaimon pettäminen paljastui. Olen kokolailla toipunut mutta suhteessa vaimoon on jäänyt varjo joka ei näillä näkymin poistukaan. Hän on silmissäni eri ihminen ja suhtaudun häneen vähän eri tavalla. Mitään suurta näkyvää eroa ei ole mutta muutos on vähän kaikessa. Tunnelmassa on ehkä vähän sellaista harmahtavaa melankoliaa, että tätä se elämä nyt on. Käytännössä tämä on johtanut siihen, että olen tietoisempi nykyhetkestä, koen ehkä omia yksityisiä tuntemuksia voimakkaammin. En samalla tavalla laske sen varaan, että sitten vaimon kanssa eläkkeellä... Tässä on siis osittain hyviäkin puolia, vähemmän sitku-elämää. Voinee sanoa, että ymmärrykseni elämää kohtaan kasvanut ja laajentunut mutta koulu on ollut kova.
Toivotan kaikille voimia löytää omia ilonaiheita omaan elämään.
Beren, ilmaisit hyvin ilmapiiriä, melankolia. Kyllä se minullakin tuppaa esiin tulemaan. Mieheni huolestuu kun näkee tämän ja tekee kaikkensa jotta tilanteesta selviäisimme. Joskus meillä repeää, viimeksi tällä viikolla. Olen hurjan herkkä kaikelle sille mikä miehessäni muistuttaa sitä "vanha aikaa" eli aikaa ennen kuin kaikki muuttui. Mutta jostain kumman syystä me olemme jaksaneet nekin selvittää ja mikä parasta, vanhaan aikaan näitä ei selvitetty sillä mieheni ei suostunut puhumaan. Nyt meillä selvitetään ja mieheni yrittää puhua ja onnistuukin siinä jollain lailla. Pahat olot selvitetään heti, ne ei saa jäädä roikkumaan.
Luottamuksesta en tiedä, ei sitä ole varmaan kummallakaan. Minulla on epäilys että vanha suola janottaa, varsinkin silloin jos meillä on ollut ongelmia. Miehelläni taas on pelko että minä lähden koska en usko meihin. Siksi pyrimmekin elämään tätä päivää ja tätä hetkeä ja ehkä vähän huomista ja ylihuomista koska ostelemme konserttilippuja ja varaamme lomamatkoja.
Kaikesta tästä huolimatta elämämme sujuu ja nautin elämästäni, uskon että miehenikin nauttii. Toinen vaihtoehto olisi ollut erota, oliskohan se kannattanut meidän kohdalla, en usko sillä olemme toisillemme tärkeitä. Olen ollut mieheni kanssa 16 vuotiaasta lähtien, ehkä siinä on syy "riippuvuus" että en osaa lähteä, en kyllä tällä hetkellä halua lähteä. Välillä yksin ollessa mieleen hiipii pahat ajatukset, kuinka tyhmä olen ollut, olenko edelleen tyhmä, enkö taas vaan huomaa mitä ympärillä tapahtuu, mutta pääsen näistä ajatuksista irti nykyään jo hyvin nopeasti. Olen miettinyt että omaa elämäänihän minä elän, nautin miehestäni ja hänen seurastaan ja minulla on hyvä olla, jos tilanne muuttuu, en epäröi hetkeäkään . . . niin ainakin uskon.
Olenkohan katkera, taidan olla hieman, mutta en miehelleni enää vaan tälle naiselle joka ylenkatsoi useita pyyntöjäni tavata hänet. Tiedän että hän jäi valtavaan suruun ja koki menetyksen ja varmasti pettyi mieheni hyvinkin tylyyn toimintaan suhteen loppuessa.
Olen antanut anteeksi ja se on minut pelastanut. Mietiskelin ja pohdin anteeksiantoa vuoden verran, en osannut ymmärtää mikä vaikutus sillä muka olisi. Mutta kun sen tein, on elämäni koko ajan vain tullut paremmaksi ja paremmaksi. Ei tämän naisen tarvitse tietää että olen hänellekin antanut anteeksi, minä tiedän ja se on se tärkein juttu. MIeheni on saanut anteeksi ja se on vaikuttanut elämäämme myös valtavasti.
Beren, toivon sinulle ja teille kaikille täällä uskoa huomiseen. Anteeksiannon siemen kannattaa tallentaa sydämeen, ehkä se sieltä alkaa itää. Minä nautin tästä elämästäni nyt niin kauan kuin tätä riittää, jos jotain tapahtuu niin sitten on mietittävä uudestaan.
Jotenkin on lohdullista lukea StellaBella kirjoitustasi; meillä pettämisestä kulunut lähes sama aika ja jotain kuoli sisälläni sen myötä. En enää ajattele siten, että me yhdessä teemme jotain, vaan sen tilalle on tullut minä yksin.
Toki päällisin puolin elämme hyvääkin elämää ja mies osoittaa hellyyttään kosketuksin enemmän mutta tunnen oloni vaivaantuneeksi noissa tilanteissa. Luulen, että mies myös vaistoaa sen.
Luulen, että meillä tämä kriisin ajoittuminen on se ratkaiseva tekijä: sairauteni ja ensimmäiset lapsen häät, sekä ensimmäinen lapsenlapsi olivat tuolloin elämässämme isoja asioita ja mies meni ja petti.
En tiedä, odotanko nyt vaan kuopuksen lähtemistä jatko-opintoihin ja sitten lasken tämän suhteemme plussat ja miinukset ja teen päätökseni tämän avioliiton suhteen.
Sisäinen maailmani on vielä niin rikki kaikesta, enkä usko sen koskaan enää eheytyvän.
Tässä liitossa teen hidasta kuolemaa tunnepuolen suhteen, vaikka se pettäminen onkin vaan yksi, eikä ainoa syy tähän tilaani.
Luottamus...ei sitä näemmä saa helposti takaisin 😟
Päivä kerrallaan ratkaisua kohti 😑❓
Miehen kiinni jäämisestä nyt 8kk. En luota edelleenkään. Vähäinenkin muutos saa "tuntosarvet valppaiksi". Ajatuksena "minua et huijaa enää".
Kirjoitan ylös jokaikisen asian mikä on normaalista poikkeavaa.
Tietyt asiat esim miehen käytöksessä muistuttaa minua tapahtuneesta.
Haluaisin puhua mutta mies ei tahdo.
Alkaa olla vuosi uskottomuuden alusta, tämä aika on tuskallista. Näihin aikoihin mies juoksi töiden lomassa vieraissa. Minua ahdistaa ajatuskin koko asiasta mutta silti välillä mietin tapahtumia ja minua kuvottaa.
Nämä tunteet on vain pakko elää pois, vaikka en tätä halunnut.
Kyllä miehen arvostus on laskenut, parisuhteen arvostus on laskenut, mies heitti kaiken romukoppaan vaikka ei sitä itse tajua.
Arki sujuu, hiljaiseloa. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut, mies yrittää ehkä hiukan enemmän mutta läheisyyden puolella on edelleen hiljaista. En usko että mikään muuttuu meidän suhteessa.
Jaksan hetken ehkä panostaa suhteeseen mutta olen edelleen se "antavampi osapuoli ".
Turvallisuuden tunne on kadonnut.
Edelleen pelkään näyttää negatiivisia tunteitani, joudun peittelemään niitä ja pistämään väsymyksen piikkiin. Pelkään että liika negatiivisyys ajaa miehen uskottomuuteen.
Olen myös pohtinut sitä jos hän uusii tekonsa, mitä teen. En osaa sanoa, olen rakastunut paikkaan jossa asumme, miehen omistamassa talossa, tuntuisi pahemmalle jättää talo kuin mies.
Itsellä omistusosake mutta siinä vuokralainen.
Kamala tilanne. Voi kun vois vain unohtaa ja jatkaa elämää, sulkea silmät kaikelta ikävältä ja pyrkiä vain hyvän olon tunteeseen.
Hei. Oma tarinani. Vaimo jäi kiinni pettämisestä 8vuotta sitten ja siitä seurasi iso myrsky. Kävimme avioliittoneuvojalla yms.. ja päätimme jatkaa. Itse päätin jatkaa pääosin lastemme takia. Vaimo vannoi ja vakuutti ettei koskaan enää tule tälläistä tapahtumaan. Elin tapahtuneen kanssa jonka vaimo kaunisteli muutenkin "kaverisuhteeksi" ei seksiä hänen mukaan liittynyt pettämiseen. Vaimo tuli pian raskaaksi ja haaveili isommasta talosta. Itsekseni kamppailin tämän kriisin kanssa ja en heti uskaltanut lähteä rakennusprojektiin ja lainanottoon. Hän vakuutti ja vakuutti ja kuinka sitten olisi kaikki niin hyvin jne..
Tein sen talon ja lapsikin syntyi välissä. Mietin isyyttänikin ja sanoin siitä vaimolleni josta hän suuttui silmittömästi. Muita vaihtoehtoja ei kuulemma edes ole ja hän ei ymmärtänyt minua kuinka voin vaatia edes isyystutkimusta, loukkaus lasta kohtaan.
No eleltiin sitten uudessa talossa ja kaikki normalisoitui ja vaimo kehui kuinka meillä on asiat hyvin. Minä yritin luottaa ja tosissani luotinkin jo häneen. Pari vuotta niin alkasi puhelintaan pitämään lähellään ja näpelöi viestejä joka ilta "siskolleen"
Etääntyi minusta koko ajan. Aavistin asian mutta en halunnut uskoa. Sitten minulla tuli mitta täyteen ja eräänä iltana kysyin että onko sulla taas Joku? Hän kiisti ja sanoi Ei. Haluatko nähdä puhelimen;) ? Sanoin että haluan ja sitten hän antoi sen ja olihan siellä uusi mies kuvioissa ja minulta katosi matto jalkojen alta ja kaikki muukin. Hän selitti että se on vaan kaveri. Sanoin että ihan niinkun joku vuosi sitten vai? Hän nyt sitten myönsi että no se oli ihan eri juttu koska silloin hän petti ja heillä oli seksiä. Nyt jo voi tunnustaa sen kun siitä on useampi vuosi, että ei se voi sua enää haitata.
Taas kuljettiin avioliittoneuvojalla mutta erottiin lopuksi. En jaksanut enkä pystynyt luottaa enää, kaikki loppui. Vaimo yhden kerran itki ja kysyi miksi hän tekee näin vaikka meillä on kaikki hyvin? En osannut vastata siihen tietenkään mitään.
Riitaisa ero tuli ja hän menetti yhteyden yhteisiin vanhempiin lapsiin. Pian hänellä taas uusi mies kuvioissa jonkun viikon ja sitten toinen ja sitten kolmas..
Itse olin yksin vuoden ja tässä välissä tämä exäni lähetteli viestejään että minun pitäisi joku nainen löytää ja kuinka menee hyvä mies hukkaan.
Löysinkin juuri eroamassa olevan naisen ja meillä meni ja menee ajatukset yhteen.
Kaikki siis alkasi normalisoitua ja erosta oli sellaiset 3 vuotta. Minä en enää miettinyt vanhoja asioita ja vanhemmat lapset kävivät äidillään. Mietin että ehkä pitäisi sopu myös minunkn tehdä exän kanssa. Vaan sitä ei tullut.
Hän otti yhteyttä kaiken tämän jälkeen uuden naisystäväni ex mieheen ja vakuutti hänelle että minulla ja vaimollaan on ollut vuosikaudet suhde ja kuinka hänen vaimo on pilannut meidän liiton ja nyt minä heidän. Siitähän sota syntyi ja se jatkuu yhä. Nämä kaksi seurustelevat nyt, mies on alkoholisti joka tekee tähän omat kuvionsa myös. Vanhemmat lapset katkaisi välit äitiinsä tämän seurauksena mutta eihän se exää haittaa kun hän saa tehdä mitä häntä huvittaa kertomansa mukaan. Itse olin päässyt yli kaikesta ja nyt käyn taas kaikkea sitä vaimon uskottomuutta ja valheita uudelleen läpi. Jos ei minulla olisi tätä upeaa naisystävääni niin en enää jaksaisi. Häneltä saan voimia ja hän saa minulta voimia.
Nyt olen käynyt mielessäni päivittäin näitä tapahtuneita ja kyselen että miksi hän teki näin? Olisi elellyt omaa elämäänsä ja antanut minun elää omaani. Seurustelunsa kanssa ovat kahden. Lapsemmekin on sanoneet etteivät tuota koskaan hyväksy että ihan sairas kuvio joka perustuu vain ja ainoastaan kiusantekoon ja näinhän se on.
Olen kysynyt monesti exältäni että miksi teki näin mutta hän ei vastaa mitään.
Meillä on nyt 3 vuotta pettämisestä. Silloin maailmani romahti ja seuraava vuosi oli järkyttävää henkistä vuoristorataa helvetillisen ahdistuksen ja ajottaisen turtuneisuuden välillä. Kunnes lopetin tavoittelemasta yhteyttä vaimoni kanssa ja etäännytin itseni hänestä ja aloin elää omaa elämää, sitten alkoi helpottamaan. Eletään kyllä yhdessä vielä mutta avioliitto on muuttunut etäiseksi. Hoidetaan lapset ja velvollisuudet yhdessä, puhutaan asioista joista pitää puhua. Ennen oltiin tosi läheiset ja jaettiin Kaikki toistemme kanssa. Luotan kyllä siihen, että vaimoni ei enää petä uudestaan, koska huomaan että hän on muuttunut vastuullisemmaksi muutenkin tänä aikana. Tavallaan hän on parempi ihminen ja vaimo nyt kuin ennen, ja myös riidellään vähemmän ja ollaan toisiamme kohtaan ystävällisempiä ja kunnioittavampia kuin ennen. Mutta avioliitosta on kadonnut, niinkun joku täällä kirjoitti, "sädekehä".
Hei 🙂🌻
Uria; sinä toimit juuri samalla tavalla, kuin minäkin. Arki meillä menee ihan ok. Tavallaan luotan, ettei mieheni petä enää uudestaan muttakyitenkin: jotakin siinä pettämisessä meni niin rikki, etten ole saanut heräteltyä mitään tunteita itsessäni miestäni kohtaan.
Ja aikaakin pettämisestä tulee kohta jo viisi vuotta 😐
Joskus mietin tätä tilannetta ja sitä, mikä minua oikein vaivaa? Ero on käynyt mielessä ja pian sen toteuttamisellekin olisi hyvä ajankohta, koska nuorin lapsistamme muuttaa pois kotoa.
Minä olen rakentanut ympärilleni haarniskan; niin paljon pettäminen satutti ja suurin syy tähän oli sen ajoittuminen; olin sairastunut vakavasti, perheessämme oli kaksi ainutlaatuista, iloista tapahtumaa tuolloin. Aina niitä muistellessani tulee mieleen tuo pettäminen.
Tekihän se silloin tiukkaa miehellekin; paljastumisen jälkeen hän sairastui masennukseen. Itseinho ja häpeä olivat hänellä niin suuria, etteihän voinut käydä missään kotimme ulkopuolella, paitsi lääkärissä tietenkin jonkun kerran.
Minulla ei tässä enää ole mitään menetettävää, koska menetin kaiken jo silloin, kun pettäminen tapahtui. Elämä on nykyään sellaista, kuin ajaisi puolivaloilla sumuisessa metsässä.
Elämäniloni saan lapsistani, ystävistäni, sekä lemmikeistäni.
Onkohan siis jo aika aloittaa uusi elämä jossain muualla 😐
Mar, jään kaipaamaan ajatustenvaihtoamme. Valoa ja voimia elämääsi.
Voi dahliakukka: tosi harmi, että hyvin alkanut ajatusten vaihtaminen päättyikin sitten näin. Minäkin toivotan sinulle iloa ja paljon voimia elämääsi.
Jään kaipaamaan sinua, ihan oikeasti 😭
Luettuani tätä ketjua nyt enemmän, herää kaikenlaisia ajatuksia nyt kun omasta kriisistä tai sen alkamisesta on kulunut kohta 3 kk.. Alla linkki josta voi lukea koko tarinan.
https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=58;mid=56504
Lyhyesti: Erosimme 3kk sitten kun sain oman vaiston kautta tietää, että puolisollani oli salasuhde. Tuo suhde oli tosin juuri alkanut eikä kerinnyt jatkua kuin ehkä 2-3 viikkoa korkeintaan ennen kuin pääsin jäljille. Tosiaan, itse painin juuri samankaltaisten asioiden kanssa, uskoakko, luottaakko suhteeseen vaikka siihen palaisin tai oikeastaan tällä kertaa kysymys "jos puoliso palaa". Paljon tässä ketjussa petetytksi tulleet puntaroivat juurikin tätä tällein tiivistettynä: Miksi etsiä uutta suhde tai luopua nykyisestä, vaikka luottaminen ja pettäminen on mielessä kumminkin aika ajoin?
Itse olen tätä kysymystä pohtinut paljon. Meidän tapauksessa 11 vuoden suhteen aikana olemme molemmat "seikkailleet" ja ehkä etsineet itseämme ja olemme eläneet nuoruutta ehkä jollain tavalla uudestaan (olen 30v mies ja hän 29v nainen). Itse olin erossa puolisostani reilut puoli vuotta toisessa suhteessa, kunnes tajusin mitä olin mennyt tekemään. Edelleen huono omatunto siitä. Nyt vastaavasti exäni tapailee toista mutta silti tavatessamme (ja jopa teemme asioita yhdessä) on selkeästi tunteet vielä jossain määrin olemassa, suutelua ym mutta ei seksiä.. Jotenkin vaistoan, että tämä on mahdolisesti hänelle juurikin jonkinlainen seikkailu nyt, koska jos hän haluaisi todella jotain vakavaa toisesta, miksi ei olisi jo 3-4kk jälkeen lopettanut minun kanssani suutelua ym ja aina kun yritän ottaa puheeksi, että "nyt saa riittää, minun on jatkettava ja lopetettava toivominen" on se hänelle jotenkin negatiivinen asia. Haluaa siis pitää jotenkin molemmat ovet auki, vaikka nyt sain hänet minulle myöntämään todella kovan tivaamisen jälkeen, että ovat ns. yhdessä nyt tai ainakin tämä käsitys on ilmeisesti annettu kolmannelle osapuolelle.
En ymmärrä miksi roikun ja toivon, annanko tämän tapahtua mahdollisesti sen vuoksi että koen hänen ansaitsevan oman seikkailunsa, kun minulla oli omani ja hän otti minut vielä takaisin? Voiko parisuhteen jatkuminen tälläisten kriisien jälkeen lujittua, kun kummallakaan ei ole puhtaat jauhot pussissa vai onko se vielä tuhoon tuomitumpaa kuin suhde, jossa vain toinen olisi pettänyt tai ollut jonkun jakson toisen ihmisen kanssa?
Aloitin juuri tällä viikolla eroseminaarin. Tuo vertaistukiryhmä ja siellä kuullut tarinat kyllä herättivät taas uusia näkökulmia ja ajattelumalleja. Jotenkin kun mietin yleisesti suhteita, niin mitä pidempi suhde, sitä enemmän ongelmia. En usko että voi olla olemassa täydellistä suhdetta ja tuskin moni näin uskookaan. Jos ei ole pettämisongelmia, on jotain muita ongelmia joiden takia voi erota. Tässä tilanteessa myös pelkään omalla kohdalla sitä, että mikäli nyt päättäisin luovuttaa ja oikeasti päättää että tämä suhde ei enää ikinä tule olemaan minua varten, niin pystynkö enää ikinä luottamaan mihinkään suhteeseen? Tai voiko ihminen yleensäkkään kun kolhun kerran saa tai itse sellaisia aiheuttaa toiselle? Samaan aikaan tämä kriisi on tosiaan pistänyt miettimään ylipäänsä ihmistä puolisona, se on pirun mielenkiintoista vaikka samaan aikaan onkin raastavaa kun oma paletti ihan sekaisin. Kuten eroseminaarin vetäjä sanoi "Tämä ei nimestään huolimatta ole välttämättä eroseminaari, tämä voisi yhtä hyvin olla elämäntapakoulu, jossa opitaan paljon muutakin kuin miten päästä yli erosta". Näin koen juurikin nyt..
Jos nyt mietin omaa oloani, niin tuntuu että mikäli yritän päättää ja päästää irti puolisostani niin se saa minut voimaan todella huonosti.. Tietyllä tapaa (vaikka ajatuksena satuttava) on oma olo helpompi kun seuraan tätä tilannetta vierestä ja tapaan puolisoani ja toivon hänen palaavan. Onko se järkevää? Toki se ettei saa kunnolla vastauksia on huono asia ja epävarmuus luo tuskaa.. Tämä olisi niiiin eri tilanne, jos ei olisi lasta jonka aina haen pari kertaa viikossa luokseni, sen vuoksi ns. "välit poikki hetkeksi ja etääntyminen"-vaihtoehto on todella vaikea toteuttaa. Koen nyt että kun sitä vaihtoehtoa ei ole, niin tämä toivominen tuntuu paremmalta oman jaksamisen kannalta. Kai sitä pitää mennä sillä mikä tuntuu parhaalta sisäisesti? Toinen ehdoton asia on, että pitäisi päästä ensin kelan tukemaan terapiaan johon toivon mukaan saan myöntävän lausunnon toukokuun puolessa välissä. Ilman paria tuntia terapiaa viikossa en voisi ajatellakkaan toteuttavani tuota "välit poikki" vaihtoehtoa.. En mitenkään.. Ja jotenkin vaan tuntuu, että on liian paljon hyviä asioita suhteessa joista ei haluaisi luopua ja rikkoa kotia, vaikka nuori vielä olenkin. Jotenkin ajatus uuden rakentamisesta on liian kaukainen, ainakin nyt.. Toki pelkään tulevani satutetuksi, jos puolisoni päättääkin siirtyä isommin askelein eteenpäin toisen ihmisen kanssa, ja sitten minulle jää vain luu käteen ja irtautumisprosessini siirtyy siihen mahdolliseen tapahtumaan asti..
Olisi mukava kuulla myös miten sellaiset suhteet jakselevat nyt kun pettämisestä tai erosta ja palaamisesta on mennyt jonkun aikaa ja joissa molemmat osapuolet ovat seikkailleet tai olleet uskottomia? Entä ne jotka ovat jättäneet tälläisen suhteen (varsinkin jos lapsia, kuten meillä) että miltä se uusioperheen arki sitten tuntuu tai sinkkuna eläminen.
.. Ja lisäisin äskeiseen ehkä vielä, että molemmilla meillä on ollut vikamme ja omani olen toteuttanut suhteen alkuvuosina ja ne liittyvät vahvasti lapsuuteeni. Olen tutkaillut itseäni ja käynyt yksilöterapiassa näitä selvittäessäni (mm. lievät narsistiset piirteet, joita oli nuorempana, ei mitään toisen kotiin kahlitsemista mutta lievää henkistä väkivaltaa). Näitä kadun suuresti, mutta kysyisinkin, että kun molemmilla on samankaltaisia taipumuksia ollut parisuhteessa ja molemmilla on rankka lapsuus, niin onko noidankehä silti ikuinen jos suhteessa molemmat pettäneet? Vai voisiko olla edes pieni mahdollisuus, että kun molemmat ovat täysin rikki ja löytäneet itsestään ne viat ja syyt niille ja käymme molemmat terapiassa (yksilö) niin voisiko jatkuvalla keskustelulla ja toisen kuuntelulla käydä niin, että kaksi rikkinäistä korjaisi toisensa ja parisuhde lujittuisi ja siitä tulisi syy rakastaa syvemmin ja arvostaa toista?
Vai korjaammeko loppukädessä parhaimmillaan toisemme ja valmistamme ehkä tulevaa elämää varten jotta osaamme olla muissa suhteissa parempia ihmisiä toisia mahdollisia puolisoita kohtaan? Ystäväni joiden kanssa olen keskustellut eivät ainakaan halua allekirjoittaa tälläistä mahdollisuutta, mutta heillä ei myöskään ole kenellekään näin pitkää parisuhdetta eikä lapsiakaan, joten en voi laskea heidän näkemyksilleen samanlaista painoarvoa, ikävä kyllä..
On tosin huolestuttavaa mielestäni, että exäni ei tässä tilanteessa halua puhua ollenkaan mistään mikä liittyy tähän kolmanteen osapuoleen, lähestulkoon mistään tai varsinkaan tunteistaan tätä kohtaan, mutta edelleen vakuuttelee että etsii sitä "tunnetta" minua kohtaan. Pystyin samaistumaan Keatonin teksteihin n. 10 sivua taaksepäin tässä ketjussa. Siihen, mikä on roolini nyt, odottajan rooli ja lapsenhoitaja. Kumminkin exä haluaa kanssani tehdä juttuja ja tuntuukin, että minun kanssani hän saa olla se oma itsensä ja käyttäytyä kuten on tottunut (ei siis näytä todellista puoltaan toiselle osapuolelle) mutta sitten tämä toinen osapuoli tuntuu olevan se, kenelle hän puhuu jonkin verran ja aivan varmasti myös harrastaa seksiä, koska sen kun otan esille, menee exä aivan lukkoon ja parhaimmillaan suuttuu ja peruuttaa sen hetkisen keskustelun ja pakenee tilanteesta.. se huolettaa. Kumminkin myös tuo seksipuoli olisi käytävä juurtajaksaen läpi, mikäli minkäänlaisesta luottamuksesta edes aikoo enää koskaan unelmoida..
Vaikea tilanne.. Tuntuu, että en voi tehdä päätöstä erosta mutta en myöskään luovuttaa. Nyt kun olen tämän päivän taas lukenut tätä ketjua, niin voisinhan perjaatteessa tehdä päätöksen sanomatta siitä toiselle ja irtaantua sitten kun olen henkisesti valmis, olla ikäänkuin välittämättä tilanteesta siinä määrin kuin se on mahdollista ja ehkä itsekkin vilkuilla eri suuuntiin, jottei oma itsetunto kolhiinnu enempää tässä tilanteessa..
Tämä ketju tulee hyvin lähelle omia kokemuksiani, joten piti oikein rekisteröityä palstalle siksi. Omat kokemukseni ovat muutaman vuoden takaa, kun tulin petetyksi ja avioliitto päättyi miehen ilmoitukseen, että elämänrakkaus on nyt löytynyt. Itsellänikin oli lyhyt suhde tuon ilmoituksen jälkeen, mutta enimmäkseen käytin eroaikamme avioliiton päättymisen suremiseen. Palasimme yhteen reilun puolen vuoden erossa olon jälkeen. Nyt olemme olleet yhdessä kolmisen vuotta tuon kriisiajan jälkeen. Meillä on kaksi lasta, joista toinen on vielä päiväkoti-ikäinen.
Nyt olemme päätymässä näiden sekavien ajanjaksojen jälkeen eroamaan. Oma kokemukseni on, että suhde ei korjaannu. Olemme todella yrittäneet, kävimme pariterapiat ja yksilöterapiat, mutta se mikä on rikki on rikki. En näe syytä miksi jatkaa avioliitossa, joka on pelkkää yrittämistä. Arki sujuu ja lasten huolto, mutta suhde on mennyttä. Vaikka minulla oli omatkin suhdesäätöni, niin siitä huolimatta miehen toiminta loukkasi niin syvästi, että sisimmässäni en pääse siitä yli. Hohto on pois, eikä se palaa. Tarpeeksi syvät loukkaukset elämän hetkillä alueilla jättää sellaisia arpia, että niitä vihloo vaikka arki olisi kuinka hyvää. Toisaalta kyse on myös siitä, mitä elämässäni haluan. Haluan suhteen, jossa on iloa ja keveyttä, ei setvimistä ja yrittämistä koko ajan. Lisäksi haluan, että voin arvostaa puolisoani ja tuntea olevani hänelle enemmän kuin kukaan muu. Nykyisin ei siltä tunnu, koska tunnemuisti ei unohda kuinka minut heitettiin syrjään kuin joku rukkanen.
En silti kadu yhteenpaluuta. Oli tärkeää, varsinkin lasten takia, saada varmuus että yritin kaikkeni. Sen tein ja nyt on aika jatkaa eteenpäin. Muutaman opin olen saanut. Tärkeimpiä niistä ovat että suhde hajoaa pettämällä tai kolmansilla osapuolilla ja en itse pysty antamaan sellaisia loukkauksia anteeksi. Toisaalta en itsekään ole syytön, että asiat menivät niinkuin menivät. En arvostanut suhdetta ja puolisoani. Rakastan häntä vieläkin, mutta parisuhdetta emme voi jatkaa. Ei kuitenkaan ole yksinkertaista unohtaa tunteita henkilöön, jonka kanssa kasvoin aikuiseksi, sain lapset ja elin monta elämänvaihetta. Suru kaikesta mikä meni rikki on valtava. Vaikka olen surullinen, niin uskon silti, että elämä kantaa. Moni ihminen on tärkeä, mutta yksikään ei niin tärkeä, että voisi romuttaa elämäni tai tulevaisuuteni.
Kymmenenvuoden solmu: olet jo eronnut ja yksin, mitä menetät jos hyväksyt sen ja alat jatkaa elämääsi? Kokemukseni vastaavasta tilanteesta on, että vaikka yhteen palaa niin tilanne on äärimmäisen sotkuinen ja kuluttava. Eikä se enää tunnu samalta. Tosin ei ole tarkoituskaan, koska syystähän näihin pettämisiin ja toisiin osapuoliin mennään. Olet kuitenkin muutoksen keskellä, eikä paluuta ole. Voit jäädä odottamaan tai jatkaa... Kumpikin koskee pirusti, mutta kumpi kauemmin? 😐 Tsemppiä ja voimia vaikeaan tilanteeseen!
Dahliakukka, mihin katosi viestiketjusi?
Meillä uskottomuudesta aikaa reilu puoli vuotta.
Nyt olen tajunnut että miehelläni on erittäin vaikea pukea tunteita sanoiksi, vaikea hahmottaa tunteita, tuntea empatiaa ja samaistua toisen tunteisiin.
Toisinsanoen hän taitaa olla Aleksitymiasta kärsivä.
Tämän ongelman vuoksi me emme ole voineet käy uskottomuutta kunnolla läpi, en siis ole saanut miehestä oikein mitään irti.
Tämä ongelma vaikeuttaa elämää todella paljon.
Toisaalta itse kykenen tulkitsemaan miehen käytöstä paremmin mutta edelleen tunteista puhuminen ei onnistu.
Olen surullinen mutta toisaalta helpottunut, nyt tällä ongelmalla on nimi.
Ongelmia toki tuottaa edelleen se ettei mies osaa puhua aiheesta, Aleksitymia.
Hän ei suostu uskomaan tätä.
Minun pitäisi kyetä olemaan kärsivällinen ja antaa aikaa.
Tahtoisin miehen ymmärtämään mitkä tunne puolen syyt ajoivat uskottomuuteen jotta se voitais tulevaisuudessa välttämään, mutta se tuntuu toivottomalta.
Olen hukassa itse. Suhde ei ole todellakaan enään entisellään. Miten tästä eteenpäin? Mene ja tiedä.
Miten tehdä tunneköyhä mies onnelliseksi?