Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Meillä on nyt kaksi vuotta siitä kun vaimon salasuhde paljastui.
Itse olen päässyt asiasta aika hyvin yli ja se on asia jonka kanssa vain tulee elää. Vaimoni on sen sijaan muuttunut ilottomaksi, haluttomaksi ja väsyneeksi ihmiseksi joka käy päivisin töissä, illalla harrasteissa ja niistä suoraan nukkumaan.
Ei enää hirveästi ole muita yhdistäviä tekijöitä kuin lapset, yhteinen pankkitili ja talolaina. Fyysinen läheisyys ja seksi loppuivat siihen kun en enää jaksanut haluta meidän molempien puolesta. Ottakoot haluistaan kiinni jos sellaisia enää on.
Onhan tämä rankkaa ja paskaa kun pettämisen myötä elämästä tavallaan hävisi kokonaan toinen puolisko pois ja jäljelle jäi vain velvollisuudet omia lapsiaan ja taloutta kohtaan. Jos jatkaisi tästä tulevaisuudessa yksin niin elämässä ei oikeastaan mikään muuttuisi. Ei mikään.
Tämä antaa voimaa sillä mikään ei voi vahngoittaa minua. Vahinko on jo tehty. Laspet kasvavat vuosi kerrallaan ja joskus asiat tulevat muuttumaan. Suuntaan tai toiseen, mutta tämänkaltaisena se ei voi jatkua sitten kun lapset ovat maailmalla.
Mutta suhteella en lähde tätä paikkaamaan. Niin paskamaista temppua en toiselle tee että vajoaisin samalle tasolle. Tai että tekisin "toisena" vastaavan tempun toisen puolisolle. Niin sydämetön en ole.
Täytyy samaistua Keatonin vihan tuntemuksiin, jotka itsellä ovat nousseet pintaan tilanteen pitkittyessä..
Tosiaan exä edelleen viettää aikaa toisen henkilön kanssa ja tuntuu että väsyy koko ajan ja puhuminen on vähentynyt, kun ei saisi kysyä hänen tunteistaan tai siitä että mitä toisen ihmisen kanssa tekee ja miksi. Meillä myös seksi on täysin loppunut, kumminkin vastaa suudelmiin ja aina jos otan etäisyyttä, niin haluaa halailla ym. Ikään kuin pitää ovet auki molempiin suuntiin ja sen vuoksi alan tuntea tietynlaista halveksuntaa ihmistä kohtaan, koska tämä muistuttaa niin paljon 5 vuoden takaista tapahtumaa (ainut että tällä kertaa tiedän toisesta suhteesta ja asun eri osoitteessa).
Suoraan sanoen vituttaa, kun toinen ei tajua ja miksi tajuaisi, kun ei tunne empatiaa näemmä. Olen ihan siinä ja siinä, että luovutan kyseisen ihmisen suhteen ja lopetan tukemisen (niin taloudellisen, henkisen kuin muunkin) ainakin siksi aikaa, että toinen henkilö ei ole enää kuvioissa. Jos sitten turvautuu tähän toiseen ja toinen leikkiin ryhtyy, niin pitäkööt tunkkinsa. Lapsen puolesta suurin viha tällä hetkellä, että toinen on valmis heittämään kaiken roskiin ja vaihtokauppana saa seksiä toisen ihmisen kanssa, jota sitäkään ei suostu myöntämään. En vaan yksinkertasesti tajua miten heikon itsetunnon omaava ihminen voikaan toimia noin. Tiedän, että kaikki pohjautuu jostain käsittelemättömästä asiasta ym, mutta kun toinen ei puhu, niin ymmärrys katoaa kuten sympatiakin, ja varmasti lopulta myös rakkaus, niin kylmää touhua saa nyt kokea. Pelastusrengas kädessä olen seissyt 4kk ja tarjonnut kaikkea mahdollista, mutta ei, "haluan prosessoida yksin".. en oikein jaksa uskoa että se tuottaa toivottua tulosta, kun tuo "yksin" tarkoittaa myös jatkuvaa viestittelyä toisen ihmisen kanssa joka ei varmasti nopeuta prosessia. Sitten nostetaan jatkuvasti riitojen yhteydessä esiin asioita kuten "Kai mä nyt sulkeudun enkä halua puhua kun jouduin vaihtamaan työpaikkaa ja samalla vaihtui just ne kaverit joiden kanssa sain puhuttua" tai "no kai nyt kun sä teet näin ja toi tekee noin" ... Raivostuttavaa, kun toinen vierittää syitä ulkoisiin tekijöihin ja edellyttää niiden läsnäoloa, jotta voi työstää ITSEÄÄN ja mennä sinne syvimpään sisimpään ja käydä läpi niitä asioita ja olisin siinä tukena.
Anteeksi vuodatus, mutta hohhoijjaa, tänään on paska päivä, johan niitä hyviä/siedettäviä olikin ennätykselliset 4-5 päivää..
Keaton, olen täysin samoilla linjoilla tuossa että ei tässä mitään kostamaan aleta. Olet kuitenkin valinnut olevasi toisen kanssa ns. "lasten" vuoksi vai enemmänkin sen vuoksi, että koet olevasi velvollinen elämään tuollaisessa suhteessa? Itse puntaroinut tätä paljon ja jotenkin itse koen, että mikäli läheisyys ei palaudu tai asioista ei puhuta, niin vaikka exä haluaisikin palata niin en kyllä taida haluta siihen leikkiin enää.. Niin nöyryytetty ja vihainen olo on nyt .. Ja vaikka ajatus mahdollisesta uudesta parisuhteesta on käytännössä olematon, niin ennemmin valitsen yksin olemisen ja lapsen kanssa 2-3 kertaa viikossa olemisen, kuin jatkuvan toisen puoliskon kantamisen, joka ei ole kantanut hedelmää tähän astisina vuosina näin jälkikäteen ajateltuna lähes ollenkaan...
Isabella0 kirjoitti 10.4.2017 19:52
Nyt olen tajunnut että miehelläni on erittäin vaikea pukea tunteita sanoiksi, vaikea hahmottaa tunteita, tuntea empatiaa ja samaistua toisen tunteisiin.
Toisinsanoen hän taitaa olla Aleksitymiasta kärsivä.
Tämän ongelman vuoksi me emme ole voineet käy uskottomuutta kunnolla läpi, en siis ole saanut miehestä oikein mitään irti.
Tämä ongelma vaikeuttaa elämää todella paljon.
Toisaalta itse kykenen tulkitsemaan miehen käytöstä paremmin mutta edelleen tunteista puhuminen ei onnistu.
Olen surullinen mutta toisaalta helpottunut, nyt tällä ongelmalla on nimi.
Ongelmia toki tuottaa edelleen se ettei mies osaa puhua aiheesta, Aleksitymia.
Hän ei suostu uskomaan tätä.
Entäs miehelläsi onkin narsistinen persoonallisuushäiriö? Sopisihan tuo niukka kuvaus miehestäsi siihenkin.
Isabella0 kirjoitti 10.4.2017 19:52
Miten tehdä tunneköyhä mies onnelliseksi?
Onko miehesi ollut aina, tai siis niin kauan kuin olette tunteneet, tunneköyhä?
Miksi haluaisit tehdä hänet onnelliseksi?
Anteeksi, en osaa neuvoa. Siksi lähinnä kyselen. Ajattelen että noista kysymyksistä voisi olla sinulle jotain apua.
Keaton kirjoitti 11.4.2017 12:53
Itse olen päässyt asiasta aika hyvin yli ja se on asia jonka kanssa vain tulee elää. Vaimoni on sen sijaan muuttunut ilottomaksi, haluttomaksi ja väsyneeksi ihmiseksi joka käy päivisin töissä, illalla harrasteissa ja niistä suoraan nukkumaan.Ei enää hirveästi ole muita yhdistäviä tekijöitä kuin lapset, yhteinen pankkitili ja talolaina. Fyysinen läheisyys ja seksi loppuivat siihen kun en enää jaksanut haluta meidän molempien puolesta. Ottakoot haluistaan kiinni jos sellaisia enää on.
Eikö erittäin monissa suomalaisperheissä ole ihan samanlainen tilanne? Ei kai tällaisen tilanteen syntymiseen edes mitään pettämistä tarvita. Harmaa arki ja keskinäiset ongelmat voivat hiipiä elämään muutenkin.
Keaton kirjoitti 11.4.2017 12:53
Onhan tämä rankkaa ja paskaa kun pettämisen myötä elämästä tavallaan hävisi kokonaan toinen puolisko pois ja jäljelle jäi vain velvollisuudet omia lapsiaan ja taloutta kohtaan. Jos jatkaisi tästä tulevaisuudessa yksin niin elämässä ei oikeastaan mikään muuttuisi. Ei mikään.Tämä antaa voimaa sillä mikään ei voi vahngoittaa minua. Vahinko on jo tehty. Laspet kasvavat vuosi kerrallaan ja joskus asiat tulevat muuttumaan. Suuntaan tai toiseen, mutta tämänkaltaisena se ei voi jatkua sitten kun lapset ovat maailmalla.
Minä ajattelen, että ihan yhtä seksittömään ja harmaaseen tilanteeseen olisitte voineet ajautua myös ilman pettämistä. Niin on käynyt useille tuntemilleni pariskunnille ja näiltä sivuiltakin vastaavia tekstejä saa lukea harvase päivä. Yritän sanoa, että ehkä kaikki ei johdu pettämisestä ja ehkä teidän suhde ei ole ainoa yhteydetön suhde. Mihin suuntiin asiat voisivat muuttua? Mikä estää tekemästä muutoksia lasten vielä asuessa kotona? Kuvitteletko etteivät lapset huomaa, millaiset välit teillä on? Oletko kertonut ajatuksistasi puolisollesi? Onko vaimosi antanut mitään syitä seksittömyydelle?
Keaton kirjoitti 11.4.2017 12:53
Mutta suhteella en lähde tätä paikkaamaan. Niin paskamaista temppua en toiselle tee että vajoaisin samalle tasolle. Tai että tekisin "toisena" vastaavan tempun toisen puolisolle. Niin sydämetön en ole.
Tiedän suhteita, joissa toinen tai molemmat käyvät vieraissa joko luvan kanssa tai puolison ainakin asiasta tietäen. Oletko ajatellut, voisiko tällainen toimia teidän kohdalla? Tekstistäsi päätellen olet ainakin ajatellut pettämistä. Olen toisaalla kertonut, että minulla on salasuhde naimisissa olevan miehen kanssa. En koe olevani sydämetön. Asioita voi tarkastella useista näkökulmista.
Serpentiini kirjoitti 12.4.2017 21:40
Keaton kirjoitti 11.4.2017 12:53
Itse olen päässyt asiasta aika hyvin yli ja se on asia jonka kanssa vain tulee elää. Vaimoni on sen sijaan muuttunut ilottomaksi, haluttomaksi ja väsyneeksi ihmiseksi joka käy päivisin töissä, illalla harrasteissa ja niistä suoraan nukkumaan.Ei enää hirveästi ole muita yhdistäviä tekijöitä kuin lapset, yhteinen pankkitili ja talolaina. Fyysinen läheisyys ja seksi loppuivat siihen kun en enää jaksanut haluta meidän molempien puolesta. Ottakoot haluistaan kiinni jos sellaisia enää on.
Eikö erittäin monissa suomalaisperheissä ole ihan samanlainen tilanne? Ei kai tällaisen tilanteen syntymiseen edes mitään pettämistä tarvita. Harmaa arki ja keskinäiset ongelmat voivat hiipiä elämään muutenkin.
Keaton kirjoitti 11.4.2017 12:53
Onhan tämä rankkaa ja paskaa kun pettämisen myötä elämästä tavallaan hävisi kokonaan toinen puolisko pois ja jäljelle jäi vain velvollisuudet omia lapsiaan ja taloutta kohtaan. Jos jatkaisi tästä tulevaisuudessa yksin niin elämässä ei oikeastaan mikään muuttuisi. Ei mikään.Tämä antaa voimaa sillä mikään ei voi vahngoittaa minua. Vahinko on jo tehty. Laspet kasvavat vuosi kerrallaan ja joskus asiat tulevat muuttumaan. Suuntaan tai toiseen, mutta tämänkaltaisena se ei voi jatkua sitten kun lapset ovat maailmalla.
Minä ajattelen, että ihan yhtä seksittömään ja harmaaseen tilanteeseen olisitte voineet ajautua myös ilman pettämistä. Niin on käynyt useille tuntemilleni pariskunnille ja näiltä sivuiltakin vastaavia tekstejä saa lukea harvase päivä. Yritän sanoa, että ehkä kaikki ei johdu pettämisestä ja ehkä teidän suhde ei ole ainoa yhteydetön suhde. Mihin suuntiin asiat voisivat muuttua? Mikä estää tekemästä muutoksia lasten vielä asuessa kotona? Kuvitteletko etteivät lapset huomaa, millaiset välit teillä on? Oletko kertonut ajatuksistasi puolisollesi? Onko vaimosi antanut mitään syitä seksittömyydelle?
Keaton kirjoitti 11.4.2017 12:53
Mutta suhteella en lähde tätä paikkaamaan. Niin paskamaista temppua en toiselle tee että vajoaisin samalle tasolle. Tai että tekisin "toisena" vastaavan tempun toisen puolisolle. Niin sydämetön en ole.Tiedän suhteita, joissa toinen tai molemmat käyvät vieraissa joko luvan kanssa tai puolison ainakin asiasta tietäen. Oletko ajatellut, voisiko tällainen toimia teidän kohdalla? Tekstistäsi päätellen olet ainakin ajatellut pettämistä. Olen toisaalla kertonut, että minulla on salasuhde naimisissa olevan miehen kanssa. En koe olevani sydämetön. Asioita voi tarkastella useista näkökulmista.
Serpentiini, nämä varmaan ovatkin enemmän arvomaailmaan liittyviä kysymyksiä. En ainakaan itse voisi vain päättää aloittavani avointa suhdetta (et osoittanut vastausta minulle, mutta tuli kova halu kommentoida). Varsinkin kun on lapsia, niin itse ainakin kokisin eläväni kaksois ellei jopa kolmoiselämää. Asioita voi toki tarkastella mistä kulmasta tahansa, mutta ainakin itse jos jaan elämäni jonkun toisen kanssa, niin en jaa sitä kenenkään muun kanssa enkä mitään osa-aluetta siitä elämästä (paitsi vapaa-ajan ja lapset). Itse olen sitä kansaa, joka kokee avoimen suhteen älyttömänä, vaikka siinä olisi "hyvä tarkoitusperä" eli esim. "kun kyllästyn omaan mieheeni/naiseeni, niin haen virikettä ja hyväksyntää muualta niin sitten taas jaksan pari vuotta katella omaani". Ei vaan mene omaan kaaliin, ennemminkin koen jotenkin itsekeskeiseksi ja mielestäni omaa parisuhdetta voi piristää esim villeillä kokemuksilla, leluilla you name it, mutta jos siitäkään ei toinen saa tarpeeksi tai ei ole valmis kertomaan mielihalujaan joilla asia paranisi, niin nussikoon sitten muita mutta tehköön sen sitten ihan omalla kustannuksella (tai jos se on yhteinen sopimus miehen kanssa, niin sittenhän se on jokaisen parin oma asia, miten haluavat siinä elää).
Muutenkin Serpentiini perustat mielestäni tekstissäsi paljon asioita sen pohjalta "mitä muut tekevät" ja "tunnen pariskuntia jotka tekevät näin", eikö nykyaikana enää ajatella millään muulla kuin tunteella ja intohimolla sen sijaan, että voisi kunnioittaa toista? Kantavan parisuhteen keskeiset asiat kuten "luottamus, keskinäinen kunnioittaminen, toisen arvostaminen" ovat vissiin jo historiaa.. Okei, tosin ennen internettiä ja sosiaalista mediaa on toki myös ollut syrjähyppyjä, mutta nyt kun kiinnijäämisen mahdollisuus ja houkutukset ovat vahvemmin läsnä, on pakko tehdä kaikesta "avointa ja hyväksyttävää".
10vuodensolmu: Minä arvostan muiden mielipiteitä. Haluan kuitenkin haastaa miettimään sellaisiakin vaihtoehtoja, jotka eivät ensimmäisenä tulisi omaan mieleen. Eri vaihtoehtojen pohtiminen auttaa mielestäni usein löytämään oman ratkaisun ja vahvistamaan tätä ajattelua. Eläminen on muuttunut, mutta kyllä perinteiselle uskollisuuteen perustuvalle yksiavioiselle parisuhteelle on vielä paikkansa. On kuitenkin hullua, että useimmat avioituvat niin nuorina, ettei tällaisista asioista sen oman kumppanin kanssa juuri puhuta eikä välttämättä omaakaan suhtautumista esimerkiksi syrjähyppyihin tunneta. Ennen avioitumista ei myöskään voida valmistautua teknologisiin muutoksiin kuten älypuhelimien ja Tinderin kaltaisiin haasteisiin. Nuorenahan asiat näyttäytyvät usein kovin mustavalkoisina ja ehdottomina. Elämänkokemuksen myötä joutuu tarkemmin miettimään asioita. Silti jotkut jo naimisiin mennessään tietävät itsestään ja jopa kumppanistaan, että uskollisuus yhteen kumppaniin on vaikeaa. Uskon samalla tavalla joidenkin tunnistavan itsestään ja ehkä puolisostaankin, että uskollisuus ja yhteen ihmiseen sitoutuminen on tärkeää. Avoimia liittoja on olemassa, mutta en tarkemmin ole perehtynyt niiden toimivuuteen. Niissä taitaa olla paljon keskinäisiä erojakin. Olen lähinnä pohtinut sellaista, että joskus puolison (toisen tai molempien) sivusuhde saattaa olla avioliiton säilymisen elinehto. Joskus avioliitto saattaa saada jopa käänteen parempaan suuntaan sivusuhteen vuoksi. Moni tälläkin palstalla tilanteestaan kirjoittanut on todennut, että oma avioliitto on kumppanuus-/kaverisuhde. Joskus puoliso voi saada sivusuhteesta myönteisyyttä, joka heijastuu myös perheeseen. Varmasti voi käydä toisinkin, että sivusuhde aiheuttaakin perheelle negatiivisia vaikutuksia. Moni petetty on kertonut henkisestä huonovointisuudestaan, jonka uskoisin heijastuvan esimerkiksi vanhemmuuteen. Oma salamieheni on pohtinut avioeroa useinkin. Olen ennemminkin kannustanut häntä pysymään liitossaan kuin eroamaan, mutta en tiedä teenkö väärin. En ole halunnut ottaa asiaan voimakkaasti kantaa. En tiedä, kuinka tosissaan hän on. En myöskään tiedä, mitä avioerosta seuraisi salamiehelle, hänen puolisolleen tai heidän lapsille. Hyvää vai huonoa? Kauhean vaikeita asioita nämä ovat. Olisi hienoa, jos saisi etukäteen kuulla ennusteen tulevaisuudesta, joka elämänmuutoksesta (esim. syrjähypystä tai avioerosta) seuraisi.
Eihän nämä ongelmat ole uusia, niitä on ollut niin kauan kuin on ollut ihmisiäkin, vaikkei ole ollut tekniikka apuna.
Se on niin, että kun mieli vierasta tehnyt, se kumppani on löytynyt jo ammoisinakin aikoina.
Kaikilla petetyilla ei sitä luonteen lujuutta, katsoa asiaa läpi käsiensä, vaan se murtaa, kuin liika vesi padon. Joskus on omaisuus ollut eron esteenä, joten petetyn on pitänyt niellä kiukkunsa ja pysyä paikallaan. Kaitpa sitä nykyäänkin ajatellaan, kun on asemaansa päässyt, niin siinä pysytään kuin Niskavuoren emäntäkin tuumasi, "minä tässä talossa emäntä/isäntä olen".
Myönnän olen tuota kokeillut, kyllä siihen pystyy, ajan kanssa aina paremmin...mutta, siinä leikissä on unohdettava itsensä, elettävä päivästä toiseen, ajattelemaata itseään ja omia tuntemuksiaan, ei saa laskea, sitä pientä ajatusta päähänsä, entäs, jos tekisinkin toisin.
Voin sanoa, etten päivääkään ole katunut, että laskin sen ajatuksen irti, ainoastaan kadun, etten tehnyt sitä aiemmin.
Täällä palstoilla ei ole ruuhkaksi ollut, niitä jotka miettivät, miten hyvittävät tai saavat anteeksi pettämisensä, miten saadaan elämä uomiinsa, mutta on paljon niitä petettyjä, jotka miettivät ja tuskailevat, miten jaksaa jatkaa, kaikesta huolimatta.
Onko sitten niin, että pettäjät katsovat olevansa, ns omaa rotua kokonaan, joille on kaikki sallitua, se miten elämä jatkuu, ei ole héidän ongelmansa, vaan sen, joka siitä, merkityksettömästä pikku jutusta, ongelman tekee.
Jokaisen pitäisi mielessään pohtia, kun sitä uskollisuutta toiselle lupaa, papilla tai ilman, onko todella tosissaan, vai onko se, vain toisen odottamaa kaunista sanahelinää, sen voi joku ottaa tosissaankin.
Olen sanonut ennenkin, luottamus on kuitenkin, kuin yksi öinen jää, kun se rikkoutuu, niin jäljet siitä jää.
helemi kirjoitti 15.4.2017 9:39
Kaikilla petetyilla ei sitä luonteen lujuutta, katsoa asiaa läpi käsiensä, vaan se murtaa, kuin liika vesi padon. Joskus on omaisuus ollut eron esteenä, joten petetyn on pitänyt niellä kiukkunsa ja pysyä paikallaan. Kaitpa sitä nykyäänkin ajatellaan, kun on asemaansa päässyt, niin siinä pysytään kuin Niskavuoren emäntäkin tuumasi, "minä tässä talossa emäntä/isäntä olen".
Helemi, kiitos puheenvuorostasi! Olen monesti miettinyt menneitä aikoja. Ajattelen myös, että silloinkin syrjähypiskelijät löysivät toisensa, vaikka ei ollutkaan Tindereitä tai muita. Toisaalta uskon sosiaalisen paineen ja vahtimisen olleen ihan eri luokkaa kuin nykyään. Varsinkaan naiset eivät tainneet päästä paljon kulkemaan, kun olivat kiinni lastensa, kotieläinten, kotitöiden ja ehkä vanhustenkin hoidossa. Ja kun ei ollut ehkäisyä, niin pettämiseen liittyivät erilaiset pelot, tosin syntyyhän niitä vahinkolapsia nykyäänkin. Se mikä silloin oli aivan erilaista oli yhteiskunnan sosiaalinen tuki. Ei ollut esimerkiksi vuokrakoteja, joihin olisi voinut lasten kanssa paeta kelvotonta puolisoa. Jotkut pakenivat sukulaistensa nurkkiin, mutta kaikilla ei sitä mahdollisuutta ollut. Ei myöskään ollut masennus- tai unilääkkeitä. Jonkinlaista juttelu- ja kuunteluapua sentään saattoi olla, mutta sekin saattoi olla jopa syyllistävää tai pakottavaa. Elämä oli silloin pakkoa täynnä. Oli pakko hakea kaivosta vettä, pitää tuli liedessä, leipoa leivät, lypsää lehmät, ommella vaatteet jne. Ehkä ne pakot ja olematon vapaa-aika pitivät ihmisiä järjissään. Käsittääkseni silloin ei myöskään liikoja haihateltu rakkauksista. Liitot olivat ennemminkin sellaisia järkiliittoja kuten monissa Aasian maissa edelleen.
helemi kirjoitti 15.4.2017 9:39
Voin sanoa, etten päivääkään ole katunut, että laskin sen ajatuksen irti, ainoastaan kadun, etten tehnyt sitä aiemmin.
Ymmärsinkö oikein, että puolisosi on pettänyt sinua joskus? Mitä tuo ajatuksen irtipäästäminen käytännössä oli? Mikä aiheutti katumusta?
helemi kirjoitti 15.4.2017 9:39
Täällä palstoilla ei ole ruuhkaksi ollut, niitä jotka miettivät, miten hyvittävät tai saavat anteeksi pettämisensä, miten saadaan elämä uomiinsa, mutta on paljon niitä petettyjä, jotka miettivät ja tuskailevat, miten jaksaa jatkaa, kaikesta huolimatta.
Onko sitten niin, että pettäjät katsovat olevansa, ns omaa rotua kokonaan, joille on kaikki sallitua, se miten elämä jatkuu, ei ole héidän ongelmansa, vaan sen, joka siitä, merkityksettömästä pikku jutusta, ongelman tekee.
Minäkin olen kaivannut enemmän pettäjien kirjoituksia. Joskushan niitä on vähän näkynyt, mutta ei mitenkään liiaksi. Osa pettäjistä on varmasti ns. sikoja, joille oma etu on aina muiden etua huomattavasti tärkeämpi asia. Useamman pettäjän olen kuitenkin nähnyt kirjoittavan, että pettäminen seurasi vain jonkinlaista kamelin selän katkeamista. Että suhteessa oli huomattavia ongelmia syystä tai toisesta. Että suhde olisi voinut aivan hyvin katketa pettämisen sijasta tai lisäksi. Monet petetyt tuntuvat ajattelevan, että pettäminen johtui pettäjän väliaikaisesta älyn sumenemisesta, ulkopuolisesta vokottelijasta tai pettäjän itsekkyydestä. Uskoisin että noiden kolmen mahdollisuuden lisäksi on ainakin parikymmentä muuta syytä, joiden vuoksi pettämisiä tapahtuu.
helemi kirjoitti 15.4.2017 9:39
Jokaisen pitäisi mielessään pohtia, kun sitä uskollisuutta toiselle lupaa, papilla tai ilman, onko todella tosissaan, vai onko se, vain toisen odottamaa kaunista sanahelinää, sen voi joku ottaa tosissaankin.
Olen sanonut ennenkin, luottamus on kuitenkin, kuin yksi öinen jää, kun se rikkoutuu, niin jäljet siitä jää.
Tuohon papin sanaan vetoamista en ymmärrä ollenkaan. Ensinnäkin moni avioituu maistraatissa tuomarin toimesta. Toisekseen pappien vihkimistä aviopuolisoista aniharva sitoutuu vihkikaavan sanoihin ja uskonnollisuuteen. Avioliittokaavan sanat ovat melkein kaikille avioituville silkkaa sanahelinää. Miksi ihmeessä esimerkiksi uskollisuuden merkitys vihkikaavassa olisi yhtään sen merkityksellisempi kuin vaikkapa se, että ihmiset ovat jumalan luomia. Useimmat uskovat pikemmin evoluutioon kuin jumalan luomisteoriaan. Miksi se uskollisuus olisi yhtään sen pyhempi asia kuin mikään muukaan kyseisistä sanahelinöistä? Minä ajattelen, että vihkikaavaa tärkeämpää on pariskunnan keskinäiset keskustelut uskollisuudesta ja pettämisestä. Eri ihmisillä on mm. erilaiset rajat sen suhteen, mikä on pettämistä. Saako halata? Pussata? Olla kaveri vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa? Lähetellä tekstareita työkaverin kanssa? Yksi merkityksellinen juttu on myös valehteleminen parisuhteessa. Moni nainen hyväksyy itseltään esimerkiksi valehtelun raha-asioista, lasten kasvatuksesta, omasta terveydestä, ajankäytöstä tai jopa ehkäisyn käyttämisestä. Kuitenkin jos mies esimerkiksi valehtelee, ettei ole katsonut pornoa, ettei pidä yhteyttä ihanaan työkaveriinsa tai ettei omaa Tinder-profiilia, niin sellaista valehtelua ei sitten hyväksytäkään. Nämä ovat monimutkaisia asioita. Usein kuitenkin pettämisestä puhuttaessa puhutaan vain siitä nimenomaisesta pettämistapahtumisesta, mutta ei suostuta näkemään ilmiötä laajemmin. Entä kuinka moni pariskunta keskusteli seksuaalisista tarpeista silloin, kun sopi esimerkiksi uskollisuudesta parisuhteessa? Oliko puhetta, mitä sitten tehdään, jos seksi jää parisuhteesta kokonaan pois?
10vuodensolmu kirjoitti 13.4.2017 21:2
Okei, tosin ennen internettiä ja sosiaalista mediaa on toki myös ollut syrjähyppyjä, mutta nyt kun kiinnijäämisen mahdollisuus ja houkutukset ovat vahvemmin läsnä, on pakko tehdä kaikesta "avointa ja hyväksyttävää".
Itse asiassa aiemmin se oli paljon avoimempaa ja hyväksyttävämpää - siis miesten syrjähyppyily. Jo ammoisina aikoina miesten oli ihan hyväksyttävää hosua ympäriinsä. Yleensä kiellettyjä olivat vain toisten miesten vaimot ja korkean sosiaalisen luokan naimattomat tytöt. Sen sijaan esimerkiksi orjat, palvelijattaret, alemman luokan naiset (naimisissa eli ei) olivat ihan hyväksyttäviä ja useilla miehillä oli suorastaan useampi vaimo tai jalkavaimoja, vähän riippuen siitä, mikä oli yhteiskunnan suhtautuminen moniavioisuuteen.
Vasta kristinuskon voimakas painotus molempien sukupuolien monogamiaan on tuonut mukaan sen, että mieskään ei saisi pettää - ja tämäkin pikkuhiljaa, vuosisatojen kuluessa niin, että vasta oikeastaan ehkä viimeisen 100-200 vuoden aikana tätä on ihan oikeasti alettu katsoa pahalla. Aiemmin kirkko ei ehkä tykännyt, mutta katsoi muualle, kun aatelismiehet ilottelivat, miten huvitti.
10vuodensolmu kirjoitti 13.4.2017 21:2
Muutenkin Serpentiini perustat mielestäni tekstissäsi paljon asioita sen pohjalta "mitä muut tekevät" ja "tunnen pariskuntia jotka tekevät näin", eikö nykyaikana enää ajatella millään muulla kuin tunteella ja intohimolla sen sijaan, että voisi kunnioittaa toista? Kantavan parisuhteen keskeiset asiat kuten "luottamus, keskinäinen kunnioittaminen, toisen arvostaminen" ovat vissiin jo historiaa..
Millä tapaa avoimessa suhteessa ei muka ole luottamusta, keskinäistä kunnioitusta ja toisen arvostusta? Jos toiselle on ok se, että puoliso harjoittaa seksiä muidenkin kanssa, millä tavoin se, että puoliso sitten myös tekee niin, osoittaa epäkunnioitusta ja arvostuksen puutetta?
Jos ei halua itse avointa suhdetta niin se on ihan ok. Mutta vastustan itse jyrkästi avointen suhteiden latistamista pelkiksi "intohimolla pyöriviksi" touhuiksi. Avoimissa suhteissa sitä luottamusta nimenomaan täytyy olla kukkurakaupalla ja usein avoimissa suhteissa elävät keskustelevat ja käsittelevät asioita pohjamutia myöten. Ei toki aina, kyllähän avoimissa suhteissakin voi sekoilla, koska ihmisiä niissäkin elävät ovat - kuten kaikki muutkin. Avoimet suhteet eivät ole yhtään sen parempia tai pahempia kuin monogaamisetkaan suhteet.
Ymmärrän sinänsä, että tällä hetkellä sinulla on aika negatiiviset fiilikset asian suhteen, mitä nyt olen lukenut hankalaa tilannettasi toisesta ketjusta. Mutta teidän suhteennehan ei missään vaiheessa ole ollutkaan avoin - ja sinäkin olet pettänyt, joten missä määrin silloin itse kunnioitit ja arvostit puolisoasi? Tällä hetkellä olisi ehkä tosiaan hyvä, jos päästäisit hänestä irti, ihan itsellesikin. Ehkä puolisosi sählää elämänsä, mutta se on asia, johon et voi lopulta paljoa vaikuttaa. Pidä huolta itsestäsi ja lapsestasi. Viha, pettymys ja kiukku ovat luonnollisia tunteita tilanteessasi, mutta kannattaa pikkuhiljaa käsitellä niitä ja pyrkiä niistä eroon, koska pitkittyneinä ne ennen kaikkea vahingoittavat sinua itseäsi.
helemi kirjoitti 15.4.2017 9:39
Täällä palstoilla ei ole ruuhkaksi ollut, niitä jotka miettivät, miten hyvittävät tai saavat anteeksi pettämisensä, miten saadaan elämä uomiinsa, mutta on paljon niitä petettyjä, jotka miettivät ja tuskailevat, miten jaksaa jatkaa, kaikesta huolimatta.
Onko sitten niin, että pettäjät katsovat olevansa, ns omaa rotua kokonaan, joille on kaikki sallitua, se miten elämä jatkuu, ei ole héidän ongelmansa, vaan sen, joka siitä, merkityksettömästä pikku jutusta, ongelman tekee.
Arvelen, ettei siitä voi tehdä kovin pitkiä päätelmiä, etteivät esimerkiksi täällä pettäjät juuri viihdy. Pettäjän tunteiden käsittely on vähän erilaista kuin petetyn eivätkä pettäjät siten välttämättä halua keskustella asioista niiden kanssa, joita on petetty. Pettämisessä on vahva stigma ja petetty pelkää, syystäkin, saavansa valtavan haukkuryöpyn niskaansa - se on ehkä ansaittua, mutta se ei sinänsä auta pettäjää käsittelemään asiaa ja hyvittämään tekoaan vaan pahentaa hänen oloaan entisestään, millä on negatiivinen vaikutus asioihin. Loppuviimeksi ihmisen on yleensä vaikeinta antaa anteeksi itselleen.
Pettäjällä voi ihan aidosti olla, ainakin omasta näkökulmastaan, syitä ja perusteita teoilleen - siis silloinkin, vaikka ei pitäisi itse tekoaan oikeana ja hyväksyttävänä sinänsä. Mutta pettäjän on todella vaikea saada sympatiaa itselleen, vaikka tilanne olisi mikä (paitsi ehkä, jos liitto on väkivaltainen). Ja keskustelu ilman sympatiaa on henkisesti raskasta. Pettäjäkin voi olla hajalla eikä ehkä siksi halua vielä lisätä kuormaansa.
Pettäjätkin ovat ihmisiä eivätkä mitään tunteettomia hirviöitä.
Olen myös ollut havaitsevinani, että aika usein pettäjät saavat neuvoja siihen, miten heidän tehtävänsä on nyt kannatella petettyä, ymmärtää, paikata, hyväksyä, kestää, jaksaa se kaikki p****a, mikä sataa niskaan. Mutta kuka kannattelisi pettäjää? Fakta on se, että koska pettäjäkin on ihminen, hänenkään voimavaransa eivät aina yksinkertaisesti riitä, vaikka se petettyjen näkökulmasta kuin väärin olisi. Ja jos ne eivät riitä niin ne eivät riitä eikä mikään paheksunta niitä voimavaroja loihdi lisää. Ehkä osa pettäjistä ei halua lisätä taakkaansa enää osallistumalla keskusteluihin petettyjen kanssa?
Theofano kirjoitti 17.4.2017 15:13
helemi kirjoitti 15.4.2017 9:39
Täällä palstoilla ei ole ruuhkaksi ollut, niitä jotka miettivät, miten hyvittävät tai saavat anteeksi pettämisensä, miten saadaan elämä uomiinsa, mutta on paljon niitä petettyjä, jotka miettivät ja tuskailevat, miten jaksaa jatkaa, kaikesta huolimatta.
Onko sitten niin, että pettäjät katsovat olevansa, ns omaa rotua kokonaan, joille on kaikki sallitua, se miten elämä jatkuu, ei ole héidän ongelmansa, vaan sen, joka siitä, merkityksettömästä pikku jutusta, ongelman tekee.Arvelen, ettei siitä voi tehdä kovin pitkiä päätelmiä, etteivät esimerkiksi täällä pettäjät juuri viihdy. Pettäjän tunteiden käsittely on vähän erilaista kuin petetyn eivätkä pettäjät siten välttämättä halua keskustella asioista niiden kanssa, joita on petetty. Pettämisessä on vahva stigma ja petetty pelkää, syystäkin, saavansa valtavan haukkuryöpyn niskaansa - se on ehkä ansaittua, mutta se ei sinänsä auta pettäjää käsittelemään asiaa ja hyvittämään tekoaan vaan pahentaa hänen oloaan entisestään, millä on negatiivinen vaikutus asioihin. Loppuviimeksi ihmisen on yleensä vaikeinta antaa anteeksi itselleen.
Pettäjällä voi ihan aidosti olla, ainakin omasta näkökulmastaan, syitä ja perusteita teoilleen - siis silloinkin, vaikka ei pitäisi itse tekoaan oikeana ja hyväksyttävänä sinänsä. Mutta pettäjän on todella vaikea saada sympatiaa itselleen, vaikka tilanne olisi mikä (paitsi ehkä, jos liitto on väkivaltainen). Ja keskustelu ilman sympatiaa on henkisesti raskasta. Pettäjäkin voi olla hajalla eikä ehkä siksi halua vielä lisätä kuormaansa.
Pettäjätkin ovat ihmisiä eivätkä mitään tunteettomia hirviöitä.
Olen myös ollut havaitsevinani, että aika usein pettäjät saavat neuvoja siihen, miten heidän tehtävänsä on nyt kannatella petettyä, ymmärtää, paikata, hyväksyä, kestää, jaksaa se kaikki p****a, mikä sataa niskaan. Mutta kuka kannattelisi pettäjää? Fakta on se, että koska pettäjäkin on ihminen, hänenkään voimavaransa eivät aina yksinkertaisesti riitä, vaikka se petettyjen näkökulmasta kuin väärin olisi. Ja jos ne eivät riitä niin ne eivät riitä eikä mikään paheksunta niitä voimavaroja loihdi lisää. Ehkä osa pettäjistä ei halua lisätä taakkaansa enää osallistumalla keskusteluihin petettyjen kanssa?
Ajattelen samoin kuin Theofano. Pettäjän on parempi hakeutua terapiaan, kuin kirjoitella täällä tai muilla palstoilla. Useampia palstoja lukeneena en itseasiassa ihmettele yhtään, että pettäjät harvemmin avautuvat tilanteistaan näillä keskustelupalstoilla.
Ymmärsinkö oikein, että puolisosi on pettänyt sinua joskus? Mitä tuo ajatuksen irtipäästäminen käytännössä oli? Mikä aiheutti katumusta?
Serpentiini...
Kyllä minua on petetty, ei kerran eikä kahdesti. Olin niitä, ylväästi paikallaan pysyviä naisia, joiden maailmaa ei heilauttanut, tapahtuipa mitä tahansa ja täytyy sanoa, tapahtumarikasta se olikin.
Tarkoitin ettei päähän saa laskea ajatuksia, ajatuksia erilaisesta elämästä, elämästä, ilman kulissien jatkuvaa naulaamista, "kaikki on hyvin", vaikkei ollutkaan, itsensä sokaisemista. Onko muka olemassa elämää, ilman pettämistä, alkoholia, väkivaltaa ja jatkuvaa pelkoa?
Halusin elämän, ilman jatkuvaa jännitystä, mitä tapahtuu tänään, huomenna. Olin ollut anteeksianto automaatti, mutta tuli vastaan sekin päivä, etten enää kyennytkään antamaan anteeksi ja vaikka niin hurskaasti anteeksi annoin, en unohtanut, enkä ole unohtanut vieläkään, ehken en koskaan unohdakkaan, mutta en ajattele niitä enää. Jotkut asiat avaa muistojen kirstun ja joskus unissani elän asioita uudelleen.
Katumusta on aiheuttanut, etten aiemmin uskaltanut muuttaa elämääni, tuhlasin vuosikymmeniä.
No perataan omaa taustaa, joku voi saada siitä näkemystä elämän eri sävyihin.
Olemme siis olleet vaimon kanssa yhdessä yli 20 vuotta aina rippikoulusta saakka. Joku voisi ilkeämielisesti sanoa, että heti kun hameenhelman nostolupa tuli, niin siinä sitä sitten oltiin.
Lukiossa kaverit nälvi, että älä nyt ensimmäiseen jää kiinni, että pitää kokea erilaisia tussuja, mutta eipä koskaan ole edes tullut mieleenkään, että olisi edes pitänyt. Yhdessäolo oli kivaa ja samanmielisyys oli voima joka puski meitä eteenpäin kuin itsestään.
Armeijassa näki monien parisuhteiden sortuvan tupakavereiden kohdalla ja itsekin vain odotti väistämätöntä iskua, joka olisi johtanut sen seurustelusuhteen päättymiseen. Tyttöystävälläni oli sinä kesänä kesäromanssi ja tilaisuutensa tehdä toisenlainen valinta, mutta hän päätti valita toisin. Meillä oli kolmen vuoden kaukosuhde 300 km välimatkalla aikana jolloin videopuhelut, chatit, whatsappit, messengerit ja facebookit olivat silkkaa unelmaa ja tekstiviestit näpyteltiin numeronäppäimistöllä. Siitä selviydyttiin koska haluttiin. Elämä oli helppoa ja samojen asioiden tavoitteleminen toi elämään turvaa ja jatkuvuutta.
Pettäminen ja toisen vahingoittaminen tuli oikeastaan mukaan kuvioihin vasta kun elämä kahlitsi meidät tavalla tai toisella ikuisesti tekemisiin toistemme kanssa yhteisen lapsen myötä. Me emme enää olleet yhdessäoleva kaksikko vapaasta tahdosta vaan olimme kaksikko jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla yhdessä. Keskenämme, 24/7, ilman sosiaalista turvaverkkoa, vailla vaihtoehtoja.
Silloin vaimoni ylitti rajan, avoimesti, mitään salailematta, koska hän halusi kokea elävänsä. Olin mukana puolivaloilla, koska hänen ahdistuksensa oli käsin kosketeltavaa ja koin että jos pistäisin tiukasti rajat, niin menettäisin hänet kokonaan. Ja kun maailma on pullollaan serpentiinejä, jotka puhuvat avoimista suhteista ylistävään sävyyn, niin eihän niissä voi olla mitään vikaa. Tämä nyt vain tällaisena heittona, ei tarvitse pahastua.
Itse pystyin käsittelemään asian coolisti, mutta kyllä se alkoi jäytämään hiljalleen, kun omaksi tehtäväksi jäi talouden- ja lastenhoitajana oleminen. Olin asioiden mahdollistaja, mutta kaikki parisuhteen muut kivat asiat, salaisuudet ja unelmat, fantasiat, ne jaettiin toisaalle. Homma ei ollut tasapainossa ja sanoin sen ääneen, että koin kuvion johtavan ajallaan eroon. Vaimoni lopetti suhteensa vaikka erilaisten viestittämisvälineiden kehitys ajoikin yhteydenpidon vain piiloon. En vain tiennyt sitä.
Oma oloni ahdistunut ja luulin, että tasoihin pääseminen tasaisi päässäni tilimme ja toisi sisäisen rauhan. Sitten huomasim eräänä aamuna herääväni toisen naisen vierestä, mutta tarinan opetus itselleni oli se, ettei ruoho todellakaan ollut vihreämpää aidan toisella puolen. Ei mitenkään. En todellakaan jäänyt koukkuun.
Itse olen tämän jälkeen ollut täydellisen sitoutunut vaimooni. Ei ole tullut edes mieleenkään käydä vieraissa. Kun ei ole tarvetta. Oma puolisoni on yksi miljoonasta.
Kävimme tämän asian läpi puolisoni kanssa ja hänelle se oli nähtävästi lupa painaa menemään mistään mitään välittämättä. Hän halusi kaiken mahdollisen ja jäi kiinni omalta osaltaan "avoimeen" suhteeseen. Tämä paljastui kaksi vuotta sitten viiden vuoden salasuhteena selän takana. Nyt oli pettämisestä mitä mieltä tahansa, niin se on kova paikka.
Minä ymmärrän erittäin hyvin, että on tilanteita, jolloin pettäminen tuntuu hyvältä ratkaisulta. Minä ymmärrän erittäin hyvin, että fyysinen läheisyys ja toisen ymmärrys voi tuntua aivan käsittämättömän oikeilta asioilta kun taustalla ei ole parisuhteen tuomaa painolastia. Avoinkin suhde voi toimia, mutta sen täytyy olla täydellisessä tasapainossa eikä toista voi laiminlyödä ja sulkea ulos omasta ajatuspiiristä ja tässä kohtaa haastan jokaisen avoimesta suhteessa haavaielevan olemaan rehellinen itselleen ja lähipiirilleen: onko monimutkaisten suhteiden keskinäiset palikat tasapainossal Ihan oikeasti?
Minä tiedän, että puolisostani löytyy elinvoimaa, halua, iloa ja tahtoa. Minä tiedän, että hän on tavallisimmillaankin upeampi ihminen kuin kukaan muu tällä pallolla. Sorry vaan naiset, ei teillä ole mitään jakoa. Vaimoni halusi pelata peliään, joka lähti liikkeelle suht viattomasti ja jonka hän luuli hallitsevansa paremmin kuin loppujen lopuksi osasikaan.
Vaimoni halusi perhe-elämän, jossa minä olin mahdollistaja ja asioiden toteuttaja (isähahmo), mutta hän halusi myös perhoset vatsanpohjaan ja pyyteettömän ihailun omalta rakastajaltaan joka ei koskaan vaivannut häntä millään arkisenelämän yhdentekevillä tylsillä asioilla.
Kun ihminen sortuu tuolta korkeudelta, niin kovillehan se ottaa. Kyllä puolisoni ymmärtää ettei elämää voi elää näin vaikka avoimia suhteita ihannoidaan ja kaikille pitää saada kaikkea, jatkuvasti, 24/7, minulleminulleminulle.
Tällä hetkellä en voi kuin toivoa, että hän osaa antaa itselleen anteeksi. Jos hän ei pääse teostaan yli ja opi elämään asian kanssa, niin se on oleva ikuisesti välissämme tavalla tai toisella. Ja se on sen kokoinen parisuhteen painolasti, että monelle olisi helpompi vaihtoehto erota ja aloittaa uusi parisuhde puhtaalta pöydältä.
Mutta me emme ole ikinä valinneet sitä helpointa vaihtoehtoa. Emme lukiossa. Emme armeijassa. Emme kaukosuhteessa. Emme pettämisessä. Tästäkin me selviämme. Se on vain tahtokysymys.
Keaton; vaimosi sivusuhde oli todella pitkä; etkö missään vaiheessa epäillyt, että jotakin on meneillään selkäsi takana?
Mieheni sivusuhde kesti vain muutamia kuukausia ja heti alusta asti tiedostin, että jotakin poikkeavaa on meneillään. Mies vain kiisti kaiken ja leimasi minut vainoharhaiseksi hulluksi.
Meillä oli vaikeaa tuolloin vakavan sairastumiseni vuoksi. Mutta myös positiivisia asioita oli perheessämme; lapsenlapsen odotus, lapsen häät.
Minun on ollut niin vaikeaa unohtaa tapahtunut juurikin, kun nuo positiiviset tapahtumat muistuttavat siitä.
Olen antanut anteeksi, enkä ole katkera. Mutta suru tapahtuneesta varjostaa silti suhdettamme.
Suhteemme ei ole samanlainen, kuin ennen pettämistä.
Tavallaan luotan mieheeni, vaikka jokin sisälläni sanoo, ettei kannattaisi.
Olen varovainen, enkä suunnittele elämäämme päivää pidemmälle.
Huoleton elämä on kohdallani eletty.
Joskus mietin sitäkin, voisinko paremmin, jos olisin tuolloin eronnut????
Tämä pahan olon tunne sisälläni nostaa joskus itseään pintaan.
Ehkä meillä tuo ajoitus tekee tästä unohtumattoman.
Mutta; olen hengissä ja kiitollinen siitä 🙂🌻
Viisi vuotta on pitkä aika ja hölmöläinen olin, kun luotin.
Kyllä minä tiesin, että taustalla hänellä oli kaveri jonka kanssa sai toisenlaista puhetta aikaiseksi kuin naiskavereiden kanssa. Varmaan kuka tahansa haluaisi itselleen vastakkaista sukupuolta olevan ystävän joka osaisi antaa toisenlaisen tulokulman elämän pieniin ja suuriin tapahtumiin. Toki alkuunsa kipuilin ja esitin mustasukkaista, mutta kun mitään ei tapahtunut ja kuvio kesti vuosia, niin varmaan kasvoin aikuiseksi ja luotin.
Kun käry kävi ja vuosien palaset loksahtelivat kohdalleen, niin aika karua se oli. Hotellit, konserttikeikat, koulutuspäivät, kilpailumatkat, meidän koti, hänen luonaan... Olin heittänyt autolla puolisoni jopa kaverin luokse kun oli tarvinnut kyytiä. Arvatkaa mikä olo oli kun katsoi omaa peilikuvaansa peilistä kaiken tämän jälkeen. Aasinhattu päähän vaan! Ennen kärähtämistään puolisoni sanoi että pitääkö olla huolissaan kun en enää esittänyt mustasukkaista pilke silmäkulmassa. En enää jaksanut esittääkään mustasukkaista kun luotto oli oikeasti 100%.