Olenko todellakin ainoa, jota läheisen yllättävä kuolema on kohdannut?

En tietysti toivo muille vastaavaa helvettiä, mutta olisin kaivannut toisten sanoja ja kokemuksia avukseni...

Ajattelin vastata jotain sinulle, kun kukaan muu ei ole sitä tehnyt. Kuoleman suru vie pitkän ajan eikä läheisen kuoleman jälkeen koskaan palaa ennelleen. Pitää surra niin kauan kuin surua riittää. -On erilaisia sururyhmiäkin, joihin voi hakeutua, ja paljon kirjallisuutta, mitä kannattaa lukea. Olisi hyvä puhua jollekulle menetyksestään; monet vaan eivät tunnu ymmärtävän tätä puhumistarvetta. -Itseäni ovat läheisten (yllättävissäkin) menetyksissä auttaneet kaikki em. asiat sekä 'kristilliset jutut'.

Täälläkin kirjoittaminen varmaan auttaa sinua surussasi, toivon.🙂👍

Kiitos Malina.

Surtava niin kauan kuin surua riittää, niin. Tarvitsisin jotenkin neuvoja siihenkin, miten sen surun kanssa jaksaa. Mitä tehdä, kun suru on niin suurta, että se muuttuu ahdistukseksi, jonka kanssa ei tahdo pärjätä. Millä perustella elämän jatkamista itselleen. Millä kannustaa itseä eteenpäin.

Ryhmät, joita olen löytänyt, ovat täyttyneet elämän ehtoopuolella olevista leskistä, jotka ovat menettäneet iäkkäät puolisonsa, enkä ole valitettavasti löytänyt heistä mitään vertaistukea itselleni.

Kyllä tuntuu pahalta huomata olevansa ihan yksin sen tilanteen kanssa, että läheinen kuolee ihan ykskaks... Tajuan minä sen tuolla kadulla kulkiessani, että kaikki muut ovat hengissä ja elossa, mutta ajattelin hölmö löytäväni täältä kohtalotovereita...

Monilla voi olla korkea kynnys kirjoitella tämmöisiin paikkoihin omasta kokemuksestaan, sama ongelma on itselläni 😟
Itsellä kuoli läheinen yllättäin enkä silti osaa oikein muuta sanoa kuin että kannattaa ainaki yrittää puhua jonkun kanssa asiasta, ettei jää yksin sen kanssa koska ahdistus varmasti vaan pahenee. Ootko käyny lääkärissä asian johdosta? Mietin vain sitä, että sitä kautta saisit varmasti keskusteluapua. Se helpottaisi kovasti, jos tuttaviasi et halua asialla rasittaa.

Mutta mitä nyt osaan sanoa omasta kokemuksesta tähän, niin on auttanut se että oon yrittäny jatkaa normi elämää, tehdä kotityöt, nukkua hyvin, yrittää syödä kunnolla, ulkoilla paljon. Kuulostaa ehkä kliseiseltä mutta noi auttaa. Tekee edes sen mitä jaksaa, ei kaikkea ole pakko rehkiä samana päivänä. Itse sain alkuun sairaslomaa parisen viikkoa ja sitte oon jatkanu vaan töitä vaikka se välillä tekee tiukkaa. Koska jos olisin jäänyt yksin kotiin miettimään tapahtunutta, niin tilanne voisi olla pahempikin.

Tässä nyt jotakin. En tiedä oliko tästä mitään apua? 😟 Mutta jaksamista sinulle!

Hei Ilmie!

Surfailin sivuilla, ja päädyin tänne katselemaan. Et varmastikaan ole yksin surusi kanssa! Kyllä kohtalontovereita on monia; vaikkakaan eivät kirjoituksiisi ole vastanneetkaan. En tiedä, onko sanoistani mitään apua, mutta yritän.

Itseäni läheisen yllättävä poismeno kosketti lukioikäisenä, kun toinen vanhemmistani kuoli äkillisesti. Ymmärsin, että sinulta on kuollut puoliso(?); eli kenties hieman eri tilanne. Mutta elämän yllätyksellisyys näkyy näissä tapauksissa kuitenkin. Suru vie kauan, siitä ei pääse mihinkään. Eikä varmasti alussa tunnu valoa tunnelin päässä laisinkaan. Puolison menettäminen yllättäen on karmeaa, koska siinä samalla kuolevat yhteiset unelmat ja haaveet. Mutta jostakin pitää yrittää saada kiinni, koska elämä jatkuu ja sillä on meille kaikille kuitenkin paljon annettavaa. Muistan itse silloin kuolemantapauksen aikoihin parasta lääkettä kipuun ja suruun ja ahdistukseen oli arkipäivien tehtävät ja niistä selviytyminen. Sitä en tiedä, onko se oikein vai väärin, mutta sillä tavalla ainakin pysyy tässä päivässä kiinni. Itselläni tietysti opiskeluasiat tuolloin pitivät hyvinkin kiireisenä. Sanotaan, että suremisellekin pitää antaa aikaa. Kai näin on, mutta pitää jossain vaiheessa sitten ajatella oman elämänsä jatkoakin.

Kohdallani kuolemantapaus kosketti koko perhettä, joten luonnollisesti siitä puhuttiin perhepiirissäkin paljon. Puhuminen auttaa. Jos ei ole läheisiä joiden kanssa pystyy puhumaan, niin sitten varmasti joka paikasta löytyy ulkopuolisia auttajia.

Toivon sinulle paljon voimia surustasi selviämiseen🙂👍

Hei Ilmie!
Kyselit neuvoja miten jaksaa eteenpäin perheenjäsenen yllättävän kuoleman jälkeen.Miten jaksaa surun kanssa,mitä tehdä kun se muuttuu ahdistukseksi, jonka kanssa ei tahdo pärjätä.Miten perustella ja kannustaa itseään elämässä eteenpäin.

Minullakaan ei ole tyhjentää vastausta/neuvoa sinulle.Kerron vain omasta kokemuksestani.Olen lukenut paljon.Kirjallisuuden laji on muuttunut ajan myötä. "Kuuntele" itseäsi.Kiinnostaisiko sinua kirjat omakohtaisista kokemuksista omaisen kuolemaan liittyen vai runot vai ns.lohdutuksen kirjat vai vaikkapa parapsykologia? Itse olen lukenut näitä kaikkia sekä naistenlehtiä valikoidusti.
Tv:stä olen valinnut mieleisiäni ohjelmia. Osan olen äänittänyt ja katsellut myöhemmin aikataulun, voinnin ja kiinnostuksen mukaan.
Olen itkenyt paljon. Välillä itku auttaa, välillä ei.
Ahdistavia ajatuksia voi yrittää hallita miettimällä niitä tiettynä aikana. Muuloin voi sysätä ne tylysti pois mielestään.
Käytä hyväksesi läheisiäsi puhumalla heille. Oletko ajatellut ammattiauttajan apua? Entä seurakunnan tuki;pappi tai diakoni. Heidän kanssaan voi puhua.
Oletko lukenut Suomi 24 keskustelupalstaa liittyen kuolemaan ja suruun?
Pystyisitkö kirjoittamaan tai piirtämään tuntemuksiasi? Kirjoita kirje kuolleelle läheisellesi ja kerro siinä kaikki mitä haluat hänelle sanoa.
Mihin purkaat vihaasi ja katkeruuttasi, sillä nekin tunteet ovat sallittuja.
Minä olen kävellyt paljon. Välillä itken kävellessäkin.
Valitettavasti jokaisen on kuljettava suruntie viime kädessä yksin.Kukaan ei täydelliseti pysty samaistumaan toisen tunteisiin, vaikka muuten voi kuuntelijana ollakkin.
Minulla on kokemuksia sekä ihmisistä jotka ovat pysyneet tukena ( ja osoittaneet uskomatonta empatiaa) että ihmisistä jotka ovat "hylänneet".
On ollut myös monenlaisia lohdutuksen yrityksiä, joista osa on tuntunut pahalta vaikka sanoja on vilpittömästi yrittänyt muuta.

Anna itsellesi aikaa.Sinun ei tarvitse elää kuin tätä hetkeä, tätä päivää.
Tähän lopuksi vielä jostain saamani runo sinulle:"Kun olen kuollut, itke hiukan minun vuokseni, ajattele minua toisinaan, mutta älä liikaa.Ajattele minua sillöin tällöin, sellaisena kuin olin eläessäni,toisinaan on mukava muistella, mutta ei kauan.Jätä minut rauhaan, niin minäkin jätän sinut rauhaan ja niin kauan kuin elät, säästä ajatuksesi eläviä varten.

Hei Ilmie!🙂🌻

Minäkin olen pahoillani puolestasi, ettei tähän ketjuun kirjoita kukaan juuri nyt läheistään sureva.☹️ Joku aika sitten oli ketju, missä muistaakseni kaksi naista kirjoittelivat läheisen kuoltua.

Minulta on kuollut aikoinaan reilun viiden vuoden aikana viisi läheistä (lapsia ja vanhemmat) ja mieheni otti ja lähti toisen naisen takia. Voin todella pitkään ihan valtavan huonosti ja välillä ainoa syy elää olivat elävät pienet lapseni. Kävin sururyhmissä, lapsen kuolemaa kohdanneiden vanhempien tukiyhdistyksen tapaamisissa, kirjoitin päiväkirjaa, luin paljon (surua käsitteleviä kirjoja, läheisensä menettäneiden kirjoittamia kirjoja, runoja, virsiä, Raamattua,...). Tein välillä myös 'kaikkea pähkähullua' jaksaakseni edes jotenkin päivästä toiseen. Vasta PALJON myöhemmin olen alkanut käsitellä menetyksiäni ja niistä aiheutunutta masennusta. Elämä ei koskaan palaa ennalleen, se on aivan varmaa.

Ahdistukseen on saatavissa lääkkeitä, jos ja kun ahdistus on sietämätöntä (sitäkin minulla on ollut, lääkkeinä pitkään opamox, nyt alprox, minkä vaikutuksesta en vielä tiedä). -Minä pitkään toivoin itsellenikin kuolemaa, kun oli niin kovin raskasta (ihan fyysisestikin sellainen olo kuin piikkilankakieppiä olisi kiristetty rinnan/sydämen ympärillä🤕). Siitä tuli sitten 'tapa reagoida' aina 'extravaikeuksiin' (esim. autonrenkaan puhjetessa, lisäongelmien esiintyessä). Väsyin sellaiseen kuolemantoivomiseenkin ajan myötä, ja kuulin 'opetusta' elämän valitsemisesta kuoleman sijasta, joten päätin valita elämän.☺️ Tietoisesti kuolema-ajatusten tullessa 'sanon mielessäni' valitsevani elämän enkä kuolemaa. Hiljalleen tämä on auttanut.

Sinulla lienee niin tuore suru, että saat ihan vapaasti olla maassa ja väsynyt ja surullinen.😭 Noin kaksi vuotta on ihan normaali suruaika läheisen kuoltua, siis sitä lähes sietämätöntä tuskaa. -Onko sinulla ketään keneltä saisit apua jaksamiseen/jaksamattomuuteen? Kenelle voisit puhua ahdistuksestasi ja ihan kaikesta. Lääkärikin kuuntelee, löytyy psykologeja, sosiaalityöntekijöitä, diakoneja, pappeja,... Etenkin seurakuntien työntekijät ovat tottuneet kohtaamaan surussa olevia ihmisiä. Isommilla paikkakunnilla sururyhmiä järjestetään muillekin kuin iäkkäille, mutta toki iäkkäät lesket ovat 'se normaali' läheisensä menettänyt 'ryhmä'. Suru on kuitenkin jollain tavalla 'samaa', vaikkakin olen kanssasi samaa mieltä, että ihan erilaisessa elämäntilanteessa vanhan puolison menettäneiltä en kovasti saanut vertaistukea. Olivathan saaneet pitkän yhteisen elämän rakkaansa kanssa toisin kuin minä!

Kirjoittele vaan tähän ketjuun, jos se sinua auttaa!🙂👍 Minä lupaan lukea ja kirjoittaakin. Yksin täällä pääasiassa ollaan surussa ja vaikeissa elämäntilanteissa. Silloin tuntuu todella käsittämättömältä, että maailma pyörii ennallaan, muut jatkavat tavallista elämäänsä. Itsestä kun tuntuu, että kaikki on pysähtynyt eikä 'tavallisilla asioilla' ole mitään merkitystä.

Tärkeää surussakin on huolehtia levosta (saatko nukuttua?), riittävästä ravinnosta, liikunnasta ja ihmiskontakteista. Nällä pysyy fyysinen ja psyykkinen kunto. Jaksatko huolehtia näistä perusjutuista?

apathique, jännitän-joo, eteenpäin ja malina,

ette tiedäkään miten ison kiitoksen teille mielessäni lähetän. Olo on ollut tänään niin epätoivoinen ja yksinäinen, että itku tuli kun näin teidän kirjoittaneen ajatuksianne. Nyt en jaksa kirjoittaa muuta, mutta iso, iso kiitos teille. Kirjoitan hieman enemmän, kun saan olon hieman rauhoittumaan.

Moi
Kesti yllättävän kauan ennenkuin sain kirjoitusoikeuden tänne. Minulta kuoli läheinen 31.01.2008 äkillisesti ilman mitään ennakko varoituksia. Kyse on minua 3v vanhemmasta veljestä ja hän olisi täyttänyt ensikuussa 37v. Nyt on paripäivää yli viikko kuolemasta ja ainoa asia jonka pystyn varmuudella kertomaan tunteistani on, että minulla on pää täynnä tyhjää. En tiedä johtuuko se siitä, että olenkohan ihan täysin ymmärtänyt että hän on todella kuollut vai mistä. Päivä kerrallaan yritän tarpoa eteenpäin ja pelonsekaisin tuntein odotan hautajaisia jotka ovat vasta kuun lopulla. Elänkö sinne asti sumussa ja sitten romahdan vai kuinka niin aikanäyttää.

Osanottoni, Shakaali74. Hyvä kun löysit tänne ketjuun..

Tarkennan sen verran, että itselläni kuoli siis isä. Hän kuoli tapaturmaisesti vähän päälle 50-vuotiaana reilut 2 kuukautta sitten. Omalla kohdallani kävi niin, että hautajaisiin saakka "selvisi", jonkinlaisessa sumussa. Muistan muutaman ensimmäisen päivän todella tarkasti, mutta sitten on pitkä sumuinen jakso hautajaisiin saakka. Yksittäisiä asioita, vaikka hautajaisjärjestelyihin liittyen, kyllä muistan. Hautajaisten jälkeen olo on mennyt oikeastaan koko ajan huonompaan suuntaan, nyt alkaa vasta pikkuhiljaa tajuamaan, että isä on tosiaankin kuollut. Siis todellakin pikkuhiljaa, välillä. Olo on enimmäkseen ahdistunut ja epäuskoinen suurimman osan aikaa, välillä sitten taas ihan tyhjä ja turta. Ikävää ja surua on alkanut tulla joukkoon vasta viime aikoina.

Ottaa voimille tämä kirjoittaminen, jatkan myöhemmin.

Miten voit, Shakaali74?

Minä koen itseni kamalan yksinäiseksi ja hylätyksi. Ihmiset eivät jaksa vastaanottaa ahdistustani ja pahaa oloani, mikä saa oloni vielä surullisemmaksi.

Moi ilmie.
Siinähän ne päivät kuluu. Vaikka minulla on ihmisiä ympärilläni niin jotenkin vaan on yksinäinen olo. Tuntuu siltä, että pää pysyy tyhjänä vielä pitkään. Tämän viikon olen vielä sairaslomalla ja ensiviikolla olisi tarkoitus palata työelämään. Saa nähdä kuinka jaksaa töihin keskittyä. Voimia ja jaksamista sinulle 🙂

Kiva kuulla sinusta Shakaali74.

Tunnistan tuon yksinäisyyden tunteen hyvin. Itsellänikin oli varsinkin alussa paljon ihmisiä ympärillä, mutta silti tuntui kuin olisi ollut täysin erillään muista. Tuntui, että kukaan ei ymmärrä. Edelleenkin koen itseni irralliseksi, osittain kai oman toimintani johdosta, mutta myös siksi, että muut eivät jaksa minua.

Sairaslomalta työhönpaluu oli itselläni hyvä asia, vaikka keskittymiskyky ei riittänyt oikein mihinkään ja kaikki työasiat tuntuivat toisarvoisilta. Päiviin tuli kuitenkin sisältöä ja oli hetkeksi muuta ajateltavaa, kun joutui kaikki voimansa käyttämään siihen, että selviytyi töistä.

Yksi yksittäinen miettimäni asia on, kuinka tätä tuskaa jaksaa niin kauan, kuin sitä todennäköisesti kestää?

Olen kuullut useiden sanovan, että "pahin vaihe" kestää parikin vuotta kuolemasta ja että täysin ei toivu koskaan. Tuntuu vain käsittämättömältä, että parin vuoden kuluttua olisi enää hengissä, jos tällainen olo jatkuu. Kun muutama kuukausikin tuntuu vievän jo hengen. Miten tästä selviää..