Hei Ilmie....vähän kuin myöhään kirjoitan ketjuun.
Itselläni kuolivat vanhemmat 2kk välein, molempien kuolema oli niin minulle kuin lapsilleni shokki.Aivän yhtäkkiä piti luopua rakkaistaan.
Ensin kuoli äiti, jotenkin siitä pääsi kuitenkin sairasloman jälkeen yli, koska piti olla yhteydessä isän kanssa, ja oli paljon asioita hoidettavana.
Sitten 2kk äidin kuoleman jälkeen, kuoli isä , ja olin aivan lamaantunut.
Taas olin sairaslomalla.
Onneksi minulla on paljon ystäviä kenelle puhuin asioista, oma perhe ja lapset.
Kaikki sen seuraavan vuoden päivät, juhlapäivät ym oli yhtä tuskaa.Sen vuoden jälkeen alkoi helpottamaan.
Nyt jouluna siitä on kulunut 1v3kk ja en vieläkään voinut kuitenkaan "oikeaa" joulua viettää.Lähdimme kauas pois kotoa, unohtaaksemme koko joulun hössötyksen.Lapset kuitenkin nautti ja olimme tavallamme onnellisia.
Meillä niin paljon muistoja, ihania sydämessämme, että minun on kuitenkin hyvä elää niiden kanssa.
Usein lasten kanssa muistelemme, miten mummu ja pappa tekivät sen ja sen asian.Olemme siis sillätavoin päässeet siitä yli, puhumalla, puhumalla ja puhumalla.Kauniita asioita muistelemalla.Ja myös niitä asioita kävimme kyllä läpi, mitkä ei niin ruusuisia olleet.
Aikansa se ottaa, "suru on kuin iso aallokko, aikansa se pauhaa, ja lopulta aallot tulevat tyynenä rantaan."Mutta pitää antaa itselle lupa surra , jokainen suree omalla tavallaan.
Toivottavasti tästä jotain apua.
-pakkasyö-

ilmie kirjoitti 2.2.2008 15:26

Olenko todellakin ainoa, jota läheisen yllättävä kuolema on kohdannut?

En tietysti toivo muille vastaavaa helvettiä, mutta olisin kaivannut toisten sanoja ja kokemuksia avukseni...

Minulla kuoli serkku 10 vuotta sitten, hän oli kuin veli minulle. En oo vieläkään päässy yli siitä, enkä koskaan varmaan pääsekkään, oon niin herkkä ihminen. Hän kuoli moottoripyörä onnettomuudessa, silloin oli kesä ja hän olisi täyttänyt 18, elämä vasta edessä😭 kaikki sanoo et aika parantaa, ei se paranna se vaan vähän helpottaa...

Moi kaikille.. Anteeksi tuppautumiseni, mutta ajattelin vain jos liittyisin seuraanne juttelemaan..

Eli joo, minulta kuoli paras ystävä vähän alle vuosi sitten. Täysin yllättäen. Ystävä oli pikkuveljensä kanssa potkimassa palloa ja pallo menikin läheisen järven jäälle. No, ystävä lähti hakemaan palloa eikä koskaan enää palannutkaan.. En oo osannu käsitellä asiaa oikein mitenkään, neuvoja kenelläkään? Tai siis kun silloin ensimmäiset viikot makasin sängyssä täysin lamaantuneena, järkyttyneenä.. En käsittänyt asiaa silloin, aloin ymmärtämään vasta alku kesästä että hän on pysyvästi poissa. Sekin vain sen takia kun ystävän piti tulla luokseni (hän asui eri paikkakunnalla) kesällä ja muitakin suunnitelmia meillä oli viime kesälle.. Joka oli muuten täyttä helvettiä, ymmärrätte varmaan.
Asiasta en ole oikein kenellekään puhunut. Kävin silloin päiväosastolla ja nukuin siellä vain, joten hoitajat tietty ihmettelivät yllättävää muutosta ja niin. No niiden kanssa vähän puhuin mutta en todellakaan paljoa.. en ollut valmis puhumaan siitä.. Kerroin asiasta silloin äidille, mutta äiti ei ole kysynyt tai edes vihjaillut jotain asiasta. Silloinkin vain sanoi että jaahas. Isä tietää mutta unohtanut sekin varmaan koko asian..
Olen asiaa yksikseni miettinyt, enkä vieläkään käsitä oikein mitään.. Miksi juuri hänet piti viedä? Tuo kysymys pyörinyt kohta vuoden päässä.. Kellekään en ole voinut purkaa näitä tunteita tai puhua asiasta.. Entinen kaveri (jonka kanssa olin vielä silloin väleissä) arvoitteli vain oliko tämä ystäväni tappanut itsensä.. Kun sanoin vain että hukkui.. Tuntui pahalta, tuntuu vieläkin ajatella että se ihminen kehtasi sanoa niin.. Tämä koko kirjoittaminen tuntuu kerrassaan todella pahalta.. Toivottavasti ymmärrätte edes jotain sekavasta tekstistäni.
Eniten ehkä pelottaa tuo tuleva kuoleman vuosipäivä.. Hänen haudalle en ole päässyt, johtuen siitä että hän asui n. 300 km päässä täältä.. Enkä kykenisikään käymään haudalla..
Mulle tulee joskus, kun jotkut puhuvat ystävien tärkeydestä tai muuten vaan puhuvat ystävistä, ystävyydestä.. sellainen hirveä tunne.. Rintaa pakottaa ja tuntuu et purskahdan itkuun, mutta kyyneleitä ei silti tule. Vaikka miten sattuu jne., niin en ole kuin muutaman kerran itkenyt asian tähden.. Olen lukossa, en yksinkertaisesti kykene itkemään.
Mutta, tässä kaikki mitä kykenen kirjoittamaan. Voimia kaikille kohtalotovereille.

Hei ilmie ja muut surevat!

Olen edelleen seurannut tätä ketjua, vaikka harvoin kirjoitan tähän. On ollut hyvä, että kirjoittajia on löytynyt - et, ilmie, todellakaan ole ainoa tällä hetkellä sureva! Sen tietäminen ei kuitenkaan omaa surua vähennä. Joskus voi olla jopa niin, että toisten surusta lukeminen on liikaa itselle. Silloin pitää olla lukematta, että jaksaa oman menetyksensä kanssa.

Kyllä suruun menee pitkä aika, ja jostain sen voiman saa, kun on pakko kestää. Hyvin heikoilla välillä on jaksettava. Onneksi saa olla heikko. Harva sitä ympärillä ymmärtää. Eikä aina itsekään.

Toivotan voimia surun keskelle, lohduttavia sanoja ja lupaa olla heikko!

Hei kaikki, erityisesti sinä ilmie!

Minäkin menetin isäni äkillisesti vuoden alussa. Tuntuu uskomattomalta, että siitä on jo niinkin kauan aikaa. Toisaalta tuntuu, että aika pysähtyi silloin. Minäkin selvisin hautajaisiin asti jonkinlaisessa sumussa. Paneuduin käytännön asioihin ja pyrin olemaan tukena yksin jääneelle äidilleni. Hänen tuskaansa en osaa edes kuvitella; se on omaani vielä paljon suurempi. Hautajaisissa itkin ensimmäistä kertaa kunnolla enkä sen jälkeen ole enää pystynyt itkemään.

Laillasi, ilmie, tunnen minäkin olevani hyvin yksin. Toisaalta kaipaan tukea ja toisaalta tahdon sulkeutua omaan kuoreeni yksin tämän kivun kanssa. Olo on uupunut, kaikin puolin voipunut. En jaksa ymmärtää, miten ja miksi elämän pitäisi vaan jatkua niin kuin ennen. Töissä käyminen pitää minut jollain tapaa päiväjärjestyksessä, mutta kotona olen aika hyödytön. Suren pienen poikani tähden, joka ei osaa vielä ymmärtää, miksi äiti on koko ajan niin väsynyt.

Toivon voimia kaikille kirjoittaneille! Ilmie, kirjoittelethan taas kun jaksat!

Hei kaikki, tuntuu hyvältä että olette kirjoittaneet, kiitos jakamisestanne.

Tuntuu todellakin lohdullisesta huomata, että muitakin samassa tilanteessa olevia on. Omassa elämässäni en tunne enkä tiedä ketään. Minua ei toisten vastaavista tilanteista kuuleminen ole ahdistanut, päinvastoin etsin iltapäivälehdistäkin onnettomuus- yms. "huonoja" uutisia, jotta saisin edes hieman vahvistusta sille tunteelle, että en ole ainut. En toki toivo kenellekään tällaista, mutta silti tuo jonkunlaista lohtua nähdä, että kyllä tällaisia asioita tapahtuu. Sitä ei vain koskaan uskonut tapahtuvan omalle kohdalla. Ei kai sitä ikinä.

Minulla on hyviä muistoja isästä, mutta vielä ne eivät ole tuoneet lohtua. Tuntuu niin kipeän väärältä, että niitä muistoja ja yhteisiä kokemuksia ei tule enää lisää. Niin paljon piti vielä yhdessä kokea ja nyt se mahdollisuus on iäksi pois. Ja elämän jääminen "kesken" satuttaa ja katkeroittaakin. Miksi isä ei saanut kokea kaikkea sitä, mitä oli suunnitelmissa, sitä mistä haaveili. En tiedä, kuinka tästä vääryyden kokemisen tunteestä pääsee koskaan yli. Ns. luonnollinen kuolema tuntuisi niin paljon helpommalta hyväksyä. Tai luulen, enhän voi tietää.

On vaikea ajatella tulevaisuutta. Monet puhuvat ensimmäisen vuoden vaikeudesta, mutta en näe kuinka se koskaan helpottaisi. Joulu meni meillä vielä niin sumussa, että sitä ei juuri ennättänyt ennalta pelätä. En ymmärrä, kuinka joulua voisi koskaan enää viettää. Kaikki muutkin sukutapaamiset ja -juhlat tuntuvat pahoilta, muiden perheiden ollessa ehjiä ja kokonaisia.

Tämä tällä erää, en näe enää ruudulle kun kyyneleet tulvii silmiin...

Hei!

Minultakin kuoli alkuvuodesta äiti. Yhtäkkiä, yllättävään sairaskohtaukseen, mutta toisaalta olin osannut odottaakin monien tapahtuneiden asioiden vuoksi. Kuolema ei siis yllättänyt minua. Ehdin juuri kaukaa hänen luokseen sairaalaan. Minulle jäi näistä tapahtumista hyvin selkeä muisto ja tunne siitä, että tapahtui niin kuin pitikin. Äitini oli iäkäs ja ennemmin tai myöhemmin ihmiset poistuvat luotamme, se on elämän yksi osa, kuolema kuuluu elämään. Sen asian kanssa ei ole sillä lailla ongelmia. Ikävä on. Hän oli ihminen joka tunsi minut läpikotaisin, ainoa joka välitti aina, ainoa jonka kanssa saatoin puhua lähes tulkoon kaikki asiat. Yksi ulottuvuus elämästä on pois. Vaikka välimatka oli pitkä, olimme tekemisissä lähes päivittäin. Aluksi olin jonkinlaisessa ihme tilassa, niinkuin valoa olisi ollut ympärillä, mutta nyt pikkuhiljaa, kun hänen poissa olonsa tuntuu jokapäiväisessä olemisessa on vaikeampaa. Parina viime päivänä on ollut ikävä. En nyt jaksa enempää. Voimia jaksamiseen kaikille.

Osanottoni, syyssini.

Ajattelin vain kysyä, miten te muut olette nyt jaksaneet. Itselläni on voimat täysin pois nyt, eikä uskoa tulevaisuuteen oikein ole. Koko ajan tulee eteen uusia arjen asioita, joissa tarvitsisin isän apua ja menetyksen konkreettisuus lyö muun pahan olon lisäksi jatkuvasti vasten kasvoja.

Hei Ilmie!

Sanoja ei ole, kun läheinen kuolee yllättäen. Elämä menee päivä kerrallaan eteenpäin. Elämä saattaa tuntua tuskaiselta pitkänkin aikaa, mutta kuin ihmeen kautta sen tuskan vain kestää. Kohtalotovereita riittää, Ilmie!

Minulla kuoli rakas äitini kuusi vuotta sitten. Itsemurha. Se on elämäni tuskaisin asia ja sitä taakkaa tulen kantamaan koko elämäni. Se oli shokki. En voinut aavistaa. Tuli täysin yllätyksenä, vaikka jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt aavistaa. Jälkiviisautta. Meni ainakin vuosi, kun jokaikinen päivä äiti oli jatkuvasti ajatuksissa. Olisin niin halunnut jakaa äitini kanssa asioitani. Jokaikinen päivä, kun tulin töistä kotiin ja istuin bussissa, ajattelin äitiä. Oli mennyt yli vuosi, kun kerran bussissa istuessani tajusin, että sillä matkalla en äitiä ajatellut. Näin äidistä paljon unia. Yleensä painajaisia. Kaipasin niin äitiä takaisin. Näen edelleen unia äidistäni. Ne ovat niin todellisia ja niin ahdistavia.

En koskaan aikaisemmin ole pelännyt läheisten kuolemaa. Olen pitänyt kuolemaa luonnollisena osana elämää. Mutta mitä sitten, kun kuolema ei olekaan luonnollinen? Olisin niin toivonut, että äidin elämä olisi päättynyt esim. sairauskohtaukseen. Sehän ei ole meidän käsissä.

Haluatko Ilmie kertoa, miksi isäsi kuoli? Jokainen kokee surun eri lailla. Jos ajoista puhutaan, niin minullakin oli kaksi ekaa vuotta vaikeimmat. Viiden vuoden jälkeen voin sanoa, että pahin on takana, mutta edelleen sattuu niin paljon. Varmasti riippuu myös läheisen kuoleman tavasta, kuinka siitä pääsee jatkamaan elämää eteenpäin. Elämähän jatkuu - tavalla tai toisella. Pohjalta ei ole kuin tie ylöspäin!

Itsemurha on asia, mikä jättää jälkensä. Syyllisyydentunteet, mitä olisin voinut tehdä toisin, miksi minut hylättiin, miksi isoäiti hylkäsi lapsenlapsensa? Minun elämästäni lähti niin iso pala pois eikä sitä korvaa koskaan mikään. Mutta elämä jatkuu. Olen tavallaan nyt onnellinen, mutta olen myös taipuvainen synkkämielisyyteen. Menetys tulee aina olemaan menetys ja sen kanssa on vain opittava elämään.

Ilmie, jos sinulla on paljon hyviä ajatuksia ja muistoja isästäsi, uskon, että pääset vielä jaloillesi ja hyvät muistot tulevat antamaan sinulle vielä lohdutusta. Ei ehkä vielä, mutta myöhemmin. Elät nyt suruaikaa. Ole itsellesi armollinen ja anna itsellesi lupa olla surullinen tai vihainen, katkera tai ihan mitä vaan. Anna tunteiden tulla! Sinä kyllä selviät! Surevan tie tuntuu niin rosoiselta, taakka tuntuu niin painavalta kantaa. Tuntuu, ettei jaksa, ettei selviä. Mutta päivä kerrallaan. Aika ei välttämättä paranna kaikkia haavoja, mutta aika auttaa siihen, että taakka alkaa pikku hiljaa tuntumaan hieman kevyemmältä kantaa.

Eräs täällä kirjoittikin, että myös "kristilliset jutut" saattavat auttaa. Sieltä minäkin hain voimia. Kun on oikein vaikeaa, haluan uskoa siihen, että "Herra antaa ja Herra ottaa". "Tapahtukoon Sinun tahtosi". Haluan uskoa, että viime kädessä kaikki langat ovat Jumalan käsissä ja kaikki, mitä meille tapahtuu, on oikein. Niin pitääkin mennä! Tuntuu varmasti pahalta, että läheisen kuolema olisi oikein, mutta niin kuin sanoin, haluan uskoa, että kaikilla tapahtumilla on suuri merkityksensä tässä maailmankaikkeudessa. Muuten tämä kaikki olisi täysin järjetöntä!

Voimia sinulle Ilmie! Haluan vielä sanoa, että jokaisen on loppujenlopuksi yksin käytävä suru läpi. Mutta sinulla on paljon kohtalotovereita, jotka käyvät samankaltaisen kokemuksen läpi! Älä peitä tunteitasi - jos sinua auttaa puhuminen, niin puhu niin paljon, ettet enää jaksa puhua! Sinulla on oikeus rauhassa surra ja nyt jos koskaan sinulla on oikeus tuntea!

Särkynyt saviruukku, kiitos kun kirjoitit. Ajatuksesi, niin kuin muidenkin, ovat minulle arvokkaita.

Yksityiskohtia isäni kuolemasta en uskalla enkä pysty kirjoittamaan vaikka haluaisinkin, mutta isäni kuoli onnettomuudessa, tavalla, josta iltapäivälehtien lööpit usein kirjoittavat. Lööppienkin takana on aina aitoa tuskaa, asia jonka itsekin ennen unohdin.

Voin vain koettaa kuvitella, kuinka paljon itsesyytöksiä itsemurhan tehneen omaiset kokevat. Itselläni ei varsinaisia itsesyytöksiä ole, olimme läheisiä ja molemmat tiesivät sen. Mutta itsesyytösten sijaan kannan mielessäni monen asian jossittelua. Jos olisin tehnyt niin tai näin, kaikki olisi ehkä voitu välttää. Jos ja ehkä. Ehkä ja jos. Loputtomiin. Jonkinlaista itsesyytöstä kai nämäkin.

Mainitsit kuoleman ei-luonnollisuudesta. Se on minullekin yksi niistä asioista, jotka ahdistavat eniten. On vaikea hyväksyä kuolemaa, joka tapahtuu "väärään aikaan" ja "väärällä tavalla". Kesken elämän, väärän ikäisenä, luonnottomasti. Ja tuntuu, että osin juuri siksi monien lohduttamistarkoituksessa kertomat mummojen/pappojen/isotätien kuolemat saavat olon tuntumaan entistä pahemmalta - nämä kun ovat yleensä niitä ns. luonnollisia vanhuudessa tapahtuvia kuolemia. Toki ymmärrän niihinkin liittyvän surun enkä tarkoita väheksyä ainoankaan omaisen surua. Itselläni tähän ei-luonnollisen kuoleman kohtaamiseen liittyy niin paljon muita tunteita, että tuntuu ettei varsinaiselle surulle jää tilaa juuri lainkaan.

"Uskon asioita" olen myös miettinyt, mutta kokemattomuuttani ja tietämättömyyttäni en oikein osaa edetä asian kanssa. Seurakunnassani on alkamassa yleisiä sururyhmiä, mutta koen, että en oikein kuulu sinnekään joukkoon. Enkä oikein osaa lähteä kahden keskisiä keskustelujakaan etsimään.

Suruakin on tosin alkanut tulla, itkua samoin. Kaipaan eniten arjen jakamista, pienten asioiden elämistä yhdessä. En mitään ihmeellisyyksiä, vaan arkea, jakamista ja yhdessäoloa.

Tuntuu niin toivottomalta.

Hei taas ilmie!

Voi sinun tuskaasi. Sanat ovat jälleen hukassa, kun toivoisin niin löytäväni ne oikeat ja auttavat sanat... Sinun olisi ehdottoman tärkeää päästä juttelemaan ammattiauttajan kanssa. Mieltäsi vaivaa isäsi "ei luonnollinen" kuolema ja olisi tärkeää, että saisit ammattiapua tunteisiisi. Oletko hakenut vielä ammattiapua? Oletko täältä tukinetistä hakenut kahdenkeskistä "keskusteluapua"? Olisiko kirjoittaminen täällä helpompaa kuin ammatti-ihmisen oikea kohtaaminen? Terveyskeskuksesta saat varmasti lähetteen ammattiauttajan luo ja kannustan sinua hakemaan apua!

Kirjoitit, että sun on vaikea kuvitella itseäsi mukana sururyhmässä. Varmaankin koet näin juuri "ei luonnollisen" kuoleman tähden. Uskoisin, että myös sinä voisit kuitenkin saada seurakunnasta apua. Ota yhteyttä seurakuntaasi ja kysy, olisiko siellä joku, joka voisi sinua auttaa juuri sinun menetyksessäsi. Tarkoitan siis kahdenkeskistä keskusteluapua. Tällöin voisit selvittää myös, onko seurakunnalla sellaista sururyhmää, mikä sopisi sinulle. Vertaistuesta saisit varmasti voimaa. Olisi hyvä, kun saisit jakaa tunteitasi vastaavan kokeneen kanssa. Ymmärrärn hyvin, ettet koe saavasi apua esim. muiden isovanhempien kuoleman kohdanneilta. Vanhan ihmisen kuolema on useimmiten luonnollinen - kaikkihan me kuolemme ennemmin tai myöhemmin. Mutta tosiaan, kun läheinen kuolee liian aikaisin, liian julmalla tavalla, sitä ei millään hyväksyisi.

Kirjoitit uskon asioista, että olet niitä miettinyt. Ota Raamattu käteesi ja lue sitä. Siellä on paljon lohduttavia jakeita. Aloita vaikka Psalmeista. Itse luin jonkin verran Raamattua, kun läheiseni kuolema minua niin syvästi kosketti. Ajattelin silloin, että se on ainoa ja viimeinen keino, mistä voin saada apua. Suru ja tuska oli niin valtava. Täytyy kuitenkin myöntää, että itsekin olen loppujen lopuksi kovin vähän Raamattua lukenut (ei muka ole aikaa), mutta todellisen tuskan kohdatessani otan sen yleensä esiin.

Kirjastosta voisit myös löytää kuolemaa käsitteleviä kirjoja. Tärkeää sulle olisi löytää juuri sellainen kirja, mistä voisit saada vertaistukea. Oletko yrittänyt netistä saada kuolemaa käsittelevää tietoa?

Toivottavasti saat edes hitusen täältä lohdutusta. Toivoisin, että hakisit ammattiapua. Ammattiauttajalta saisit apua nimenomaan siihen, kuinka jaksat eteenpäin, miten käsittelet isäsi kuolemaa. Myös siihen kirjoittamaasi "jos ja ehkä ja kun olisin tehnyt toisin" saisit apua ammattilaiselta. Jossittelu ei vie sinua eteenpäin! Mutta tiedän, että se on niin vaikeaa! Voimia sinulle, ilmie!

Myös täällä Tukinetissa on aineistokanta mistä löytyy tietoa esim. kuolemaan ja suruun liittyvästä kirjallisuudesta. Ainoistokanta löytyy Tietopalveluiden alta ja siellä on kohta Kriisit/kuolema.

Hei taas...

Olen ollut ihan voimaton, käytännön elämä lyö ihan kunnolla vasten kasvoja. En pärjää ilman isää. Niin monta asiaa, mitä en osaa, mihin tarvitsen isää. Tarvitsen. Ja kaipaan.

Kysyit ammattiavusta. En ole osannut enkä jaksanut etsiä sellaista. Tuntuu, että liikaa jaksamista ihan arjessa. Tuntuu, ettei ammattiauttajakaan voi ymmärtää. Että kukaan ei voi. Ja huomaan hermostuvani kaikesta ja kaikista, jotka eivät ymmärrä.

Raamattuakaan en ole osannut avata, vaikka kaipaisinkin itselleni ymmärrystä ja vastauksia sieltäkin. Monien laulujen sanat ovat koskettaneet, sellaisten, joissa viitataan kuolemaan ja menettämiseen. Enpä ole ennen huomannut, kuinka monessa kappaleessa aihetta sivutaan. Osa sanoituksista tuntuu tosin hyvin korneilta, huomio kiinnittyy helposti ihan pikkuasioihin. Surua ja kuolemaa käsittelevää kirjallisuutta etsin joku päivä sitten kirjastosta ja varovasti yhtä kirjaa hyllyjen välissä luin, mutta itku tuli niin voimakkaana että jätin kirjat paikoilleen ja pakenin kirjastosta ulos.

Haudalla käyn paljon. Itku on alkanut tulla siellä ihan kunnolla.

Hei!

Ammattiauttajasta tahdon sanoa vielä sen verran, että itselläni meni viisi vuotta ennen kuin hain ulkopuolelta apua. Minulla oli kyllä onni, että ympärilläni oli paljon ihmisiä, jotka jaksoivat minua kuunnella ja auttaa. Mutta ammattiauttaja on kuitenkin ulkopuolinen henkilö - hän osaa katsoa asiaa ulkopuolisena ja juuri sen tähden hän osaa usein myös vetää oikeista langoista ja antaa itselle sellaisia hyviä ahaa-elämyksiä, että näinhän se menee ja elämä jatkuu. kävin muutaman kerran juttelemassa ja sain sieltä jonkin verran apua ja ennen kaikkea tukea siihen, kuinka elämään olisi asennoiduttava. Jälkeenpäin olen kuitenkin sitä mieltä, että apua olisi kannattanut hakea jo aiemmin.

Sinulla on menetys vielä niin tuore, että mieli on vielä varmasti pitkän aikaa yhtä myllerrystä. Tunteesi kuullostivat hyvin inhimillisiltä. Hermostut monesta asiasta ja siitä, jos ihmiset eivät ymmärrä sua ja sun tuskaasi. Olet löytänyt lohtua musiikista. Oletko kuunnellut radio deitä koskaan? Jos et ole osannut avata raamattua, niin avaapa radio tuolta kanavalta. Sieltä tulee monesti myös hyvin koskettavia lauluja.

Voimia sinulle ilmie, että jaksat eteenpäin!

Hei Ilmie ja muut!🙂🌻

Olen miettinyt, Ilmie, kirjoitustesi perusteella, että taidat olla aika yksin surusi kanssa. Oletko isäsi ainoa lapsi? (Ei tarvitse vastata...) Etkö saa tukea äidiltäsi, vai eikö hän ole 'elämässäsi'? Kenet nyt saisit itseäsi auttamaan niissä asioissa, missä isäsi ennen oli apunasi? Voisitko pyytää apua joltakulta? Onko kaikki se välttämätöntä, mitä yrität jaksaa vai voisitko jättää jotain tekemättä?

Itse 'teen surutyötä' vasta/vielä todella pitkän ajan päästä omien vanhempieni kuolemiin liittyen, kun silloin oli liikaa muita menetyksiä heti heidän kuolemiensa jälkeen ja pienet lapset yksin huolehdittavina. Huomaan myös surevani lapsuudessani kuolleita. Jotenkin nyt yllättäen vakavaa sairautta sairastavan kuolemanläheisyys on tuonut 'kaikki omat kuolleet' ja niihin liittyvät tuntemukset pintaan. Tämä on raskasta, mutta ainoa tie surusta 'pois' on ymmärtääkseni surra. Itken kun itkettää, olen maassa kun olen voimaton, jne.😭

Toivotan voimia surun keskelle, Ilmie!🙂👍 Minua aluksi auttoivat mm. runot, joista yksi tässä:

Huudan Jumalaa

Haaveeni tuuleen nyt hajoaa
Kun hiljaa itkee poltettu maa
Tuijotan yötä pelottavaa
Avuksi huudan vain Jumalaa
Sinuun mä, Herra, taas takerrun
Keskellä kaiken kompastelun
Syliisi nosta lapsesi sun
Huudan Jumalaa

Minun on nälkä, syödä en saa
Kuume taas nousee, mua janottaa
Voittajat eivät armoa jaa
Avuksi huudan vaan Jumalaa
Katkaise kahleet kahlehditun
Aukaise portit vartioidun
Kuulethan vielä huutoni mun
Huudan Jumalaa

Sanat: Jaakko Löytty