Hei Särkynyt saviruukku ja Malina, muutkin.

Kysyit Malina osuvia kysymyksiä. Palaan niihin vastaamaan myöhemmin, nyt olen kaikesta viime päivinä tapahtuneesta liian väsynyt, mutta halusin vain jättää jälkeni tänne. Kiitos että olette jaksaneet kirjoittaa.

Tekisi mieli kirjoittaa, mutta pää humisee tyhjyyttään. Toisaalta olisi niin paljon ajatuksia, joita haluaisin jakaa, kertoa, saada kuuluviin. En vain jaksa.

Edelleen haahuilen voimattomuuden ja yrittämisen välimaastossa. En tahdo jaksaa tätä tunneryöppyä, joka päälleni on alkanut vyöryä. Päivät kuluvat - kalenterin mukaan - mutta kaikki tuntuu kuin viime viikolla tapahtuneelta. Edelleenkin, entä jos kaikki on vain pahaa unta...? Tiedän että ei ole, mutta kuitenkin.

Hei Ilmie!

Tuntemuksesi ovat paljolti samanlaisia kuin omani. Aika kuluu, eikä se suinkaan paranna, niinkuin sanonta kuuluu. Aika kuluu ja tuo mukanaan jatkuvasti uusia tunteita. Silti tuntuu, niinkuin elämä olisi pysähtynyt isän kuolemaan enkä voi toisaalta uskoa, että siitä on kulunut jo yli kolme kuukautta.

Olen niin kovasti yrittänyt pitää kaikki tunteet poissa; en halua edelleenkään hyväksyä kuolemaa todeksi. Ajoittain tunteet (lähinnä suru, viha, katkeruus, syyllisyys) kuitenkin pääsevät pintaan ja niitä on entistä vaikeampi työntää taka-alalle. Ja tiedän kyllä, ettei niitä saisikaan vältellä, mutta se on aina ollut selviytymiskeinoni tähänastisessa elämässä. Tästä asiasta vaan en taida selvitä. En tiedä, mistä saisin voimia ja välillä tuntuu, etten edes välitä enää mistään. Tämä on kauheaa, enkä osaa lohduttaa sinuakaan ilmie. Ainut, mitä voin sanoa on, ettet ole yksin. Koen ainakin osittain samoja asioita kanssasi.

Hei hilmaliina, mukava kun olet kirjoittanut taas.

Itselläni on mennyt monta viikkoa taas kuin sumussa. Hetken jo luulin, että on helpompaa. Mutta takapakki tuli taas voimalla.

Itsekään en edelleenkään ymmärrä tapahtunutta. Aikaa on kulunut jo kuukausia ja siinä ajassa luulisi jo tottuvan tosiasioihin. Tietyllä tavalla sitä onkin tottunut, isä ei ole enää arjessa mukana, mutta en edelleenkään ymmärrä sitä, että tämä on lopullista. Että näin tulee olemaan aina. En mielestäni kiellä asiaa (aktiivisesti ainakaan), en vain käsitä sitä. Tiedän, että isä on kuollut, mutta en ymmärrä sitä, että asia tulee olemaan niin aina. Jollain tavalla elän vieläkin niin, että ikään kuin odotan isän tulevan takaisin. Jotenkin sen tekee elämän tällä hetkellä kai helpommaksi.

Itse olen ajatellut, että "mielelläni" kävisin erilaisia tunteita läpi, jos siitä vain olisi apua. Mutta jotenkin minulle ei tule mitään järkevää tunnetta, jota käydä läpi. Kaikki on niin suurta sekavaa tunnekaaosta, että en saa siitä mitään irti. Olen jollain tavalla umpikujassa.

Hilmaliina, niin kuin sanoit, helpottaa todellakin tietää, että ei ole yksin. Kiitos kun olette jakaneet ajatuksianne.

Tänään taas mahdotonta uskoa tulevaisuuteen ja selviytymiseen...
Miten teillä muilla?

Mitä teille muille kuuluu? Itselläni on aika huono olo.

minulla on kokemus parhaan ystävän äkillisestä poistumisesta. olimme tunteneet 14 vuotta,kaiken teimme yhdessä,hän oli aina positiivinen,hauska,ymmärtävä ja maailman paras mies puolinen ystävä🙂. 2005 tuli yöllä puhelin soitto,ystäväni oli tapettu, lyöty 44 kertaa puukolla, oli mennyt tuttavansa luokse viettämään iltaa. tämä tappaja oli lähihoitaja ammatiltaan,ja vielä kokeillut pulssia että onko varmasti kuollut😠.minun maailmani musertui täysin,itkin,yritin soittaa hänen puhelimeen monta kertaa,en suostunut uskomaan että hän on poissa.joka päivä ajattelen häntä..näin yhdessä vaiheessa jatkuvasti unia hänestä,siinä hän kertoi minulle että kaikki on hyvin,ei sattunut paljoa,ja me nähdään joku kerta.odotin ensimmäistä lastani silloin kun tämä tapahtui,ystäväni kutsui lastani papuseksi.ja olin aikeissa pyytää häntä kummiksi,mutta en kerennyt,en kerennyt myöskään sanoa kuinka tärkeä hän on minulle,enkä myöskään sitä että ystävyyteni oli muuttunut ihastukseksi häntä kohtaan.😭

Oma isäni kuoli 17 vuotta sitten. Olin silloin itse 17 vuotias. Isäni oli alkoholisoitunut ja etäinen, emme olleet missään nimessä tekemisissä joskus edes kuukausiin. Mutta aina kun olimme, niin hän oli silti isäni. Silloin surin hänen poismenoaan ja itkin elämän armottomuutta ja lopullisuutta, mutta kuten sanotaan: aika parantaa. Osaltaan varmaan surin myös siksi, että niin kuului tehdä. Todellisuudessa minun elämässäni ei silloin muuttunut mikään. Olen nyt täysin sinut asian kanssa.

Nyt minulta on viime viikolla kuollut Appiukko. Tunsin hänet 17 vuoden ajan ja hän oli minulle enemmän isä kuin oma isäni koskaan olikaan. Hän kirjaimellisesti otti minut omakseen. Teimme todella paljon asioita yhdessä ihan alkaen vaikka mökin kunnostustöistä tai yhteisistä hetkistä perheemme parissa. Hän oli aivan mahtava ihminen. Hän oli ainoa ihminen joka ei koskaan ollut pettänyt luottamustani yhdessäkään asiassa. Jopa keväällä kun olin saanut vaimoni kiinni pettämisestä, jätin tietyt ratkaisut tekemättä, jotta en tuottaisi apelleni murheista mieltä. Hän oli aina paikalla ja teki kaikkensa lapsiemmekin hyväksi. Opetti pelaamaan tikkiä, opetti shakkia, vietti aikaa, auttoi viemisissä. Häneen pystyi luottamaan.

Kuukausi sitten hänen poismenostaan ei ollut aavistustakaan. Tottakai sitä jo ajatteli, mutta elämän armottomuus kaikessa yllätyksellisyydessään on julmaa.

Vaimoni on aivan murtunut. Itse olen aivan kauhuissani. Häntä ei enää ole. Mutta kaikkein karmaisevinta on lasten suru. 11-vuotias poikani ymmärtää menettäneensä ukin ja kaverinsa. 8-vuotias tyttäreni itkee illalla "on ukkia ikävä". Jopa kolme vuotias odottaa ukkia veneeltä kotiin, että hän on siellä puuhailemassa.

Tämä on niitä elämän käännepisteitä. Sen tietää ja tuntee. Tästä alkaa elämän todellinen syksy. Tähän saakka elämä on ollut kevättä ja kesää: lämmintä ja huoletonta. On ollut tuki ja turva johon luottaa lähestulkoon syntymästään saakka, koko aikuisuuden. Jopa enemmän kuin omaa isääni koskaan. Minusta tuntuu todella pahalta, vaikka olen "ulkopuolinen". Onko minulla edes oikeus suruun?

Aika parantaa. Sen on pakko. Nyt tapahtuneesta on vain viikko. Olen töissä ja yritän päästä rutiineihin kiinni. En haluaisi unohtaa, mutta olisi pakko, koska ei voi vain piehtaroida itsesäälissä.

Mutta lasten ja vaimon suru on riipaisevaa. Pitäisi itse jaksaa olla vahva. Se on todella vaikeaa.

Otan osaa! Huomasin viestisi vasta nyt, vaikka olet kirjoittanut sen jo muutama viikko sitten. Täällä palstalla on toisinaan yllättävän hiljaista ottaen huomioon, että henkistä tukea kaipaavia ihmisiä on paljon. Minulta on kuollut yllättäen useampi läheinen ja jokainen menetys on ollut omanlaisensa. Sinulla ja appiukollasi on ollut lämpimät välit, joten totta kai menetys sattuu. Mielestäni sinulla on samanlainen oikeus surra kuin muullakin perheelläsi, vaikka et verisukulainen olekaan. Yrittäkää tukea vaimon kanssa toisianne ja antakaa lapsille huomiota, mutta älkää kumpikaan unohtako omiakaan tarpeitanne, sillä vain siten jaksatte eteenpäin. Lasten suru on varmasti kouriintuntuvaa, mutta heillä on ihmeellinen taito selvitä ja sopeutua. Jos suinkin pystytte, niin puhukaa asiasta ja muistelkaa ukkia. Omassa lapsuudenkodissani on ollut vahva vaikenemisen kultttuuri ja nyt aikuisena olen tajunnut että se on ollut osasyynä moniin ongelmiin. Jos puhuminen tuntuu vaikealta, niin käykää yhdessä vaikka paikoissa, joissa ukkikin viihtyi. Pääasia on, että ei yritä torjua surua vaan antaa tunteiden tulla ja mennä. Voimia sinulle ja perheellesi!

Keaton kirjoitti 3.8.2015 11:48

Oma isäni kuoli 17 vuotta sitten. Olin silloin itse 17 vuotias. Isäni oli alkoholisoitunut ja etäinen, emme olleet missään nimessä tekemisissä joskus edes kuukausiin. Mutta aina kun olimme, niin hän oli silti isäni. Silloin surin hänen poismenoaan ja itkin elämän armottomuutta ja lopullisuutta, mutta kuten sanotaan: aika parantaa. Osaltaan varmaan surin myös siksi, että niin kuului tehdä. Todellisuudessa minun elämässäni ei silloin muuttunut mikään. Olen nyt täysin sinut asian kanssa.

Nyt minulta on viime viikolla kuollut Appiukko. Tunsin hänet 17 vuoden ajan ja hän oli minulle enemmän isä kuin oma isäni koskaan olikaan. Hän kirjaimellisesti otti minut omakseen. Teimme todella paljon asioita yhdessä ihan alkaen vaikka mökin kunnostustöistä tai yhteisistä hetkistä perheemme parissa. Hän oli aivan mahtava ihminen. Hän oli ainoa ihminen joka ei koskaan ollut pettänyt luottamustani yhdessäkään asiassa. Jopa keväällä kun olin saanut vaimoni kiinni pettämisestä, jätin tietyt ratkaisut tekemättä, jotta en tuottaisi apelleni murheista mieltä. Hän oli aina paikalla ja teki kaikkensa lapsiemmekin hyväksi. Opetti pelaamaan tikkiä, opetti shakkia, vietti aikaa, auttoi viemisissä. Häneen pystyi luottamaan.

Kuukausi sitten hänen poismenostaan ei ollut aavistustakaan. Tottakai sitä jo ajatteli, mutta elämän armottomuus kaikessa yllätyksellisyydessään on julmaa.

Vaimoni on aivan murtunut. Itse olen aivan kauhuissani. Häntä ei enää ole. Mutta kaikkein karmaisevinta on lasten suru. 11-vuotias poikani ymmärtää menettäneensä ukin ja kaverinsa. 8-vuotias tyttäreni itkee illalla "on ukkia ikävä". Jopa kolme vuotias odottaa ukkia veneeltä kotiin, että hän on siellä puuhailemassa.

Tämä on niitä elämän käännepisteitä. Sen tietää ja tuntee. Tästä alkaa elämän todellinen syksy. Tähän saakka elämä on ollut kevättä ja kesää: lämmintä ja huoletonta. On ollut tuki ja turva johon luottaa lähestulkoon syntymästään saakka, koko aikuisuuden. Jopa enemmän kuin omaa isääni koskaan. Minusta tuntuu todella pahalta, vaikka olen "ulkopuolinen". Onko minulla edes oikeus suruun?

Aika parantaa. Sen on pakko. Nyt tapahtuneesta on vain viikko. Olen töissä ja yritän päästä rutiineihin kiinni. En haluaisi unohtaa, mutta olisi pakko, koska ei voi vain piehtaroida itsesäälissä.

Mutta lasten ja vaimon suru on riipaisevaa. Pitäisi itse jaksaa olla vahva. Se on todella vaikeaa.