Hei E.V.
Aloitan itse uuden viestiketjun, ja jos haluat voimme jatkaa keskusteluamme täällä.
Mieheni soitti juuri olleensa pahassa autokolarissa sulottarensa ja hänen pienen poikansa kanssa, joten olen itsekin hiukan shokissa ja saatan kirjoitella läpiä päähäni. He ovat läheisessä sairaalassa, mutta mieheni ei kaiketi ole myöskään pahemmin loukkaantunut, naarmuilla selvinnyt. En kuitenkaan saa luonnoltani mentyä katsomaan, sillä en siedä nähdä silmissäni hänen sulotartaan. Laitoin juuri viime viikolla hänelle viestiä, etten halua enää koskaan kuulla hänestä yhtään mitään… mutta kaiketi minulla ei ole sitä huvia eikä oikeutta.
Nytkin mieheni lähti bussiasemalle päin ja hänen piti lähteä bussilla kaverinsa luo pariksi päiväksi… että oli taas kuin olisi puukosta saanut, sillä mistä helvetistä se mamma taas ehti väliin??? Surkeinta kaikessa on sekin, että en ole koskaan ollut niin kova kuin tänään hänen lähtiessä matkalle. Olemme aina sopineet riitamme ennen matkalle lähtöä, varsinkin kun tiedän, että hänellä on trauma oman äitinsä kuolemaa edeltäneistä riidoista jotka jäivät sopimatta. Joten meillä on ollut tapana aina antaa jonkinlainen ”synninpäästö” toinen toisillemme ennen matkustamista. Tänään olin kuitenkin niin tuskaa täynnä, että halusin hänen vain jättävän minut rauhaan itsekseni tuskaani itkemään. Hän vielä mainitsi lähtiessään jotain, ettenkö tule edes hyvästelemään, eihän koskaan tiedä mitä sattuu… Noh, en ole sitä tyyppiä, että kuolemaa sillä tavalla pelkäisin. Enkä osaa ajatella tässä tilanteessa, että kuolema satuttaisi minua enempää kuin tämänhetkinen elämä. Mutta ei voisi enempää satuttaa, että TAAS sen muijan piti olla leikissä mukana… ensin ajattelin mieheni olleen jo bussimatkalla kun hän soitti… se olisi ollut miljoona kertaa siedettävämpi ajatus!!!! Sinä ehkä tämän ymmärrät, koska koet samaa nöyryytystä päivästä ja vuodesta toiseen.
Olin juuri ajatellut kysymystäsi siitä, että jos sinulla on täydellinen vaimo, mutta hänellä on iso iso ongelma, pitääkö sitä kestää. Minä vastaisin, että sitä ei pidä kestää, ellei sinulla ole keinoja suojata itseäsi ja antaa hänelle tukea ja apua ongelmaansa. Tähän tulokseen on tullut nimimerkki itsekin kokeillut 🙂 Juuri tänään meillä oli niin repivä keskustelu aamulla. Olen ollut niin satutettu, että olin kiveäkin kovempi hänen lähentely-yrityksilleen. Sinulla ja minullahan on tämä ”ongelma”, mistä toiset joutuvat vain haaveilemaan, että olemme puolisoidemme kanssa läheisiä… mikä on ihan hirveän raskasta silloin, kun haluaisi omaa tilaa möllöttää tuskaansa pois. Mieheni kuitenkin puhui mielestäni hänen omien ongelmien avainkysymyksestä, hänellä on täysi paniikki päällä ja paniikkinappula pohjassa. Ja se on jäänyt päälle hänen äitinsä kuoleman yhteydessä, kun nuoren pojan elämä suistui sitämyöten raiteiltaan ja kaikki läheiset hylkäsivät. Olen aina ajatellut, että se oli hänen elämänsä taitekohta, sillä jollakin tavalla se on hänet niin pahoin traumatisoinut. Ja olen aina epäillyt, että hurmurina hän etsii yhä uudestaan ja uudestaan sitä äidin helmaa, turvaa ja rakkautta. Sitä turvaa mitä hän sanoo kokevansa minun kanssani, mutta kun välimme ovat menneet niin pahaan jamaan, minun lähtöpuheeni vievät hänet pois tolaltaan. Sillä olen murskaamassa hänen ”turvaansa”. Olen hänelle se ”äiti”. Ironista kaikessa on se, että hän eheytti minua monta vuotta suhteemme alkuvaiheessa. Olin niin rikkinäinen kuin vaan voi ihminen olla. Hänen rakkautensa sai minut ensimmäisen kerran elämässäni puhkeamaan kukkaan, kukoistamaan ihmisenä ja naisena. Siksi koen ihmisenä olevani hänelle velkaa, antamaan anteeksi hyvinkin paljon, koska koen hänen pelastaneen minut silkalta itsetuholta. Elämäntapani niihin aikoihin oli täysin itsetuhoista, mieleltään sairaan alkoholistin kanssa eläminen oli vienyt minut aivan pohjille kuten olen muissa ketjuissa jo kertonutkin. Joten ironista on se, että mieheni on rikkomassa sen mitä itse sai työllä ja tuskalla rakennettua vuosien saatossa, eli minun uskoni omaan arvooni naisena ja ihmisenä 😟
Joten vastaus kysymykseesi: jos luulet hahmottavasi, miten vaimosi tuskaa voisit purkaa ja hänen minuuttaan eheyttää, ei ole poissuljettu vaihtoehto että häntä tuet. Mutta sitten sinun pitää harkita sekin, missä menee raja toisen tukemisella ja omalla hyvinvoinnillasi. Ehkä voisitkin auttaa häntä paremmin olematta hänen puolisonsa… en tiedä. En kuitenkaan näe järkevänä, että jatkat moisessa ryöpytyksessä, ellei MIKÄÄN muutu. No niin, näitä kuitenkin olin miettimässä ennen kuin sain kuulla kolarista.
Voimia sinulle E.V.
Jatkan hiukan jutustelua, kun on vielä aikaa, ennen kuin ovet isketään kiinni kirjastossa.
On jännä, kun sanoitte, että olen jaksanut kirjoitella. Muistin nimittäin, että edellisen eron jälkeen olisin ollut aivan tukossa. Ei kuitenkaan ole kovin kauaa, kun eräästä epämääräisestä paperipinosta löysin omia silloisia runojani ja päiväkirjamerkintöjäni ja joitakin muita kirjoitelmia. Olin kuin olinkin saanut tuskaani paperille. Osa niistä kolahtikin. Kumma värkki tuo muisti 😮 Aivan kuten muistin, etten olisi pystynyt päiväkirjaa pitämään ekan avoliittoni aikana laisinkaan vainoharhaisen puoliskoni takia. Ja sitten löysinkin joitain raapustuksia ja kirjelappusia joita oli tullut vaihdettua. Tiedättehän pariskunnat, joissa toinen on yötöissä ja toinen päivä...ja ajatustenvaihto on post-it lappusten varassa paitsi ehkä viikonloppuna. Osa niistäkin oli aivan rakastuneen naisen tekstejä ja osa sitten...noh voitte hyvin arvata olivat raivostuneen jokujossakin tulikivenkatkuisia vuodatuksia... Muistin sitten senkin, kuinka aaltoilevia tunnetasolla päivät olivat. Olin silloinkin rakastunut sen ihmisen terveisiin piirteisiin. Niihin, mitä pidin viehättävinä ja niin piti moni muukin 😝 ja sekin noista lappusista käy selvästi ilmi etten ollut se ainoa prinsessa 😀 Silloinkaan...tulee ihan mieleen se vanha leiriläisten ruokalaulu eikö milloinkaan ei milloinkaan 😋
Noh, eipäs heittäydytä pessimistisiksi...ehkä... EHKÄ tulee sekin päivä että jokujossakin rakastuu uudelleen...ja osaa sekä rakastaa että olla rakastettu. Huh, tuntuupa jotenkin kaukaiselta ajatukselta. Tuntuu, että itsekasvussa ollaan vielä valovuosien päässä tuollaisesta. Mutta en aio kuitenkaan sulkea ovia, kuten eräs ystäväni. Luulen toki hänenkin kohdallaan, että kyse on toiveesta, jota ei uskalla toteuttaa, kun sitä pelkää tulevansa satutetuksi uudelleen. Eipä kai sitä itsekään haluaisi enää parisuhteessa sellaisille karikoille kuin tähän asti - ja siksihän sitä on yrittänyt parhaansa työstää päätään. Ja erityisesti niitä lapsuuden traumoja. Kummasti aina sisarukseni ja äitini pomppaavat muiden ihmisten hahmoihin ja kummituksina elämäni poluille 😮 Mitä ne siellä tekevät, kun ne kuuluivat lapsuuteeni 😎 Kysympä vaan...
Totta on kevätperho, että minäkin olen sitä tukevammin esittänyt vahvaa mitä heikommaksi ja avuttomammaksi olen itseni tuntenut (niinkuin äitinikin jolta olen kaavan oppinut). Tiedän toisaalta olevani vahva, mutta heikko myöntämään itseäni haavoittuvaksi. Se on ollut se lapsena opittu suojamekanismi, että älä koskaan näytä, kuinka haavoittuva olet. Silloinhan sinua kiusataan vielä vimmatummin. Ja kun se aikuisten maailmassakin pätee... Mutta kun uskaltaisi olla avoimesti höhlä 😳 Se olisi jotakin. Olen opetellut mm. itselleni naurua uudelleen. Joskus sitä osasinkin paremmin, mutta tyrskyillä unohtunut ja ruostunut taito sekin. Loppujen lopuksi, mitäs sitä voi tapahtua, vaikka hölmöileekin, eihän siihen kuole. Sitä olen hokenut itselleni nyt kun töissä olen uusien haasteiden edessä. Joudun jatkuvasti tumpulana uusiin tilanteisiin ja tehtäviin, joissa minulla ei ole taitoa rutiinista puhumattakaan. Laitan aina kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että kaikkii menisi ihan ok. Ja jälkikäteen mietin, minkä voisin tehdä ensi kerralla toisin. Mutta yritän olla vellomatta niissä HÖLMÖISSÄ itsepieksämistunteissa. Enhän voi oletta osaavani asioita, joita en juurikaan ole ennen tehnyt tai hyvin vähän. Pitää harjoitella, sitähän tehtäväni juuri nyt on. Opettelua. Se vaan on tällaiselle vahvuudella kelluneelle kova koulu... Ettei olekan seppänä syntynyt eikä ehkä seppänä kuolekaan.
E.V.lle muuten haluaisin sanoa lauseen, jonka olen yhteen huoneentauluistanikin raapustanut. Jotenkin tähän tapaan
Kun seuraat asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi, alat nähdä ovia siellä, missä aiemmin oli vain seiniä. Herra Campbell oli laitettu fraasin keksijäksi.
Sanon sen sinulle juuri nyt siksi, että kuvittelen sinun olevan kaikkien vaikeuksien keskellä yhtä hukassa itsesi kanssa kuin itse olen ollut. Et ole aikoihin jaksanut kysyä itseltäsi, mitä SINÄ haluat. Olet vain paininut ongelmien kanssa. Minua helpotti henkisesti, vaikkei mikään konkreettinen asia siitä ratkennutkaan, kun aloin tietoisesti etsiä asioita, jotka tuottivat minulle mielihyvää. Seurasin sitä polkua, kunnes asiat alkoivat loksahtaa päässäni kohdalleen. Eli oikeastaan aloin olla yhä varmempi siitä, että pidän tästä ja tuosta asiasta tai tavasta tehdä juttuja tai ihmisestä...aloin löytää uudelleen tunteeni, jotka olivat hautautuneet narskuelämän myötä. Ja kun aloin löytää itseni ja tunteeni uudelleen, aloin tietää paremmin, mikä minulle on hyvästä ja mikä ei. Ja mikä parasta aloin yhä enemmän olemaan riippumaton ympäristön paineista ja välittämisestä. Aloin uskoa siihen, että voin saada ehdotontakin rakkautta, kun vaan rajaan ihmissuhteitani. Ja aloin hyväksyä sen, että joiltakin tulen ikuisesti saamaan vain sitä ehdollista rakkautta, jota en halua edes. Viittaan tässä lähinnä perheeseeni. Olen kiva jos olen kiva 😀 Noh mikäs siinä, minua ei vaan aina huvita olla kiva ja tehdä mieliksi heille. Minua huvittaa nykyisin paljon enemmän olla kiva itselleni. Etsin OMAA onneani täällä Telluksella ja sen olen päättänyt löytää. Olen jo hirvittävän paljon lähempänä. Erityisesti tämä alanvaihto on tuomassa elämääni sellaista potkua, uudenlaista sellaista...koen elämäni uudella tavalla mielekkääksi - omalla tavallani 🙂🌻 ja mikäs sen kivempaa MINUSTA. Muista viis.
Eli toisin sanoen, jotenkin kummasti itsetuntemukseni auttoi minua löytämään ratkaisuja niihin käytännön ongelmiinkin, kun aloin tietää, mihin pyrin. Suosittelen, jos vaan yhtään kuulostaa houkuttelevalta ratkaisulta.
Muuten mitähän sille neitsykäiselle kuuluu, joka oli mukana kirjuuttelemassa jossain vaiheessa...hiljaista ollut kovin...kuinka voimasi ovat...
Lämmin kevätaurinkoinen halaus täältä penkiltä
ystävänne jokujossakin
Sen verran vaan, että kyllä E.V. sinun kuuluukin olla nyt itsekeskeinen, että jaksat ja saat elämäsi eteenpäin. Tarvitset käyttöösi kaikki voimavarasi, ja käpertymällä kuoreemmehan ja kuuntelemalla sisältäpäin tulevia viestejä me löydämme itsestämme suunnan ja voimat kahlata eteenpäin.
Voimia ja kevätaurinkoa mieleen esteiden voittamiseen...hitaasti mutta varmasti me rakennetaan uusi elämä 🙂🌻
Heipparallaa
Joo älkää kuvitelko, että olen nirvanassa keväisestä tervehdyksestä huolimatta 😮 mutta enhän oikeasti valittaakaan voi. Tai siis valittaahan aina voi jos haluaa, mutta ei minulla ole erityistä syytä siihen.
Olen kylläkin aika ajoin väsynyt rahahuoliin, jotka ovat se elämäni kestoystävä... uskollisempi kuin yksikään mies on ollut elämässäni 😝 Olen niin tympiintynyt kuuntelemaan radiosta kuinka suunnitellaan kansalaisille hienoja palveluita, mutta joiden hinnat (vaatimattomat mukamas) ovat aina ulottumattomissani... kun puhutaan köyhästä, puhutaan jostain joka saa 1100 netto per kuu ja itse joutuu lainoineen päivineen kimpuroimaan ihan toisilla lukemilla eli kolmenumeroisilla. Ja laskin tässä ilokseni tällä viikolla, että kun toista rahaongelmaista tuin luottokortillani, nyt joudun sitten yrittään ylimääräset parisataa venyttään joka kuu luottokorttilyhennystä ja niin eespäin. Joku sanokin mulle että oon liian hyväsydäminen - ehkä niin. En vaan voi sille mitään, että koen, että yksineläjiä pitää tukea, kun ei heillä ole kenen puoleen kääntyä. Tukitoimet ovat ruhtinaallisesti unohtaneet ne, joilla ei ole tukiverkkoa auttamassa pahimman yli, kun yhteiskunnan tukiluukut ovat tiukasti lukossa. Ilokseni yksineläjien taloushuolista olen sentään joskus kuullut jo PUHUTTAVAN... se ei tosiaankaan ole herkkua. TEKEEKÖ kukaan tilanteelle mitään onkin toinen juttu.
Ja nauroin sitäkin, kun yksi ystäväni ihmetteli perheellisenä kuinka jaksoin rämpiä läpi masennussuon aivan yksin...mutta pakkohan se oli☹️. Vaan kyllä se sai mut ajatteleen, että jos edes jonkinlaisessa ns. normaalissa parisuhteessa on, tuohan se parempi puolisko sentään turvaa elämään. Tuo taloudellista turvaa, käy asioilla silloin kun itse on sippi ja silleen 😟
Huomaan muutenkin, että alan kaivata - noh ainahan olen kynsin hampain yrittänyt sitä perhe-elämää saada ympärilleni😋. Minä kun en oikein jaksa pitkään innostua vain omasta seurastani kotona. Nyt mulla on menoista lepoa viikonloppu. Ajattelin pakkojarruttaa ja nähdä senkin, onko menovillitys ollut vain pakoa itseltä ja omilta ajatuksilta. Kestänkö niitä... Epäilykseni alkoi siitä, että negatiiviset minä-ajatukseni alkoivat tanssia villisti männä viikolla...ja tempoilen ja trapetsitaiteilen niiden kanssa viime päivät. Huoneentaulunikin on jo haalistunut, mutta oppi ei tunnu menevän perille 🙄
Olen myös päättänyt sen, että tällä kertaa en anna parisuhteiden vesittää opiskelujani. Exäni eivät ole juuri olleet tukena siitä syystä, että heidän mielessään olin se rahasampo. Joten minun rahkeeni eivät riittäneet sekä töihin että opintoihin. Ja heidän kuvioihinsa ei minun täysipäiväiset opintoni mahtuneet.
Mutta olisiko minun sittenkin pitänyt silloin alta parikymppisenä suostua vanhan herran kosintaan - sen joka tarjosi minulle miljoonia😎 jospa se ei olisi ollutkaan hullumpi diili... nyt kun sitä ajattelee... sillon oli vielä niin idealisti, että eihän sitä minua RAHALLA osteta hahhahhaa... oisko elämäni ollu sen kanssa karseampaa kuin se exieni kanssa oli... no jaa leikki leikkinä
Katsotaan nyt sitten kun olen keskenäni hetken kuinka ämmän käy 😀 Kevätaurinko loistakoon energiaa sisäisiin pattereihinne 🙂🌻
Heips, päivitänpä tilannetta tännekin! Olen ainakin hengissä, vaikka reppanalta tuntuu olotila. Neljäs päivä leikkauksesta ja fiilikset alavireiset.
Jokujossakin, olet sinä hyvä pohdiskelija ja saat vielä ajatuksesi suorana tajunnanvirtana siirrettyä tännekin! En jaksa nyt sen kummemmin kommentoida mitään, vaikka muutaman kerran itselläkin oivallus heräsi.
Ketjun teemassa pysyäkseni totean, että parisuhteeni kukoistaa välillä arvaamattomalla tavalla. Mieheni osaa yllättää nykyään käyttäytymisellään positiivisesti. Näinkin pitkän yhdessäolon jälkeen sitä suurimmaksi osaksi osaa ennakoida toisen reaktiot, ainakin siellä negatiivisella puolella, mutta kun toinen onkin muuttunut yllättäen siellä positiivisen käyttäytymisen puolella, niin siihen ei olekaan osannut varautua. Sitä on vaan hämmästellyt kuin ensitreffeillä, että on siinä uskomaton mies.
Voisi olla toisinkin. Tuskin on kovin mukavaa katsella toisen kivuliasta olotilaa (vaikka en olekaan mikään ruikuttaja), kun elämä on pyörinyt jo pitkään sairastelun ja kuntoutumisen ympärillä. Tosin se etu siitä on ollut, että hän on saanut pitää minut täysin kotimaisemissa. Olen lisäksi pikkuhiljaa luopunut erilaisista luottamustehtävistä, toki jotain on vielä jäljelläkin. Lapsuusasiat on kutakuinkin työstetty, eivätkä rassaa enää mieltä. Olen hvyin sitoutunut perheeseeni, enkä haikaile enää uusien tuttavuuksien perään.
Kaikkien kokemieni tunteiden kautta, kuten häpeä, itseviha, huono itsetunto, epävarmuus ja jatkuva hyväksynnän hakeminen, ovat tuoneetkin tilalle itseni hyväksynnän juuri sellaisena kuin olen. Niin heikkona ja vajavaisena kuin vain toipilaana voi olla. On uskomaton tunne kun huomaa, että minua rakastetaan sellaisenakin.
Jokujossakin, haikailit menetettyjen tilaisuuksien perään ja mietit olisitko onnellisempi, jos olisitkin ottanut sen rikkaan miehen aikoinaan. Elämä voi olla paljon rikkaampaa henkisesti koettujen asioiden kautta kuin rahalla ostettujen elämysten kautta. Tai sitten itselläni on vain asennevika? 😟
Hei en minä ihan tosissani kevätperho kadu tekemisiäni... ajatusleikki vain tuli siitä ajoittaisesta (valitettavan usein toistuvasta) turhautumisesta rahahuolien kanssa...koen että kasvua ikä kaikki ja olen kasvanut tilanteiden mukana. Minun elämäni on tarkoitus mennä näin. Olen maistanut kaikenlaista - jopa äitiydestäkin sen verran että olen saanut olla äitipuolena monta upeaa vuotta (exäni kanssa tosin elämä ei ollut yhtä hohdokasta). Ja sitä äitiyttähän janosin kaikkein eniten. Oikeastaan on kiva nyt huomata, (kun exäni poika vihdoin saa tilaisuuden purnata minulle sen väliin jääneen murkkuikänsä paineita) kuinka raadollinen sitä itsekin on ollut äitipuolena... eli teit äitein astuman 😉 ja toisaalta se on helpompi hyväksyä, kun on vihdoin alkanut nipin napin hyväksyä, ettei se oma äitikulta ole ollut eikä tule olemaan täydellinen... osaa olla omille virheilleenkin armollisempi... ymmärtää, että olen toiminut sen aikaisen kypsyyteni mukaisesti tai kypsymättömyyteni 😮 - aivan kuten äireeni aikoinaan
Mutta armoton filosofi olen...sinä käytit sanaa pohdiskelija, työkaverit tiuskivat väliin, että lopeta jo filosofointi...veljeni haukkui minua lapsena uneksijaksi, mikä loukkasi minua suunnattomaksi, koska se kaiketi oli hänestä kamalinta mitä ihminen voi olla 😟 Ehdin aamulla käydä koneella lukaisemassa viestejä ennen töihin lähtöä, ja nauroin ajatuksilleni pyöräillessäni töihin, että onneksi en ole syntynyt antiikin Kreikkaan...siellä vain vapaat miehet saivat olla filosofeja 😝 tai jotain sinne päin. Vuonna 2009 Suomessa voin olla kevyen sarjan filosofi, vaikka nainen olenkin ☺️
En voi kuin nostaa hattua teille ihmeellisille ihmisille, jotka olette onnistuneet elämään vuosikymmeniä pitkissä parisuhteissa. Se on jäänyt itselleni vain haaveeksi. Tiedän, ettei kukaan järkevä ihminen syytä minua erosta exiini henkisen ja fyysisen väkivallan, kestouskottomuuden ja alkoholismin vuoksi. Silti sitä ajattelee joskus, miksen minä ole onnistunut luomaan kestävää parisuhdetta. Yhden vastauksen tiedän siihen eli sen, että olen itse niin keskeneräinen. Mutta kun katselen ympärilleni näen vain keskeneräisiä ihmisiä, ja heistä moni kuitenkin on onnistunut parisuhteensa pitämään koossa. Toisaalta puolustuksekseni tiedän, että omanlaatuiseni keskeneräisyys on johtanut siihen, että olen etsiytynyt noihin täysin mahdottomiin yhtälöihin, jotka eivät koskaan voi kestää loputtomiin. Jaksanko vielä ponnistaa niin pitkälle, että joskus löytäisin parisuhteen, jossa osaisin olla kuin kotonani. Koen jotenkin, että elin pinteessä about 20 vuotta elämästäni parisuhteissa, joissa en voinut olla täysin reilusti oma onnellinen itseni. Tasapainoisuudesta puhumattakaan. En saanut kunnioitusta, enkä sitä totisesti osannut usein antaakaan. Oravanpyörä oli valmis. Mutta on hirveän raastavaa elää suhteessa, jonka arkipäivään kuuluu toinen toisensa ei-kunnioitus. Se on julmaa ja kovaa. Se on sotaa kahden ihmisen kesken, jossa vahvempi voittaa jos voittaa, kun on tehnyt päivän mittaan niin julmetusti ruumiita 🙄
Työuupumuksen jälkeen yritän taas muistaa kuunnella itseäni - eli viime viikonloppu teki hyvää häsläyksen jälkeen tai väliin 😀 Sain ladattua akkuni ja maanantaina töihin asteli positiivisempi minä ja enemmän sinut itsensä kanssa - olen myös saanut positiivisia kokemuksia monien ihmisten kohtaamisista tällä viikolla - se on antanut uskoa omiin kykyihin tulla toimeen ihmistyössä... yleensä olen uskonut vahvasti, että pystyn kohtaamaan hyvin monenlaisia ihmisiä, mutta sen verran herkässä itsetunto masennuksen ja eron jälkeen on, että muutaman takapakin jälkeen ja juoksujen keskellä aloin epäillä taas kykyjäni itselleni tyypillisesti. Sitä vaan vuosien epäonnistumisten putken jälkeen janoaisi niin kovin kokemusta siitä, että on jossakin hyvä - ihan oikeasti 😮
Koen muutenkin että masennus on muuttanut persoonaani. Olen herkempi kuin ennen, suhtautumiseni asioihin on muuttunut, muistini toimii milloin huvittaa ja miten huvittaa - vai johtuisko tuo siitä että olen hellittänyt täydellisyyden tavoittelussani, kun aiemmin muistin kaiken töissä ja kotona kuin tietokone... ennen romahdustani... en jaksa välittää kaikista pikkuyksityiskohdista enää...kun ei se maailma niihin kaadukaan 😮 mua väliin rassaa väliin huvittaa työkavereiden tuska pilkkujen ja pisteiden kanssa...vaikka en ole koskaan ollut ihan niin pitkälle täydellinen...halusin aina tehdä hyvin työni, mutta en vaikeimman kautta...kun halusin myös nopeasti tulosta, annoin itselleni luvan keksiä oikoteitä ja helpotuksia...kauhukseni ihan oikeasti jotkut tekee pilkuntarkkaa työtä...
jep - pelastuin siis omien ajatuksieni pyörteistä- eivät ne olleet niin kamalia ja tuomitsevia, kun sain taas kosketuksen itseeni - löysin kuin lapsi uusin silmin minäni, kuka minä olen ja tunteen siitä, että näin on hyvä. Se riitti tuomaan potkun takaisin. Uskalsin olla enemmän oma itseni viikonlopun jälkeen. Kun olen kuitenkin parhaimmillani omana itsenä enkä muuna, kuten viisaat sanovat. Ja kuten viisaat sanovat, kukas sitten elää minuna, ellen minä itse ☺️
Kevätaurinkoa sieluihinne ja mieliinne
t. jokujossakin
Hei
runosuoni ei tunnu enää puhkeavan, joten toivottelen teille omasta puolestani oikein hyvää kesää. Olette ajatuksissani. Toivottavasti tarinani on antanut teillekin uskoa siihen, että suosta voi nousta. Millimetri kerrallaan eikä harppauksin, mutta nousta silti. Ja että kukaan muu ei voi meitä suohon laulaa paitsi me itse 😋 tai joku meidän siunauksellamme 😟
On ollut todella antoisaa tallailla yhdessä eri polkujamme ja nähdä kuinka ne risteilevät aika ajoin 🙂 On ollut hienoa saada teiltä tukea silloinkin, kun sitä ei ole muualta tippunut.
Voimia kamppailuun itsenne kanssa ja omien rajojenne kokeiluun! Kyllä yhä enemmän uskon siihen, että ainoat rajat, joita meillä on elämässä, me itse asetamme. Eli mieli voi voittaa fyysiset rajat tahdon siivin. Voimme olla onnellisia, jos annamme itsellemme siihen luvan - fyysisestä ympäristöstämme huolimatta. Voimme olla sisimmässämme onnellisia, vaikkakaan emme aina jaksa heti sinne kurkottaa, kun se sisäinen onni on rankan työn palkka. Toivon teille itse kullekin voimia omaan matkaanne kohti sisäistä onnea...kohti todellista itseänne...uskon yhä enemmän, että me olemme parhaimmillamme vasta kun matkamme päättyy...sitä kohti pyrimme...eli kaikkea hyvää matkan varrelle ja antoisia näköaloja
toivoo teille halauksen kera
ystävänne
jokujossakin 🙂🌻
Hei Jokujossakin!
Viestisi sisältämät ajatukset ja elämänohjeet ovat niin totta, niin totta!
Olen saanut kirjoituksistasi paljon ajattelemista ja on sääli, jos ne päättyvät tähän. Moni muukin lukija jää varmasti niitä kaipailemaan. Myönnän, että itsekin olisin voinut olla aktiivisempi - vuorovaikutuksessahan tämän foorumin vahvuus on.
Olen kokenut välillä, että oma henkinen kapasiteettini ei yllä tasollesi. Kirjoituksesi puhuttelevat, mutta oma epävarmuuteni estää vastaamasta. Jokohan alan olla luovuttaja, vai elänkö vain suvantovaihetta ja kerään voimia uutta taistoa varten?
Toivon sinulle antoisaa löytöretkeä omaan sisimpääsi ja että saavutat sisäisen onnen ja rauhan. Tuleva kesä olkoon sinulle ja meille kaikille lämmin ja aurinkoinen.
Lämpimin ajatuksin
ystäväsi kevätperho
Hei kevätperho
En tiedä, jääkö kirjoittelu kokonaan, mutta ei tässä vaiheessa oikein irtoa 😮 Tavallaan moni asia on loksahtanut kohdalleen, ja ne jotka eivät ole, vaativat yhä ponnistelua, varsinkin ensin omassa pääkopassani ennen kuin niistä saa mitään tolkkua 😝
Tuo minua vähän hirvittää, kun sanot, ettet pysty henkiseen kapasiteettiini vastaamaan...mikä minussa saa ihmiset kilpailuasemiin...se on minulle edelleenkin ihmetyksen aihe, vaikka moni on yrittänyt sitä minulle selittää...itse tiedän olevani niin kovin keskeneräinen ja samastun nalle puhiin pienine aivoineen täällä elämän kaikkeudessa...sinunkin ajatuksiasi olen arvostanut suuresti... eli mistä moinen epävarmuus???
kone sylkee minut ulos - kaikkea hyvää sinne
t. jokujossakin
Hei taas jokujossakin
Olipa mukava lukea, että koet monen asian loksahtaneen kohdalleen elämässäsi! Onnittelut siitä! Olet osannut tehdä oikeita valintoja ja tunnistat hyvinvointisi rajat.
Mieleeni ei ole koskaan tullut, että olisin jotenkin asettanut itseni kilpailuasemiin jonkun kanssa. Mielenkiintoinen näkökulma sinulta. Kokemukseni henkisen kapasiteettini riittämättömyydestä vastaamaan vuorovaikutuksen haasteellisuuteen on johtunut mielestäni omasta epävarmuudestani. Sinulla on toisinaan ihailtavan määrätietoisia mielipiteitä ja ajatuksia omista elämäntilanteistasi. Jokaisen oma elämä ja elämäntilanteet sekä -kokemukset ovat kuitenkin aivan ainutkertaisia ja niinkuin olet todennut; vain me itse voimme elää omaa elämäämme. Ymmärrys toista kohtaan ja puhuttelevat ajatukset tuovat kuitenkin vertaisnäkökulmaa, joka parhaimmillaan avaa omankin elämän lukkiutuneita tilanteita.
Kirjoittamalla tähän ketjuun, olen pystynyt työstämään omia syyllisyyden tunteitani. Olettehan hyväksyneet minut ihmisenä, vaikka olenkin tehnyt elämässäni suuria virheitä, joita ihmisten yleensä on vaikeaa antaa anteeksi.
Onnellisuus on monen tekijän summa. Uskon, että positiivisella asenteella pystyy luomaan vähäpätöisistäkin arvoista elämäänsä onnen tunteita. Asenne ratkaisee.
Positiivisesta asenteesta huolimatta välillä tuntuu masennus hiipivän kuvioihin mukaan, kun kaikesta kovasta yrittämisestä huolimatta ei kuntoudu fyysisesti ja vakuutusyhtiökin tarjoaa eläkevaihtoehtoa. Luovutanko? Olen syntynyt soturiksi. Jos soturilla ei ole arvoja, joiden puolesta taistella, hän on luovuttaja.
Kaksi ajatusta kirjoituksesi herätti
Ensiksi se että jos joku itsensä NIIN virheettömäksi kokee, että ei voi toista hyväksyä tämän tekojen takia, niin ei taida olla oikealla palstalla...exäni joskus ihaili puhdasta omaatuntoani...mutta tiedän itse että omatuntoni kärsii niistä vääryyksistä, joita olen ihmisille tehnyt ja varsinkin itselleni...
Toisekseen mielessäni kävi ajatus siitä, että olisiko sairaseläkkeelle jääminen kohdallasi luovuttamista oikeasti? Entäs jos se olisi levollista laskeutumista uuteen elämänvaiheeseen ja elämäntyyliin??? Ajattelen nimittäin sitä samaa, mitä olen eräälle toisellekin sanonut, että kenelläpä nykypäivänä on niin varma ja vakaa tulonlähde kuin eläkeläisellä...eli elämää siltä kantilta voi suunnitella pitkälle, kun tietää, mitkä tulot tulevat olemaan. Kun on taloudenpidosta vapaa, voi keskittyä muuhun. Huom, eihän sairaseläke tarkoita sitä, että elämä loppuu siihen. Eikä se tarkota, ettetkö joskus voisikin kuntoutua ajan kanssa... sitäpaitsi tämä raadollinen työelämä, missä ihmiset nykypäivänä rämpivät ei ole kovinkaan kadehdittavaa. Hyvin harvassa paikassa meidän sallitaan olla inhimillisiä ihmisiä. Meiltä vaaditaan aivan liikaa. Ota siis tämä askel uutena mahdollisuutena. Ehkäpä nyt voit tehdä asioita joista ennen vain unelmoit. Ehkäpä sinullekin on hyväksi hiljentää vauhtia ja myöntää, että maapallo pyörii sittenkin, vaikka soturin vauhti hiljenee 😉 ja vaikka soturin uljain ratsu on haavoittunut 😮 Ehkäpä on aika nähdä kuten Pikku Prinssi sanoo sydämellä - se kaikkein tärkein elämässä... vai olenko ihan väärässä???
Levollisuutta uuden elämäntilanteesi kanssa sinulle toivoo
jokujossakin (joka on muuten itsensäkin yllättänyt uudenlaisella lunkkiudellaan työelämän pyörteissä...kun suorittaminen ei ole enää itseisarvo😟)
Paljon on pitänyt harjoitella anteeksi antamista itselleen, mutta sen opittuaan, on ollut helpompi antaa muillekin anteeksi melkein kaikki kokemansa vääryydet. Ainoastaan lapsuuden kokemukset ovat vielä työn alla, koska ne tuntuvat olevan joskus "kolmantena pyöränä" parisuhteessamme.
Kiitos, jokujossakin, arvokkaista neuvoistasi eläkeasiassa! Sulattelen vielä koko asiaa.
Olen ollut varmaan todella onnekas, kun olen asiakaspalvelussa kaiken aikaa kohdannut ainoastaan ihania ihmisiä. Nytkin sairauslomalla ollessani olen saanut asiakkailta todella inhimillistä kohtelua, kun olen heitä jossain kohdannut. Kaikki ovat toivoneet minun paranemistani ja paluutani työkuvioihin. Siksikin on niin vaikeaa jäädä eläkkeelle ja luovuttaa.
Totta on varmasti sekin, että jotain muuta tulee tilalle. Nähtäväksi jää, milloin olen valmis kohtaamaan sen muutoksen ja kuinka lujille ottaisi sopeutuminen?
Heips
Pitänee kertoa teillekin kun olette matkaani seuranneet sen verran pitkään, että olen päässyt opiskelemaan juuri sinne minne eniten halusinkin! Eli nyt tiedän alanvaihtoni tulevan todeksi vihdoinkin käytännön tasolla. Huoli taloudellisesta puolesta on olemassa, en tiedä kuinka pystyn repeämään lainan vuokran ja elämisen kesken pienistä tuloistani. Muutto vie rahaa ja samoin uusi asunto. Nyt olen tarvinnut elämiseen varsin vähän. Mutta kun tähänkin asti on aina ratkaisu jotenkin löytynyt, pakko se on löytyä tästä eteenkin päin. Ja tärkeintä kuitenkin kai on tahto mennä eteenpäin, eikö totta? Taaksepäin ei voi mennä enkä tahtoisikaan, joten eteenpäin sitä pitää...ja sitä haluankin. Eli kuten koulukaverini aikanaan lohdutti minua masennuksen keskellä vaikeuksien kautta uusiin vaikeuksiin 😀 Toivoisin kuitenkin, että elämässäni olisi vähemmän tulevaisuudessa kahta vaikeutta eli mahdottomia itseä repiviä parisuhteita ja taloushuolia. Koen jotenkin saaneeni mittani täyteen niitä. Olis kiva vaihteeks jotain muuta...ei kai yhden ihmisen tarvii koko elämäänsä painia samojen ongelmien parissa 😟
Katselin viikonloppuna nuorta rakkautta häissä...kyllä se vaan on niin kaunista...olisko se mahdollista minullekin vielä...se riippunee kasvukyvystäni 😝 valitettavasti. Ja jotenkin koen, etten ole vieläkään kykenevä ns. normaaliin parisuhteeseen. Jokin minussa vielä mättää. Tietysti yksi ongelma on se, että vapaita varteen otettavia en ole tavannut. Mutta oisko se niinkin, etten heitä "näe", koska en jaksa ajatella parisuhteen rakentamista.
Kesän lämpöä odotellen
jokujossakin
hei tota...voisitteks laittaa ihan vaan pikkupäivityksen neitsyt ja E.V. missä teillä mennään...en voi sille mitään, että kun on tallailtu yhdessä, että mielessä käy aina väliin, kuinka jakselette kun ei kuulu mitään...niin kovin toivoisin, että hyvin, mutta aina täällä hiljaisuus hirvittää, kun ajattelee, että onko joku niin pohjilla, ettei jaksa kirjuutella
kohti uimarantaa käy polskijan tie 😋 eli kesäterveisin
ystävänne jokujossakin
Hei jokujossakin ja muutkin! Ollaan täällä hegisssä, välillä enempi ja välillä vielä vähempi. Olen käynyt lukemassa palstaa, mutta varonut itse kirjoittamasta, jotta exä ei vain saa tietää ajatuksistani. Meillä on ositustaistelu menossa ja en halua antaa mitään tietoja hänelle. Olisi hyvä, jos olisi mahdollista kirjoitella kanssanne jossain muualla turvallisemmassa paikassa. Minulla olisi niin paljon kerrottavaa, mutta hirvittää tässä paljastella asioita. Mitä ovat muut tämän palstan mahdollisuudet esim. suljetut ryhmät?
Olen iloinen puolestasi jokujossakin, että olet ensinnäkin kotimaassa ja olet saanut näitä arkirutiineja kuntoon. Pidetään tätä aihetta hengissä ja miettikää onko muita vaihtoehtoja yhteydenpitoon.
Tuota...tätä täytyy miettiä. Ehkäpä keinot löytyy...eivätkös tässä kommunikaation pioneerimaassa sellaisia ole olemassa pilvin pimein 😉
connecting people 😀
t.jokujossakin