Hei E.V.
Aloitan itse uuden viestiketjun, ja jos haluat voimme jatkaa keskusteluamme täällä.
Mieheni soitti juuri olleensa pahassa autokolarissa sulottarensa ja hänen pienen poikansa kanssa, joten olen itsekin hiukan shokissa ja saatan kirjoitella läpiä päähäni. He ovat läheisessä sairaalassa, mutta mieheni ei kaiketi ole myöskään pahemmin loukkaantunut, naarmuilla selvinnyt. En kuitenkaan saa luonnoltani mentyä katsomaan, sillä en siedä nähdä silmissäni hänen sulotartaan. Laitoin juuri viime viikolla hänelle viestiä, etten halua enää koskaan kuulla hänestä yhtään mitään… mutta kaiketi minulla ei ole sitä huvia eikä oikeutta.
Nytkin mieheni lähti bussiasemalle päin ja hänen piti lähteä bussilla kaverinsa luo pariksi päiväksi… että oli taas kuin olisi puukosta saanut, sillä mistä helvetistä se mamma taas ehti väliin??? Surkeinta kaikessa on sekin, että en ole koskaan ollut niin kova kuin tänään hänen lähtiessä matkalle. Olemme aina sopineet riitamme ennen matkalle lähtöä, varsinkin kun tiedän, että hänellä on trauma oman äitinsä kuolemaa edeltäneistä riidoista jotka jäivät sopimatta. Joten meillä on ollut tapana aina antaa jonkinlainen ”synninpäästö” toinen toisillemme ennen matkustamista. Tänään olin kuitenkin niin tuskaa täynnä, että halusin hänen vain jättävän minut rauhaan itsekseni tuskaani itkemään. Hän vielä mainitsi lähtiessään jotain, ettenkö tule edes hyvästelemään, eihän koskaan tiedä mitä sattuu… Noh, en ole sitä tyyppiä, että kuolemaa sillä tavalla pelkäisin. Enkä osaa ajatella tässä tilanteessa, että kuolema satuttaisi minua enempää kuin tämänhetkinen elämä. Mutta ei voisi enempää satuttaa, että TAAS sen muijan piti olla leikissä mukana… ensin ajattelin mieheni olleen jo bussimatkalla kun hän soitti… se olisi ollut miljoona kertaa siedettävämpi ajatus!!!! Sinä ehkä tämän ymmärrät, koska koet samaa nöyryytystä päivästä ja vuodesta toiseen.
Olin juuri ajatellut kysymystäsi siitä, että jos sinulla on täydellinen vaimo, mutta hänellä on iso iso ongelma, pitääkö sitä kestää. Minä vastaisin, että sitä ei pidä kestää, ellei sinulla ole keinoja suojata itseäsi ja antaa hänelle tukea ja apua ongelmaansa. Tähän tulokseen on tullut nimimerkki itsekin kokeillut 🙂 Juuri tänään meillä oli niin repivä keskustelu aamulla. Olen ollut niin satutettu, että olin kiveäkin kovempi hänen lähentely-yrityksilleen. Sinulla ja minullahan on tämä ”ongelma”, mistä toiset joutuvat vain haaveilemaan, että olemme puolisoidemme kanssa läheisiä… mikä on ihan hirveän raskasta silloin, kun haluaisi omaa tilaa möllöttää tuskaansa pois. Mieheni kuitenkin puhui mielestäni hänen omien ongelmien avainkysymyksestä, hänellä on täysi paniikki päällä ja paniikkinappula pohjassa. Ja se on jäänyt päälle hänen äitinsä kuoleman yhteydessä, kun nuoren pojan elämä suistui sitämyöten raiteiltaan ja kaikki läheiset hylkäsivät. Olen aina ajatellut, että se oli hänen elämänsä taitekohta, sillä jollakin tavalla se on hänet niin pahoin traumatisoinut. Ja olen aina epäillyt, että hurmurina hän etsii yhä uudestaan ja uudestaan sitä äidin helmaa, turvaa ja rakkautta. Sitä turvaa mitä hän sanoo kokevansa minun kanssani, mutta kun välimme ovat menneet niin pahaan jamaan, minun lähtöpuheeni vievät hänet pois tolaltaan. Sillä olen murskaamassa hänen ”turvaansa”. Olen hänelle se ”äiti”. Ironista kaikessa on se, että hän eheytti minua monta vuotta suhteemme alkuvaiheessa. Olin niin rikkinäinen kuin vaan voi ihminen olla. Hänen rakkautensa sai minut ensimmäisen kerran elämässäni puhkeamaan kukkaan, kukoistamaan ihmisenä ja naisena. Siksi koen ihmisenä olevani hänelle velkaa, antamaan anteeksi hyvinkin paljon, koska koen hänen pelastaneen minut silkalta itsetuholta. Elämäntapani niihin aikoihin oli täysin itsetuhoista, mieleltään sairaan alkoholistin kanssa eläminen oli vienyt minut aivan pohjille kuten olen muissa ketjuissa jo kertonutkin. Joten ironista on se, että mieheni on rikkomassa sen mitä itse sai työllä ja tuskalla rakennettua vuosien saatossa, eli minun uskoni omaan arvooni naisena ja ihmisenä 😟
Joten vastaus kysymykseesi: jos luulet hahmottavasi, miten vaimosi tuskaa voisit purkaa ja hänen minuuttaan eheyttää, ei ole poissuljettu vaihtoehto että häntä tuet. Mutta sitten sinun pitää harkita sekin, missä menee raja toisen tukemisella ja omalla hyvinvoinnillasi. Ehkä voisitkin auttaa häntä paremmin olematta hänen puolisonsa… en tiedä. En kuitenkaan näe järkevänä, että jatkat moisessa ryöpytyksessä, ellei MIKÄÄN muutu. No niin, näitä kuitenkin olin miettimässä ennen kuin sain kuulla kolarista.
Voimia sinulle E.V.
Heips,
kirjoitatte niin paljon asiaa, etten usko muistavani kaikkea kirjata, mutta paljon ne ajatuksia herättävät...
Salaisuus on yksi sana, mihin tartun siksi, että meitä kaikkia taitaa tuo sana parisuhteissamme olla yhdistänyt. Minulle oli hurjan tärkeää pitää kulisseja yllä molemmissa tapauksissa, eihän arkielämämme olisi kestänyt päivänvaloa. Häpesin paitsi puolisoideni käytöstä omaani aivan julmetusti. Nyt ymmärrän senkin, että sisimmässään heikko ihminen on niin niin vietävissä mukaan niihin sairaisiin kuvioihin. On hurjan vaikeaa tulla ulos uhrin toukkakuorestaan 😟 On vaikea myöntää, että jos itse olisin ollut lujana, eivät nuo sairaat kuviot olisi olleet kodissani. Eli parisuhteeni olisivat jääneet jo alkuunsa. Mutta kun olin NIIIIN rakkauden kipeä. Hyväksynnän kipeä. Pelkäsin tuskaa siitä, että olisin luja ja saisin turpiin. Sain turpiin joka tapauksessa 😋 ihmisten käytös on minulle ainaisen ihmetyksen aihe. Väliin vihastuksen, väliin ihastuksen, mutta hyvin usein vain puhtaan ihmetyksen. Olen se pohjaton idealisti, ja oi jos josku vielä oppisin katselemaan ihmisiä realistisesti 😮 Ystäväni piikitteli minua, että kyllähän valtaosa ihmisiä sentään on normaaleja. Noh, minä taas siihen mietittyäni aikani totesin itselleni, että kukaanhan meistä ei ole täysin normaali, jos virheetöntä etsitään normaaliudella. Meillä jokaisella on omat kipumme, jotka aiheuttavat sairasta käytöstä tavalla tai toisella.
Ja kuinka totta onkaan kevätperhosemme, että on vapauttavaa, kun uskaltaa olla muille ja itselleen armollinen. Aivan oikein arvasit, että nyt kun pääni on mennyt alamäkeä, vanhat sairaat epävarmuudet ja viha itseä ja maailmaa kohtaan palasivat kuvioihin mukaan. Eilen paruin kirjaimellisesti tuskasta, kun ajattelin, ettenkö edes tässä sukupolvessa pääse perheeni kirouksesta eroon. Siitä kirouksesta, että emme ole olleet rakastettuja sukupolvesta toiseen. Että emme ole jaksaneet opetella rakastamaan itseämme sukupolvesta toiseen. Isäni oli ensimmäinen tietämäni, joka rakasti itseään, ja kuoli valitettavasti pian pois. Siksi ehkä minun kaipaukseni häntä kohtaan säilyi kirkuvana tuskana kunnes aloin itse oppia hiukan minä-rakkauden alkeita. Minä ja sisarukseni vihaamme itseämme. Veljeni tyttäret vihaavat itseään. Eli minä joka olen ollut iät ja ajat se ukkosenjohdatin äidin sanoja lainaten, saan helposti loan niskaani joka sukupolvelta. Välillä olin jo vahvemmilla ja vesi tippui hanhen selästä.
Nyt kun olin itse heikkona, sain tuta siitä taas. Ehkä muistatte, että paljastin kummityttöni hyötyajattelun ja itselleni uskollisena en pitänyt sitä sisimmässäni. Ei siksi, että hän siitä muuttuisi, mutta halusin katkaista uhrina olon siltä rintamalta. No, nyt kun olin heikoimmillani, sain sitten palautetta epäsuorasti ja turpiin tuli tietenkin. Noh, mitäs muuta olin odottanut, en mitään. Mutta ajoitus sai minut taas kerran miettimään, miten paha oloni lapsuudenperheeni kanssa jatkuu vuosikymmenestä toiseen. Haluaisin olla heistä juuri niin kaukana kuin pippuri kasvaa, ettei tarvitsisi olla heidän kanssaan tekemisissään. Siksikin ajauduin ulkomaille heti kun kynnelle kykenin. Ehkä niinkin, ettei edes työelämän kovat otteet ihmisten välillä olleet niin satuttavia, sillä ne eivät aina onnistuneet herättämään henkiin lapsuuteni haavoja.
Ja kuinka haavoittuvaksi tunnenkaan itseni taas kun olen siihen uudelleen opetellut, että sallin tunteideni tulvat. Nyt muistan, miten hirveää tuskaa oma herkkyyteni on aiheuttanut minulle lapsuudessani. Kuinka pyövelimäisen julmalle tuntui, ettei minun haluttu olla olemassa. Se tunne, ettei ollut toivottu. Siis sisarusteni puolelta. Se on yksi myllynkivi, jota tähän päivään saakka kannan sisälläni. En oikein tiedä, kuinka sitä työstäisin. Ehkä sekin löytyy aikanaan.
Niin - ennen kuin unohtuu, radiossa kuulin erään uuden kirjan nimen ja se saattaisi olla mielenkiintoinen Pirkko Suontausta-Kyläinpää: Perhesalaisuudet - vaikenemisesta vapauteen. Se sai minut ajattelemaan E.V.n ikivanhaa kysymystä siitä, pitäisikö eron tullessa muille perheenjäsenille paljastaa eron todellinen syy/t. Kun itse pohdin ihan samaa, mihin vetää rajaa siitä, mitä kerron havainnoistani lähiperhepiirissäni. Äiti oli tehnyt omat havaintonsa, ja paljastuin sitä kautta ja nyt typerästi menin kertomaan myös kummityttöni sairaasta hyötykäytöksestä. Siitä kylmästä ja laskelmoivasta. Voitte arvata, että päästyäni parisuhteessa eroon narsistilaskelmoinnista, en haluaisi kovin läheisiä suhteita niihin ihmisiin toistamiseen. Sellainen käytös suomeksi sanottuna oksettaa minua juuri sen teennäisen kauneuden vuoksi, sen tuplanaamaisuuden vuoksi. Sitä mitä aina tuttavien kanssa nauroin entiseksi siirtomaaherruudeksi - hymyilen leveästi päin naamaa muiden nähden mutta tietäisitpä miten puukotan sinua selkään kun lähdet ja vedän maton altasi 😝
Pitäisi uskoa sitä äitini opetusta, ettei pidä olla mikään totuuden torvi. Minussa on ihan liikaa sitä vikaa. Ja niin, ne kolme sormea osoittavat minua itseäni... Toisaalta olen itseni kanssa ristiriidassa siinä, että olen aina sanonut ihmisten voivan muuttua. Tiedän, että narsisteille se on vaikeampaa kuin ehkä kenellekään muulle juuri siksi, että parantuakseen he tarvitsisivat uuden äidillisen sylin. Mutta eihän maailmassa sitä ole eikä tule!!! Vain kerran olemme äidin sylissä, ja jollemme sillon saa sitä hellyyttä ja rakkautta mitä tarvitsemme, sen korvaaminen on tosi vaikeaa myöhemmin. On oikeastaan huvittavaa, että olen itse sitä itkenyt ja saanut narsistilta joka myös itki sitä minulta ja saikin. Olin hänelle äiti ja hän minulle isä, ja muistan ikuisesti sen, kuinka hän nyyhkytti lohduttomasti minua puristaen vartin kuin pieni vauva äidin kadottua nurkan taa, kun ekan kerran karkasin Suomeen ja tapasimme sitten sen jälkeen. Sen jälkeen palattuani vielä viimeistä yhteiselomme episodia varten takaisin aloin "kouluttaa" häntä selviytymään ilman minua. Minä kun olin hoitanut aina tietyt jutut kuten pankkiasiat, pyykit jne. Eli otin siitä lähtien hänet mukaan ja selitin, kuinka tämä ja tämä juttu tehdään. Ymmärsin hänen tuskansa jäädä neuvottomana tilanteeseen, jossa äiti hylkää. Vaikken sitten sitä muuta käytöstä hyväksynyt enkä tule hyväksymään. Eikä minun enää tarvitsekaan 😀
Mä koen hurjan rankaksi sen, että pitää asetella rajoja ihmisille, jotka eivät itse niitä tajua. Käytösrajoja siis. Se on tavattoman väsyttävää ja kuluttavaa. Olen usein valinnut sen helpomman tien, ja pysynyt kaukana sellaisista ihmisistä kun olen voinut. Noh, toisaalta taas, olen myös hirveän iloinen, että olen jaksanut uusissa ystävissäni tutustuakin sellaisiin. Ihan siksi, että minulle on avautunut aivan uudenlaisten ihmisten ajatusmaailma. Jos elämässä ei olisi rajoja, tutkisin kai kaikki päivät ihmisten pääkoppia 😎 Ja kun niistä kaiken kukkuraksi usein löytää oman itsensä 😳
Muistan viime talvena luettuani sen kuulun amerikkalaisen TV-tohtuurin ajatuksia parisuhteen hoidosta. Mä raivostuin lopulta niin, että olisin voinut heittää kirjan päin seiniä. Koin itseni niin epäonnistuneeksi parisuhteissani. Koin tehneeni kaiken väärin, kaiken käytökseni olleen väärää. Oli tosi rohkasevaa. Eihän se mitään, jos pysyn sinkkuna, muut eivät parisuhdemutkistani joudu kärsimään. Mutta kun niitä kuvioita tahtoo toistaa muuallakin kuin vain kotona 😟 Tästäpä tulikin mieleeni, millaistakohan sinkkuelämää ystävämme E.V. näinä päivinä viettelee, kun mies on pysynyt hiiren hiljaa???? Toivottavasti olet voimissasi!!!
Kivaa viikonloppua teille kaikille 🙂🌻
Moikka
Mä taidan pitää hiukan paussia kirjoittelulle. On ihan tosissaan yritettävä jaksaa päänsä kanssa, että jospa vaikka joku yrityksistäni mennä eteenpäin onnistuisi. En haluaisi täysin antaa periksikään ja luovuttaa, kun näinkin pitkälle olen jo jaksanut. Vaikka viime aikoina on käynyt sekin mielessä, että antasin masennukselle periksi, hyppäisin oikein kunnon sairaslomalle, että voisin vaan rypeä itsesäälissä ja omassa itsessäni. Jokin kuitenkin vetää eteenpäin, vaikka kovin uupuneeksi olen itseni tuntenutkin. Joskus ajattelen, että ehkä olisin säästänyt itseäni, jos olisin viime talvena antanut periksi ja jäänyt reilusti sairaslomalle. Ei olisi tarvinnut jatkuvasti selitellä itselle ja viranomaisille, ettei työnhaku onnistu. Olisi jäänyt vähän vähemmälle nämä loputtomalta tuntuvat epäonnistumiset... niitä kyllä on mahtunut näihin vuosiin voi jee...
Hei jaksellaan kukin tahoillamme. Kyllä mä varmasti lueskelen aika ajoin juttujanne, mutta toivon hartaasti, että pääsisin tuloksiinkin elämässäni ihan konkreettisesti. Olen kyllästynyt selvittelemään vaan ajatuksiani, ilman, että konkreettisia tuloksia syntyy. Jospa se onnistuisi paremmin, kun pidän turpani kii ja yritän keskittää voimani muuhun... katsotaan kuinka ämmän käy 😝
Hei Jokujossakin!
Jäähyväiset ovat aina surullinen asia, siksi en kai halua mieltää kirjoitustasi hyvästien jättämiseksi. Ymmärtäisin ennemminkin, että haluat ottaa etäisyyttä oman itsesi vuoksi. Nähdäksesi etäältä paremmin kokonaisuuden. Sinulla on paljon ajatuksia (jotka kolahtavat minuunkin) ja pohdiskelusi yksityiskohtien ympärillä on varmasti ahdistuksen tunteita herättävää. Ymmärrän sinua!
Toivon sydämestäni, että saisit elämäsi järjestykseen, ja arki tuottaisi sinulle tyydytystä, iloa ja toimeentuloa. Toivon myöskin, että pääsisit henkisesti ja fyysisesti tasapainoon. Minusta on tuntunut, että joissain kirjoituksissasi olet ollut hyvin lähellä ratkaisevaa ongelman ydintä. Sinun itsesi on se oivallettava ja luotan sinuun. Muistathan kuitenkin itsesi armahtamisen syyllistämisen sijaan. Se johdattaa sinua rakkauden tielle, joka auttaa hyväksymään itsensä virheineen ja mokineen - kokonaisvaltaisesti.
Kirjoittele kuulumisia, jos tunnet sen olevan oikein itseäsi kohtaan ja olet siihen valmis.
Ikävöiden ja kaipauksella toivotan Sinulle hyvää jatkoa! 🙂🌻🙂👍
Jokujossakin: Kirjoituksesi ja syvä ajattelusi on ollut minulle toivoa ja lohtua tuova kaikkien vaikeuksieni ja ahdistukseni keskellä. Samalla olen monituiset kerrat ajatellut, että sinä taidat olla ainoa ihminen tällä planeetalla, joka tuntee tuskani. Olethan käynyt nämä samat asiat tahollasi läpi kuin minäkin. Olen kiitollinen sinulle läsnäolostasi kriisissäni ja näiden asioiden jakamisesta ja siitä, että olet välittänyt minusta!
Olen lukenut lähes päivittäin näitä palstoja ja yrittänyt kirjoittaakin, mutta muutaman rivin jälkeen olen lopettanut, koska en ole saanut mitään järkevää tekstiä aikaiseksi. Tämä taitaa kuvat minun nykyistä tilaani. Yritän jotenkin selvitä ajatellen, että tämän päivän menen näin ja katson huomenna mitä pitää sitten tehdä. "Tässä on vielä monta tuntia tätä päivää, yritän olla murehtimatta huomista". Silti huomisen murheet tahtovat nujertaa minut, kun valtavat laskut ovat niskassani ja tuloni ovat romahtaneet jo ennen lamaa - saati sitten nyt. Uudella lainalla maksan vanhan korkoja.
Elämä heitti ensin pettämiset eteeni, tuli valtava ahdistus niistä, sitten oli pakko ottaa ero, sitten romahti raha-asiat; näinkö tämä käsikirjoitus aina menee? Kun on niin lopussa niinkuin minä olen ollut viimeiset vuodet, ei yksinkertaisesti vain jaksa hoitaa talouttaan kaiken keskellä. Joka tätä ei ole kokenut ei voi tietää kuinka halvaannuttavaa tämä on.
Toivon sinulle Jokujossakin voimia kamppailuusi paremman huomisen puolesta. Muista, että tässä maailmassa juuri hyväsydämiset ihmiset joutuvat paljon kärsimään elämän raadollisuudesta. Silti kannattaa jatkaa omalle näylle kuuliaisena eikä kannata katkeroitua. Olen varma, että mekin vielä pulpahdetaan täältä pintaan kaikkien vaikeuksien keskeltä ja huomataan, että uusi kevät tulee hitaasti, mutta varmasti!
Pieni itsekäs toivomus lopuksi: ethän kokonaan lopeta kirjoittamista?
Tuota...eipäs vakoilla muita ketjuja 😮 enhän ole TEILLE sanonut heittäväni hyvästejä, kun meillä juttua vielä riittää 😀 viestini oli tämä tosin en tiedä mitä sanoin 😋 - yritän keskittää energiani itseni aktivoimiseen työelämän suhteen - ja ehkä se nyt vihdoin tuo tulosta, kaikki riippuu jälleen kerran lakipykälistä
olen löytänyt sellaisen puljun joka on HALUKAS minua opastamaan eli ottamaan työkokeiluun fiksulla tavalla kenties siihen asti kun pääsen tai jos pääsen opiskelemaan
kerron lisää ensi viikolla kun tiedän ovatko rakkaat VIRANOMAISET taas sitä mieltä, että laitetaampa likalle kapuloita rattaisiin, kun yrittää omin voimin itseään aktivoida eikä heidän hienoilla menetelmillään
kerroinko jo että ekan kerran annoin ittelleni luvan parkua työkkärissä männä viikolla ☺️ en nimittäin aiemmin antanut siihen itselleni lupaa - mutta se ei ollut epätoivoista vaan raivoisaa itkua siitä, että aina kun keksin mielestäni jonkun hyvän ratkaisun eteenpäin menemiseksi, löytyy viranomaisten takataskusta se kiva pykälä yhtä sujuvasti kuin vakuutusyhtiöiltä joka tyssää haaveeni
siksi itsellenikin yllättäen aloin vuolaasti itkeä - joku muu olisi lyönyt nyrkkiä pöytään ja kirota päräyttänyt...mutta olen sentään elämässä jo oppinut että laki on niinkuin se luetaan, eli kyllä tämä mamma kiertokonstit löytää siihen, että työkokeilupuljun ja meidän välillä sovitaan MEILLE sopiva juttu eikä VIRANOMAISTEN pykälille mieleinen!!!!
toisekseen kävin siis kahdessa haastattelussa, siinä missä eka oli asiallinen fiksu ja asiaan paneutuva, toinen oli täysin järkky - mamma jonka piti mut ottaa vastaan ei ollu paikalla, ja se joka oli paikalla käyttäytyi kuin anteeksi sana narttu...en valitettavasti ole minäkään eilen syntynyt ja osaan lukea yhtä sun toista ihmisen käytöksestä - oliko kateellisuutta vai mitä mutta halusi nöyryyttää minut perinpohjaisesti - noh sen verran olen keitetty minäkin, että en ainakaan sen muijan käskytettäväksi aio hankkiutua. eikä tasan tiedä mistä jää paitsi - olen nimittäin niitä ihmisiä että nuijat aina aliarvioivat minut ensi kerran nähdessään - en ole mikään yli-ihminen, mutta tiedän omat vahvuuteni työelämän kuvioissa niin kuin heikkoutenikin - ja nyt paremmin kuin koskaan ennen!!! tiedän siksi, että minun tavallani sitoutuvaa työntekijää saa hakea - en ole täydellinen enkä sitä haluakaan, mutta täydellisen antautunut, kun koen työni omakseni - joten mamma vetää tyhjää jos kuvittelee saavansa minut nuolemaan lattiaa jossa astelee 🙄
et silleensä
kylmä luulen E.V. et tunne on molemminpuolinen - sä tajuat niin paljon mitä mussa liikkuu - vain siksi että olet niin paljon käynyt läpi samanmoista tuskaa!!! jos vaan löydät tarpeeksi läheltä narsku-uhriryhmän mene ihmeessä mukaan - se lievittää tuskaa kun huomaa kuinka fiksuja ihmisiä siellä tapaa, ja jotka omassa heikkoudessaan kuten sinä ja minä ovat suostuneet kuka kauemmin kuka lyhyemmin sairaisiin kuvioihin
ymmärrän senkin miten taloushuolet koettelee - ah kuinka hyvin sen ymmärränkään - mutta mä elän yhä sen mukaan, että jos rahalla pääsen vikasta exästä eroon, se on vielä pientä - maksan kipurahoja näillä näkymin 2011 loppupuolelle saakka ainakin - mutta sitten olen yhdestä ahdingosta vapaa 🙂 toisekseen yritän oppia tulevaa varten, etten enää laita kimppaan raha-asioitani kenenkään kanssa 😟 kaks vararikkoa riittänee yhden ihmisen elämässä...
sitäpaitsi tapasin hiljan ihmisen, joka elää yhtäläisessä rahallisessa kurimuksessa kuin minä...ajatustenvaihto helpotti oloa...kun sai purkaa sydäntä ihmiselle, joka ymmärtää, mitä on sellainen elämä, että syömisessäkin pitää säästää...
en ole kuullut enää mitään entiseltä kolleegaltani, joka antoi minulle vinkin ajatella maailman köyhiä...vastaukseni ei ehkä miellyttänyt - tuskin itseni tuntien sanoin mitään ilkeää, mutta yritin vain avata silmiä sille totuudelle, mitä on rahavaikeudet sivistysvaltio Suomessa...
eli jos jotain muutosta päässäni on tapahtunut kaksi sanaa ovat minulle kirosanoja -toinen on se hyvinvointivaltio ja toinen työvoimapula - en ole päässyt hitustakaan maistamaan kummastakaan elämässäni -missä ne ovat ja kenen pöydässä vaikka niistä on suut vaahdossa pulputettu??? ovatko vaan poliitikkojen taikatemppusanoja kuten abrakadabra ja simsalabim ja ihmiset luulevat näkevänsä jotain mitä ei ole olemassakaan?????
hei oikein kaunista talviviikonloppua teille - ensi viikolla sarja jatkuu 🙂👍 en muuten olisi ikinä kuvitellut kuinka rakkaaksi virtuaaliystävien ajatustenvaihto voikaan tulla 😳
ai juu yksi juttu vielä kun lukaisin uudelleen viime tarinasi E.V.
kävin hiljan ajatustenvaihtoa entisen kolleegani kanssa meidän yhteisistä ex-kolleegoista - kuinka iloisia kaikki ovatkaan olleet päästessään heistä eroon - ja kuinka kaukaiselta ne ympyrät tuntuvatkaan jo - onneksi
muistelin kuinka ilkeitä temppuja he olivat tehneet minullekin, kuinka ala-arvoista kohtelua, ja kun yksi hyvä ystäväni on vielä siellä puljussa töissä meistä viimeksi saapuneena, hän kärsii nyt vuorostaan samasta kylmästä suihkusta...
sanoin silloin ex-kolleegalleni, että vaikka moiset rentut ovat pystyneet polkemaan ihmisarvoani näennäisesti, he eivät voi minun sisäistä arvoani romuttaa. minä voin kaiken loan jälkeenkin katsoa itseäni ylpeänä peiliin ja ajatella, että olen kohtuu hyvin pystynyt elämään omien periaatteitteni mukaisesti mm. rehellisesti ja muita ihmisiä kunnioittaen - se tuo itselleni omissa silmissäni valtavasti arvoa
mutta nuo pahaiset pirulaiset jotka purkavat omaa pahaa oloaan muihin ihmisiin eivät voi kokea samaa hyvää seesteistä rauhaa sisimmässään - ja sehän näkyi työpaikallakin esim. siinä kuinka heidän piti nälviä vaatteitani kännyäni pyöräilyäni jne. vain siksi että kuvittelivat sillä tavoin omaa (status)arvoaan nostavansa minun silmissäni ja omissaan - vaan yllätys yllätys eihän se oma elämä sen hehkeämpää ole mollauksen jälkeen kuin ennen sitäkään - ja sitten sisimmässään tietää, että on TAAS KERRAN ollut nuiva kanssaihmisilleen - katso siinä sitten peiliin ja yritä nostaa hattua itsellesi!!!
eli jos sanot että rehelliset hyväntahtoiset saavat turpiin -kuka sitten lopulta saa sisäisen rauhan itsensä kanssa???
heips 😋
halusin vain kertoa sen ilouutisen, että olen nyt kolmatta päivää työssä josta NAUTIN - rahallisestikin tuo pieni lohdutuspalkinto tuo hiukan helpotusta, mutta pääasia on, että pitkästä aikaa koen tekeväni jotain, mikä on itsellekin mielekästä. en tarkota vapaaehtoistyötä, sillä sehän on ilman muuta mielekästä. mutta viimeistä työpaikkaani ajatellen totta puhuen kaikkia ulkomailla olleita työpaikkojani ajatellen, eipä ne kauhean viihtyisiä olleet. tarkoitan siis työn kohteen puolesta. juu, sain niistä paljon kokemusta eikä siinä mitä, mutta se työn VISIO oli jotain aivan muuta kuin mistä itse koen saavani tyydytystä. nyt koen vihdoin, että vaikka luuttuaisin lattioita, päämäärä on mielekäs!!! toki tein viime työpaikassakin kaikenlaista ollen sellainen joka paikan luuta 😟 mutta kun en oikein mieltänyt sitä business henkisyyttä - siitä huolimatta ettei kaupallinen alakaan ole itselleni vieras, päinvastoin
mutta idealisti kun olen ollut kautta aikain, niin idealistista työtä olen kaivannut. nyt koen olevani valmiimpi kuin koskaan ennen kohtaamaan ihmisten kipua ja tuskaa, kun olen sitä itse niin kosolti käynyt läpi. olen nähnyt elämässäni niin monenlaista, että voin kohta kommentoida melkein asiasta kuin asiasta, että just niin 😳 omasta kokemuksesta
ja mikä parasta, kun kaikissa työpaikoissani ulkomailla työhön perehdyttäjäni oli nuijapäitä eli sellaisia, jotka polkivat arvoani (niin kuin muidenkin alaistensa), tällä kertaa edessäni on fiksu miellyttävä INHIMILLINEN pomo. vau tätä onnea...
sanoinkin jo yhdelle ystävälleni, että vaikeuksien kautta uusiin vaikeuksiin eli MIKÄHÄN se seuraava ongelmakimppu on 😀 nyt tuntuu elämä loksahtaneen sen verran hyvin paikoilleen kun olen päässyt mukaan sekä harrastus- että työpuolella itselleni mieleisiin juttuihin. olen onnistunut kahdessa itselleni tekemässä lupauksessa, ja se tuntuu hyvältä, kun ei ole pettänyt omaa luottamustaan. olen päässyt työhön, jonka koen mielekkääksi ja mielenkiintoiseksi. ja olen pääsemässä sitä kautta sossun luukusta eroon kuten alkuvuodesta lupasin.
hyvä minä 😉
kyllä aamulla on ihan eri tunnelma herätessä kuin ennen alanvaihtoa...vaikka varmasti työssäni tulee olemaan kosolti paperin pyöritystä, mutta onhan sentään ihmiset työkohteena triljoonasti antoisampia kuin paperipinot 😮
oikein hyvää ystävänpäivää teille ja SUURKIITOS ystävyydestänne - se on antanut minulle NIIN paljon epätoivoni keskellä - kärsivällisyydestänne pähkäillä kanssani ☺️
malja ystävyydelle 🙂🌻 sille kantavalle voimalle
malja elämälle, johon on tullut taas uudenlainen maku - kai näitä juttuja osaa arvostaa taas toisin kun on niin pitkään taistellut ne saavuttaakseen - tuuletin jo nauttien kahvilassa teestä leivoksen kera - sitä pitää palkita itseään eikö totta 😎
Wau,, loistavaa Jokujossakin, onnittelut 🙂🌻
Tosi hienoa, että jaksoit luottaa itseesi ja visioosi, siitä mitä haluat tehdä! Nyt voit hyvällä omallatunnolla nauttia tästä fiiliksestä ja palkita itseäsi. Uskon, että itsetuntosikin nousee kohisten. Vaikka minusta on tuntunut, ettei se kovin huonona ole olutkaan. Kaikkien kolhujen keskellä, alkaa soimata ja syyllistää itseään ihan turhaan. Joskus sitä vaan tulee eteen tilanteita, joille ei itse voi yhtään mitään, ja sinähän olet voinut. Olet oman hyvinvointisi puolesta taistellut itsesi irti narsistien otteista ja nyt sinä olet vapaa. Olet itsellesi ja näkemyksillesi uskollisena taistellut byrokratiaa vastaan ja lunastanut paikan tässä yhteiskunnassa saaden lopultakin kaipaamasi toimeentulon. Tämä on Sankarin teko!
Jokujossakin, onnittelut minunkin puolestani! Tää on tosi hienoa ja antaa minullekin toivoa taas uudestaan myös työrintamalla. Jaksoit kauan yrittää saada työtä ja kestit ottaa iskuja peräjälkeen, nyt on juhlan paikka!
Olen lukenut viestejäsi ja olet suurella sydämellä elävä, välillä olet kokenut iskut liian kovina, kuten kaikki näin elävät kokevat; niin minäkin. Nyt on asiat alkaneet loksahdella paikalleen. Ajattelepa miten paljon viiemisen parin vuoden kuluessa on meille tapahtunut. Elämä on kuin onkin mennyt parempaan suuntaan.
Kukaan ei käytä enää meitä hyväksi. Kukaan ei käytä hyväksi meidän vilpittömyyttämme ja ihmisuskoamme. Kukaan ei alista meitä enää. Kukaan ei voi meitä enää nöyryyttää. Olemme kokemamme kivun jälkeen tulleet vahvemmaksi. Lyöntejä tulee vielä se on varmaa, mutta meillä on jo sisäistetty selviämiskeino. Olemme tulleet paljon tavanomaista vaikeammasta perhehelvetistä ja olemme silti tänä päivänä pahuksen hyvässä kunnossa. Meidän on syytä olla ylpeitä itsestämme. Meitä ei nitistetty. Kiitos sinullekin, että olet olemassa. Terveisiä myös Kevät 2007:lle!
Niimpä. Meitä ei nitistetty. Ja nyt olenkin tuntosarvet valppaana, kun joku yrittää. Olen todella suivaantunut sellaisesta. Eikös normaalin ihmisen niin pitäisikin??? Noh, E.V. sinä olet jäävi vastaamaan kuten minäkin 🙄 - olemmeko voineet olla tai voimmeko olla normaaleja ihmisiä ennen tahi jälkeen?????? Mutta ehkä me olemmekin sitäkin AINUTLAATUISEMPIA hehhehhee😀 Ehkäpä kevätperho voisi vastata puolestamme, hän kun on osoittanut hiukan näitä normaalin ihmisen merkkejä 🙂
Mutta yksi mutta on elämässäni. Olen hyviä kirjoja luettuani taipuvainen pitämään TODELLA etäisyyttä perheeseeni, jossa näitä narsistisesti käyttäytyviä näyttää riittävän omiksi tarpeiksi. Ja itsekeskeisiä. Kun olen parisuhteissa narskuille sanonut byebye niin mitä teen perheeni kanssa???? He ovat onnistuneet loputtomia kertoja loukkaamaan ja satuttamaan minua. Nytkin olen lupautumassa taas veljeni 50-vuotissynttäreille, joilla joudun tapaamaan mm. narskukummityttöni ja hänen äitinsä. Noh, tavallaan tiedän, että hänen äitinsä kyllä käyttäytyy nyt, kun kummityttöni tuleva mies on paikalla. Maineestaanhan pitää pitää huolta, vai mitä 😉 ja toisaalta olen hänen tempauksiinsa vuosikymmenten aikana tottunut jo hiukan, ja osaan niitä paremmin varoa, varsinkin nyt kun tajusin, että narskuhan hänkin on mitä selvimmin piirtein. Mutta kummityttöni, jonka narskuelkeet menin paljastamaan hänelle itselleen ennen kuin tajusin, että narskuelkeitähän ne ovat. Hänestä olen saanut todennäköisesti ikuisen verivihollisen. Eli yhdestä narskusta toiseen käykö elämäni tie 😟 Sohaisin sitä narskun viho viimeistä turvapaikkaa ja linnaketta paljastamalla hänen häikäilemättömät hyväksikäyttökuvionsa. En taatusti olisi sitä tehnyt, jos olisin tiedostanut, mistä oikeastaan on kyse. Ja menin kiukussani puhumaan muillekin perheenjäsenille. Kyllähän toki kaikki yhdestä suusta myöntävät, kuinka häikäilemätön kummityttöni on, mutta kuten niin tavallista perhehistoriassani, ovat autuaallisen lampaita röyhkeän käytöksen suhteen ja antavat röyhkeiden rellestää. Arvatkaapa vaan, kuinka paljon minua oksettaa paitsi se röyhkeä käytös, niin sekin, että se mahdollistetaan lammasmaisuudella. Siitähän olen juuri itse yrittänyt opetella pois, ja nyt olen se musta lammas perheessä sitten, kun paljastan joidenkin oikean värin kaikkien silmissä - tai paremminkin heille itselleen. Me muuthan olemme jo siitä tietoisia, vaikka vaikenemmekin.
Eli tätä jahkaan edes takas. Kun tekisi mieli karkottaa elämästä kaikki tuhoisat ihmiset, mutta kun oma perhe on sitä, mitä tehdä??? Väliin pidän pitkiäkin pausseja. Väliin tapailen, mutta yhden asian kuitenkin olen yrittänyt tehdä selväksi, että minulla on PAAAALLLJOOONNN muita ihmisiä. Ja heille sitä sanomatta ovat minulle PPAAAAALLLLLLJOOOOOOONNNNN tärkeämpiä ja rakkaampia ihmissuhteita kuin perheeni. He ovat olleet minun kantava voimani aina, ei perheeni. He ovat kuunnelleet tuskaani aina, perheeni ei ole siihen pystynyt. Heistä ei yksinkertaisesti löydy potkua siihen. Ja toisekseen heillä on aina ollut ennakkoasenteet minua kohtaan, kuten ehkä muistatte, joten ns. kannustus on sitä, että tulen entistäkin lyödymmäksi. Onko teillä hyviä vinkkejä, teiltä kun olen saanut niitä vinot pinot vuosien varrella!
Jokujossakin, ystäväiseni, ei kevätperho osaa olla yhtään viisaampi. Tuskin sen "normaalimpikaan", koska yleisesti ottaen on vaikeaa nykyään vetää rajaa normaalin ja epänormaalin välille.
Samansuuntaisia latuja näköjään vaeltelemme perhesuhteissammekin. Itsekin olen pitänyt etäisyyttä sisaruksiini. Tai oikeastaan, he ovat pitäneet etäisyyttä minuun, koska itse olen se aktiivinen osapuoli. Soitan pitkänkin tauon jälkeen ja kyselen heidän kuulumisiaan. He kyllä tietävät vaikean elämäntilanteeni ja monet leikkaukset, mutta ei se heitä ihan oikeasti kiinnosta. Olen ajatellut, että lapsuusperheen iltatähtenä ja myöhemmin sukutilan jatkanaja olen joutunut jotenkin erityisasemaan ja he eivät ole sitä pystyneet nielemään vieläkään omalta kateudeltaan.
Olen tällä hetkellä fyysisesti jaksamisen äärirajoilla, taas jälleen kerran. Onneksi puoliso, lasten perheet ja hyvät ystävät jaksavat tukea ja auttaa.
Jokujossakin, miltä työelämä maistuu? Itse kaipaan suunnattomasti asiakaskontakteja, mutta ei auta. Nyt on opittava olemaan itsekäs ja ponnisteltava oman hyvinvointinsa eteen.
Voimahalaus sinulle ystäväiseni...
Kuten tiedät itse olen niin heikko fyysisten kipujen kanssa tuskaillessa, joten kaikki sympatiani on puolellasi. Tiedän, että sinä olet urhea nainen 🙂👍 myös tässä tilanteessa.
En tainnut täällä kertoa, että olin elämäni pahimman flunssan kourissa melkein heti työni alettua. Ja viikkokaupalla vieläpä 😝 Mutta muutoin, nautin joka sekunnista työni parissa. Työnohjaajani nauroi juuri minun suurta palkkaani eli sitä 8 euroa päivässä. Sanoin, että tietysti olisi kivempaa, jos olisi oikeakin palkka olemassa, mutta raha ei sittenkään ole se tärkein. On hienoa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Nautin siitä todella paljon. Olen jo päässyt sairaslomastani huolimatta mukaan monenlaiseen touhuun, ja koen ihmiskontaktit niin antoisiksi. Päinvastoin kuin aiemmassa työelämässä koen saavani niistä voimaa. Tai oikeammin, se oli ainoa mistä sain viimeiset vuodet potkua töissä. Laajensin omaehtoisesti toimenkuvaani ihmissuhdepuolelle, kun oma rutiinityö oli NIIIIIN puuduttavaa. Ja se auttoi jaksamaan muutaman vuoden pidemmälle kunnes... lopun tiedättekin.
Uskon, että tästä on pikku hiljaa hyvä kasvaa eteenpäin ammatillisesti. En koe, että minulla olisi kaikkia käteviä käytännön avuja, joita tulevassa työssäni tarvitsen, mutta eikös elämä ole opettelua loppuun saakka? Ja kuten sanoin varmaan jo aiemmin, minulla on niin fiksu ja inhimillinen työnohjaaja, että hän on kuin lahja taivaasta kaikkien businesshenkisten ex-pomojeni jälkeen. Ja tuolla tarkoitan negatiivista laskelmallisuutta ja suoranaista ilkeyttä. Eli toistaiseksi koen, että töissäolo on minulle henkistä LEPOA 😮 tuntuu hassulta sanoa noin, mutta kaiken sen jälkeen, mitä olen kokenut, noin koen sen. Tuleeko jossakin vaiheessa puutuminen tai uskon puute oman valinnan suhteen jää nähtäväksi. Uskon kuitenkin, että omat (nyt kun niitä on opetellut taas kuuntelemaan) haaveet ja toiveet ovat oikeassa. Ne ohjaavat paremmin kuin järki sitä, mitä pitäisi tehdä.
Nykyään minua suorastaan oksettaa, kun joku sanoo minulle, että on PAKKO tai minun PITÄÄ tehdä jotakin. Nimittäin kun puhutaan valinnoista elämässä. Itse itsellemme sen rautahäkin rakennamme omine pakkoinemme. Pakko ei todellakaan ole kuin kuolema...kaikki muu on valinnaista. Me itse päätämme jatkuvalla syötöllä, mihin suuntaan menemme elämässämme - ja sen jälkeen nautimme tai kiroamme elämän meille antamia hedelmiä muistamatta, että itse olemme tänne halunneet...
Mitäs muille ketjulaisillemme kuuluu kun on ollut radiohiljaisuutta? Kuinka jakselette?
Voimia koitoksiinne itse kullekin 🙂🌻
Hei. jokujossakin, kevät ja te kaikki muut. Olen ollut hissuksiin ja lukenut usein täällä olevia kirjoituksia. Ongelmat kiertää lähes kaikilla samoissa perusteemoissa: on petetty tai kohdeltu muuten huonosti. Miten me selvitään siitä? Myös pettäjän on niin usein paha olla kaiken jälkeen.
Mielessäni on ollut pitkän aikaa juuri tämä kysymys: miten me selvitään myrskyn jälkeen? Onko niin, että itse kukin nuolee hiljaa haavojaan ja yrittää jotenkin selvitä päivästä toiseen?
Jokujossakin, sinä olet kirjoittanut avoimesti kamppailustasi eron jälkeen, mutta minulle kirjoittaminen on ollut selvästi vaikeampaa. Olen elämäni pulassa tällä hetkellä: osituksesta tulee vaikea, lama vei työn, terveys reistailee, kavereita ei paljoa ole, jne. Hiljaisuudessa ollaan omien ajatusten kanssa.
Olette kirjoittaneet sukulaisten nurjasta suhtautumisesta, jolla lyötyä pyritään vielä lyömään. Olen aistinut tämän saman ilmiön omalla kohdallani suurena hiljaisuutena. Ainoastaan yksi sisaruksistani on pitänyt minuun yhteyttä ilahduttavasti, muut ovat jättäneet oman onneni varaan. Kaiken huipuksi kuulin, että siskoni oli luvannut tulla todistamaan oikeudessa exäni puolesta ja minua vastaan maatilani omistukseen liittyvässä ositusasiassa. Yksi veljeni piikittelee, kun en ole pystynyt maksamaan velkaani huonekaluista, pikku summa, mutta rahat on tiukalla. Olin ajatellut, että hän ymmärtää, mutta eipä näytä siltä.
Eron jälkeen mielialani on ollut hyvin matalalla käytännössä koko ajan. Taitaa olla niin, että psyyke oppii olemaan matalalla, eikä hevin siitä nouse. Masennus ruokkii itse itseään. Energiataso laskee alas ja voittajasta tulee alistuja. Nyt aika menee siihen, että katson päivästä toiseen mitä tästä seuraa. Tällä mielialalla en ole jaksanut tännekään oikein kirjoitella, kun ajatukset pyörii itsekeskeisesti oman navan ympärillä ja omissa ongelmissa.
Siitä olen kuitenkin edelleen onnellinen, että olen päässyt viimein hyväksikäyttäjästäni eroon. Tämä on oikeastaan ainoa onnellisesti liitelevä ajatus mielessäni, mutta onhan se todella merittävä asia! Älkää te lopettako kirjoittamista, kyllä minäkin luen, vaikka en ihan jaksa aina kirjoitella. Kai me selvitään...
Hei kaikille!
E.V. ja Jokujossakin, hienoa kun jaksatte kirjoittaa!
Itsekin olen E.V:n tavoin käynyt vain lukemassa kirjoituksia. Kyllä ne joka kerta saavat aikaan jonkinlaisia pyörteitä omissa mielen sopukoissa. Joskus sellaisia, ettei voi muuta kuin antaa asioiden kypsyä ja toisinaan saa suunnatonta lohtua toisen kirjoituksesta.
E.V. kirjoitit, kuinka koet voittajasta tulleen alistuja. Toivon todella, ettet alistu epäoikeudenmukaisiin ratkaisuihin. Sisarukset saattavat olla toisen hädän hetkellä suorastaan "haaskoina saaliin jaolla". Itselläni on vastaavanlaisia kokemuksia, kun aikoinaan lunastin kotitilani. Hienoa, että koet nyt olevasi voittaja hyväksikäyttävästä ihmissuhteesta! Älä suostu alistujan rooliin muissakaan asioissa. Niin kauan kuin löytyy alistujia, niin kauan on alistajiakin! Voimia täältä lähetän Sinulle voittaa kaikki vastoinkäymiset! Kyllä Sinä selviät - uskot vain siihen!
Kiitos Jokujossakin sympaattisista ajatuksistasi! 🙂🌻
Olen tosiaan yrittänyt olla reipas ja urhea näiden kaikkien fyysisten koitosten kanssa. Itselleni on ollut kuitenkin merkityksellisintä, että olen oppinut olemaan myöskin HEIKKO. Löytyisköhän luonteen piirteistämme yhtäläisyys tältäkin alueelta?
Sairauslomani aikanakin useat ihmiset ovat todenneet, että kyllähän sinä selviät, kun olet tuollainen sitkeä "läpi harmaan kiven menijä". Vasta silloin alkoi elämässäni tapahtua muutoksia, kun ymmärsin olleeni sairastunut vahvuuteen.
Elämän pituisesta opiskelusta tässäkin on kyse ja niistä tärkeistä valinnoista.
Luonto on näyttännyt tänään voimansa tuoden takatalven ja paljon uutta lunta. Elämäkin menee välillä nilkuttaen; yksi askel eteen, kaksi taakse. Luottamus ei enää kuitenkaan horju. Tiedän, että kevät tulee aivan varmasti ja tiedän myöskin kuntoutuvani, kunhan en jää laakereilleni makaamaan.
Joopa joo...on ollut ihanaa olla heikko ja antaa itselleen lupa olla heikko ja vajavainen. Ja kuitenkin huomasin töissä jo sen, että kun itselleni tuli kohtalon heittämänä "kilpailija" koin heti huonommuutta hänen ensimmäisenä työpäivänään... säikähdin oikeastaan, sillä olin kokenut uudenlaista vahvuutta juuri siinä mielestäni, että olin oppinut olemaan armollisempi itselleni ja hyväksymään oman keskeneräisyyteni paremmin. Sen ettei minullakaan ole patenttiratkaisua kaikkiin ongelmiin, kuten ympärilläni olevat usein kuvittelivat varsinkin työelämässä. Tai että jollei sitä ollut sen kehittäisin. Olihan se pomon sanelema käytännön pakkokin. Saati sitten se oma täydellisyysvaatimukseni 😟 Joten häkellyin, kuinka nopeasti uusi työntekijä, jolla on samanlainen status kuin itselläni sai minulta palikat sekaisin. Menin takaisin avuttomuustunteisiini, jotka jo tiedätte lapsuudenmaisemistani. Eilisen päivän ja illan tasapainottelin itseni kanssa. Tänä aamuna sitten lähdin hiukan realistisemmin tuntein töihin ja kaikki meni ihan ok. Mutta miten sitä niin helposti pelkää olevansa se alistuva osapuoli eli huonompi...eikö tässä ihminen ikinä opi 🙄
Sillä nämä viime päivien tapahtumat tietenkin herättivät epäilyni siitä, olenko edelleenkin ottamassa sitä alistujan roolia töissä kuten ennenkin. Kun näin kuinka valmis ja sanavalmis uusi tumpula on, aloin heti epäillä omia kykyjäni. Samanaikaisesti kuitenkin koin itse, että eihän uuden ihmisen pitäisi olla heti noin kriittinen kaiken suhteen. Siis näin puhuu vanha toimistorotta, joka piteli toimiston ilmapunturia vaakatasossa. Minusta on erittäin epäkorrektia kritisoida asioita heti ilman, että on sisään ajettu vielä...noh, aika näyttää taas kuinka ämmän käy...
Voimia E.V. sinulle. Minulla on nyt pikakone niin en ehdi enempää kirjoittaa. Olette molemmat ajatuksissani - kyllä te jaksatte, uskokaa niin!!! Minä uskon siihen!