Kiitti E.V. kannustuksesta ja rukouksistasi. En tiedä milloin tämä tulee läpi, ja aivan kuten sanoit akuuttikriiseissä tukinet ei ole hyvä vaihtoehto. Minulla on tukena onneksi yksi henkilö, joka tekee vapaaehtoisena kriisiapua. Hän sattui juuri sellaiseen saumaan, etten olisi jaksanut muutoin. Kirjoittelen hänen kanssaan. Olen kirjoitellut myös nettukeen. Mutta tuo vapaaehtoishenkilö on osannut lähestyä minua sillä tavoin, että olen kokenut tulleeni todella ymmärretyksi. Olen sotkenut elämäni niin pahoin, että en enää luota tavallisten talliaisten apuun, siis tällä tarkoitan ihmisiä jotka tuntevat minut. Jossain siitä jo mainitsin, että perheeni ja eräs ystäväni kohtelivat minua kuin idioottia, kun tuskassani avauduin täysin. Ystäväni jopa pilkkasi minua (tietenkin vasta "rakkaan" perheeni oltua häneen ensin yhteydessä), heidän mielestäänhän olen aina ollut täysin avuton. Joten sen jälkeen kun en enää tuskassani jaksanut, ja aloin mietteissäni mennä yhä enemmän itsetuhon puolelle, etsin mahdollisimman anonyymejä väyliä - ja ilmaisia -saadakseni apua. Minulla on viimeisin psykiatrin lasku vieläkin maksamatta, kun ei ole ollut rahaa siihen. Ja se oli juuri niitä leipäpsykiatreja, joita ei tuskasi kiinnosta vähäänkään, vaan hänellä on vain kiire nimeämään "tautisi" nimi ja kirjoittamaan kuitti. Joten emme kohdanneet pientä vähää, mutta onnistuin sitä kautta saamaan edes hetkeksi aikaa sairaslomaa, mikä toi minulle kuitenkin silloin vielä tuloja muuten epätoivoisessa tilanteessa.
E.V. minun pitää sinua muistuttaa, etten asu Suomessa, siksikin avun saaminen on minulle vaikeampaa. Ja muistan viimeksi erotilanteessa vielä Suomessa asuessani, etten rahallista tukea saanut mistään, sillä olin väliinputoaja. Joten sosiaalitoimistossa minut käännytettiin ovelta. Eräänä päivänä minulla oli limpparipullojen kanssa noin 30senttiä rahaa eikä mitään ruokaa kaapissa. Se nauratti, enkä sitä päivää unohda koskaan.
Tokihan olen täälläkin saanut tukea aivan odottamattomilta ihmisiltä, mutta Suomessa minulla olisi pitkäaikaisia ystäviä, joiden nurkkiinkin voisi ehkä mennä hätäapua saamaan. Täällä kyse on myös mieheni maineesta, siksi en mielelläni avaudu kenellekään. Hän liikkuu niin paljon, että helposti juorut kiertävät ja törmäävät häneen. Enhän ole hänen elämäänsä tuhoamassa, se ei ole tarkoitukseni kuitenkaan. En myöskään tiedä oikein mistä täällä voisin saada ensiapua rahavaikeuksiin, kun en ole työtön enkä sairaslomalla (lääkärit eivät enää uskoneet minun sitä tarvitsevan 🙄) vaan itse "valinnut" sapattivapaani ja siten alhaiset tulot. Joka tapauksessa en haluaisi lähteä muuttamaan suurin veloin, sillä minun terveyteni tuskin antaa myöten palata töihin vielä kuukausiin maksaakseni mitään velkoja. Sapattivapaasta saamani korvaus on niin minimaalinen, että sillä voi hädin tuskin maksaa halvan alivuokralaishuoneen ja ruuan.
Odottamattomista ihmisistäkin saa joskus voimaa, eilen kävelin sairaalasta tullessa kotikadulla itkien miltei täyttä kurkkua, kun kaikki tuntui romahtavan käsiin. Takanani kävelevä nainen kaiketi pelästyi näkemäänsä, ja pysähtyi kysymään, josko kykenen mennä kotia asti. Hänen säteilevät kasvonsa tekivät NIIN hyvää kaiken tuskanikin keskellä. Enkä halunnut sen enempää vento vierasta pidätellä, eihän hän voi ongelmiani ratkoa kuitenkaan. Mumisin vain jotain selitykseksi. Se kosketti kuitenkin positiivisesti.
Olen lähetellyt miehelleni todella ilkeitäkin viestejä tänään, ainakin hänen mielestään varmasti, joissa sanon, etten halua hänen tulevan lähipiiriinkään. Sillä tiedän, että hän alkaa heti maukumaan läheisyyteeni ja lähentelemään. En voi sietää sitä enää, mutta kun en voi täältä mihinkään lähteäkään. Pelkään myös samanaikaisesti hänen reagoivan väkivaltaisesti, kun oireita siitäkin on jo ollut. En väitäkään, ettenkö olisi aggressiivinen hänen kanssaan monesti, varsinkin kun hän tekee lähentely-yrityksiä, enkä tahdo millään jaksaa sitä enää. Mutta olen itse niin traumatisoitunut väkivallan suhteen menneisyyteni takia. Se on myllynkivi kaulassani varmaan loppuelämäni.
Sanoit E.V. että ehkä tämä shokki saisi hänet muuttamaan asenteitaan. Hän on kaiketi hyvin järkyttynyt tapahtuneesta, sillä he kaikki kolme olisivat voineet menehtyä onnettomuudessa, auto kuulemma meni aivan tuusannuuskaksi. Onnettomuuden aiheutti noin 1,5 metriä suuri laatikko, joka oli keskellä moottoritietä. Edellä ajava auto kuitenkin peitti hieman sen näkyvyyttä ja onnistui sen väistämään. Varmaankin tippunut jostakin kuormasta. Väistely-yritykset veivät sitten auton hallinnan, kunnes auto kimposi keskellä olleesta liikenteenjakajasta ympäri. Onni onnettomuudessa oli sekin, ettei yksikään muu tielläliikkuja törmännyt heihin.
Ymmärrän, että normaalitilanteessa tuollainen on iso shokki. Olen kuitenkin itse ollut nyt niin pitkään itsetuhoisten ajatusten kanssa, että kuoleman näen vain helpotuksena. Siksi en osaa reagoida yhtään mitenkään. Ajattelen vain, että miksi ihmiset, jotka haluavat elää joutuvat sellaiseen. Itse en näe enää mitään mieltä elämälleni, eikä minulle satu mitään pikkukolhuja suurempaa. Olen tunnetasolla täysin puudutettu jo jonkun päivän nyt. En enää tunne mitään muuta kuin sanomattoman suurta tuskaa. Olin niin jo valmis lähtemään ja toiveikas sen suhteen. Enkä joka tapauksessa tässä tilanteessa varmaan olisi voinut muuttaa vaikka olisin rahat saanutkin kasalle. Vaikka toisaalta, onhan miehelläni lohduttaja omasta takaa 😀. Minulla vain on hirveä huoli kuitenkin, vaikka näennäisesti näyttäisi, ettei isoja vammoja kenellekään tullut. Huoli ehkä siksikin, etten näe millaisessa kunnossa hän on.
Sanoit E.V. etten ole kyynistynyt. Se ei ole aivan totta jollei ihan väärinkään. Olen katkeroitunut. Kuten sanoin, edellisen pakkolaskusuhteen jälkeen ymmärsin, ettei lopultakaan ollut miehekkeen vika, jos satutin itseäni. Itse olin valintani tehnyt aivan vääristä lähtökohdista. Ja niinhän se on nytkin. Joka tapauksessa en usko, että kukaan meistä on läpeensä paha. Olen nähnyt läheltä kylläkin sen, kuinka mieleltään sairas ihminen vaurioittaa ei vain omaa elämäänsä vaan myös ympäristönsä mitä suurimmassa määrin. Ja uskon vahvasti siihen, että mieleltään sairaan ihmisen kanssa lähtee elämään vain ihminen, jolla on jonkinlainen alitajuinen tarve hakeutua sellaiseen seuraan. Joten ala tässä sitten kyynistymään... ei koko maailma ole paha, vaikka syvää tuskaa joudunkin kokemaan.
Exäni eroa hautoessani seurasin prinsessa Dianan erokamppailua. Yleensä en ole kovin kiinnostunut juorulehdistä, mutta se oli minulle silloin jonkinlainen voimanlähde. Ahmin joka päivä artikkeleita hänen ongelmistaan, ja ajattelin, että jos hän asemassaan pystyy eron tekemään, niin pystyn minäkin. Ja pystyinhän lopulta, kun olin henkisesti siihen kypsynyt!!!
Surusuu toisessa ketjussa moitti meitä puoliskojemme jumaloinnista. Luin hiljan jossain että myös ONNISTUNEEN parisuhteen yhtenä kulmakivenä on toisen idolisointi 😉 Minä ymmärrän E.V. varmaankin mitä tarkoitat tyttösi jumaloinnilla sillä olen kokenut ihan saman. Ei niin ettenkö olisi nähnyt hänen inhimillisiä piirteitään ja ärsyyntynyt niistä monet kerrat ja päinvastoin. Minulla vain ei ole koskaan ollut niin hyvä olla kenenkään kanssa. Tunsin aivan kuin tulleeni kotiin kun tapasimme. Minulla oli aina suunnaton rauha itseni kanssa hänen ollessaan lähettyvilläni. Jopa nukkuessani halusin olla samassa huoneessa hänen ollessa valveilla, jotta unen läpi pystyin kokemaan hänen läsnäolonsa. Se antoi minulle niin paljon sisäistä voimaa. Hän sai minut myös tuntemaan itseni todelliseksi prinsessaksi. Passasi ja helli kaikin puolin. Jokaisen pikkuyksityiskohdan hän muisti, ja kantoi minulle loputtomiin juuri itselleni mieleisiä juttuja budjettimme puitteissa. Hän usein sanoikin ymmärtävänsä minua paremmin kuin minä itse, ja osittain se on ollutkin totta. Hän ymmärsi, että jos saisin tukea heikkouksiini, voisin löytää oman sisäisen vahvuuteni. Siihen mennessä kaikki tapaamani ihmiset olivat käyttäneet heikkouksiani hyväkseen. Tämä oli elämäni ensimmäinen kerta, että joku käänsi ne omaksi edukseni. Siitä johtuu sekin, että tällä kertaa koen ansaitsevani paremman elämän kuin tällaisen. Edellisessä parisuhteessa en kokenut olevani minkään arvoinen koskaan. Tilanne meni jopa niin pitkälle exäni haukkuessa ja moukaroidessa minua 24h vuorokaudessa, että eräänä päivänä jopa minä huonon itsetuntoni kanssa aloin ajatella, että tyhmä ja arvoton olen, mutta ei KUKAAN voi olla noin onneton kuin mitä exäni yritti minulle takoa päähän. Ja onnistuikin takomaan. Hänen jälkeensä lähdin huimaa vauhtia alamäkeä...
Huvittavaa oikeastaan on se, että olen mieheni kanssa samaa mieltä hänen juoponpuheissaan, ettei hän ole läpeensä mätä ihminen. Hän on antanut minulle niin paljon, rakkautta jota olin koko elämäni janonnut. Se että hänellä on iso iso ongelma itsellään ei sitä mitätöi. Sanoi kuka mitä tahansa. On sitten asia erikseen, ettenkö itse voisi elää myös elämää, jossa kokisin itseni uudelleen jonkinarvoiseksi. Nykyisellään yhteiselämällämme ei ole enää pohjaa miltä ponnistaa. Enkä enää jaksa uskoa mieheni pystyvän muuttumaan taaksepäin, sillä epäilen että hänen pitäisi kelata vuosikymmeniä taaksepäin käytöksessään.
Jaksellaan