Nää on täysin hulluja nää tarinat mitä mä luen täältä. Miten ihmiset voi leikkiä toisten tunteilla noin. Miten ihminen voi elää 7 vuotta kaksoiselämää. Mulle ei tulis pieneen mieleenikään pettää toista. Mä alan menettämään täysin uskon ihmisiin. Tajuaako nää pettäjät mitä ne aiheuttaa toisille? Nyt mulla on semmoinen fiilis että mä en tule koskaan toipumaan tästä täysin. Mä en pysty mitenkään selittämään sitä kuinka pahaolla mulla on nyt kun tulin käymään täällä tyhjässä kodissa. Pakko lähteä takaisin ulos. Tsemppiä kaikille ja pysykää liikenteessä. Mua ainakin auttoi olla vähän ihmisten ilmoilla! Ootte kaikki arvokkaita pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä🙂

Kummasti sitä vain ihminen selviytyy vaikka minkälaisista koettelemuksista. Edellinen pitkä suhteeni ei päättynyt pettämiseen vaan omaan muutoksen tarpeeseeni, sitä edellisessä tulin pahasti petetyksi. Kuulostaa varmaan kummalliselta, mutta molemmat erot ovat olleet yhtä raskaita. Viimeisin jopa raskaampi, tosin yhteisiä vuosiakin oli enemmän. Mua on auttanut ajatus siitä, että ihmisellä on oikeus olla rikkinäinen, eikä elämän aina tarvitse olla onnellista. Jos joku onnen hippunen vielä osuu tielleni, niin se on vain ylimääräistä hyvää. Myös se auttaa, että ympärillä on välittäviä ihmisiä. Ja myös tämä keskustelufoorumi! Nauti Aamupuuro yhteisistä viikoista lapsesi kanssa, sinä olet hänelle tosi tärkeä!

Auts! Nyt taas sattuu ja lujaa!

Mä jo luulin et pahin olis takana mutta hirveetä takapakkia tullut nyt valvotun viime yön ja tän päivän aikana. Ei pysty nukkumaan ei pysty syömään ei pysty tekemään mitään! Ja ei mene sekunttiakaan ettenkö mä Miettis tota eroa! Jotenkin raastavaa kun mieli on vaan niin musta. Pitäisköhän hakea ammattiauttajan apua? Onko kellään kokemusta? Lyökö ne pari pamia käteen ja sanoo et koita pärjätä vai pääseekö siellä juttelemaan jonkun kanssa. Ja eihän nekään nyt ihmeisiin pysty. Mutta jos jollain olis kokemusta niin olisin kiitollinen Jos vähän valottaisitte millaisia kokemuksia teillä on.

Pakko kirjoittaa ihan vaan sen takia, että tiedän tuskasi. Viisi kuukautta sitten ero 17-vuoden suhteesta. Yhteiselämä oli todella vaikeaa, ja ratkaisu oikea. Vaan kun se rakkaus ei lopu kuin seinään. Olemme olleet tosi riitaisissa väleissä, ja se on todella kuluttavaa. Tunnen itseni yksinäiseksi, arvottomaksi roskaksi. Olen 39, ja mietin että olen loppuelämäni yksin ja yksinäinen. Tiedän kyllä että aika auttaa, mutta tässä tilanteessa sitä on mahdoton uskoa. Tsemppiä sinulle.

Mulla sama fiilis kun sulla Omar! Tuntuu että en voi enään ikinä luottaa naisiin muihin kuin omaan äitiini! Mua vaan sattuu niin kuin toi ex hehkuu omaa onneaan. Miksi? Mä oon yrittänyt sanoa et älä satuta minua lisää. Nyt tuntuu siltä että en tästä suosta enään nouse. Ärsyttää kun hänen pitää kertoa kuinka hänestä tuntuu niin hyvältä nyt uuden miehensä kanssa. Itse en pysty edes ajattelemaan uutta suhdetta. Sunnuntaina on äitien päivä ja ex kysyy voinko ottaa pojan jo lauantaina sanoin tottakai mut sunnuntaina on äitienpäivä etkö halua olla lapsesi kanssa. Hänen mielestään se on vain yksi äitienpäivä hän haluaa mielummin mennä bilettämään koska hänellä on nyt niiiiiiiiiiiiiiin hyvä fiilis! Mä en enään edes tunne tota naista kenen kanssa perustettiin perhe ja oltiin ja elettiin!

Exäsi kuulostaa kyllä kamalalta, en ymmärrä miten äitienpäivälläkään ei ole merkitystä hänelle, lapsi kuitenkin sitä odottaa, ehkä tehnyt äidille lahjan... huh..
Itse olen ns. jättäjä mutta en voisi olla noin tökerö exälleni. Tosin uutta onnea ei tarvitse hehkuttaa, kun kukaan ei minua edes kiinnosta tässä erosurussa. Ja ihan samanlaisia tunteita olen kokenut myöskuin sinä jätettynä. Liikunta ja ulkoilu sekä lukeminen ovat auttaneet..ja ystävät tietysti. Tämä ero oli tosi raskas, koska se oli ikään kuin pakko tehdä, oli vain kaksi huonoa vaihtoehtoa..

Mulle tuli eron jälkeen niin sietämätön olo, että oli pakko soittaa terveyskeskukseen ja varata aika mielenterveyspuolelle. Taustalla oli muitakin asioita mutta ero kuitenkin päällimmäisenä. Suhtautuminen oli tosi asiallista ja pääsin terapiaan. Kertaakaan ei ole tarjottu lääkitystä. Jos yhtään tuntuu siltä että haluat keskustella ammattiauttajan kanssa, niin älä epäröi hoitoon hakeutumista! Minua on auttanut tosi paljon se, että joku ulkopuolinen ilmaisee näkökulmansa ja esittää keinoja eteen päin pääsemiseksi.

Erostasi on vasta hetki, joten ei mikään ihme että tunteet heittelee. Entisen vaimosi käyttäytyminen mua hieman ihmetyttää, vaikka foorumilla onkin vain sinun kertomuksesi. Olisiko varman ulkokuoren alla kuitenkin myös samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla? Oikeasti on hieman asiatonta sanoa näin, mutta ei uusi onni välttämättä kovin kauan kestä, jos edellisen suhteen käsitteleminen on vielä kesken. Joten voit tässä vaiheessa taputtaa itseäsi olalle ja sanoa, että siinä vaiheessa kun eksän tunteet nousevat pintaan, olet itse kulkenut jo pitkän matkan eteenpäin. Tsemppiä!

Kiitos taas tsemppaavista sanoista! Tänään tuntuis olevan vähän parempi päivä. Ja sunnuntaina tulee poika kotiin🙂:

Viellä tosta kun joku kysyi miten äiti voi olla niin julma että äitienpäivä ei kiinnosta ni mä huomasin että kyllä se kiinnostaa hän yrittää nyt omaa pahaaoloaan peitelläkseen pitää bile vaihteen päällä ja tunkea tän ero asian johonkin takaalalle. Mutta kyllä hänkin jossain vaiheessa sitä alkamaan työstämään. Mulla tänään tosiaan parempi päivä! Tsemppiä kaikille!

Ex-vaimosi käytös kuulostaa todella ikävälle. Vähän tulee mieleen, ettei hänelläkään ole kaikki niin hyvin, jos sinulle pitää vakuutella hyvää fiilistään.Jotkut ottavat nopeasti laastarisuhteen. Itse en onneksi ajattele,että en luottaisi enää keneenkään miehiin. Tuntuu vain että kukaan ei enää koskaan välitä minusta. Itsetunto on saanut niin kovan kolauksen. Se on aika pelottavaa miten yksi ihminen voi saada aikaan sen, ettei enää tunnista itseään. Itse olen koittanut ulkoilla ja lenkkeillä. Ihmisten ilmoille lähteminen on vaikeaa. Ei vaan jaksa. Raivostuttaa toisaalta oma saamattomuus. Eihän sitä omaa elämää kukaan muu jatka.

Tsemppiä. aamupuuro. Jos äiti todella ei haluaisi tavata/luokseen omaa lastaan äitienpäivänä, et kai voi pakottaa. On niin, että jos toinen erohuoltaja ei halua vastuuta ei auta muuta kuin ottaa koko vastuu lapsesta yksin. Toivottavasti lapsella olisi mummo tai kaksi, joita voisitte mennä tapaamaan kukkien ja korttien kera äitienpäivänä sitten. Jos ei, pojalle voi järjestää laatuaikaa sinun kanssasi, jotain kivaa yhdessä, onhan noita puuhamaita, puuhaile, menkää uimaan, mitä vaan, anna aikasi lapselle, tuona pvänä, jos äiti ei. Voi äiti toki mielensä yhä muuttaa. Jos auttaa, respect, täältä, sinulle ja muille isille, jotka huolehditte lasten hyvinvoinnista.

Nyt kun olen lukenut näitä juttuja mitä ihmisille on käynyt. Olen menettänyt täysin uskon ihmisiin. Ja kuinka yleistä toi pettäminen on yllätti mut täysin. Kertokaapa viisaammat miten olette voinut aloittaa uuden suhteen. Voitteko luottaa 100% uuteen kumppaniinne? En siis ole aloittamassa uutta suhdetta en tiedä olenko siihen koskaan valmis! Vedettiin vaan matto niin täydellisesti jalkojenalta ja viellä kiusataan siihen päälle! No ei auta kun koittaa jaksaa! Tsemppiä kaikille

Ihmeellistä kuinka yhteneväisiä tarinoita löytyykään. Aivan kuin omani. Noin 30 vuotta avioliittoa.Vaimo ilmoitti olen tavannut miehen, jonka löysin treffipalstoilta. Kahden kuukauden päästä tuli asumusero. Asumuserosta kuukauden päästä mies vaihtui toiseen. En enää tuntenut vaimoani samaksi ihmiseksi, jonka kanssa olin ollut suhteessa. Aikaisemmin hän torjui minut ja väitti pystyvänsä elämään ilman miestä. Nyt sitten ei hetkeäkään ilman miestä.
Menin palasiksi. Olin oksentaa, kun kuvittelin vaimoni sängyssä uuden miehen kanssa. Sain vielä kuulla olleeni kyvytön tyydyttämään hänen seksuaalisia tarpeitaan. Nukuin yöt huonosti ja väsyin.
Otin yhteyttä perheneuvontaan ja varasin ajan terapeutille. Terapeutin ja parin ystävän kanssa käymieni keskustelujen avulla pääsin eteenpäin. Nyt viiden kuukauden päästä mielialani vaihtelevat pävittäin. Jatkan terapeutilla käyntiä ja luen eroa käsitteleviä kirjoja. Kirjoitan tunteistani ja tuntemuksistani päiväkirjaan, etten rasittaisi ystäviäni liikkaa. Yritän kohottaa kolhiintunutta itsetuntoani ja opetella yksinoloa hitaalla aikataululla.

Surullista on, että näitä tarinoita on netti pullollaan. Minun mieheni petti ja jätti 20 vuoden liiton jälkeen. Meillä on kolme lasta ja vuosi tässä on vielä soudettu ja huovattu ja jossain vaiheessa näytti siltä, että jotain pelastettavaa on, mutta lopulta ei sitten kuitenkaan. Nyt on ero vireillä ja lapset vierailevat isänsä luona.

Sanoisin, että näissä asioissa kuukausi on todella lyhyt aika, vuosikin tekee tiukkaa. Pitkittyneen eron takia joudun ikäänkuin taas kokemaan tämän erovaiheen ja joudun työstämään luopumista jälleen eikä ole herkkua. Rakastan edelleen miestäni ja mietin, miten saisin sen loppumaan. En pysty katsomaan häntä edes silmiin, alan itkeä. Toisen tunteiden sammuminen ei automaattisesti poista omiani, ja siitäkin tunnen syyllisyyttä, että miten voin rakastaa valehtelijaa ja pettäjää. Mutta kun hän on niin paljon muutakin.

Tiedän jo, että kyllä minä tästä selviän, mutta juuri nyt tekee tiukkaa. Tuntuu ihan mahdottomalta myöntää, että tässä tämä nyt oli.

Toivotan voimia raskaalle matkalle. Viisaammilta olen kuullut, että kyllä se lopulta helpottaa.