Epärehellisyyttä ja addiktiota - mutta mihin?!
Hei,
haluan jakaa oman tilanteeni täällä ja toivon, että löytäisin toisia samojen asioiden kanssa kamppailevia tai, vielä toiveikkaampana; jo tällaisista ongelmista eteenpäin päässeitä.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä yli kymmenen vuotta, josta valtaosan naimisissa. Meillä on kaksi pientä lasta; minä tällä hetkellä päätoimisesti kotiäitinä, mies kokopäivätöissä. Olemme kumpikin vähän yli kolmekymppisiä. Viimeisen vuoden aikana on meidän elämässä tapahtunut paljon; olemme muuttaneet maasta toiseen ja sen suhteen olemme varmasti kaikki vielä totuttelu- ja tasaantumisvaiheessa; miehen työ on muuttunut huomattavasti (työajat, -rooli jne) ja minä tämän kaiken keskellä kamppailen kotiäitiyden ”kahleissa” tuntien, että olen kadottanut Itseni näiden pikkulapsivuosien aikana. Kaipaan kipeästi itsenäisyyttä, omaa aikaa, omaa elämää. Omaa työtä ja rahaakin.
Tuo kaikki yllämainittu on varmasti hyvin tavanomaista ja ”normaalia” pikkulapsiperheessä ja uskonkin, että noista kaikista selviäisimme ajan kanssa ja yhdessä jutellen.
Ongelma onkin nyt se, että olen vihdoin näiden kaikkien vuosien jälkeen saanut tarpeekseni mieheni epärehellisyydestä. Miehelläni on aina ollut tapana liioitella/vähätellä (riippuen tilanteesta ja siitä, kumpi saa hänen toivomansa reaktion aikaan), salailla ja pimittää asioita, värittää tarinoitaan (=kertoo eri ihmisille samasta tapahtumasta eri versioita) ja ihan suoranaisesti valehdellakin. Näitä kaikkia vilpin muotoja hän on aina käyttänyt niin minun kuin kaikkien muidenkin ihmisten kanssa, myös työelämässä ja muissa ”virallisissa” kuvioissa. Tämä on aina ollut minulle ongelma ja olen siitä useaan otteeseen vuosien mittaan hänelle puhunut. Täytyy sanoa, että valehtelu on yhdessäoloaikanamme huomattavasti vähentynyt ja laatu muuttunut. Ihan seurustelun alkuaikoina hän nimittäin kertoi minulle mitä uskomattomampia tarinoita menneisyydestään, joihin en kertakaikkiaan voinut uskoa… mutta ehkä jollakin tasolla kuitenkin uskoin, koska häneen viehätyin ja halusin hänen kanssa olla. Tiedän, että hänen nuoruutensa oli varsin villiä aikaa, liikkui ns. huonoissa piireissä, ei tullut toimeen isänsä kanssa, joka käytti niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa mieheeni ja niin edelleen. Silti, olen vielä tänäkin päivänä varma, että osa hänen kertomistaan tarinoista oli sepitettyjä. Ehkä halusi vain tehdä vaikutuksen? Joka tapauksessa, jonkinlainen epäilys ja epäluottamus on minulla häntä kohtaan ollut olemassa aina.
Mutta. Se minuun eniten vaikuttanut ja minua satuttanut asia ja huijaus on se, että miehelläni on aina ollut jonkinlainen tarve (jopa riippuvuus?) hakea huomiota myös muilta naisilta. Ihan seurustelun alkukuukausina se tarkoitti tuhmia tekstiviestejä toisilta tytöiltä… muistan myös minulta salassa puhuttuja puheluita, kummallisesti peruuntuneita tapaamisia minun kanssani, puheluideni välttelyä yms. No, näistäkin asioista olemme puhuneet ja mies on ne kuitannut sillä, että emme silloin hänen mielestään vielä kunnolla seurustelleet. Hän ei kokenut meidän silloin olleen ns. vakavasti yhdessä. Eli tavallaan on myöntänyt, että jotain peliä hänellä siinä oli, vaikka ei sitten sen tarkemmin ole suostunut mitään tunnustamaankaan.
Kunpa kaikki olisikin jäänyt noihin alkukuukausiin. *huokaus* Yksittäisiä tapauksia on tipahdellut koko yhteiselomme ajan, arvioisin, että noin kerran vuodessa. Nämä ”tapaukset” ovat minusta tuntuneet pettämiseltä vaikka eivät fyysisiä ole olleetkaan – joka kerta olen tuntenut itseni petetyksi, typeräksi, naiiviksi. Ja joka kerta olen harkinnut eroa, mutta joka aina halunnut jatkaa, milloin mistäkin syystä. Kyse on siis ollut esimerkiksi chattailusta tuntemattomien naisten kanssa, ensin Messengerissä, sitten Facebookissa ja Skypessä. Viestien sävy on lähes aina ollut seksuaalinen ja niihin on myös ainakin joissakin tapauksissa kuulunut kuvien lähettelyä ja ilmeisesti myös webbikameraa on käytetty. Myös joiltakin seuranhakupalstoilta olen miehen saanut kiinni.
Miehen mielestä tämä ei ole pettämistä, koska mitään fyysistä ei ole tapahtunut. Minä kuitenkin olen jo ihan alkuaikoinamme tehnyt selväksi sen, että kun ollaan yhteydessä toiseen Oikeaan Ihmiseen ja tehdään jotakin, minkä hän tietää minua satuttavan, on kyse pettämisestä. Ja olen nimenomaan sanonut, että teon ei tarvitse olla fyysinen. (Verrattuna siis esimerkiksi pornoon, jota vain katsotaan – pornofilmin/kuvien kanssa ei olla oikeasti yhteydessä, niiltä ei saa vastakaikua. Pornoon olen vuosia sitten antanut hänelle ”luvan”, koska tiedän, että hän on seksuaalisesti huomattavasti minua aktiivisempi. Ja ehkä myös ajattelin, että pornon salliminen pitäisi hänet erossa oikeista naiskontakteista?) Miehen siis pitäisi tietää varsin hyvin, että nuo tekemänsä jutut ovat juuri niitä, jotka minua satuttavat.
Alkuvuosina tunsin vällillä olevani kuin salapoliisi; aina tilaisuuden tullen tarkistelin sydän pamppaillen hänen puhelintaan ja netin historiaa. Luulen jopa olleeni tavallani riippuvainen tuosta. Pelkäsin, että jos en joku päivä tarkistakaan tietoja, minulta menee juuri se olennainen todistusaineisto ohitse ja hän sa jatkaa touhujaan. Välillä muistan olleeni jopa niin väsynyt tuohon, että oikeasti toivoin saavani hänet kiinni jostakin niin selkeästi pettämisen merkit täyttävästä, että saisin hyvän syyn, viimeisen niitin, ja voisin jättää hänet. Mutta kun kaikki oli niin epämääräistä… ja hänellä aina selitys valmiina: ”Se tyttö otti minuun ensin yhteyttä ja alkoi flirttailla…”, ”Klikkasin vahingossa jotain mainosta ja päädyin näille (seuranhaku)sivuille…”, ”Se oli vain tuo yksi kerta, kirjoiteltiin vain musiikista…” tai muuta vastaavaa. Lähinpänä tunnustusta oli näkemäni Facebook-viestien jälkeen miehen kertomus siitä, kuinka vain kaipasi jotain iloa ja hauskuutta elämään, vähän jännitystä (esikoisemme oli tuolloin n. 1v ja minä varmasti aika väsyksissä ja meidän yhteiset menot nollissa). Tuon kerran jälkeen kävimme muutaman kerran pariterapiassa, mutta kaikki kuitattiin sillä, että kyseessä oli vain kertaluontoinen hairahdus. (Nyt en voi kuin ihmetellä, miksi ihmeessä tyydyin tuohon – tiesinhän, että näitä ”kertaluontoisia” juttuja on sattunut ennenkin!!)
Nyt viimeisimmän ”tapauksen” jälkeen hän sai sanottua, ettei voi itselleen mitään ja että arvelee kyseessä olevan jonkinlaisen addiktion – ei kuitenkaan seksiriippuvuudesta ole kuulemma kyse. Ei osaa antaa ololleen nimeä. Ja tämän viimeisimmän kerran jälkeen minusta tuntuu, että mittani on täysi. NYT tämä asia selvitetään juurta jaksaen. NYT hänen pitää hakea apua ja todella näyttää minulle, että haluaa lopettaa kontaktien hakemisen, että haluaa todella yrittää ja myös tekee sen. Haluan myös, että hän tajuaa, miten paljon pahaa oloa, itsetunnon laskua, menetettyä energiaa tämä kaikki on minulle vuosien mittaan tarkoittanut.
Mutta en usko, että hän tajuaa. En ole tuon ensireaktion (katumuksen ja addiktion myöntämisen) jälkeen nähnyt hänessä juurikaan muutosta. Hän pitää terapiaa huuhaana, on sen moneen kertaan vuosien mittaan ilmoittanut. Minä olenkin nyt käynyt itsekseni juttelemassa parisuhdeterapiassa. Hän tuli mukaan kerran, mutta ei lähtenyt mukaan juttuun ollenkaan; kierteli ja vähätteli varsinaista ongelmaa ja yritti kääntää kaiken minun epävarmuuteni ja heikon itsetunnon piikkiin. Ongelmia ei hänen mielestään olisi, jos minä olisin varmempi itsestäni ja antaisin tämänkin pettämiskerran vain olla ja unohtaisin. Turhauttavaa. Olemme tuon kerran jälkeen jutelleet jonkin verran kotona ja olen myös hänelle kirjoittanut piiiiiitkän sähköpostin, johon sain vastauksen Kiitos. (hänen mielestään hauska heitto). Sittemmin hän on kieltänyt kyseessä olevan addiktion, luvannut kuitenkin lopettaa moiset jutut, vähätellyt tekemisiään, sanonut edelleen haluavansa jakaa elämänsä minun kanssani ja meidän olevan kokonainen perhe. Toisaalta välillä hänkin puhuu erosta ja vaikuttaa siltä, kuin ei välittäisi lainkaan siitä, kuinka tässä käy.
Nyt minulla mieli kulkee tuhatta ja sataa. Ajatuksissa risteilee avioero, yksinhuoltajuus, narsismi, patologinen valehtelu, pettymys, luovuttaminen. Tunnen olevani kovin yksin ja jollain tavalla ansassa. Onko tällaiselle ”addiktiolle” jotakin nimeä, jos se ei seksiriippuvuutta ole? Onko se vain huomionkipeyttä? Huono itsetunto? Toimintatapa, josta ei pääse irti?
Kimmou kirjoitti 11.6.2012 0:31
Hei Pikkuanni,
Oli tarpeetonta kuvata miestäsi luuseriksi, tuntematta miestäsi. Kuvasin luuseri sanalla miestyyppiä, jolla ei ole suoraselkäisyyttä olla rehelllinen lähimmilleen, sillä valehtelminen tai puhumattomuus aiheuttaa varmaan pahinta hallaa ja kipua rakkaissa. Luuseri sanan käyttö kuvasti myös omaa tunnetilaani sillä kirjoitushetkellä. Olen pahoiilani loukkauksesta. Luuserius riippuu siitä miten asiaa tarkastelee. Voin kuvata itseni lapsistaan ja puolisostaan huolehtivaksi lempeäksi perheen mieheksi, jolla on korkea koulutus ja hyvä työpaikka, mieheksi, joka on fyysisesti terve ja ulospäin ryhdikäs ja mieheksi joka hyppäisi luodin eteen vaimon ja lasten puolesta. Toisaalta voisin kuvata itseäni keskenkasvuiseksi entiseksi pornorunkkariksi, joka on ollut itsekäs, on kyvytön avaamaan omia tunteita tai ajatuksia, on ollut taipuvainen patologiseen valehteluun, asioiden suurenteluun tai mitätöintiin, sekä syyllistänyt rakastaan omasta ahdistuksesta. Vastuuton ja raukkamainen.
Työaamu huomenna, pitää mennä nukkumaan, kerron ajatuksistani pian lisää.
Öitä,
T:Kimmou
Hei,
apology accepted! Ajattelinkin, että tuohon luuseri-sanaan heijastui oma tunteesi itsestäsi - tai kai pikemminkin siitä, millainen olit ennen. Kertonee lojaaliudestani ja rakkaudestani miestäni kohtaan, että siltikin loukkaannuin? 😉
Osuitpa tuossa uudessa viestissäsi aika nappiin. Juuri noin kahtiajakautuneesti voisin omaakin miestäni kuvata: toisaalta hyvä, hauska, kunnollinen, menestynyt ja pidetty, toisaalta taas ihan keskenkasvuinen, itsekäs, epäluotettava, saamaton ja raukkamainen.
Nyt haluaisin kysyä sinulta yhtä asiaa (niiden aiemmin jo esittämieni lisäksi): osaatko antaa minulle toimivan vinkin siihen, kuinka saan mieheni heräämään tähän tilanteeseen? En halua odottaa, että seuraava kiihkeä chat-keskustelu tai vieraan naisen kuva pompsahtaa silmilleni koneen ruudulta, menetän järkeni ja itsekunnioitukseni lopullisesti ja vasta sitten mies havahtuu toimimaan. Ei ei ei.
Nyt tilanne meillä on luisunut takaisin tavallisuuteen, paitsi että en saa itseäni kiinnostumaan miehestäni seksuaalisesti. Lähellä kyllä haluan olla ja jopa suukotella, mutta se jokin on poissa. Ja olen tajunnut, että pidän lähes jatkuvasti itseäni mukamas kiireisenä, jotta ei tarvitsisi olla kovin lähekkäin, emmekä ajautuisi keskusteluun näistä asioista. Siivoilen, tekstaan, selaan nettiä, luen lehtiä (siis silloin, kun lapset nukkuu ja olisi mahdollisuus olla kaksin). Kai se on sitä, että haluan pitää tilanteen tällaisena rauhallisena, nyt kun elo tuntuu taas siedettävältä ja pahin ahdistus ja sokki on ohi (taas kerran!).
Tervehdys! Luin tuon tarinasi, sekä siihen tulleita kommentteja/vastauksia. Itse kirjoitin jutun "Kaksikymmentä viisi..", voisit lukea sen. Vaimollani on lapsuuden/nuoruuden traumoista johtuva persoonallisuushäiriö, tarkemmin epävakaa persoona sekä joitain sekamuotoisia persoonallisuushäiriötä. Niistä kannattaisi lukea netistä.
Vaimoni on mitä rakastavin, hellin, ymmärtäväisin yms. henkilö. Mutta tämä kaikki on vain hänen oma luomansa ideaalikuva naisesta ja perheenäidistä. Todellisuudessa, eli siellä syvimmässä minässään, hän ei p..kaaakaan välitä kenestäkään ja saa toimia niin kuin itse haluaa, eikä se kuulu kenellekään muulle!
Tämän hän tietysti "valveminässään" kieltää ja kun olen ottanut asian esille, olen hullu ja hoidon tarpeessa. Kuten miehesikään, vaimoni ei usko itsessään olevan mitään vikaa, eikä näin ollen tarvitse minkäänlaista hoitoa.
Persoonallisuushäiriöistä kärsivä voi elää aivan normaalin oloista elämää, ainoastaan hänen lähimmät saattavat huomata jotain outoa käyttäytymisessä. Yleensä häiriöstä kärsivät ovat joko älykkäitä tai ainakin ovelia ja erittäin loistavia manipuloijia. Sen manipuloinnin kourissa ovat niin perhe kuin ystävät, työtoverit ja muut lähiyhteisöt.
Tällaiset tapaukset tulevat yleensä esille vain jonkin muun pitkän sairaala/hoitojakson aikana, kun henkilökunta kiinnittää huomiota potilaan outoon käyttäytymiseen.
Kerroit miehellläsi olleen vaikea lapsuus/nuoruus, joten voisiko jonkinasteinen persoonallisuushäiriö olla myös hänen tarinansa takana?
Kaikkeenhan löytyy hoitoa, ainoa masentava puoli on hoidon pituus. Lukemani mukaan sellaiset kestävät, (nuorella henkilöllä huom.) +15 vuotta ja koska vaimoni on jo yli viidenkymmenen ja kieltäminen on laittanut täysin vedenpitävät lukot synapseihin, epäilen ettei minkäänlaisesta hoidosta ole hänelle enää apua. Varsinkaan kun ei sitä halua, eikä tuollaisessa tapauksessa voi pakottaakaan.
Miehesi on vielä nuori, joten hänellä voisi olla toivoa paranemisesta. Tosin, kaikki eivät parane täysin koskaan. Olenkohan nyt turhan pessimistinen? 🙂
Se, että olet "vakoillut" miestäsi, johtuu käsittääkseni siitä, että sisimmässäsi tunnet jotain olevan vialla. Eihän kukaan osaa valehdella niin täydellisesti, kuin persoonallisuushäiriöinen, sillä hänhän elää periaatteessa kaksoiselämää. Joista se "normaaliminä" on heikompi, eikä tiedä määräävän touhuista mitään. Se tietää kaiken, mutta siihen ei pääse käsiksi.
Hmm.. Nyt en muista tarkkaan, mitä kirjoitit hänen valehtelustaan. Tunnustaako hän valehtelunsa? Jos, niin silloin on vielä toivoa nopeammasta paranemisesta.
Voihan olla, että olen täysin väärässä. Jo siksikin, että tämä asia on mielessäni nyt päällimmäisenä ja vertaan kaikkea siihen. Eikun pärjäämistä ja sillee!! 🙂
Hei jukkar, kiitos viestistäsi! Kirjoitin myös tuonne omaan ketjuusi, jonka luin jo joku päivä sitten, mutta jäin silloin vähän ymmälleni.
En tiedä... Minusta alkaa jo tuntua siltä, että minähän se tässä sekopäinen olen, kun yritän mututuntumalla diagnosoida miehelleni jos jonkinlaista häiriötä! Jonkin sorttista vikaa kai löytyy kenen hyvänsä päästä, kun oikein aletaan tutkia ja analysoida.
Toisin sanoen, alkaa taas tämä tilanne puuduttaa.
pikkuanni kirjoitti 12.6.2012 23:44
Kimmou kirjoitti 11.6.2012 0:31
Hei Pikkuanni,
Oli tarpeetonta kuvata miestäsi luuseriksi, tuntematta miestäsi. Kuvasin luuseri sanalla miestyyppiä, jolla ei ole suoraselkäisyyttä olla rehelllinen lähimmilleen, sillä valehtelminen tai puhumattomuus aiheuttaa varmaan pahinta hallaa ja kipua rakkaissa. Luuseri sanan käyttö kuvasti myös omaa tunnetilaani sillä kirjoitushetkellä. Olen pahoiilani loukkauksesta. Luuserius riippuu siitä miten asiaa tarkastelee. Voin kuvata itseni lapsistaan ja puolisostaan huolehtivaksi lempeäksi perheen mieheksi, jolla on korkea koulutus ja hyvä työpaikka, mieheksi, joka on fyysisesti terve ja ulospäin ryhdikäs ja mieheksi joka hyppäisi luodin eteen vaimon ja lasten puolesta. Toisaalta voisin kuvata itseäni keskenkasvuiseksi entiseksi pornorunkkariksi, joka on ollut itsekäs, on kyvytön avaamaan omia tunteita tai ajatuksia, on ollut taipuvainen patologiseen valehteluun, asioiden suurenteluun tai mitätöintiin, sekä syyllistänyt rakastaan omasta ahdistuksesta. Vastuuton ja raukkamainen.
Työaamu huomenna, pitää mennä nukkumaan, kerron ajatuksistani pian lisää.
Öitä,
T:Kimmou
Hei,
apology accepted! Ajattelinkin, että tuohon luuseri-sanaan heijastui oma tunteesi itsestäsi - tai kai pikemminkin siitä, millainen olit ennen. Kertonee lojaaliudestani ja rakkaudestani miestäni kohtaan, että siltikin loukkaannuin? 😉
Osuitpa tuossa uudessa viestissäsi aika nappiin. Juuri noin kahtiajakautuneesti voisin omaakin miestäni kuvata: toisaalta hyvä, hauska, kunnollinen, menestynyt ja pidetty, toisaalta taas ihan keskenkasvuinen, itsekäs, epäluotettava, saamaton ja raukkamainen.
Nyt haluaisin kysyä sinulta yhtä asiaa (niiden aiemmin jo esittämieni lisäksi): osaatko antaa minulle toimivan vinkin siihen, kuinka saan mieheni heräämään tähän tilanteeseen? En halua odottaa, että seuraava kiihkeä chat-keskustelu tai vieraan naisen kuva pompsahtaa silmilleni koneen ruudulta, menetän järkeni ja itsekunnioitukseni lopullisesti ja vasta sitten mies havahtuu toimimaan. Ei ei ei.
Nyt tilanne meillä on luisunut takaisin tavallisuuteen, paitsi että en saa itseäni kiinnostumaan miehestäni seksuaalisesti. Lähellä kyllä haluan olla ja jopa suukotella, mutta se jokin on poissa. Ja olen tajunnut, että pidän lähes jatkuvasti itseäni mukamas kiireisenä, jotta ei tarvitsisi olla kovin lähekkäin, emmekä ajautuisi keskusteluun näistä asioista. Siivoilen, tekstaan, selaan nettiä, luen lehtiä (siis silloin, kun lapset nukkuu ja olisi mahdollisuus olla kaksin). Kai se on sitä, että haluan pitää tilanteen tällaisena rauhallisena, nyt kun elo tuntuu taas siedettävältä ja pahin ahdistus ja sokki on ohi (taas kerran!).
Moi,
En tietenkään osaa sanoa, miten miehesi saa heräämään tilanteeseen. Voi olla kuitenkin mahdollista, että miehesi ei tule siihen havahtumaan ennenkuin hän todella sinun kauttasi ymmärtää, että hän on menettää sinut jos ei muutu. Minun elämäni muuttui, kun valheeni paljastuivat, mikä ruokki sitten minua paljastamaan pikkuhiljaa kaikki valheeni mitä minulla elämässä on ollut. Kerroin lisäksi ongelmistani myös vanhemmilleni. Minuun vaikutti se, miten murskaavalta puolisostani tuntui kun valheet selvisivät. Minuun vaikutti se, että hän sanoi minulle, että muuta pois mahdollisimman pian. Tieto siitä, että menetän hänet varmasti jos en laita elämääni kuntoon. Ajatukset lasten menettämisestä. Aloin aivan hulluna toimimaan paremman tulevaisuuden eteen tuon päivän jälkeen kun valheet paljastui, ensimmäisen puolen vuoden jälkeen voimat alkoi kuitenkin hiipumaan. Nyt rauhallisempi vaihe, jossa yritän keskittyä tietoiseen läsnäoloon ja olen aloittanut terapian. En silti voi sanoa, että meillä asiat olisivat suhteessa paremmin, sillä vaikka me selvittäisiin tästä, luottamuksen ja kunnioituksen saavuttaminen vie vuosia, mikäli on saavutettavissa. Tuohon vuosien väliin mahtuu paljon nousu ja laskukausia, mutta uskon, että sellainen on saavutettavissa. Kannattaa vaatia mieheltäsi toimia. Koska hän on ilmeisesti saamaton, niinkuin itsekin olen ollut ja olen vieläkin jossain määrin, toisinaan tulee tilanteita, että minulta pitää vaatia, tai minua pitää ainakin huomauttaa, jos en ole toiminut siten kun olen luvannut.
Mikäli miehelläsi on seksuaalinen addiktio, hänen täytyy ymmärtää sitä, että hän voi lopettaa epäterveen käyttäytymisensä. Tässä minulle oli korvaamattomia apuja yourbrainonporn ja reuniting webbisivut. Hänen täytyy ymmärtää, että hänen täytyy lopettaa kaikki epäterveet toimintatavat, joihin hän on addiktoitunut, jotta hän pystyisi muutamaan elämäänsä ja kasvamaan arvoiseksesi. Tämä voi pitää sisällään ainakin pornon, runkkaamisen, seksuaaliset fantasiat, chatit ja orgasmit. Tämän ns. reboottaus -prosessin alussa ainakin on hyvä, että myös seksissänne olisi tauko, tai mikäli ei, niin seksi olisi hyvä olla hidasta ja sen ei tulisi johtaa orgasmiin. Tietokoneisiin on asennettavissa valvonta-ohjelmia, jotka estävät pääsyn vaikkapa porno tai chatti sivustoille. Voit noiden ohjelmien kautta myös saada raportin miehesi netin käytöstä siltä koneella, mihin ohjelma asennetaan. Voi olla mahdollista, että mikäli miehesi pornonkatsominen ei sinua vielä häiritse, se tulee vielä häiritsemään. Se on kaikki todennäköisesti teidän yhteisestä seksielämästänne pois.
Mikäli miehelläsi on narsistisia piirteitä, huomion antaminen voi luoda hänelle kuvan siitä, että teillä on kaikki hyvin, mikä saattaa estää sitä, että hän alkaisi itse toimimaan ja huomaamaan, että hänen käyttäytymisensä on epätervettä ja sinua loukkavaa, että kaikki ei ole kohdallaan. Se voi antaa hänelle turvallisen ja tuudittautuneen tunteen siitä, että kotona on kaikki hyvin. Toisaalta on vähän kaksipiippuinen juttu tuo huomionantaminen, itse tuntuu, että haluaisin eniten maailmassa huomiota puolisoltani, suukottelua ja hellyyttä, seksuaalista huomiota, mutta toisaalta jos saisin niitä, niin voi olla mahdollista, että jäisin sitten tavallaan elämään niiden varassa ja se saattaisi vaivuttaa minut toimettomuuteen. Mutta en ole varma. Tässä asiassa en luota itseeni, enkä tiedä miten olisi paras. Ymmärrän myös puolisoani hyvin, että hän ei ole millään tavalla halukas antamaan tuota huomiota minulle petosteni jälkeen ja luottamuksen puutteen vuoksi. Olen kuullut, että narsistista persoonaa auttaa parhaiten kun on auttamatta lainkaan. Itse ajattelen omaavani narsistisia piirteitä, jotka tunnistamalla ja tiedostamalla olen pystynyt poistamaan elämästäni. Meillä kotona elämä menee tällä hetkellä arkisesti, yhteiselämäämme ei liity minkäänlaista hellyyttä tai koskettelua, se tuntuu pahalta.
Onko miehesi osoittanut millään tasolla ymmärrystä sinua kohtaan tai osoittanut halukkuutta muutokseen?
Tällaisia ajatuksia tällä kertaa,
Kimmou
Moi, pitkästä aikaa!
Tässäpä ehtikin vierähtää yli kuukausi viime kirjoituksestani. Tilanne meillä tavallaan rauhottui - vai pitäisikö sanoa pikemminkin seisoi - kun on ollut tässä kesäaikaan monenlaista tapahtumaa, vieraita ym. Minä olen kyllä myös ihan tarkoituksella pitänyt itseäni kiireisenä ja siten vältellyt näiden ongelmien kohtaamista. Ja ihan konkreettisesti vältellyt mieheni seuraakin. Raukkamaista, tiedän, eikä johda mihinkään hyvään, mutta mitta tuli täyteen sitä pohtimista ja vatvomista. Ja toisaalta, en haluaisi koskaan olla se, joka heittää ensimmäisen kiven tai satuttaa ketään tietoisesti.
Terapeutilla olen käynyt harvakseltaan, viimeksi nyt juuri tänään. Tänään sitten muutenkin rupesi taas tapahtumaan! Olen jo pitkään miettinyt, että pitäisikö taas "alentua" tutkimaan miehen kännykkää (joka on hänellä nykyisin, työkoneen lisäksi, ainoa nettiväline), mutta olen ollut vähän epävarma sen käytöstä, iPhone kun on, eikä itselläni ole sen näpelöinnistä juurikaan kokemusta. Sain sitten kumminkin hyvän tilaisuuden ensin tänäaamulla pikaisesti katsoa sen verran, että löysin nettihistorian, ja vielä tuossa alkuillasta selasin sitä uudestaan. Aamulla silmiin osui muutama pornoon viittaava osoite parin päivän takaa, mutta niihin suhtauduin vielä ihan rauhallisesti. Illan tutkimuksiin mennessä sinne olikin ilmaantunut uutta - siis tänään iltapäivällä selattuja sivuja (miehen ollessa yläkerran työhuoneessa lukon takana "töitä tekemässä" ja minä&lapset alakerrassa)!!! - monen monta pornosaittia sekä yksi sivu, jossa lähialueella asuvat naiset hakivat seksiseuraa (tyyliin: Sara, 18 vuotta, asuu 5 km päässä sinusta, sitten lupaukset nopeasta laukeamisesta ja puhelinnumero). Tein heti johtopäätöksen, että likaiset hommat senkun jatkuu vaan ja ilmeisesti tuo pornokin on varsin kovassa käytössä...
Taas kerran tuntui siltä, että maa katoaa jalkojen alta ja kaikki lyötiin paskaksi jälleen kerran. Ojensin puhelimen takaisin miehelle siten, että tuo seuranhakusivu oli ruudulla auki. Jouduttiin jonkun aikaa pidättelemään reaktioitamme, koska meillä oli juuri miehen kaveri täällä poikkeamassa. Kun kaveri lähti, mies tuli heti perässäni makuuhuoneeseen ja alkoi selittää, että pornoahan se vain ja eihän se nyt niin paha juttu ole ollenkaan, blaa blaa blaa. Viittasin seuranhakusivuun ja hän taas selittämään, että se vaan pompsahti itsestään auki ruudulle, kun oli jollain pornosivulla. Sanoin, etten usko enää yhden yhtäkään selitystä ja että jo pelkästään tuo päiväsaikaan lukkojen takana runkkailu on minusta loukkaavaa ja ällöttävääkin. Ajatelkaa nyt, sillä välin kun me kiltisti pysymme alakerrassa, että isi saa tehdä töitä rauhassa, minä leikitän lapsia ja laitan ruokaa! Ja sitten hän tulee alakertaan, ihan eri sfääreissä, juuri lauenneena, toisten ihmisten värkkejä ja panoja nähneenä, siihen meidän perheidylliin - voi oksennus ja yökötys!! Yritti vielä väittää, ettei ole tätä ennen edes pornoa katsellut pitkiin aikoihin, johon minä sitten vastasin kertomalla, että tarkistin historiat myös aamulla ja sielähän sitä tavaraa oli tarjolla parin päivän takaa! Uskomatonta!! Mies pitää ilmeisesti minua ihan typeränä, kertakaikkiaan!! Vähätteli taas asiaa moneen kertaan... ei voi uskoa, että teen näin ison numeron "vain pornosta" ja että ne muut jutut on jo lopettanut. Yritti näyttää miten se seuranhakusivu siihen pompsahtaa ihan itsestään, kun klikkaa jotain muuta sivua... no, eipä sillä kertaa pompsahtanutkaan.
Miten ihmeessä voisin uskoa enää yhtään mitään, mitä sen ihmisen suusta tulee?!! En voi. Sanoin, etten halua olla hänen lähellä ja etten voi elää näin, että koko ajan tuntee olevansa riittämätön ja että jatkuvasti valehdellaan päin näköä. Miespä taas ovelasti käänsi jutun niin päin, että "jätä minut sitten, jos kerran haluat tämmöisen jutun takia kaiken rikkoa!" Olin aikonut ehdottaa rauhallisemmissa merkeissä, että nyt jommankumman meistä olisi hyvä idea majailla jossain muualla jonkun päivää ja että tarvitsen rauhaa ja aikaa miettiä tätä kaikkea. Mutta hänpä ehti ensin: "Minä muutan sitten pois!" Nappasi yhden työpaidan kaapista ja mulle iski ihan silmitön halu jotenkin loukata miestä, joten sanoin (typerää, tiedän): "Muistahan ottaa kortsutkin mukaan!", mikä sai miehen aivan täysin raivostumaan. Pelkäsin jo että käy käsiksi, mutta ei sentään niin tehnyt. Paiskoi kyllä kaiken käteen ulottuvan lattialle ja raivosi, ettei ole ikinä minua pettänyt, eikä edes toisia naisia katsellut (ohhoh)!! Lisäsi vielä, että on käsittämätöntä, että me menetetään kaikki "vain tämän takia". Niinpä, käsittämätöntä. Ja vielä käsittämättömämpää, ettei hän tunnu tajuavan, että syy on vain hänessä, minä en ole rikkonut tässä yhtään mitään. Päinvastoin, pitänyt hommaa kasassa jo ihan liian pitkään.
En tiedä nyt sitten missä mies on. Lapsille oli sanonut, että menee isovanhempien luo (siis hänen omien vanhempiensa), mutta en usko, että siellä pystyy yötä olemaan jollei kerro edes jotakin tästä meidän tilanteesta. Ja heitä ja heidän suhdettaan tuntien, veikkaisin, että vanhemmat ovat viimeinen taho, jolle mies tästä kaikesta avautuisi. Ehkä meni hotelliin, ehkä jollekin kaverilleen. En tiedä, enkä oikeastaan välitäkään. Olo on oikeastaan aika helpottunut. Siis siinä mielessä, että vihdoin tässä nyt sitten tapahtui jotakin, mikä ehkä laukaisee tämän kriisin, herättää miehen todellisuuteen, saa ehkä hankkimaan apua. Tai saa aikaan edes jotakin.
Hetken aikaa olin hädissäni rahan suhteen, koska tiedän että tilini on lähes tyhjä ja lompakossa muutama kolikko. Olin aikonut mennä illalla ruokaostoksillekin, koska jääkaapissa ei juuri ole mitään. Mietin, että tässä tämä hänen "meistä huolehtiminen" nyt sitten nähtiin! Kunnes löysin tukun seteleitä keittiön kaapista, jonne mies oli ne jättänyt (poikkesi lähdön jälkeen takaisin sisälle, mutta en tiennyt, miksi ennen kuin löysin nuo rahat). Kuten sanottu, ei se mies kokonaan paha ole ja huolehtii kyllä meistä, ainakin taloudellisesti.
Monta yhteistä lähipäivien ja -viikkojen suunnitelmaa on kalenterissa (häitä, matka ym) mutta nähtäväksi jää miten ne toteutuvat vai toteutuvatkokaan. Kaikki on nyt ilmassa jonkun aikaa.
Mies poikkesi juuri kotona. Oli tullut sisälle sillä välin, kun olin lasten kanssa takapihalla ja sitten yhtäkkiä ilmaantui makuuhuoneesta. Pakkasi jotain kamojaan laukkuun, hali lapsia, ei juurikaan puhunut mitään ja lähti heippaa sanomatta. Hirveän vaikea yrittää arvata, mitä miehen päässä mahtaa liikkua. Tuli tunne, että hän pitää minua syyllisenä tähän rikkoon, mutta en tiedä, onko näin.
Vaikutti vihamieliseltä, mutta ehkä se olikin jotain muuta - katumusta kenties? Noloutta? Toivon, että potisi syyllisyyttä ja alkaisi tajuta, että on ehkä menettämässä tämän perheen OMIEN tekojensa takia. Toivon, että nöyrtyisi, anelisi armoa, suostuisi terapiaan, yrittäisi korjata tämän. Tekisi jotakin rakentavaa. Puhuisi edes. Ehkäpä se puhe tulee myöhemmin.
Nyt minua suututtaa taas juuri tuo kommunikaation puute - eikö hän voisi reiluuden nimissä edes kertoa, missä majailee? Tai sanoa lapsille, koska näkee heitä seuraavan kerran? Ja kauanko minun pitää pärjätä tuolla jättämällään rahalla? Maksanko siitä myös rästissä olevia laskuja vai hoitaako hän? Aikooko jutella asioista lainkaan vai oliko tämä nyt tässä?
Tiedän, ettei hän ainakaan anoppilassa majaillut, koska appi poikkesi aamulla täällä ja oli autuaan tietämätön tilanteesta. Enkä minäkään sen tarkemmin kertonut kuin, että asiat ei nyt ole ihan hyvin. En edes sanonut, että mies oli yön poissa. Haluan olla lojaali ja omalta osaltani reilu. Vaikka toisaalta tekisi mieli kertoa koko juttu kaikille.
Ärsyttää, että mies taas kerran "johtaa" tätä tilannetta, minä vain odotan, mitä tuleman pitää. Vai olisiko minun parempi olla aktiivinen? Mitä arvelette? Käykö Kimmou vielä täällä; osaatko neuvoa?
Jatkan yksin kirjoitteluani täällä, kun se tuntuu helpottavan...
Päällimmäisenä on nyt koko ajan toisaalta suru siitä, että jos "kunnes kuolema meidät erottaa" ei nyt sitten käykään toteen, ja toisaalta ahdistus tästä tilanteen epäselvyydestä. Miestä ei ole näkynyt, eikä hänestä kuulunut tuon eilisen piipahduksen jälkeen.
Appi oli illalla lasten kanssa muutaman tunnin, jotta sain käydä rauhassa ruokaostoksilla ja hengähtää hiukan. Juttelin lyhyesti myös miehen veljen kanssa, joka vaikutti olevan yhtä pihalla kuin isänsäkin. Oli jutellut mieheni kanssa päivemmällä puhelimessa, mutta mitään ongelmia tms ei oltu mainittu. Veli siis oletti kaiken olevan niinkuin ennenkin ja yllättyi, kun raotin asioita hiukan. Edelleenkään en koe, että voisin tai haluaisin kertoa hänen perheelleen/ystävilleen tästä yksityiskohtaisesti. En ole heille edes sanonut, että kyse on mistään miehen tekemisestä tms... sanoin vain, että meillä on isoja ongelmia, eikä miestä ole juuri toissapäivän jälkeen näkynyt. Äitinsä soitti minulle tänä aamuna ja kysyi, voiko jotenkin auttaa ja haluanko, että hän soittaa miehelle. Kielsin soittamasta. En halua, että mies luulee minun epätoivoisena häntä etsivän - toisin sanoen epätoivoisesti kaipaavan häntä kotiin. Veljensä sai selville, että mies ei ole majaillut myöskään sillä ystävällään, jota epäilin... missä hän sitten yönsä on nukkunut? Hotellia alunperin arvelin vaihtoehdoksi myös, mutta nyt en jotenkin usko sitä enää. Epäluulo nostaa päätään ja mietin, onko mies jonkun naisen luona. (Hänellähän pitäisi aiemmista merkeistä päätellen olla liuta "tuttuja" ja vastaanottavaisia naikkosia tässä lähiseuduilla!)
Oikeastihan osa minua suorastaan huutaa saada tietää, missä mies on, koska tulee kotiin ja koska meidän elämä olisi taas onnellista! Mutta kun tässä ei nyt ole helppoa ratkaisua enää odotettavissa. Mietin tuossa juuri, että melkeinpä pahin vaihtoehto olis se, että mies yhtäkkiä kävelisi sisään ja olisi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se tuntuu oikeastaan jopa pahemmalta kuin se, että saisin ensi viikolla postissa eropaperit.
Mutta en minä erotakaan halua. Katson tätä taloa, noita lapsia ja mietin kaikkea sitä elämää, mitä yhdessä ollaan eletty ja kaikki niitä suunnitelmia, mitä piti vielä olla edessäpäin ja olen vahvasti sitä mieltä, ettei tätä juttua tähän voi jättää! Meistä saisi vielä hyvän parin, hyvän kokonaisen perheen... kunhan vain se toinenkin osapuoli tajuaisi, että nyt on se aika toimia.
Kunpa tietäisin edes vähän, mitä mies ajattelee. Kai se nyt jotain ajattelee??!
Jatka vaan kirjoittelua! Minä ainakin luen kirjoituksesi. Ei näihin osaa paljon mitään kommentoida. Varsinkaan kun itse elää ihan yhtä ahdistavan kiemuraista tilannetta. Mutta se että saa itse kirjoittaa kun siltä tuntuu ja toisaalta me muut voimme lukea kohtalotovereiden kirjoituksia helpottaa todella paljon.
🙂🌻
pikkuanni kirjoitti 26.7.2012 15:24
Mies poikkesi juuri kotona. Oli tullut sisälle sillä välin, kun olin lasten kanssa takapihalla ja sitten yhtäkkiä ilmaantui makuuhuoneesta. Pakkasi jotain kamojaan laukkuun, hali lapsia, ei juurikaan puhunut mitään ja lähti heippaa sanomatta. Hirveän vaikea yrittää arvata, mitä miehen päässä mahtaa liikkua. Tuli tunne, että hän pitää minua syyllisenä tähän rikkoon, mutta en tiedä, onko näin.
Vaikutti vihamieliseltä, mutta ehkä se olikin jotain muuta - katumusta kenties? Noloutta? Toivon, että potisi syyllisyyttä ja alkaisi tajuta, että on ehkä menettämässä tämän perheen OMIEN tekojensa takia. Toivon, että nöyrtyisi, anelisi armoa, suostuisi terapiaan, yrittäisi korjata tämän. Tekisi jotakin rakentavaa. Puhuisi edes. Ehkäpä se puhe tulee myöhemmin.
Nyt minua suututtaa taas juuri tuo kommunikaation puute - eikö hän voisi reiluuden nimissä edes kertoa, missä majailee? Tai sanoa lapsille, koska näkee heitä seuraavan kerran? Ja kauanko minun pitää pärjätä tuolla jättämällään rahalla? Maksanko siitä myös rästissä olevia laskuja vai hoitaako hän? Aikooko jutella asioista lainkaan vai oliko tämä nyt tässä?
Tiedän, ettei hän ainakaan anoppilassa majaillut, koska appi poikkesi aamulla täällä ja oli autuaan tietämätön tilanteesta. Enkä minäkään sen tarkemmin kertonut kuin, että asiat ei nyt ole ihan hyvin. En edes sanonut, että mies oli yön poissa. Haluan olla lojaali ja omalta osaltani reilu. Vaikka toisaalta tekisi mieli kertoa koko juttu kaikille.
Ärsyttää, että mies taas kerran "johtaa" tätä tilannetta, minä vain odotan, mitä tuleman pitää. Vai olisiko minun parempi olla aktiivinen? Mitä arvelette? Käykö Kimmou vielä täällä; osaatko neuvoa?
Hei Pikkuanni,
Tosi surullista kuulla mitä olet kesän aikana joutunut kokemaan ja pistää todella vihaksi miehesi toiminta. Äärimmäisen vastuutonta. Halusin ilmoittaa, että olen täällä ja kirjoittelen sinulle ajatuksiani piakkoin. Voimia sinulle ja lapsille, ehkä tuossa tilanteessa voisit kertoa jollekin läheisellesi jos tuska lyö liian kovaksi, ei sinun ainakaan miestä tarvi suojella sillä, että kertoisit jollekin. Mutta palataan pian asiaan.
Hei Pikkuanni, onko mitään uutta tapahtunut viimeisten jälkeen?
En ollut yllättynyt, että näin tapahtui, itseasiassa välillä mietin, kun sinusta ei kuulunut hetkeen, että jotain noin kamalaa saattaisi olla tapahtunut. Niin siis kävi, pitää miettiä, mitä seuraavaksi. Mutta se on mahdotonta kun mies ottaa vaan ja lähtee pois kotoa. Se on niin vastuutonta, äärimmäistä itsensä puolustamista. Hänen käyttäytyminen tilanteessa myös näyttää vahvasti siltä, että hän syyllistää sinua tapahtuneesta. Sinun pitää varmaankin hyväksyä sellainen asia, että miehesi on sisältä tyhjä. Hän elää elämäänsä voimakkaitten hetkellistä mielihyvää tuottavien asioiden varassa ja on kehittänyt riippuvuuden niihin. Juurikin sen takia, että kaikki muu hänessä on niin tavoittamattomissa.
Muutamia juttuja omasta kokemuksesta, mitä voin suositella, jos miehesi vielä ottaa yhteyttä sinuun ja lapsiin. Sellainen nettisivusto kuin kotkansydän antoi minulle elämässäni ensimmäisen kosketuksen omaan sisimpään ja auttoi lopettamaan tuhoavat käyttäytymismallit joksikin aikaa. Miehelläsi on niin paljon narsistisia piirteitä, että mikäli hän on millään tasolla kypsä avaamaan tuon sivuston, mitä kyllä epäilen, se voi koskettaa häntä ja saada aikaan ensimmäisen herätyksen muuhunkin elämään kuin pornoon ja runkkaamiseen tai muihin voimakkaisiin fyysisiin kokemuksiin. Jos hän ottaa askeleen lähemmäksi sinua ja olet halukas hyväksymään hänet vielä osaksi perhettänne, sinun tulee edelleen vaatia totaalista avoimuutta ja olemista ilman pornoa, mutta ei kannata silti uskoa mitään mitä hän sanoo. Annat hänen mennä omia reittejään ja mikäli pystyt, kannustat häntä oikeissa hyvissä asioissa, mutta muuten älä kiinnitä häneen isompaa huomiota, sillä silloin käy niin, että tulet uudestaan vielä ehkä useita kertoja rikki revityksi. Varaudu jokatapauksessa siihen, että miehesi ei tule takaisin, varaudu myös siihen, että jos tulee takaisin hänellä kestää vuosikausia, että hän pystyy jotenkin avoimuuteen tai rehellisyyteen ja kasvamaan perheenne arvoiseksi. Pidän miehesi tapauksessa kuitenkin epätodennäköisenä sitä, että hänestä tulisi osa teidän yhteistä perhettänne, sillä tuossa tilanteessa kun hänen olisi pitänyt havahtua menetykseen, alkaa anomaan armoa ja itkemään anteeksiantoa ja ottamaan edes jotain vastuuta, hän teki kaikkein itsekkäimmän ja pahimman teon, eli lähti lätkimään ja jätti teidät yksin miettimään. Itselläni heräsi huoli ensiksi, että hän saattaa itsekkyyttään hautoa jopa itsensä satuttamista, mutta veikkaan, en tiedä, että hän kuitenkin on saattanut tukahduttaa kaikki moiset ajatukset pornoon ja runkkaamiseen.
En minä osaa neuvoa, mutta mielelläni kyllä annan tukea jos osaan ja vastailen omasta puolestani kysymykseen kuin kysymykseen. Minä en koskaan lähtenyt, koska en halunnut lähteä, en olisi pystynyt lähtemään, olisin kuollut jos oltaisiin erottu. Joskus riidoissa syyllistäen lähdin kävelylle tai vihjailin jotenkin hämärästi, että satutan itseäni jos en saa anteeksi. Kerjäsin huomiota ja sääliä erinäisin keinoin ja yritin niillä saada puolisoni näkemään aiemman surkeuteni ja rakastumaan ja antamaan anteeksi ja antamaan huomiota. Minulla ei ollut lainkaan omaa sisäistä maailmaa, vaan kaiken voiman ja olemassaolon oikeutuksen imin puolisostani. Hän on joutunut kyllä käymään läpi helvetin rinnallani.
Sinun ehkä kannattaa lukea narsismista jotain, huomaat varmaan, että ei helvetti, selvä tapaus. Miehesi on kokenut lapsuudessa jotain rankemman sorttista hylkäämistä, jonka seurauksena sitten on alkanut elämään omaa valheelista elämäänsä, joka periaatteessa hänen tiedostamattaan perustuu siihen, että hän ei joutuisi kohtaamaan noita tunteita, jotka hän on lapsuudessa saanut kannettavakseen. Hän on periaatteessa vasta lapsi sisältään, mutta koska hän on jo aikuinen, lapsuuden hylkäykset eivät ole millään tavalla tekosyy, vaan vastuu pitää oppia ottamaan, koska hänellä ei ole aiemmin ollut mahdollisuutta siihen oppia, nyt hänellä olisi ainutlaatuinen tilaisuus laittaa elämänsä parempaan kuosiin, toivottavasti hänessä olisi jotain munaa tarttua tilaisuuteen nyt. Ehkä se, että miehesi on lapsuudessaan ollut uhri, joka on ajanut hänen elämänsä siihen suuntaan, että hänestä on tullut tyhjä ja tyhmä aikuinen voi antaa ripauksen myötätuntoa häneen, mutta ei välttämättä.
Yritä pärjätä ja keskity itseesi ja lapsiin, olkaa toisillenne tukena. Siis periaatteessa positiivisena asianahan tässä on se, että asiat ja miehesi todellinen luonto tuli ilmi nyt, eikä vaikka kymmenen vuoden päästä. Ja nyt kun tiedät mikä miehesi on miehiä. Toivottavasti miehesi kasvaisi ymmärtämään, kuinka epäinhimillinen ja sairas hän on ja voisi aloittaa eheytymisen elämässään.
Elämä on sellainen kuin on ja muita ihmisiä et voi muuttaa, he voivat vain itse muuttua. Ja vain jos todella haluavat. Mutta kun ongelma voi olla miehelläsi, että hän ei tosiaan ymmärrä olevansa sairas jos ja kun syyllistää sinua. Miehesi kuoren pitäisi murtua ennenkuin hän voisi muuttua.
Tsemppia, toivon, että miehesi ottaa sinuun pian yhteyttä ja saisitte jotenkin selvitettyä asioita.