Epärehellisyyttä ja addiktiota – mutta mihin?!

Epärehellisyyttä ja addiktiota - mutta mihin?!

Käyttäjä pikkuanni aloittanut aikaan 09.05.2012 klo 15:08 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä pikkuanni kirjoittanut 09.05.2012 klo 15:08

Hei,

haluan jakaa oman tilanteeni täällä ja toivon, että löytäisin toisia samojen asioiden kanssa kamppailevia tai, vielä toiveikkaampana; jo tällaisista ongelmista eteenpäin päässeitä.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä yli kymmenen vuotta, josta valtaosan naimisissa. Meillä on kaksi pientä lasta; minä tällä hetkellä päätoimisesti kotiäitinä, mies kokopäivätöissä. Olemme kumpikin vähän yli kolmekymppisiä. Viimeisen vuoden aikana on meidän elämässä tapahtunut paljon; olemme muuttaneet maasta toiseen ja sen suhteen olemme varmasti kaikki vielä totuttelu- ja tasaantumisvaiheessa; miehen työ on muuttunut huomattavasti (työajat, -rooli jne) ja minä tämän kaiken keskellä kamppailen kotiäitiyden ”kahleissa” tuntien, että olen kadottanut Itseni näiden pikkulapsivuosien aikana. Kaipaan kipeästi itsenäisyyttä, omaa aikaa, omaa elämää. Omaa työtä ja rahaakin.

Tuo kaikki yllämainittu on varmasti hyvin tavanomaista ja ”normaalia” pikkulapsiperheessä ja uskonkin, että noista kaikista selviäisimme ajan kanssa ja yhdessä jutellen.

Ongelma onkin nyt se, että olen vihdoin näiden kaikkien vuosien jälkeen saanut tarpeekseni mieheni epärehellisyydestä. Miehelläni on aina ollut tapana liioitella/vähätellä (riippuen tilanteesta ja siitä, kumpi saa hänen toivomansa reaktion aikaan), salailla ja pimittää asioita, värittää tarinoitaan (=kertoo eri ihmisille samasta tapahtumasta eri versioita) ja ihan suoranaisesti valehdellakin. Näitä kaikkia vilpin muotoja hän on aina käyttänyt niin minun kuin kaikkien muidenkin ihmisten kanssa, myös työelämässä ja muissa ”virallisissa” kuvioissa. Tämä on aina ollut minulle ongelma ja olen siitä useaan otteeseen vuosien mittaan hänelle puhunut. Täytyy sanoa, että valehtelu on yhdessäoloaikanamme huomattavasti vähentynyt ja laatu muuttunut. Ihan seurustelun alkuaikoina hän nimittäin kertoi minulle mitä uskomattomampia tarinoita menneisyydestään, joihin en kertakaikkiaan voinut uskoa… mutta ehkä jollakin tasolla kuitenkin uskoin, koska häneen viehätyin ja halusin hänen kanssa olla. Tiedän, että hänen nuoruutensa oli varsin villiä aikaa, liikkui ns. huonoissa piireissä, ei tullut toimeen isänsä kanssa, joka käytti niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa mieheeni ja niin edelleen. Silti, olen vielä tänäkin päivänä varma, että osa hänen kertomistaan tarinoista oli sepitettyjä. Ehkä halusi vain tehdä vaikutuksen? Joka tapauksessa, jonkinlainen epäilys ja epäluottamus on minulla häntä kohtaan ollut olemassa aina.

Mutta. Se minuun eniten vaikuttanut ja minua satuttanut asia ja huijaus on se, että miehelläni on aina ollut jonkinlainen tarve (jopa riippuvuus?) hakea huomiota myös muilta naisilta. Ihan seurustelun alkukuukausina se tarkoitti tuhmia tekstiviestejä toisilta tytöiltä… muistan myös minulta salassa puhuttuja puheluita, kummallisesti peruuntuneita tapaamisia minun kanssani, puheluideni välttelyä yms. No, näistäkin asioista olemme puhuneet ja mies on ne kuitannut sillä, että emme silloin hänen mielestään vielä kunnolla seurustelleet. Hän ei kokenut meidän silloin olleen ns. vakavasti yhdessä. Eli tavallaan on myöntänyt, että jotain peliä hänellä siinä oli, vaikka ei sitten sen tarkemmin ole suostunut mitään tunnustamaankaan.

Kunpa kaikki olisikin jäänyt noihin alkukuukausiin. *huokaus* Yksittäisiä tapauksia on tipahdellut koko yhteiselomme ajan, arvioisin, että noin kerran vuodessa. Nämä ”tapaukset” ovat minusta tuntuneet pettämiseltä vaikka eivät fyysisiä ole olleetkaan – joka kerta olen tuntenut itseni petetyksi, typeräksi, naiiviksi. Ja joka kerta olen harkinnut eroa, mutta joka aina halunnut jatkaa, milloin mistäkin syystä. Kyse on siis ollut esimerkiksi chattailusta tuntemattomien naisten kanssa, ensin Messengerissä, sitten Facebookissa ja Skypessä. Viestien sävy on lähes aina ollut seksuaalinen ja niihin on myös ainakin joissakin tapauksissa kuulunut kuvien lähettelyä ja ilmeisesti myös webbikameraa on käytetty. Myös joiltakin seuranhakupalstoilta olen miehen saanut kiinni.

Miehen mielestä tämä ei ole pettämistä, koska mitään fyysistä ei ole tapahtunut. Minä kuitenkin olen jo ihan alkuaikoinamme tehnyt selväksi sen, että kun ollaan yhteydessä toiseen Oikeaan Ihmiseen ja tehdään jotakin, minkä hän tietää minua satuttavan, on kyse pettämisestä. Ja olen nimenomaan sanonut, että teon ei tarvitse olla fyysinen. (Verrattuna siis esimerkiksi pornoon, jota vain katsotaan – pornofilmin/kuvien kanssa ei olla oikeasti yhteydessä, niiltä ei saa vastakaikua. Pornoon olen vuosia sitten antanut hänelle ”luvan”, koska tiedän, että hän on seksuaalisesti huomattavasti minua aktiivisempi. Ja ehkä myös ajattelin, että pornon salliminen pitäisi hänet erossa oikeista naiskontakteista?) Miehen siis pitäisi tietää varsin hyvin, että nuo tekemänsä jutut ovat juuri niitä, jotka minua satuttavat.

Alkuvuosina tunsin vällillä olevani kuin salapoliisi; aina tilaisuuden tullen tarkistelin sydän pamppaillen hänen puhelintaan ja netin historiaa. Luulen jopa olleeni tavallani riippuvainen tuosta. Pelkäsin, että jos en joku päivä tarkistakaan tietoja, minulta menee juuri se olennainen todistusaineisto ohitse ja hän sa jatkaa touhujaan. Välillä muistan olleeni jopa niin väsynyt tuohon, että oikeasti toivoin saavani hänet kiinni jostakin niin selkeästi pettämisen merkit täyttävästä, että saisin hyvän syyn, viimeisen niitin, ja voisin jättää hänet. Mutta kun kaikki oli niin epämääräistä… ja hänellä aina selitys valmiina: ”Se tyttö otti minuun ensin yhteyttä ja alkoi flirttailla…”, ”Klikkasin vahingossa jotain mainosta ja päädyin näille (seuranhaku)sivuille…”, ”Se oli vain tuo yksi kerta, kirjoiteltiin vain musiikista…” tai muuta vastaavaa. Lähinpänä tunnustusta oli näkemäni Facebook-viestien jälkeen miehen kertomus siitä, kuinka vain kaipasi jotain iloa ja hauskuutta elämään, vähän jännitystä (esikoisemme oli tuolloin n. 1v ja minä varmasti aika väsyksissä ja meidän yhteiset menot nollissa). Tuon kerran jälkeen kävimme muutaman kerran pariterapiassa, mutta kaikki kuitattiin sillä, että kyseessä oli vain kertaluontoinen hairahdus. (Nyt en voi kuin ihmetellä, miksi ihmeessä tyydyin tuohon – tiesinhän, että näitä ”kertaluontoisia” juttuja on sattunut ennenkin!!)

Nyt viimeisimmän ”tapauksen” jälkeen hän sai sanottua, ettei voi itselleen mitään ja että arvelee kyseessä olevan jonkinlaisen addiktion – ei kuitenkaan seksiriippuvuudesta ole kuulemma kyse. Ei osaa antaa ololleen nimeä. Ja tämän viimeisimmän kerran jälkeen minusta tuntuu, että mittani on täysi. NYT tämä asia selvitetään juurta jaksaen. NYT hänen pitää hakea apua ja todella näyttää minulle, että haluaa lopettaa kontaktien hakemisen, että haluaa todella yrittää ja myös tekee sen. Haluan myös, että hän tajuaa, miten paljon pahaa oloa, itsetunnon laskua, menetettyä energiaa tämä kaikki on minulle vuosien mittaan tarkoittanut.

Mutta en usko, että hän tajuaa. En ole tuon ensireaktion (katumuksen ja addiktion myöntämisen) jälkeen nähnyt hänessä juurikaan muutosta. Hän pitää terapiaa huuhaana, on sen moneen kertaan vuosien mittaan ilmoittanut. Minä olenkin nyt käynyt itsekseni juttelemassa parisuhdeterapiassa. Hän tuli mukaan kerran, mutta ei lähtenyt mukaan juttuun ollenkaan; kierteli ja vähätteli varsinaista ongelmaa ja yritti kääntää kaiken minun epävarmuuteni ja heikon itsetunnon piikkiin. Ongelmia ei hänen mielestään olisi, jos minä olisin varmempi itsestäni ja antaisin tämänkin pettämiskerran vain olla ja unohtaisin. Turhauttavaa. Olemme tuon kerran jälkeen jutelleet jonkin verran kotona ja olen myös hänelle kirjoittanut piiiiiitkän sähköpostin, johon sain vastauksen ”Kiitos.” (hänen mielestään hauska heitto). Sittemmin hän on kieltänyt kyseessä olevan addiktion, luvannut kuitenkin lopettaa moiset jutut, vähätellyt tekemisiään, sanonut edelleen haluavansa jakaa elämänsä minun kanssani ja meidän olevan kokonainen perhe. Toisaalta välillä hänkin puhuu erosta ja vaikuttaa siltä, kuin ei välittäisi lainkaan siitä, kuinka tässä käy.

Nyt minulla mieli kulkee tuhatta ja sataa. Ajatuksissa risteilee avioero, yksinhuoltajuus, narsismi, patologinen valehtelu, pettymys, luovuttaminen. Tunnen olevani kovin yksin ja jollain tavalla ansassa. Onko tällaiselle ”addiktiolle” jotakin nimeä, jos se ei seksiriippuvuutta ole? Onko se vain huomionkipeyttä? Huono itsetunto? Toimintatapa, josta ei pääse irti?

Käyttäjä Consuelo kirjoittanut 10.05.2012 klo 00:35

Hei,

olen kirjoittanut omista kokemuksista valehtelevan miehen kanssa viestiketjussa "hyvä mies, mutta valehtelee". Sain sinulta vastauksenkin, kiitos siitä.

Myös minun miestystäväni valehteli koko ensimmäisen seurusteluvuoden ja kertoi todella uskomattomia tarinoita sekä tärkeistä asioista menneisyydestä että ihan jokapäiväiseen elämään liittyvistä asioista. Kiinni jäädessä on hän paikannut vanhoja valheita uusilla. Vime aikoina hän on ollut varovaisempi valehtelun takia, mutta luulen että sen on ollut tarkoitusellista. Kävi ilmi myös se, että hän kertonut samoja valheita ex-vaimolleen ja sen lisäksi pahoinpitellyt häntä fyysisestikin.

Minä päätin jättä miehen. Se ei ole helppoa. Edes minulle, vaikka emme asu yhdessä eikä meillä ole lapsia. Ensinnäkin oli vaikea käsitellä tätä erojuttua - mies ei millään hyväksynyt eroamista. Nyt meillä on ns. tauko. Ja yhtäkkiä mies pitääkin eräisyyttä, joka pitäisi minulle olla iloinen uutinen, mutta olen ymmällään.

Sinulla on varmaan tosi kovat paikat ja eropäätös miljoona kertaa vaikeampi kuin minulla. Olette naimisissa, teillä on lapset, olette vielä muuttaneet uuteen maahan. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että sinun miehesi ei muutu, addiktio on addiktio eikä siiitä pääse niin vaan eroon. Jos hän itse vähättelee asiaa eikä halua mennä terapiaan silloin ei ole mitään toivoa muutoksesta.

Periaatteessa on 3 vaihtoehtoa:

- jätät hänet
- pakotat hänet terapiaan (sanot sille, että joko tai tilanne)
- "hyväksyt" hänet sellaisena ja hyväksyt, että hän ei tule muuttumaan - silloin et myös pety. Suhtaudut hänen addiktioonsa kuin välttämättömään pahaan, mutta et anna loukata sen itsesi. Päätät ettet välitä siitä, otat henkisesti etäisyyttä siihen. Keksit itsellesi tekemistä, ettei olisi aikaa ajatella liian paljon. Ymmärrän, että pienten lasten kanssa yksin kotona ollessa tämä vaihtoehto on hirveän vaikea. Mutta jos menet siihen, sitten sovit kuitenkin miehen kanssa jostain pelisäännöistä, jotta homma ei menisi täysin överiksi. TÄMÄ on erittäin vaikea vaihtoehto ja sinun pitää olla täysin tietoisesti ja rationaalisesti pelissä mukana. Tiedät täysin mitä teet, mitkä ovat ne "reunaehdot" josta päätät olla välitttämättä. Jos et pysty siihen, se syö sun itsetunnon, sielunrauhan ja varmaan se heijastuu koko suhteeseen, alkaa tulla enemmän riitoja jne.

Olen viime aikoina paljon ajatellut valehtelua - mistä tulee tarve valehdella, mikä on patologinen valehtelu. Tuntuu, että se on samalainen sairaus, addiktio kuin alkoholismi. Vaikka jopa tietää ettäs se on väärin, siihen vaan sortuu. Meidän pitää sitten tehdä itse omia valintoja haluammeko jakaa elämämme ihmisen kanssa, joka ei tee mitään parantuakseen siitä sairauksesta. Mehän emme ole sairaita .. ainakaan vielä..ehkä... toivottavasti...

Voimia! Koko sydämestä!

Käyttäjä eheytynyt kirjoittanut 10.05.2012 klo 08:37

Ei tuo narsismia ainakaan ole. Narsismi on niin paljon muutakin kuin valehtelua. Mutta hänellä on jonkinmoinen tarve aina todistaa, että kelpaa muillekin. Itselläni on hieman samaa, tosin ei siten lähellekään että aina kun seurustelen niin lopetan tuollaisen kokonaan.

Hän saa mielihyvää siitä, että häntä kehutaan. Oletko sinä kehunut häntä tarpeeksi? Jos olet niin hän mitä todennäköisimmin ei vain tyydy siihen. Hän hakee huomiota aina ja tulee tuota todennäköisesti jatkamaan. Ei kauheasti tule sellaista oloa, että hän oikeasti ymmärtäisi kuinka paljon se sinua satuttaa tai sitten se ei vain hetkauta häntä. Kannattaako tuon takia viedä lapsilta perhe, sitä en tiedä.. Mutta jos sitä vain jatkuu ja jatkuu niin jotain ainakin tulee tehdä. Hän syö sinua sisältä päin ja se vain tulee jatkumaan. Hän ei vain kunnioita tai arvosta sinua tarpeeksi, jotta voisi lopettaa tuon touhun. Ainakin siltä vaikuttaa.

Hankala antaa neuvoja kun mies tuntuu olevan niitä vähemmän vastaanottavaisia miehiä.. Mutta toivon, että teillä asiat lähtisi sujumaan ja mies ymmärtäisi vihdoin mitä hänellä on vaakakupissa toisessa päässä jos hän tuota jatkaa. Voimia🙂🌻

Käyttäjä pikkuanni kirjoittanut 10.05.2012 klo 15:36

Kiitos vastauksista 'Consuelo' ja 'eheytynyt'! Ehdin jo miettiä, sainko sittenkään ongelmaani kuvattua tarpeeksi hyvin, jotta lukijat ymmärtävät, kuinka suuresta asiasta tässä minulle todella on kyse. Ainakin te kaksi tunnuitte ymmärtävän ja annoitte paljon hyviä pointteja ja lisää miettimisen aiheita.

Tietysti joku voi lukea juttuni ja ajatella "No, mies chattailee netissä naisten kanssa kerran vuodessa - mitäs pahaa siinä on?! Onpas niuho rouva!". Niin. Pahalta tuntuu ajatella, mutta luulenpa, että juuri näin tuo oma mieheni tämän haluaa nähdä... Pikkujuttu, joka minun pitäisi unohtaa ja antaa anteeksi, koska hän on tehnyt/tekee niin paljon työtä meidän perheemme eteen ja on minua kohtaan aina hyvä ja kannustava. Hänen mielestään kyse on vain flirttailusta, ei mistään vakavammasta. Kysyi minulta eilen, että enkö minä muka koskaan ole flirttaillut kenenkään miehen kanssa... kuvasi jopa jonkin tietyn illan ja miehen, josta olin joskus puhunut. Itse en kyseistä juttua muista. Mutta joo, olenpa hyvinkin saattanut jutella jonkun miehen kanssa joskus jossain, mutta en todella ole kovinkaan flirttailevaa sorttia, enkä muista koskaan ihastuneeni keneenkään tai kokeneeni minkäänlaista houkutusta meidän yhdessäolomme aikana. JA TÄRKEIMPÄNÄ: miksi helkkarissa hän kääntää jutun aina jollain konstilla minun tekemisiini/heikkouksiini/syykseni? Ikään kuin olisin itse aiheuttanut kaiken? Minä, joka olen jopa liiallisuuksiin asti lojaali ja luotettava, en osaa valehdella nimeksikään!?!

Se kai tässä eniten **tuttaakin, että kun olen itse ollut hyvä, rehti ja rehellinen, enkä koskaan millään tavalla vaarantanut meidän suhdettamme, niin silti toinen tekee tuollaista - ja tekee sitä vielä toistamiseen - ja minä naiivi urpo olen antavinani anteeksi vaikka oikeasti kärsin sisäisesti ihan käsittämättömän paljon.

Taidan olla tänään aika vihainen...

Eilen kävin taas terapeutilla, yksin. Mies "ei pysty olemaan töistä pois, pitäishän sun se nyt tajuta, toisen meistä on tienattava". Muihin syihin hän on kyllä pystynyt irrottautumaan töistä tunniksi - muutamaksi. Toisin sanoen, häntä ei vähempää voisi terapiat kiinnostaa. Noh, terapian tuloksena olin aika rikki taas. Puhuin siellä avioeron mahdollisuudestakin, vaikka se (lasten takia ja sen, että perheemme on jakautunnut kahteen eri maahan) tuntuukin aika mahdottomalta. Sieltä lähtiessä nappasin mukaani jonkun "tukea erotilanteessa" - tyylisen opuksenkin, vaikka en mitään päätöksiä ollutkaan tehnyt suuntaan tai toiseen. Tuntui vain siltä, että kaikki oljenkorjet on nyt otettava vastaan ja tutkittava.

Kun tulin illalla lasten kanssa kotiin, jossa mies jo odotti, hän oli hyvin loukkaantunut ja vihainenkin, koska oli löytänyt oppaan. Lisäksi olin kuulemma lähettänyt hänelle **ttuilevan tekstiviestin aiemmin. Kylmä se viestini kyllä oli, myönnän, mutta ei mitenkään vihamielinen tai keljuileva, vain pari lausetta siitä, miltä minusta sillä hetkellä tuntui. Lähinnä toistin viestissäni vaatimukseni siitä, että nyt tarvitaan muutakin kuin lupauksia ja kauniita sanoja. Myönsin, että joo, kyllä siellä terapiassa erostakin puhuttiin ja miehen reaktio tuohon oli "no jos sitä oikeasti mietit vaihtoehtona, niin siitä vaan, mene ja tee se sitten!!!"

Jatkoimme tuosta sitten ensin riitelynä, ja pikku hiljaa ihan rakentavana keskustelunakin. Loppujen lopuksi hän sai minut taas vakuutettua siitä, että juttu on kaikkeen muuhun maailman pahuuteen verrattuna ihan pieni ja mitätön ja pilaan vain oman elämäni sitä murehtimalla. Ja jollain tasolla olin muka samaa mieltäkin. Puhuttiin sitten siitä, kuinka meidät pitää kummankin oppia pitämään vähän hauskaa ja nauttia elämästä enemmän - siis yhdessä pariskuntana ja perheenä. Lisäksi oli taas kerran puhetta siitä, kuinka minun pitäisi hankkia vaikkapa toinen harrastus (yhtenä illassa viikosta käyn harrastuksessa jo) ja tehdä asioita enemmän yksikseni. Tottahan tuo kaikki on ja minulle tavallaan osa tätä kriisiä. Noh, lopputulos oli se, että menin nukkumaan ihan hyvillä mielin, vaikka fyysisesti miehen läheisyyteen en halunnutkaan.

Kuitenkin heti aamulla, kun sain silmät auki, olo oli lähes yhtä sekava kuin aiemmin eilenkin. Mieshän ihan selkeästi yrittää taas kerran kaikkensa, jotta jatkaisimme elämää niin kuin ennenkin. Lupaa kyllä YRITTÄÄ lopettaa nuo chattailut yms mutta en saa siitä mitään muita takeita kuin hänen sanansa. Ja niihinhän en ole ennenkään voinut luottaa...

Kai mulla on nyt jonkinlainen itsesuojeluvaisto herännyt; en halua, että mua nitistetään henkisesti enää yhtään, en halua että mun sydän särkyy taas kerran. Ja kun tämä kaikki vaikuttaa jo nyt lapsiinkin - pelkään että tulee vielä vaikuttamaan heidänkin tuleviin ihmissuhteisiinsa jne jne jos siis annamme tilanteen jatkua.

On helppo ajatella, että jos lapsia ei olisi, päätyisin varmaan siihen eroon. Mutta toisaalta, jos meillä ei olisi lapsia, olisimmekohan tässä tilanteessa laisinkaan? Olisimme ehkä keskittyneet enemmän itseemme ja toisiimme ja ehkä hoidattaneet tämänkin ongelman jo vuosia sitten? Ehkä en olisi niin ahdistunut kaikkeen. Mene ja tiedä.

’Consuelo’, listasit kolme vaihtoehtoani ja juurikin noita kävin eilen terapeutin kanssa läpi. Tiedän, että mies valitsisi viimeisen eli sen että meno jatkuu entisellään ja minä sopeudun. En kuitenkaan sitä halua, enkä usko siihen pystyväni. Eroaminen taas, lasten takia, ei minusta ole paras vaihtoehto. Ja toisaalta, tuntuu, että koska tätä asiaa ei olla vielä edes yritetty YHDESSÄ hoitaa, ero olisi ikään kuin luovuttamista ilman vastaantaistelua. Ja lapsille liian suuri menetys. Eli vaihtoehto 2 tuntuu minusta parhaalta. Ja mieskin kyllä on sanonut, että tulee mukaan, jos minä niin tahdon. Silti, aina kun kysyn lähteekö mukaan tai koska hänelle sopisi, haluaako että mennään yhdessä vai meneekö mieluummin ensin yksin tms, tuntuu ettei herraa voisi vähempää kiinnostaa. Taidan siis ryhtyä pakotustoimiin! Mietin, josko löytäisin jonkun parisuhdekurssin tms... jos se onkin tuo tuoleissa naamakkain istuminen ja avautuminen mikä häntä siinä ahdistaa? Eihän kaikki tavat sovi kaikille.

’eheytynyt’ mainitsit kunnoituksen... juuri tuostakin aiheesta puhuin miehelleni eilen. Siitähän tässä lopulta on kyse; nuo teot satuttavat minua niin totaalisesti sen takia, että koen, ettei mies kunnioita minua, minun tunteitani, minun älykkyyttäni. Ja vielä kiinnijäämisen jälkeenkin tuo syyn hakeminen minusta, teon vähätteleminen, tekosyiden ja selitysten keksiminen – koen noidenkin kaikkien loukkaavan nimenomaan minua älyäni ja sitä kautta kunnioitusta minua kohtaan.

Kysyit myös tuosta kehumisesta. Hmmm...pakko myöntää, että en ole varmastikaan häntä kovin kehunut. En varmasti ainakaan lainkaan siinä määrin kuin hän on minua kehunut, kannustanut ja tukenut. Hän on sen itse sanonutkin, että tuntee minun jatkuvasti paheksuvan hänen tekojaan ja valintojaan; etten koskaan ole täysin tyytyväinen häneen. Hän on juuri sitä hirveän vahvalta ja itsevarmalta vaikuttavaa tyyppiä, mutta hänet oikeasti tuntien, tiedän että on pohjimmiltaan hyvin epävarma ja herkkä. Ehkä olenkin aina ajatellut, että hän ei tarvitse tukea. Eikä hän ole sitä oikein ottanut vastaankaan (”Älä sinä huolehdi näistä asioista, kyllä minä ne jotenkin selvitän.”) Ja tiedän myös sen, että hänen elämänsä suurin tragedia on se, että ei koskaan ole tuntenut vanhempiensa hyväksyneen häntä, ei lapsena eikä vielä nykyisinkään. Hän ei muista kummankaan vanhemmistaan koskaan kehuneen häntä, vaan koki aina olevansa tiellä ja harmiksi. Hänellä ja isällään olisi kovasti puhuttavaa, mutta mies ei halua aiheuttaa isälleen mielipahaa kaivamalla vanhoja juttuja esiin.

Niin kuin voitte rivien välistä lukea, olen sitä mieltä, että miehellä olisi kovastikin asiaa terapiaan. Ja jos ei muuta, niin ainakin juttelu isänsä kanssa tekisi molemmille loppujen lopuksi hyvää, vaikka varmasti aiheuttaisikinn kipeitä tunteita ja hetkellistä mielipahaa. (Heillä siis nykyisin on näennäisen hyvät välit, mutta pinnan alla muhii vanhat asiat, joihin kukaan ei ole kajonnut sitten miehen teinivuosien.)

Pakko on tähän vielä tarkentaa sen verran, että todella rakastan miestäni, joka kyllä pitää meistä huolta, osaa huomioida minua todella hyvin ja on aivan loistava isä. Rakastuneisuuden tunne ja jopa halu olla toisen lähellä vain ovat minulta kaikonneet, pikku hiljaa ja aikas täydelisesti. Itse olisin valmis tekemään töitä, jotta tuo läheisyyskin taas löytyisi, mutta se vaatii panostusta molemmilta. Yksin terapointi ja asian kääntely alkaa puuduttaa ja tuntuu melkoisen turhalta taistelulta. Kunpa mies edes myöntäisi selkeästi, että tarvitsee apua siinä kuin minäkin!

Kylläpä tästä taas tuli pitkä selostus. Ihanaa, jos joku jaksaa tämän lukea ja vielä kommentoidakin. Toisaalta, minua helpottaa ihan suunnattomasti jo pelkästään tämä kirjoittaminen. Siispä kiitos ja anteeksi! 😉

Käyttäjä Consuelo kirjoittanut 13.05.2012 klo 02:35

Hei,

oli hienoa lukea että rakastat miestäsi. Olen itse sitä mieltä, että kun rakastaa, sitten kyllä jaksaa yrittää, mikäli kysessä ei ole täysin epätoivoinen tilanne. Varmaan miehesi rakastaa sinuakin! Ehkä hän ei ole vaan kunnolla tajunut, miten hänen dorka käyttäytyminen loukkaa sinua. Ja jatkanut vaan, koska on tottunut siihen ja se tuntuu hänestä mukavalta. Nyt olet nostanut kissan kunnolla pöydälle ja tavallaan pakotat häntä reagoimaan. Hyvää että et ole tullut kyysiseksi!

Voisi olla ajatusta tosiaan kertoa hänelle suoraan ja kaunistelematta miltä tämä kaikki SINUSTA tuntuu, miten huonosti sinä voit. Jotta hän näkisi peilista omaa käyttämistään ja sen vaikutusta sinuun.

Älä anna siis periksi! Voimia 🙂

Käyttäjä pikkuanni kirjoittanut 16.05.2012 klo 00:38

Hei Consuelo, kiitos taas!

Olen miehelleni toki kertonut, moneenkin otteeseen, miltä tämä kaikki minusta tuntuu ja kuinka pahasti hän on minua satuttanut. Tuntuu, että hän kuuntelee kyllä, on ymmärtävinään, mutta mitään ei tapahdu; hän ei reagoi pyytämällä anteeksi, muuttamalla toimintaansa tai mitenkään muutenkaan.

Meillä on ollut tässä viikon aikana ihan mukavia päiviä ja hän on ollut oikein suostuvainen netin kautta suoritettaviin parisuhdetehtäviinkin. Ehkäpä tästä vielä hyvä tulee?

Silti, tuo valehtelu ym ja se, ettei mikään ole koskaan miehen syytä (omasta mielestään siis.) huolestuutavat minua kovasti. Ja tarkoitan todella "ei mikään"; esim jonkin tavaran rikkoutuminen johtuu siitä että se oli huonosti tehty, remonttihomnan piloille meno johtuu huonoista työkaluista/viallisista ruuveista tms, perintään menneet laskut johtuvat kohtuuttomista maksuista, piloille mennyt kauppa (töissä) työkaverin mokasta jne jne. Kuvaukset narsismista osuvat niin pelottavan lähelle...

Consuelo, mikä mahtaa olla sinun tilanteesi tällä hetkellä? Onko Hansista kuulunut vielä? Olisi mukava kuulla jatkoa sinun aloittamaasi ketjuun!

Consuelo kirjoitti 13.5.2012 2:35

Hei,

oli hienoa lukea että rakastat miestäsi. Olen itse sitä mieltä, että kun rakastaa, sitten kyllä jaksaa yrittää, mikäli kysessä ei ole täysin epätoivoinen tilanne. Varmaan miehesi rakastaa sinuakin! Ehkä hän ei ole vaan kunnolla tajunut, miten hänen dorka käyttäytyminen loukkaa sinua. Ja jatkanut vaan, koska on tottunut siihen ja se tuntuu hänestä mukavalta. Nyt olet nostanut kissan kunnolla pöydälle ja tavallaan pakotat häntä reagoimaan. Hyvää että et ole tullut kyysiseksi!

Voisi olla ajatusta tosiaan kertoa hänelle suoraan ja kaunistelematta miltä tämä kaikki SINUSTA tuntuu, miten huonosti sinä voit. Jotta hän näkisi peilista omaa käyttämistään ja sen vaikutusta sinuun.

Älä anna siis periksi! Voimia 🙂

Käyttäjä Consuelo kirjoittanut 18.05.2012 klo 01:51

Hei Pikkuanni!

mukavaa kuulla, että miehesi suostuu tekemään netissä niitä parisuhdetehtäviä. Voi hyvinkin olla, että kaikki muuttuu vielä iloksi. Eihän täydellistä parisuhdetta olekaan - ja kaikissa meissä on vikoja.

Vaikea sanoa mistä siinä valehtelemisessa ja aina oikeassa olemisessa on kyse. Joka tapaus on aina niin yksilöllinen. Syynä voi olla heikko itsetunto ja halua näyttää paremmalta kuin on. "Minun" Hans sanoi aina omasta valehtelemisestaan, että valehteli, koska halusi näyttää paremmalta kuin on. Kai se on jotain riittämättömyyden tunnetta. Epävarmuutta. Hansin tapauksessa saattaa kysessä olla kyllä patologia ja narsismi, mutta mistä senkin tietää. Kirjoitin muuten omasta stoorista viestiketjussani.

Voimia ja jaksamista! Koita tehdä asioita, joista tykkäät, joista tulee hyvä mieli. Jotta olisi muutakin ajattelemisen aihetta. Elämässä on niin paljon muuta tärkeätä ja mielenkiintoista kuin yksi mies ja sen oikut 🙂 Tällainen vatvominen on pahaksi omalle sielunelämälle, tiedän sen omasta takaa.😉

Kyllä elämä kantaa 🌻🙂🌻

Käyttäjä Kimmou kirjoittanut 20.05.2012 klo 23:36

Hei Pikkuanni.

Ymmärrän tilannettasi aika hyvin, sillä käymme puolisoni kanssa läpi samanlaisia ongelmia. Minä olen ollut mies, joka on aiheuttanut sietämätöntä henkistä tuskaa puolisolleni elämällä elämääni addiktina, valehtelemisellani ja itsekkyydelläni. Tunnistin miehesi käyttäytymisestä todella paljon piirteitä, mitä olen itse toteuttanut elämässäni. Nuo piirteet ovat mielestäni kaikki narsistisia.

Kirjoittamasi mukaan miehesi on täysin vastuuton ja itsekäs, sanalla sanottuna luuseri. Ongelma on kaiketi siinä, että hän ei itse ymmärrä sitä ja vaikka ymmärtäisi, hän ei tunnetasolla koe sitä tai välitä siitä. Uskon hänen uskottelevan itselleen olevansa hyvä ja rakastava puoliso, kun tuo rahaa taloon ja huomioi sinua ja lapsia, olematta kuitenkaan henkisesti läsnä. Varmaan sinun kannattaisi juosta karkuun, mutta se on kaiketi myöhäistä ja teidän tulisi pyrkiä käymään asiaa läpi, mutta uskon, että miehesi ei selvästikään ole henkisesti kypsä käymään asioita läpi.

Oma addiktioni on ollut porno ja itsetyydyttäminen, enkä olisi yllättynyt jos miehesi olisi myös samalla tavalla addiktoitunut. Mielestäni sinun ei tule sallia pornoa miehesi elämässä. Joka tapauksessa, että miehesi voi päästä jotenkin eteenpäin elämässään, uskon, että sinun tulee ottaa omaa aikaa ja antaa miehellesi vähemmän huomiota, tai ei huomiota ollenkaan. Itselläni tie rehellisempään ja eheämpään elämään lähti siitä, kun puolisolleni selvisi, että olin valehdellut hänelle toistuvasti jo vuosia. Hän sanoi minulle, että etsi mahdollisimman nopeasti itsellesi uusi koti ja muuta pois. Tuosta päivästä on nyt noin 9 kk ja sen jälkeen olen ollut paremmalla tiellä, avoimempi, rehellinen ja oppinut ymmärtämään puolisoani paremmin. Olen myös päässyt eroon addiktiostani ja teen töitä itseni eteen niin hyvin kuin osaan. Parisuhteeseemme kuitenkin romahti tuona päivänä. Yhdessä asumme yhä ja yritämme selvittää asioita ja päästä tahoillamme eteenpäin elämässä ja itselläni on toivonkipinä siitä, että me joko selvitään vuosien työllä tästä parisuhteena tai sitten eroamme hyvinä ystävinä. Joka tapauksessa puolisoni on käynyt läpi niin tuskaisan kokemuksen rinnallani, että hänen puolestaan toivon, että hän ei olisi minua koskaan tavannutkaan.

Miehelläsi on selvästi jonkinlaisia toiminnallisia addiktioita, mitkä tyypillisesti liittyvät narsismiin, etenkin erityyppiset seksiaddiktiot. Hän käyttää niitä kaiketi mielentilojensa säätelyyn. Hän kenties hakee äärikokemuksia, että tuntisi jotain. En tiedä, onko miehelläsi pornoaddiktio, mutta voisin suositella sinua tutustumaan http://www.yourbrainonporn.com sivustoon, sillä sieltä löysin itse keinoja ja ymmärystä addiktiosta eroon pääsemisessä. Vaikka kyseessä ei olisikaan pornoaddiktio, vaan toinen toiminnallinen addiktio, mekanismit aivoissa ovat periaatteessa samat.

En usko miehesi tunnetasolla ymmärtävän kuinka loukkaavasti hän toimii ja siksi vähättelee toimintansa merkitystä. Narsismiin liittyy vaillinaisesti kehittynyt empatiakykyä joka vaikeuttaa sitä, että hän näkisi, kuinka äärimmäisesti hän loukkaa sinua. Uskon miehesi ajattelevan rakastavansa sinua, mutta hänen rakkautensa ei ole tervettä. Varmasti hän tarvisi terapiaa. Siinä tulee kuitenkin vastaan se haaste, että hänellä ei kaiketi ole sairaudentunnetta, hän ei koe terapiaa tarpeelliseksi.

En osaa sanoa, miten tuosta voi parisuhteessa selvitä, se vaatisi sen, että miehesi ottaa vastuuta ja alkaisi ymmärtämään sinua ja tekemään töitä itsensä eteen. Se on vaikeaa, sillä hän tuskin itse tunnistaa olevansa henkisesti sairas.

Itselläni suhteemme alkuvaiheessa valehteluni liittyi siihen, että antaisin mahdollisimman täydellisen kuvan itsestäni, että puolisoni hyväksyisi minut. Olin myös ennen parisuhdettamme valehdellut patologisesti jo lapsesta asti. Joskus uskoin itsekin omat valheeni. Pääsyy ehkä valehtelulle itsellä on ollut se, että on mennyt siitä, mistä aita on matalin, ilman, että tarvisi ihmisuhteissa kohdata vaikeita tilanteita, tai lähinnä vaikeita tunteita. Minulle on ollut mahdotonta kasvotusten loukata toista ihmistä, joten olen pimittänyt, salannut, valehdellut ja pettänyt selän takana.

Itse en voi tietää, kuinka meidän parisuhteen kanssa käy, joka tapauksessa olen kiitollinen siitä, että olen pääsemässä elämässä eteenpäin ja kun tiedostan haasteet, mitä narsistiset piirteet itsessäni aiheuttavat, muutun ja käyttäytymiseni muuttuu, enkä toimi enää tiedostamattomuudesta käsin ja loukkaa puolisoani tai ketään muutakaan ihmistä. Toisaalta, edelleenkin narsistisissa piirteissä on se ongelma, että kuinka paljon voin luottaa omiin tuntemuksiin.

Sinulle toivotan voimia, käynet aikamoista helvettiä läpi, mutta et ole yksin, moni muukin, lähinnä nainen, on rakastunut luuseriin, eikä ole voinut tietää miehensä olevan henkisesti ja tunnetasolla vajaa ja epäluotettava. Oma puolisoni on käynyt sellaisen helvetin läpi, että vaikka hän uskoakseni minua vielä rakastaakin, hän toivoisi, ettei olisi koskaan minua tavannutkaan. Pari vinkkiä oman elämänlaatusi parantumiseen jos sinulla on voimavaroja: Vaadi mieheltäsi enemmän vastuuta lapsista, että saat omaa aikaa. Keskity itseesi. Et voi oikein luottaa mihinkään mitä miehesi sanoo, eikä kannata odottaa häneltä mitään, mutta kannattaa vaatia. Jos miehesi sanoillaan tai teoillaan loukkaa sinua, se kertoo vain hänen omasta epävakaudestaan. Ensimmäinen vaihtoehto on, että jäätte paikoillenne tuohon tilanteeseen, mikä ei ilmeisesti kuitenkaan ole mahdollista, sillä sinä olet niin vahva ihminen, että et salli hänen käyttäytymisensä jatkuvan, mikä on loistojuttu. Toinen vaihtoehto on, että poistut samantien suhteesta, tämä lie mahdotonta, sillä teillä on lapsia ja välität miehestäsi kuitenkin. Kolmas vaihtoehto on kai, että jatkatte yhdessä, hän loukkaa sinua vielä monta kertaa niin, että jätät hänet tai ainakin luovutat. Tässä vaiheessa hän kenties voi herätä omiin ongelmiinsa ja alkaa hakemaan apua niihin. Joka tapauksessa se tulee viemään vuosia ja vuosia, mikäli haluat miehesi kanssa syvällisen, oikeaan rakkauteen ja luottamukseen perustuvan parisuhteen. Tästähän minäkään en vielä paljoa tiedä, mutta uskoakseni tulen vielä tietämään. Loppuun haluan korostaa, että oikeasti en tiedä miehestäsi mitään, enkä sinustakaan, jotenkin vain parisuhteenne kuulosti tutulta ja miehesi samankaltaiselta kuin itse olin vielä vuosi sitten. En myöskään ole psykiatri, eikä minulla ole diagnoosia narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, enkä sano, että miehelläsi on narsismi. Olen kirjallisuuden ja omien ongelmieni kautta kuitenkin tutustunut aiheeseen melko paljon, joten on selvää, että miehelläsi on paljon epäterveitä narsistisia piirteitä. Omien kokemusten tai tietämyksen mukaan keinot päästä narsistisesta käyttäytymisestä eroon, ovat addiktioista irtaantuminen, narsististen piirteiden tiedostaminen, kirjallisuuden kahlaaminen, tietoisen läsnäolon harjoittaminen ja pitkällinen ja intensiivinen terapia.

Älä syytä itseäsi mistään, sillä joskus parisuhteessa vika on vain toisessa ihmisessä. Yritä pitää huolta omista henkisistä voimavaroista.

t:Kimmou

Käyttäjä pikkuanni kirjoittanut 05.06.2012 klo 13:19

Hei kimmou ja kiitos viestistä!

Olipa varsin mielenkiintoista lukea kommentti mieheltä ja vieläpä sellaiselta, joka on vastaavanlaisessa tilanteessa, mutta siellä "toisella puolella".

Kirjoituksesi jäi mietityttämään kovasti. Monelta osin tunsin, että olet oikeilla jäljillä ja ymmärrät tilannettani hyvin, mutta täytyy sanoa, että joissakin kohdin sait piikkini nousemaan pystyyn. En esimerkiksi ikimaailmassa kuvailisi miestäni sanalla "luuseri" - sitä hän ei todellakaan ole, enkä antaisi kenellekään muullekaan (etenkään jollekin, joka ei häntä tunne) lupaa käyttää tuota nimitystä hänestä! Arvelit myös minun läpikäyvän "helvettiä". Noh, kyllä tässä ihan normaalia perheen arkea eletään, kaikesta huolimatta, eikä tämä helvetilliseltä tunnu. Minullehan tämä kaikki on ollut ainakin jollain tasolla selvillä oikeastaan aina, kun taas sinun vaimollesi totuus sinusta tuli esiin kerta rysäyksellä (korjaa, jos ymmärsin väärin!). Vaikka myönnän, että jokin minussa koko ajan varautuu siihen, että joku isompi pommi on vielä putoamassa. Tällä hetkellä meillä tätä asiaa puidaan aina ajoittain miehen kanssa kaksin ja sitten minä omalta osaltani terapiassa. Tilanne on nyt aika lailla normalisoitunut, mutta kovasti tässä minua moni pointti vielä vaivaa.

Kiitos tuosta linkistä. Kävin sitä tutkailemassa ja koin sen valitettavasti vähän hankalaselkoiseksi. En tiedä, onko mieheni pornoon addiktoitunut. Itse hän sanoo, ettei ole, mutta mistä sitä tietää. Sen tiedän, että masturboi päivittäin, ehkä useastikin.

Annoit minulle neuvoksi pitää huolta itsestäni, tehdä kivoja asioita ja olla antamatta miehelle huomiota. Juuri noita ensimmäisiä olen itse yrittänyt toteuttaakin - toisin sanoen, hankkia omaa elämää, olla itsekkämpi ja vaatia omaakin kivaa. Jäin kuitenkin miettimään, miksi tuo viimeinen, miehen huomiotta jättäminen? Osaat varmasti sieltä "toiselta puolelta" selventää minulle, miten arvelet tuon vaikuttavan mieheni käytökseen tai muuten olevan hyödyksi. Itse arvelen/pelkään, että tuo vain ajaisi miestä entistä enemmän sinne toisten naisten huomion piiriin. Kertoisitko siis, kuinka tuo sinulla/teillä toimi/i?

Kuulisin mielelläni sinusta vielä!

Käyttäjä pikkuanni kirjoittanut 05.06.2012 klo 13:42

Consuelo, kiitos jälleen sinullekin!

Pohdit tuota valehtelemisen kysymystä niin osuvasti. Epävarmuutta kai se usein pohjimmiltaan on ja sitä, että haluaa vaikuttaa paremmalta/menestyneemmältä/rikkaammalta/jännittävämmältä tms kuin oikeasti on. Joillekin se vain sitten jää tavaksi ja joillakin kenties aina ollutkin tapana - ehkäpä omilta vanhemmilta "peritty" toimintamalli.

Oman mieheni kohdalla olen alkanut pohtia mahdollisia syitä kunkin valheen kohdalla... Ja usein se on sitä, että hän ei halua myöntää tekemiään virheitä ja sitten niitä peitelläkseen jättää olennaisia asioita minulle kertomatta tai esim. valehtelee hoitaneensa jonkin asian, jotta vaikuttaisi siltä kuin hänellä olisi homma hanskassa. Ja kun jää kiinni valheesta, väittää sanoneensa jotain ihan muuta kuin mitä oikeasti aiemmin sanoi. Tai väittää minun ymmärtäneen asian väärin. Tai sitten suuttuu, kun en luota siihen että hän hoitaa homman. Usein saan kuulla "ota sinä sitten vastuu näistä asioista (esim. yhteydenpito pankkiin) kun tunnut osaavan paremmin!" tai "mene sinä sitten töihin, niin minä jään kotiin!"

Olen tullut siihen tulokseen että miehelläni on paljon narsistisia piirteitä, mutta ei hän narsisti ole. Hän puolustaisi minua ja lapsia (ja muutakin perhettään) vaikka kuolemaan asti. Hän on myös hyvin auttavainen ja loppujen lopuksi lempeäkin luonteeltaan. Pahuutta ja tahallista satuttamusen/loukkaamisen tahtoa hänestä ei löydy hakemallakaan. Kunpa hän vain uskaltaisi "tulla ulos kaapista", näyttää todellisen haavoittuvuutensa ja myöntää, että on Valehtelija.

Käyttäjä mimmi6 kirjoittanut 05.06.2012 klo 19:21

hei,
kaikki mitä pikkuanni kirjoitti kuulostaa hirveän tutulta,mutta minun miehelläni todettiin vaikea mielenterveys häiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö,eli hänelle se kaikki on ja on ollut omassa päässään todellisuutta.

voimia sinulle

Käyttäjä pikkuanni kirjoittanut 05.06.2012 klo 21:37

Hei mimmi6!

Kiitos viestistäsi. Tuollainen vaihtoehto ei minulle koskaan ole tullut mieleenkään - kuulostaa hurjalta! Toivottavasti sinua ei loukkaa, jos kyselen hiukan tarkemmin. Menikö teillä pitkään ennen kuin miehesi sai diagnoosin? Millainen hän oli? Toisin sanoen, mitkä oireet saivat sinut/teidät huolestumaan? Osaatko tarkentaa, mitkä piirteet tai muut mainitsemani asiat tuntuivat sinusta erityisen tutuilta? Kuinka miehesi ja parisuhteenne voi nyt?

On varmasti raskasta elää tuollaisen diagnoosin saaneen kanssa. Toivon sinulle paljon voimia!

Käyttäjä mimmi6 kirjoittanut 06.06.2012 klo 18:14

hei
kyselit mieheni sairaudesta,toki voin selventää.Diagnoosin saamiseen meni varmaan 15 vuotta.jälkeenpäin ajatellen minun tietenkin olisi pitänyt huomata asia,mutta kaikki tuntui silloin olevan sekavaa ,en itsekkään enää tiennyt mikä on totta ja mikä silloin tuntui että on valhetta olikin sairautta,koska mieheni uskoi itse juttuihinsa.onneksi hän pääsi hyvän psykiatrin puheille joka 20 minuutin keskustelun jälkeen sanoi että hänellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Vauhti vaiheessa hän tekasi velkaa,kuvitteli omistavansa kelomökkejä ja keksi kaikenlaisia juttuja ja lensi kuin päätön kana,eikä häntä pidättänyt mikään.oli kaikenlaista salailua ,addiktioita ,yliseksuaalisuutta jopa vieraita naisia

Psykiatrille hänet onneksi ohjattiin kuntoutuslaitoksesta,keskivaikean masennuksen takia.Nyt lääkitys on kohdallaan ja ei ole kuin pieniä vauhtijaksoja ja valheiden verkossa ei enää olla. Mutta häntä on vahdittava 24/7,psykiatrin lausunnon mukaan.Hän tulikin juuri kotiin pitänee lopettaa ,jos haluat vielä kysellä niin kerron lisää

voimia sinulle

Käyttäjä pikkuanni kirjoittanut 07.06.2012 klo 08:45

Kiitos mimmi6 vastauksesta!

Voin vain kuvitella, millaista vuoristorataa teillä mentiin se 15 vuotta! Varmasti oli helpotus, kun diagnoosi ja apu löytyi?

Lueskelin netistä tuosta sairaudesta, enkä kyllä voi sanoa tunnistavani omaa miestäni noista kuvauksista. Hänellä ei ole selkeitä vauhti- ja masennusjaksoja, en ainakaan osaa niitä hahmottaa. Pääosin hän on suorastaan yltiöpositiivinen ja jos vaikka jonakin päivänä vähän masentaakin, hän nousee siitä samantien.

Itseäni tällä hetkellä huolestuttaa ja valvottaa tämä tilanne. Mies on jättänyt monta tärkeää asiaa hoitamatta ja minä olen pitkään yrittänyt hänen puolestaan niitä jälkiä korjata ja peitelläkin, vaikka omatunto huutaa tekemään jotain ihan muuta. Tajuan yhtäkkiä, että en elä lainkaan niinkuin omalle luonnolleni ja moraalilleni olisi sopivaa.

Huutelen tässä samalla nimimerkkiä Kimmou; mahdoitko huomata sinulle osoittamani vastauksen jokunen päivä sitten? Kuulisin mielelläni lisää sinusta ja teidän tilanteesta!

Käyttäjä mimmi6 kirjoittanut 07.06.2012 klo 17:20

hei pikkuanni
minun mieheni mielialahäiriö on sellaista nopeasti vaihtuvaa,hänellä ei ole pitkiä masennusjaksoja eikä maniajaksoja ,vaan hänen elämänsä on yhtä vuoristorataa päivittäin .samana päivänä saattaa olla maailman herra ja sittenpä sitä seuraakin masennus kunnes taas ollaan niin iloisia eikä olla köyhiä eikä kippeitä.Minun tietenkin nyt helpompaa kun tiedän että on kysymys sairaudesta,ja omaishoitajana minulla on "valta" panna mies kuriin ja jos se ei onnistu niin sairaalaan.

toivotaan että aika tekee tehtävänsä ,ja hän muuttuu edes iän mukana.
Viisainta varmaan ois jos ei menis mukaan siihen,vaan ilmoittais kylmän rauhallisesti ,että eläpä siinä hölötä taas.eläkä sekoita minua omiin höpötyksiis.
omaa itseään pitäis osata suojella

tämä oli tämmösen vanhemman naisen neuvo

Käyttäjä Kimmou kirjoittanut 11.06.2012 klo 00:31

pikkuanni kirjoitti 5.6.2012 13:19

Hei kimmou ja kiitos viestistä!

Olipa varsin mielenkiintoista lukea kommentti mieheltä ja vieläpä sellaiselta, joka on vastaavanlaisessa tilanteessa, mutta siellä "toisella puolella".

Kirjoituksesi jäi mietityttämään kovasti. Monelta osin tunsin, että olet oikeilla jäljillä ja ymmärrät tilannettani hyvin, mutta täytyy sanoa, että joissakin kohdin sait piikkini nousemaan pystyyn. En esimerkiksi ikimaailmassa kuvailisi miestäni sanalla "luuseri" - sitä hän ei todellakaan ole, enkä antaisi kenellekään muullekaan (etenkään jollekin, joka ei häntä tunne) lupaa käyttää tuota nimitystä hänestä! Arvelit myös minun läpikäyvän "helvettiä". Noh, kyllä tässä ihan normaalia perheen arkea eletään, kaikesta huolimatta, eikä tämä helvetilliseltä tunnu. Minullehan tämä kaikki on ollut ainakin jollain tasolla selvillä oikeastaan aina, kun taas sinun vaimollesi totuus sinusta tuli esiin kerta rysäyksellä (korjaa, jos ymmärsin väärin!). Vaikka myönnän, että jokin minussa koko ajan varautuu siihen, että joku isompi pommi on vielä putoamassa. Tällä hetkellä meillä tätä asiaa puidaan aina ajoittain miehen kanssa kaksin ja sitten minä omalta osaltani terapiassa. Tilanne on nyt aika lailla normalisoitunut, mutta kovasti tässä minua moni pointti vielä vaivaa.

Kiitos tuosta linkistä. Kävin sitä tutkailemassa ja koin sen valitettavasti vähän hankalaselkoiseksi. En tiedä, onko mieheni pornoon addiktoitunut. Itse hän sanoo, ettei ole, mutta mistä sitä tietää. Sen tiedän, että masturboi päivittäin, ehkä useastikin.

Annoit minulle neuvoksi pitää huolta itsestäni, tehdä kivoja asioita ja olla antamatta miehelle huomiota. Juuri noita ensimmäisiä olen itse yrittänyt toteuttaakin - toisin sanoen, hankkia omaa elämää, olla itsekkämpi ja vaatia omaakin kivaa. Jäin kuitenkin miettimään, miksi tuo viimeinen, miehen huomiotta jättäminen? Osaat varmasti sieltä "toiselta puolelta" selventää minulle, miten arvelet tuon vaikuttavan mieheni käytökseen tai muuten olevan hyödyksi. Itse arvelen/pelkään, että tuo vain ajaisi miestä entistä enemmän sinne toisten naisten huomion piiriin. Kertoisitko siis, kuinka tuo sinulla/teillä toimi/i?

Kuulisin mielelläni sinusta vielä!

Hei Pikkuanni,

Oli tarpeetonta kuvata miestäsi luuseriksi, tuntematta miestäsi. Kuvasin luuseri sanalla miestyyppiä, jolla ei ole suoraselkäisyyttä olla rehelllinen lähimmilleen, sillä valehtelminen tai puhumattomuus aiheuttaa varmaan pahinta hallaa ja kipua rakkaissa. Luuseri sanan käyttö kuvasti myös omaa tunnetilaani sillä kirjoitushetkellä. Olen pahoiilani loukkauksesta. Luuserius riippuu siitä miten asiaa tarkastelee. Voin kuvata itseni lapsistaan ja puolisostaan huolehtivaksi lempeäksi perheen mieheksi, jolla on korkea koulutus ja hyvä työpaikka, mieheksi, joka on fyysisesti terve ja ulospäin ryhdikäs ja mieheksi joka hyppäisi luodin eteen vaimon ja lasten puolesta. Toisaalta voisin kuvata itseäni keskenkasvuiseksi entiseksi pornorunkkariksi, joka on ollut itsekäs, on kyvytön avaamaan omia tunteita tai ajatuksia, on ollut taipuvainen patologiseen valehteluun, asioiden suurenteluun tai mitätöintiin, sekä syyllistänyt rakastaan omasta ahdistuksesta. Vastuuton ja raukkamainen.

Työaamu huomenna, pitää mennä nukkumaan, kerron ajatuksistani pian lisää.

Öitä,

T:Kimmou