Ahdistunut ja masentunut puoliso - ajottainen helvetti kotona
Hei,
Olen vajaa kolmekymppinen mies pk-seudulta ja asun yhdessä avopuolisoni kanssa. Tyttöystäväni on ollut enemmän tai vähemmän koko 2,5 vuotisen suhteemme ajan masentunut, eikä hänen olo tunnu paranevan millään. Masennuksen taustalla ovat hänen avioeronsa (rakastuimme toisiimme pian hänen mentyä ns. ”väärin perustein” naimisiin) sekä hänen isänsä toissavuotinen kuolema. Avioero on ollut hänelle kova paikka erityisesti siksi, että se on tuntunut vaikuttavan suuresti hänen kaveri- sekä perhesuhteisiinsa.
Minun ja hänen välit ovat välillä upeat ja fantastiset ja välillä aivan toisessa päässä sitä skaalaa. Olemme molemmat työssä käyviä ihmisiä ja arkemme täyttyy ihanista ja hauskoista hetkistä yhdessä, harrastuksista ja kavereidemme sekä perheidemme parissa vietetystä ajasta. Päällisin puolin olen onnellinen ja niin on myös hän, sillä jaame paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja rakastamme toisiamme. Kuten kaikilla kolikoilla myös tällä on kuitenkin kääntöpuolensa.
Tyttöystäväni ahdistuksen ja masennuksen vuoksi elämämme on jatkuvaa vuoristorataa. Yhtä hyvää viikkoa tai päivää saattaa seurata yhtäkkiä rankka masennusjakso, joiden kesto vaihtelee yleensä muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Noihin jaksoihin liittyy yleisen masennuksen ja alakulon lisäksi itsetuhoisuutta sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa minua kohtaan. Tyttöystäväni kokee minut syylliseksi hänen pahaan oloonsa ja syyttää minua elämänsä pilaamisesta, kun pilasin hänen avioliittonsa tulemalla hänen elämään.
Kun avopuolisoni olo on huonoimmillaan, on hän todella vihainen ja kohdistaa sen täysin minuun ja pääasiassa minun rankaisemiseen. Pieninkin asia voi saada hänet tolaltaan ja hän kokee ainoaksi ulospääsyksi tuosta tilanteesta yleensä minun käskyttämisen ja rankaisemisen henkisellä ja fyysisellä väkivallalla. Esimerkiksi kun tein alkuviikosta meille ruokaa, jonka koostumus ei täysin miellyttänyt häntä hän hermostui. Hän alkoikin huutaa minulle suoraa kurkkua kuinka pilaan ruoan aina ja jokaisella kerralla, enkä koskaan osaa tehdä mitään oikein. Sitä seurasi lisää huutamista ja riita päättyi siihen että hän huitoi minun käsivarren verille haarukalla ja tyhjensi vaatekaappini lattialle.
Ylläoleva oli pieni esimerkki riidoista, joita arjessamme aina silloin tällöin on. Kirjoitin jo sen jatkoksi aikamoisen tarinan, mutta päätin lukijoiden hermojen säästämiseksi tiivistää samat asiat nyt mahd. hyvin ranskalaisiin viivoihin:
– Ym. asian lisäksi mikä tahansa saa hänet suuttumaan. esim kaupan kassalle jätetty sateenvarjo, väärään paikkaan kotona laskettu vaate tai leivän murut pöydällä. Tuttuja ja jokapäiväisiä asioita monessa parisuhteessa, mutta meillä ne ovat asioita, jotka sytyttävät maailmansodan ja aiheuttaa omalta osaltani suunnatonta pelkoa ja ahdistusta.
– Kun puolisoni suuttuu, saan osakseni potkuja, nyrkiniskuja, viiltelyä ja omaisuuteni tuhoamista
– Puolisoni ei kykene useinkaan keskustelemaan tunteistaan, vaan ilmaisee itseään raivoamalla, huutamalla ja tuhoamalla tavaroita
– Hän on usein omistushaluinen, dominoiva ja määräilevä
– Anteeksi pyytäminen on hänelle todella vaikeaa ja hän syyttää minua aina kaikesta sekä omista virheistään
– Tuntuu ettei hänellä ole kykyä empatiaan
– Hän vaikuttaa tarvitsevansa huomiota jatkuvasti ja vaatii suorastaan huomion keskipisteenä olemista
Kaikella tuolla on myös kääntöpuolensa ja hän on edelleen ajoittain se ihana nainen, johon rakastuin ja rakastan. Silloin hän osaa ottaa toisetkin huomioon, on hellä, kiltti ja rakastava. Rakkaus hänen osaltaan ei kuitenkaan tunnu olevan varauksestonta eikä teot pyyteettömiä. Hän odottaa yleensä aina vastapalvelusta hänen tekemilleen hyville teoille. Tämä tilanne onkin jatkunut niin kauan, että se on saanut minut ahdistumaan:
– Itseluottamnukseni on murskana, en uskalla lähestyä vieraita ihmisiä enkä juurikaan arvosta enää itseäni
– Keskittymiskykyni on ajoittain olematonta ja se vaikeuttaa työntekoanikin
– Positiivisuuteni ja elämäniloni on ajoittain kadoksissa, samoin kuin mielenkiintoni useita harrastuksiani kohtaan
– Koen ahdistusta ja pelkoa hänen väkivaltaisuudestaan ja aggressiivisuudestaan
– Perhe- ja kaverisuhteeni ovat kärsineet vaikean tilanteemme takia ja jätänkin usein erilaisia tapaamisia väliin ahdistuksen vuoksi
– Luottamuspula välillämme on johtanut siihen että en saa yleensä tavata kavereitani tai perhettäni yksin enkä tehdä minkäänlaisia vapaa-ajan suunnitelmia, joissa hän ei ole mukana (esim. tavata kavereita, mennä leffaan, kaljalle, tai vastaavaa.)
Olen vihdoin löytämässä puolisolleni terapeutin pitkän etsinnän ja suostuttelun jälkeen. hän yllätti minut noin viikko sitten käskemällä minua etsimään hänelle terapeutin ja syyttämällä minua siitä etten ollut hoitanut asiaa jo pari vuotta sitten. Tosiasiassa olen hänelle terapeutin jo kaksi kertaa varannut ja myös perunut, kun hänen mielensä on muuttunut asian suhteen.
Tunnelin päässä näkyy siis hieman valoa ja uskon että ajan kanssa voimme päästä nykyisen tilanteen yli. Rakastan tyttöystävääni yli kaiken, enkä edes harkitse eron mahdollisuutta. Uskon meidän kuuluvan yhten ja siksi teenkin parhaani että hänen masennus saataisiin paranemaan. Tilanne vaikuttaa ajoittain kuitenkin kestämättömältä enkä jaksa aina häntä auttaa parhaani mukaan. Se johtaakin osaltani lisämasennukseen ja ahdistukseen. Kysynkin usein itseltäni, olenko tosiaan vain itsekäs p*ska kuten hän sanoo ja olenko todella huono ihminen, kun en osaa häntä auttaa? Onko kaikki vika tosiaan minussa?
Luettuani vastaavista tilanteista verkosta, olen huomannut että en ole yksin. Vastaavia tilanteita on monissa pariskunnissa ja käsittääkseni tyttöystävässäni on hieman narsistisia piirteitä. Se yhdistettynä masennukseen ja ahdistukseen on äärimmäisen hankala tilanne, jonka kanssa eläminen tuntuu vaativan välillä ihmeitä.
Onko tällä palstalla ihmisiä vastaavanlaisessa tilanteessa? Olisiko kellään tarjota neuvoja ja rohkaisevia sanoja, joilla jaksaisi paremmin kun puolison olo on kotona pahimmillaan ja pannut ja kattilat lentelevät?
Minäkin olen "entisessä elämässäni" syyttänyt (ex-)puolisoani sellaisista asioista, joista minun olisi pitänyt "katsoa itseäni peiliin". Osoitin häntä kohtaan kyllä rakkautta ja arvostustakin -- siksi huono käyttäytymiseni oli miehestäni varmasti hyvin ristiriitaista. Minähän myös raivosin ja häpeäkseni puhuin liian pahasti -- käsiksi en sentään käynyt enkä omaisuutta hajottanut. Puolisosi kuulostaa ylittäneen minun huonon käytökseni.
Jollain tasolla tiesin, että en saa käyttäytyä niin. Opettelin pyytämään anteeksi ilman että sitä minulta vaadittiin. Tiedostin oman käytökseni kamaluuden ja mitä se tekee/voi tehdä toiselle. Silti muuttuminen oli hyvin vaikeaa ja vaati minulta paljon työtä. Mutta minä halusin muuttua -- ja muutuinkin, vähitellen, mutta lopullisesti vasta eromme jälkeen (eroon oli monia muitakin syitä, ja olemme edelleen väleissä, mutta ei siitä sen enempää).
Sinun puolisosi ei sitä tunnu pienessäkään määrin haluavan tiedostaa käyttäytymistään ja sen sinulle aiheuttamaa aiheellista mielipahaa pienessäkään määrin. Sen vuoksi hänen muuttumisensa vaikuttaa minusta äärimmäisen epätodennäköiseltä -- vaikka sitä kuinka toivoisit ja omalta taholtasi yrittäisit.
En siis usko että olisin muuttunut ellen olisi sitä aidosti itse halunnut. Puolisosi ei kertomasi perusteella vaikuta ihmiseltä, joka yhtäkkiä muuttaisi tapojaan. Hän on voinut pompotella sinua ennenkin mielin määrin -- enkä yhtään väheksy sinun yrityksiäsi puuttua tilanteeseen. Jotkut ihmiset vaan omat niin mahdottoman jääräpäisiä syystä tai toisesta, että he eivät muuta vaihtoehtoa hyväksy eivätkä kuuntele toista.
Minäkään en voi muuta kirjoittaa kuin että minusta sinä olet tehnyt suhteenne eteen töitä jo aivan tarpeeksi. Sinulla on täysi oikeus ja lupa ja syy erota. Älä enää anna hänelle (turhia) mahdollisuuksia. Puolisosi ei ota vastuuta itsestään ja käytöksestään. Hän tekee hallaa sinulle jatkaessanne suhdetta -- itseasiassa teette molemmat hallaa toisillenne.
Vaikka omaisuuden jakaminen ja siitä aiheutuva riitely on vaikeaa, tee se silti. Ja pidä kiinni oikeuksistasi.
Toivoisin että uskallat tehdä rohkean päätöksen ja lähdet suhteesta. Ennen kuin tapahtuu jotain vielä kamalampaa kuin omaisuutesi tuhoamista -- tai onhan jo tapahtunut: sinun oikeuksiasi, koskemattomuuttasi ja itsetuntoasi on loukattu todella kamalalla tavalla. Sinä olet arvokas ja hyvä ihminen, ansaitset paljon parempaa. Ansaitset onnellisuuden -- paljon helpommalla kuin voisit sitä nykyisen puolisosi kanssa saavuttaa.
Tuli kirjoitettua jyrkkiä sanoja, mutta minusta tuntui että myös sinä tarvitset ravistelua ja havahtumista todellisuuteen -- ei vain puolisosi. Mutta minun on helppo sanoa -- kamppailenhan itsekin omien ongelmieni kanssa ja tiedän ettei oman elämänsä haltuun ottaminen ole helppoa -- itse toki teet päätöksesi.
Hellurei pitkästä aikaa!
Voiskohan tuota otsikon hymiötä vaihtaa aavituksen verran positiivisempaan? Viime kirjoituksestani on kulunut jonkin aikaa ja tässä välissä on tapahtunut yhtä sun toista.
Oma tilanteeni on kokonaisuudessaaan huomattavasti parantunut. Eukko ei enää huuda ja riehu kuin ennen ja jotenkin hänessä on ollut pientä katuvaisuuden ja pehmenemisen merkkejä. Kaoottisia riitojakaan ei ole ollut, joten mies ja koti ovat pysyneet fyysisesti ehjinä ja muutenkin elämä näyttää vähän paremmalta näin kevään tulleen. Mahtava juttu!
Kiitos siitä teille lukijat ja kommentoijat. Yksi homma tässä kuitenkin edelleen jarruttaa tätä eteenpäin menoa. Minä en nimittäin meinaa päästä yli noista riidoista, peloista, lyömisestä, huutamisesta ja kaikesta henkisestä väkivallasta.
Oon ollut mielestäni ennen mestari siinä etten murehdi menneitä. Oon aina saanu asiat käsiteltyä nopeasti siihen tilanteeseen etten enää kärsi niistä ja murehdi niitä. Nyt kun tulee pieniäkin vastoinkäymisiä, tuntuu että en jaksa selvitellä niitä, en pysty riitelemään ja vaivun synkkyyteen vaikkei siihen suurta syytä olisikaan.
Lisäksi olen huomannut olevani säikky joissian tilanteissa. esim. kun kuulen kovan äänen, tiukoissa sosiaalisissa tilanteissa vetäydyn kuoreeni ja duunitkin tuntuu välillä kaatuvan niskaan. Toisina päivinä tuntuu taas että normaalisti mielenkiintoiset asiat ei vain kiinnosta ja olo on alakuloinen ja ahdistunut.
En tiedä mistä tuo ahdistus tulee, ehkä noiden kaikkien pienten asioiden summasta, mutta toisina päivinä olen taas todella onnellinen, suunnittelen talon ostoa, lasten tekoa ja ties mitä. Fiilis menee vuoristorataa jatkuvalla syötöllä ja mitään tolkkua ei meinaa tulla siihen että mitä tässä tuntee vai tunteeko mitään.
Onko tämä jotain post-traumaattista stressiä vai mitä? Kotona on olot rauhoittunut, mutta totta kai välillä kuohuu. Me ollaan kuitenkin opittu nyt välttämään ne pahimmat riidat ja mä oon oppinut asettamaan rajat, jotka tunnistan ja jotka osaan kommunikoida puolisolleni niin että hän ymmärtää ne. Kaiken pitäisi olla siis suurimmaksi osaksi hyvin. Vain nuo menneet tuntuu jättäneen jälkensä. Pitääkö sitä vain odottaa että ne häipyy mielestä, jotta pääsee taas nauttimaan elämästä täysillä?
Hei,
olet kohta ihmisraunio jos jatkaat näin. Naisesi tuhoaa sinun itsekunnioituksen, ihmisarvon ja hermot. Hän nujertaa sinut, sinun elämänilon, huumorin ja koko sun mukavan persoonan. Tämä on raakaa vallankäyttöä. Oikeasti. Ja tuntuu että tässä alkaa olla kehittymässä ns. Tukholman syndrooma eli uhri kiintyy ja takertuu piinajansa - sinähän tässä yrität häntä ymmärtää ja selittää hänen tekemisiään.
Kirjoitit että "Lisäksi olen huomannut olevani säikky joissian tilanteissa. esim. kun kuulen kovan äänen, tiukoissa sosiaalisissa tilanteissa vetäydyn kuoreeni ja duunitkin tuntuu välillä kaatuvan niskaan. " Näin se menee, kohta pelkäät jo oman itsesi varjoa. Koita hyvä mies nyt päästä irti tosta hirviöstä - te ette ole naimisissa eikä lapsiakaan ole, onneksi. Sinulla on elämä edessä. Jos jatkaat tällä tavalla, tuhoat itsesi. Ja ajattele millaisessa kodissa lapsesi joutuu elämään, mikäli meinaat perustaa avovaimosi kanssa perheen. Sitten tuhotaan vielä lastenkin elämät.
Kannattaako moinen? Jos et ole ihan masokisti, veikkaisin että ei kannata.
Ystävällisesti,
Consuelo
Hei
Terapiasta vois olla apua , ammattilaiset kuuntelee ja antavat hyviä neuvoja . Kokeile jos et ole vielä käynyt , itelle sain apua . Positiivista ajattelua ja vitamiineja .
tv. Timppa2
Halusin oikein rekisteröityä että pääsisin kommentoimaan sun viestiketjuasi Tolloko 😳
Joo.. tuntuu niin tutulta... oma puoleni on että olen lähinnä ollut kuin sun tyttöystäväsi. Onneksi aika tekee tehtävänsä. Pahinta oli parikymppisenä. Onneksi sama hyvä mies on jaksanut katsella mua vielä tähän päivään asti, vaikka välissä onkin ollut hengähdystaukoja. Emmekä hänen onnekseen asu yhdessä. EIKÄ meillä ole lapsia, sen olen tajunnut jo aikoja sitten, että minulla ei ole hermoja olla äiti, eikä kukaan lapsi ansaitsisi mua äidikseen! (en aio jatkaa lapsuuden traumojen ketjua..).
Tunnen kovasti empatiaa sua kohtaan, olet niitä hyviä miehiä, ihan kuin mun miesystäväni, ja sydäntä raastaa että sua on kohdeltu noin, ihan niinkuin minäkin olen kohdellut omaa miestäni.
Ketjun otsikon "Ahdistunut ja masentunut puoliso" voisi nyt kertoakin sinusta! En yhtään ihmettele että koet nyt noita ahdistuksen tunteita etkä voi unohtaa riitoja.. Se ON posttraumaattista stressiä! Hirveät adrenaliinit hyökyy, väkivaltaa, ennalta-arvaamattomuutta... kaikkea tätä ollut teillä.
En voi tietää kaikkea suhteestasi tietenkään, mutta koko ketjun olen lukenut. Mieti miten olet muuttunut ennen ja jälkeen suhteen. Mitä on jäänyt plus- ja mitä miinuspuolelle? Oletko onnellinen siitä mihin suuntaan olet kehittynyt ihmisenä?
Olet ollut puolisosi pahan olon kaatopaikka, ja nyt sinut on myrkytetty. Puolisosi sen sijaan on nyt paremmassa hapessa kun on saanut hakata sinua kuin nyrkkeilysäkkiä ja purkaa oloaan. Pystytkö ihan todella olemaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut?
Järki voi sanoa toista, mutta keho kertoo totuuden. Nuo mainitsemasi reaktiot on kehon tapa kertoa että apua tarvitaan - sinulle itsellesi.
Oletko ajatellut että sinun pitäisi saada keskusteluapua joltain ulkopuoliselta?😐
Saisit purkaa oloasi ja saisit neutraalia palautetta ulkopuoliselta. Jotain sinun täytyisi tehdä nyt omaksi hyväksesi, kun olet antanut jo niin paljon itsestäsi. 🙂🌻