Ahdistunut ja masentunut puoliso – ajottainen helvetti kotona

Ahdistunut ja masentunut puoliso - ajottainen helvetti kotona

Käyttäjä Tolloko aloittanut aikaan 15.09.2011 klo 09:05 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Tolloko kirjoittanut 15.09.2011 klo 09:05

Hei,

Olen vajaa kolmekymppinen mies pk-seudulta ja asun yhdessä avopuolisoni kanssa. Tyttöystäväni on ollut enemmän tai vähemmän koko 2,5 vuotisen suhteemme ajan masentunut, eikä hänen olo tunnu paranevan millään. Masennuksen taustalla ovat hänen avioeronsa (rakastuimme toisiimme pian hänen mentyä ns. ”väärin perustein” naimisiin) sekä hänen isänsä toissavuotinen kuolema. Avioero on ollut hänelle kova paikka erityisesti siksi, että se on tuntunut vaikuttavan suuresti hänen kaveri- sekä perhesuhteisiinsa.

Minun ja hänen välit ovat välillä upeat ja fantastiset ja välillä aivan toisessa päässä sitä skaalaa. Olemme molemmat työssä käyviä ihmisiä ja arkemme täyttyy ihanista ja hauskoista hetkistä yhdessä, harrastuksista ja kavereidemme sekä perheidemme parissa vietetystä ajasta. Päällisin puolin olen onnellinen ja niin on myös hän, sillä jaame paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja rakastamme toisiamme. Kuten kaikilla kolikoilla myös tällä on kuitenkin kääntöpuolensa.

Tyttöystäväni ahdistuksen ja masennuksen vuoksi elämämme on jatkuvaa vuoristorataa. Yhtä hyvää viikkoa tai päivää saattaa seurata yhtäkkiä rankka masennusjakso, joiden kesto vaihtelee yleensä muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Noihin jaksoihin liittyy yleisen masennuksen ja alakulon lisäksi itsetuhoisuutta sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa minua kohtaan. Tyttöystäväni kokee minut syylliseksi hänen pahaan oloonsa ja syyttää minua elämänsä pilaamisesta, kun pilasin hänen avioliittonsa tulemalla hänen elämään.

Kun avopuolisoni olo on huonoimmillaan, on hän todella vihainen ja kohdistaa sen täysin minuun ja pääasiassa minun rankaisemiseen. Pieninkin asia voi saada hänet tolaltaan ja hän kokee ainoaksi ulospääsyksi tuosta tilanteesta yleensä minun käskyttämisen ja rankaisemisen henkisellä ja fyysisellä väkivallalla. Esimerkiksi kun tein alkuviikosta meille ruokaa, jonka koostumus ei täysin miellyttänyt häntä hän hermostui. Hän alkoikin huutaa minulle suoraa kurkkua kuinka pilaan ruoan aina ja jokaisella kerralla, enkä koskaan osaa tehdä mitään oikein. Sitä seurasi lisää huutamista ja riita päättyi siihen että hän huitoi minun käsivarren verille haarukalla ja tyhjensi vaatekaappini lattialle.

Ylläoleva oli pieni esimerkki riidoista, joita arjessamme aina silloin tällöin on. Kirjoitin jo sen jatkoksi aikamoisen tarinan, mutta päätin lukijoiden hermojen säästämiseksi tiivistää samat asiat nyt mahd. hyvin ranskalaisiin viivoihin:

– Ym. asian lisäksi mikä tahansa saa hänet suuttumaan. esim kaupan kassalle jätetty sateenvarjo, väärään paikkaan kotona laskettu vaate tai leivän murut pöydällä. Tuttuja ja jokapäiväisiä asioita monessa parisuhteessa, mutta meillä ne ovat asioita, jotka sytyttävät maailmansodan ja aiheuttaa omalta osaltani suunnatonta pelkoa ja ahdistusta.
– Kun puolisoni suuttuu, saan osakseni potkuja, nyrkiniskuja, viiltelyä ja omaisuuteni tuhoamista
– Puolisoni ei kykene useinkaan keskustelemaan tunteistaan, vaan ilmaisee itseään raivoamalla, huutamalla ja tuhoamalla tavaroita
– Hän on usein omistushaluinen, dominoiva ja määräilevä
– Anteeksi pyytäminen on hänelle todella vaikeaa ja hän syyttää minua aina kaikesta sekä omista virheistään
– Tuntuu ettei hänellä ole kykyä empatiaan
– Hän vaikuttaa tarvitsevansa huomiota jatkuvasti ja vaatii suorastaan huomion keskipisteenä olemista

Kaikella tuolla on myös kääntöpuolensa ja hän on edelleen ajoittain se ihana nainen, johon rakastuin ja rakastan. Silloin hän osaa ottaa toisetkin huomioon, on hellä, kiltti ja rakastava. Rakkaus hänen osaltaan ei kuitenkaan tunnu olevan varauksestonta eikä teot pyyteettömiä. Hän odottaa yleensä aina vastapalvelusta hänen tekemilleen hyville teoille. Tämä tilanne onkin jatkunut niin kauan, että se on saanut minut ahdistumaan:

– Itseluottamnukseni on murskana, en uskalla lähestyä vieraita ihmisiä enkä juurikaan arvosta enää itseäni
– Keskittymiskykyni on ajoittain olematonta ja se vaikeuttaa työntekoanikin
– Positiivisuuteni ja elämäniloni on ajoittain kadoksissa, samoin kuin mielenkiintoni useita harrastuksiani kohtaan
– Koen ahdistusta ja pelkoa hänen väkivaltaisuudestaan ja aggressiivisuudestaan
– Perhe- ja kaverisuhteeni ovat kärsineet vaikean tilanteemme takia ja jätänkin usein erilaisia tapaamisia väliin ahdistuksen vuoksi
– Luottamuspula välillämme on johtanut siihen että en saa yleensä tavata kavereitani tai perhettäni yksin enkä tehdä minkäänlaisia vapaa-ajan suunnitelmia, joissa hän ei ole mukana (esim. tavata kavereita, mennä leffaan, kaljalle, tai vastaavaa.)

Olen vihdoin löytämässä puolisolleni terapeutin pitkän etsinnän ja suostuttelun jälkeen. hän yllätti minut noin viikko sitten käskemällä minua etsimään hänelle terapeutin ja syyttämällä minua siitä etten ollut hoitanut asiaa jo pari vuotta sitten. Tosiasiassa olen hänelle terapeutin jo kaksi kertaa varannut ja myös perunut, kun hänen mielensä on muuttunut asian suhteen.

Tunnelin päässä näkyy siis hieman valoa ja uskon että ajan kanssa voimme päästä nykyisen tilanteen yli. Rakastan tyttöystävääni yli kaiken, enkä edes harkitse eron mahdollisuutta. Uskon meidän kuuluvan yhten ja siksi teenkin parhaani että hänen masennus saataisiin paranemaan. Tilanne vaikuttaa ajoittain kuitenkin kestämättömältä enkä jaksa aina häntä auttaa parhaani mukaan. Se johtaakin osaltani lisämasennukseen ja ahdistukseen. Kysynkin usein itseltäni, olenko tosiaan vain itsekäs p*ska kuten hän sanoo ja olenko todella huono ihminen, kun en osaa häntä auttaa? Onko kaikki vika tosiaan minussa?

Luettuani vastaavista tilanteista verkosta, olen huomannut että en ole yksin. Vastaavia tilanteita on monissa pariskunnissa ja käsittääkseni tyttöystävässäni on hieman narsistisia piirteitä. Se yhdistettynä masennukseen ja ahdistukseen on äärimmäisen hankala tilanne, jonka kanssa eläminen tuntuu vaativan välillä ihmeitä.

Onko tällä palstalla ihmisiä vastaavanlaisessa tilanteessa? Olisiko kellään tarjota neuvoja ja rohkaisevia sanoja, joilla jaksaisi paremmin kun puolison olo on kotona pahimmillaan ja pannut ja kattilat lentelevät?

Käyttäjä volvomies kirjoittanut 15.09.2011 klo 10:56

Heippa
Niin kyllä nyt vähän elämän muuttua ei muuten tule mitään.
suosittelen kyllä ammattiapua esim pariterapijaa jne
Kotona ei pidä pelätä väkivaltaa eikä ahdistusta jne
Asiat täytys kyllä pystyä keskustelemaan rakentavasti ei riitelemällä.
Sano puolisollesi että nyt täytyy tyylin muuttua ja käykää ammatti auttajan luona.
Kaunista syksyä sinulle

Käyttäjä Jasse kirjoittanut 15.09.2011 klo 11:11

Hei,

Suhteenne on varsin nuori ja paljon on jo ehtinyt tapahtua - ja varsinkin sinulle.
Suhde vaikuttaa kertomasi perusteella sinulle tuhoisalta.

Sinä et voi kantaa vastuuta aikuisen ihmisen elämästä. Sinä et ole vastuussa hänen terpauttihankinnoistaan. Sinä et voi häntä parantaa. Itsesi kyllä.

Mikäli avopuolisosi ei suostu hoitoon, keksii taas jonkin syyn perua terapeuttiaika, tai ei vain mene, tai valehtelee käyneensä - on sinun tajuttava, ettei hän halua parantua eikä ymmärrä oman käytöksensa sairautta.

Vaikutelmani on, että olet pelinappula manipuloivan ihmisen pelilaudalla ja nyt on vuorossa terapeutti-siirto. Toivottavasti olen tässä väärässä ja avopuolisollasi on todellinen taju käytöksensä ongelmallisuudesta ja halu parantua.

Tunnutte nyt elävän vain hänen ehdoillaan - muista, että et vo haudata itseäsi ja elämääsi hänen tarpeidensa vuoksi.

On kuitenkin äärimmäisen hienoa, että pyrit häntä tukemaan ja ymmärtämään - tekstistäsi huokui välittäminen, mutta myös äärimmäinen ahdistuminen omasta tilanteesta.

Älä hukkaa itseäsi!

Käyttäjä Tolloko kirjoittanut 15.09.2011 klo 12:43

Kiitos vastauksistanne. Niistä on apua.

Kokonaisuudessaan tämä tilanne on kyllä vaikea ja viime aikoina on ensimmäistä kertaa tuntunut todella siltä että olisi keinot vähissä. Meinaan monta kertaa on tullut fiilis että nyt saa riittää, mutta se on kuitenkin mennyt ohi kun on käynyt vaikka lenkillä juoksemassa aggressiot pois.

Nyt mielialana on kuitenkin jotenkin seesteinen ja realistinen olo siitä että mun ei tarvitse enää kestää ihan mitä tahansa, vaan mulla on oikeus astua takavasemmalle ja poistua hetkeksi ulos ja sanoa EI joutumatta kärsimään siitä syyllisyyttä.

Mutta en halua tuudittautua siihen tunteeseen että olen toiminut oikein. Mä haluaisin tietää mitä voisin tehdä paremmin, koska haluan että puolisoni paranee. Ettehän te sitä tietenkään osaa varmsati kertoa parin viestin perusteella, mutta kiitos jo noista vastauksista. Elämme mielenkiintoisia aikoja 🙂

Käyttäjä Lempeät tuulet kirjoittanut 15.09.2011 klo 19:16

Toivotaan, että puolisosi menee terapiaan. Ja sitäkin toivon, että on vain muuten ahdistunut, sillä oikea narsisti ei mene terapiaan, tai jos menee, huijaa mennen tullen eikä parane.

Sinulle toivon tosi paljon voimia ja kykyä sanoa ei.😀

Käyttäjä Vori kirjoittanut 17.09.2011 klo 14:56

Oletteko puhuneet näistä vaikeista ajoista rauhassa ja avoimesti? Onko kumppanisi kykenevä tai motivoitunut vaikkapa hyvänä päivänä miettimään mitä voisi tehdä tällaisten agressiivisten kohtausten minimoimiseen tai muuten oman käytöksensä muuttamiseen?

Käyttäjä Tolloko kirjoittanut 19.09.2011 klo 08:15

Kyllä me olemme. Hän tiedostaa ettei saisi olla aggressiivinen tai väkivaltainen. Hän kuitenkin sanoo, että ainoat keinot purkaa se paha olo mikä hänellä sisällään on on viillellä itseään, riehua tyhjentämällä vaatekaapit, raivoamalla, haukkumalla, solvaamalla lyömällä tai vastaavalla.

Puhuin hänen kanssaan terapiaan menosta jälleen viikonloppuna ja raivonpuuskissaan hän sanoi ettei sinne mene. Toki se oli väärä hetki ottaa asia esille, mutta kun hän kaipasi kipeimmillään lohdustusta ja mitkään sanat eivät olleet auttaneet, oli mahdollinen terapian tuoma lohtu ja apu ainoa asia joka mieleeni enää tuli.

No, aika näyttää.

Käyttäjä Desper kirjoittanut 20.09.2011 klo 04:47

On upeaa, että haluat tukea puolisoasi, mutta alistuminen taitaa mennä liiallisuuksiin. Jospa vetäisit heti rajat: itselleen saa tehdä pahaa, jos välttämättä haluaa, mutta toista ei lyödä eikä kiusata? Ei sen ymmärtämiseen terapiaa tarvita. Aika kauan joudut sietämään hakkaamista, jos odottelet terapiaan suostumista ja sen vaikuttamista.

Käyttäjä Jasse kirjoittanut 20.09.2011 klo 12:04

Hei,

Miten sinä saat illmaista ahdistustasi ja pahaa oloasi? Onko sinulla samat oikeudet? Minusta nyt vain tuntuu, että te kuljette koko ajan puolisosi ehdoilla. Hän määrää ja sinä hyppäät. Ja tunnet vielä syyllisyyttä, un et onnistu hyppäämään tarpeeksi nopeasti... jonkinlaista aivopesua tuokin.

Käyttäjä Tolloko kirjoittanut 20.09.2011 klo 17:07

Desper kirjoitti 20.9.2011 4:47

On upeaa, että haluat tukea puolisoasi, mutta alistuminen taitaa mennä liiallisuuksiin. Jospa vetäisit heti rajat: itselleen saa tehdä pahaa, jos välttämättä haluaa, mutta toista ei lyödä eikä kiusata? Ei sen ymmärtämiseen terapiaa tarvita. Aika kauan joudut sietämään hakkaamista, jos odottelet terapiaan suostumista ja sen vaikuttamista.

Olen ilmaissut pari viikkoa nyt itseäni hyvin selvästi sanomalla, että meidän perheessä (ei meillä ole lapsia, mutta käytin kuitenkin tätä termiä) ei enää tehdä toiselle pahaa henkisesti tai fyysisesti tai lähden yöksi muualle.

Se tuntuu jotenkin rauhoittavan häntä, mutta mutta, ei kokonaan kuitenkaan.

Käyttäjä Tolloko kirjoittanut 20.09.2011 klo 17:12

Jasse kirjoitti 20.9.2011 12:4

Hei,

Miten sinä saat illmaista ahdistustasi ja pahaa oloasi? Onko sinulla samat oikeudet? Minusta nyt vain tuntuu, että te kuljette koko ajan puolisosi ehdoilla. Hän määrää ja sinä hyppäät. Ja tunnet vielä syyllisyyttä, un et onnistu hyppäämään tarpeeksi nopeasti... jonkinlaista aivopesua tuokin.

Hehe, kiitos, sait minut nauramaan ja vieläpä ääneen
☺️

Saan minä ilmaista pahaa oloani, jos hänellä on hyvä päivä 😉 Mutta eipä siitäkään yleensä mitään tule. Joskus kun hänellä on hyvä jakso päällä hän kysyy jopa miten voin ja onko kaikki hyvin. Yleensä kuitenkin minun asioita keskustelu on kiellettyä, koska on kyse hänen pahasta olostaan ja olen itsekäs pa*ska jos yritän puhua itsestäni.

Esim. jos päällä on paha riita ja hän purkaa pahaa oloaan minuun, saatan sanoa että minä en jaksa tätä enää. Silloinhan hän vasta räjähtääkin, koska kokee että olen hänelle uhka ja toimin häntä vastaan kun en kuuntele vaan puhun vain omista ongelmistani. En tietenkään tuo pahaa oloani esille ellei ole pakko sillon kun käsitellän toisen ongelmia, mutta eihän sitä ihminen kaikkea kestä ja aina vaan ei voi auttaa jos ei meinaa itekään pystyä olemaan.

No, nyt on kuitenkin valoa tunnelin päässä. Terapeutti löytyi ja enää puuttuu suostumus emännältä. Lisäksi eilinen oli jo hyvä päivä, joten odotan innolla iltaa ja keskustelua terapeutille menosta.

Zau ja hyvää päivänjatkoa!

Käyttäjä Midrelle kirjoittanut 22.09.2011 klo 08:03

Minä itse elin hieman samanlaisessa tilanteessa. Ensinnäkin olin itse puolitoista vuotta sitten todella masentunut, viiltelin ja sain tuollaisia raivonpuuskia. Se on kuitenkin mennyttä. Sen sijaan kumppanillani on vakava masennus ja tunne-elämän häiröitä (tai entisellä, hän meni kunnon hoitoon ja jätti minut sinne mentyään, koska emme kuulemma voi ola yhdessä. Hänellä on näitä ajtuksia aina kun olo on tarpeeksi paha, mutta nyt ilmeisesti kyse oli myös jonkun muun mielipiteestä, liittyen ilmeisesti mm. masennuskauteeni) . Siitä huolimatta en itse joutunut luopumaan mistään. Kannattaa siis välillä pysähtyä miettimään, annatko hänelle asioita anteeksi vain koska hän on sairas.

Meillä sain itse kiitosta siitä, että vaikka olin ainoa henkilö, joka todella tiesi kuinka sairas hän oli, kohtelin häntä silti kuin normaalia henkilöä. Toki meillä oli rajoituksia, kuten en voinut korottaa ääntäni (mitä tietenkin välillä kävi), koska hän koki olonsa uhatuksi ja totaalisesti sekosi, oli väkivaltainen itseään kohtaan, huusi, solvasi minua. Hän oli impulsiivinen eikä kestänyt ns. "ajatuksiensa vastustamista", vihan tunteita, riitoja, mitään negatiivista. Hänellä oli pahoja masennuspäiviä, mutta silti hän meni koko ajan eteenpäin. Teki kotitöitä, opiskeli, hoiti asioita, vaikka niihin saattoikin tarvita patistelua ja apua. Hän halusi parantua ja taistella. Hän meni nytkin psykiatriselle osastolle (avo)hoitoon heti kun sai lähetteen, koska hän oli romahtamassa. Hän pelkäsi, mutta hän teki kaikkensa parantuakseen. Hän taisteli pitääkseen pahan olon kurissa.

Ja vaikka varsinkin viimeiset kolme kolme kuukautta olemme yrittäneet elää juuri hänen ehdoillaan, olin onnellisempi kuin koskaan. Kaikki, mitä jouduin hänen eteensä tekemään, helpotti molempien elämää. Se, että valtin riitoja ja huutamista, eli yritin vetää syvään henkeä ja vain puhua, jos olin raivoissani hänen tekemisistään. Yritin kekiä keinoja saada hänet puhumaan ja purkamaan pahaa oloa turvallisesti, sillä puhuminen auttoi, mutta ensin tuli aina myös kyyneleet ja huuto, eikä ole helppoa olla vahvana mierellä, kun toinen alkaa puhua erosta. Tai yrittää tehdä itselleen jotain. Me myös asuimme virallisesti eri osoitteissa (koska hän muutti helmikuussa pois), vaikka oikeasti elimme yhteisessä kodissamme ja kävimme toisessa asunnossa kerran viikossa. Sekään ei ollut helppoa, mutta me puhuimme aina kaikesta. Molempien tunteista.

Minä sain myös aina huomiota, hoivaa ja turvaa. Jos minulla oli paha päivä (joita oli paljon, koska elokuun aikana olin lähes kaksi viikkoa sairaana, tressasin tulevista tenteistä ja olin totaallisen lopussa välillä opiskeltuani kymmenenkin tuntia päivässä) niin hän kuunteli minua, tuki minua ja teki kaikkensa piristääkseen. Hieroi niskoja, hellitteli, keksi mukavaa tekemistä. Elin siis sairaan ihmisen kanssa ja osittain hänen ehdoillaan, mutten joutunut luopumaan omista tunteistani. Niillä oli aivan yhtä paljon väliä kuin hänen tunteillaan.

Älä siis annan kaikelle periksi siksi, että hän on sairas. Vaikka minun onkin hyvä puhua, koska emme enää edes ole yhdessä. Mutta kun olimme, niin olin joka päivä onnellinen. En edes koskaan toivonut, että hän olisi jo terveempi, koska riitti, että hän oli siinä. Parantuminen olisi tullut ajallaan. Nyt toivon, että hän olisi terve, koska terveenä hän ei olisi jättänyt minua. Ja hän oli minulle sielunkumppani. Meillä oli kaikesta huolimatta hyvä ja vahva suhde, vaikkei hän niin nyt tunnukaan ajattelevan.

Jaksamista sinulle.

Käyttäjä Tolloko kirjoittanut 06.10.2011 klo 10:04

Kiitos kaikille voimien toivottelusta yms.

Tässä nopeaa tulostusta mielessä pyörivistä asioita. Helpottaa kirjottaa nää ylös vaikkei kukaan lukisikaan, saapahan jäsenneltyä omiakin ajatuksia.

Tilanne on elänyt, mutta pysynyt jokseenkin samanlaisena sitten viimeisen viestini. 3 vk on kulunut ja siihen mahtuu sekaan hyviä ja huonoja hetkiä. Eilen pääsin taas turpaan saamisen uhalla sohvalle nukkumaan (en sinne alunperin halunnut kipeän selkäni takia) ja eukko on nyt omien sanojensa mukaan saanut tarpeekseen minusta. Seksielämä kun on alkanut olla melko olematonta meillä, lähtee hän kuulemma kohta hakemaan sitä ihailua ja arvostusta muualta, kun ei minulta sitä saa. Sanoin myös keksineensä mitä tehdään puolisen vuotta sitten ostetulle yhteiselle asunnolle, pistetään vuokralle.

Saa nyt nähdä mihin tämä tästä etenee, onko tuo taas vaan sanoja vai meinaako tosiaan pistää suhteen poikki. Olin jokseenkin yllättynyt eilen kun heräsin kotisohvalta päiväunilta siihen kun neiti saapui kotiin ovet paukkuen ja alkaa huutaa kuinka meillä ei ole seksiä ja kuinka minä olen siihen syypää. Siitä sitten keskusteltiin enemmän tai vähemmän ja kerroin mistä se minulla kiikastaa (mm. romahtanut itsetunto ja itseluottamus ja yleinen ahdistus). Hänellä ei ole mitään syitä miksi seksi ei kiinnostaisi ja hänen mielestään hänessä ei ole huonoon seksielämäämme osaa eikä arpaa. Hänelle seksi onkin kelvannut aina lähes tilanteesta riippumatta ja tuntuukin että sillä ruokitaan jotain pikkuisen pikkuista sisäistä narsistia, mene ja tiedä.

Terapiaan hän ei ole suostunut. Löysin pitkällisen etsinnän tuloksena parikin terapeuttia, jotka olisivat olleet valmiita ottamaan hänet vastan vaikka saman tien, mutta hän ei sinne suostu menemään eikä edes oikein keskustelemaan asiasta. Noissa aikaisemmissa viesteissä mainitut masennuksen syyt (avioero, isän kuolema) ovat jääneet taas taka-alalle ja hän on pääasiassa huutanut minulle huonon seksielämän lisäksi minun huonosta käytösestä suhteemme aikana, exästäni sekä harjoittanut minun julkista nöyryyttämistä (mm hännen perheensä edessä) ja yleistä sättimistä ja minun perheeni panettelua.

Hämmentävää miten kaiken tuon lisäksi tähän menneeseen kolmeen viikkoon mahtuu myös niin paljon hyviä asioita, mm. yksi majhtava viikonloppureissu, hauska illanvietto ja muuta yhteistä kivaa. Miten ihmeessä tän paskan sais loppumaan? Olen vakuuttunut entisestään siitä että tyttöystäväni huolet ja raivokohtaukset kulkevat selkeää kehää ja ne koskevat aina samoja aiheita vuoron perään. Aihe vaihtuu kuukauden tai parin viikon välein: avioero -> isän kuolema -> exäni -> suhteemme aikana tekemäni virheet- > hänen kaverisuhteiden romahdus minun takia. Noiden väliin mahtuu sitten taas enemmän tai vähemmän hyviä jaksoja kunnes taas mennään raivopäänä seuraavan aallon pohjalla.

Kun otan huomioon että a) hän ei suostu menemään terapiaan, b) hän ei omien sanojensa mukaan anna koskaan mitään anteeksi, c) hän on pitkävihainen ja d) hänen kanssaan on tosi vaikea puhua asioita selväksi hänen hermostumatta, alkaa olla keinot vähissä ja melkein alkaa taas houkuttaa se eron mahdollisuus. En siihen kuitenkaan vielä lähtisi, ellei hän nyt ole niin vakaasti päättänyt. Eilen saatiin kuitenkin sen verran juteltua että hän olisi valmis antamaan minun taas harrastaa ja tavata kavereitanikin ihan yksikseni, kun avauduin siitä kuinka tärkeäksi koen henk- kohtaiset kaverisuhteet, joten se voisi hieman kohentaa oloani.

Onneksi on viikonloppu tulossa ja hän on lähdössä maalle äitinsä luokse ja itse jään kaupunkiin. Täytyy ottaa pari neuvoaantavaa ja jutella asioista kaverin kanssa (jos saan siis luvan;)

Käyttäjä Vori kirjoittanut 06.10.2011 klo 14:36

Tuttu tilanne, itse tosin olin se vaikea osapuoli :s

Ketään kun ei voi pakolla auttaa, ja jos kumppanisi ei ole itse halukas ryhtymään asioita muuttamaan niin en tiedä onko siinä muuta tehtävää kuin odottaa :/

Itse kun muistelen sitä, miltä tuntui satuttaa itselleen hirvittävän rakasta läheistä, tulee paha mieli vieläkin. Kun teidän tilannetta on jatkunut jo jonkin aikaa niin se saattaa kasaantua sellaiseksi määräksi tuskaa ettei sen käsittelyyn välttämättä ole eväitä. On todella vaikeaa luovuttaa ja yrittää rakennella niitä palasia, varsinkin jos pelkää että esimerkiksi sinä antaisit "samalla mitalla" takaisin.

Helpompaa on pitää sitä muuria yllä. Itse olen käynyt pitkän tien tunteiden käsittelemisessä ja vasta kun löysin selityksiä omalle käytökselleni ja eväät siihen vaikuttamiseen, koin olevani tarpeeksi hyvä toiselle : uskalsin päästää lähelle ja puhua asioita auki.

Kun tietäisi millaisen herätyksen kukakin tarvii ja millä sanoilla saisi puheyhteyden auki :T

Käyttäjä Enkuli kirjoittanut 12.11.2011 klo 00:16

Olen itse saanut samantapaisia ajoittaisia raivokohtauskia. Miehen kanssa on mennyt melko huonosti puoli vuotta sitten tapahtuneen miehen pettämisen seurauksena... Välillä on yhdessä aivan ihanaa, sitten tulee taas kaikki pahat asiat mieleen ja taas mennään... Raivokohtausten aikana huudan, itken ja paiskon tavaroita ja ne kieltämättä helpottaa purkamaan pahaa oloa... Siitä lienee tyttöystäväsikin kohdalla kyse. Väkivaltaa en hyväksy omallekkaan kohdalle vaikka kuin toinen ottaa pattiin. Syytän noista pahanolonkohtuaksista miestäni hyvin pitkälle. Menihän tuo vahtaamaan kaverini kanssa, valehtelemaan etc. jonka johdosta on hyvin vaikeaa luottaa tasan keneenkään. Osaan kyllä mennä itseenikin ja etsiä syitä tuohon pahaan oloon myös itsestänikin.

Pointti tässä nyt oli että naisesi varmaan siinä pahan olon tunnemyrskyssä oikeasti tuntee että syy on sinussa. Hyvinä hetkinä varmasti muistaa että itse on ratkaisunsa tehnyt niin avioeron osalta kuin muustakin. Kun olo on vaan jotain uskomattoman huonoa ja tuskaista on niin paljon helpompaa kaataa kaikki toisen niskaan. Itsensä syyttäminen sen olon päälle saattais jo todella kaataa kupin.

Musta on todella hienoa että jaksat tyttöystäväsi raivokohtuaksia ja tukea ja tarjota apua. Usko pois, se on hänelle erittäin arvokasta. Mulla kesti kauan suostua oikeasti ottaa tarjottua apua vastaan, johtuen siitä että tunsin itseni liian arvottomaksi saamaan apua, liekö samaa tunnetta sielläkin? Missään nimessä ei kuitenkaan saa jäädä toisen sylkykupiksi, ajaudut vaan itse masennukseen. Suosittelisin vielä kerran juttelemaan tyttöystäväsi kanssa esim. aloittamalla kertomalla kuinka rakastat häntä ja kuinka ihanaa hänen kanssaan on, mutta että haluat niitä ihania hetkiä lisää, etkä jaksa enää tuota varpaillaan oloa. Olet valmis tukemaan ja auttamaan häntä niin paljon kuin hän vain tarvitsee mutta väkivallan tulee loppua heti, sitä ei kenenkään tarvitse EIKÄ PIDÄ sietää! Todennäköisesti hän kuitenkin hermostuu joten lienee parasta jättää hänet hetkeksi miettimään onko hän itsekkään onnellinen tuossa tilanteessa...

Tsemppiä! Asiat kyllä selkiytyy tavalla tai toisella!

Käyttäjä tunturisopuli kirjoittanut 13.11.2011 klo 13:55

Olet toisen pelinappula, kysyt lupaa avopuolisoltasi omiin tekemisiisi. Keitä saat tavata, saatko ottaa vähän alkoholia.. Mikä tuollainen suhde on? Ymmärrän että olet hänestä äärimmäisen huolissasi ja rakastat häntä ja haluat hänen saavan apua - luoja paratkoon apua hän tarvitseekin. Mutta tuntuu että hän ei halua parantua. Hänen on itse haluttava parantua. Olet hirmuisen urhea kun yrität, olet yrittänyt ihan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kuinka tuollaisia ihmisiä vielä onkaan kuin sinä? Pelkään että kadotat itsesi lopullisesti tuossa suhteessa. Masennut ja olet vielä parempi sylkukuppi, kun et enää edes taistele vähääkään vastaan.

Rakastaako hän sinua? Kunnioittaako hän sinua? Rakkaus on toisen kunnioittamista. Hän ei kunnioita sinua, mutta hän on kyllä sairaskin, mutta oikeuttaako se IHAN KAIKKEEN?
Yhä vain elät hänen ehdoillaan. Täysin. Hän haukkuu sinua, perhettäsi, haukkuu sinua perheelleen..

Vaihtoiko hän aviomiehesi sinuun? Eli aloititteko suhteen hänen ollessaan vielä naimisissa? On mahdollista että syyllisyys on saanut tämän laukeamaan ja hän syyttää sinua elämänsä pilaamisesta ihan oikeasti. Sinulla ei silloin ole oikeastaan mahdollisuutta voittaa millään. En itse pysty edes ajattelemaan miestä jonka kanssa petin puolisoani, koska koen niin kovaa syyllisyyttä teostani, että miehen näkeminenkin aiheuttaa fyysisen pahan olon. En syytä häntä, mutta en halua nähdäkään häntä enää ikinä.

Toivon että mietit mitä elämältäsi haluat ja kun tuosta ei nyt mitään näytä tulevan, hänen hakeutumisestaan hoitoon monista yrityksistäsi huolimatta, päästät irti. Olet pian kuollut elävä ja miksi haluaisit sellaisen elämän?