Ahdistunut ja masentunut puoliso - ajottainen helvetti kotona
Hei,
Olen vajaa kolmekymppinen mies pk-seudulta ja asun yhdessä avopuolisoni kanssa. Tyttöystäväni on ollut enemmän tai vähemmän koko 2,5 vuotisen suhteemme ajan masentunut, eikä hänen olo tunnu paranevan millään. Masennuksen taustalla ovat hänen avioeronsa (rakastuimme toisiimme pian hänen mentyä ns. ”väärin perustein” naimisiin) sekä hänen isänsä toissavuotinen kuolema. Avioero on ollut hänelle kova paikka erityisesti siksi, että se on tuntunut vaikuttavan suuresti hänen kaveri- sekä perhesuhteisiinsa.
Minun ja hänen välit ovat välillä upeat ja fantastiset ja välillä aivan toisessa päässä sitä skaalaa. Olemme molemmat työssä käyviä ihmisiä ja arkemme täyttyy ihanista ja hauskoista hetkistä yhdessä, harrastuksista ja kavereidemme sekä perheidemme parissa vietetystä ajasta. Päällisin puolin olen onnellinen ja niin on myös hän, sillä jaame paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja rakastamme toisiamme. Kuten kaikilla kolikoilla myös tällä on kuitenkin kääntöpuolensa.
Tyttöystäväni ahdistuksen ja masennuksen vuoksi elämämme on jatkuvaa vuoristorataa. Yhtä hyvää viikkoa tai päivää saattaa seurata yhtäkkiä rankka masennusjakso, joiden kesto vaihtelee yleensä muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Noihin jaksoihin liittyy yleisen masennuksen ja alakulon lisäksi itsetuhoisuutta sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa minua kohtaan. Tyttöystäväni kokee minut syylliseksi hänen pahaan oloonsa ja syyttää minua elämänsä pilaamisesta, kun pilasin hänen avioliittonsa tulemalla hänen elämään.
Kun avopuolisoni olo on huonoimmillaan, on hän todella vihainen ja kohdistaa sen täysin minuun ja pääasiassa minun rankaisemiseen. Pieninkin asia voi saada hänet tolaltaan ja hän kokee ainoaksi ulospääsyksi tuosta tilanteesta yleensä minun käskyttämisen ja rankaisemisen henkisellä ja fyysisellä väkivallalla. Esimerkiksi kun tein alkuviikosta meille ruokaa, jonka koostumus ei täysin miellyttänyt häntä hän hermostui. Hän alkoikin huutaa minulle suoraa kurkkua kuinka pilaan ruoan aina ja jokaisella kerralla, enkä koskaan osaa tehdä mitään oikein. Sitä seurasi lisää huutamista ja riita päättyi siihen että hän huitoi minun käsivarren verille haarukalla ja tyhjensi vaatekaappini lattialle.
Ylläoleva oli pieni esimerkki riidoista, joita arjessamme aina silloin tällöin on. Kirjoitin jo sen jatkoksi aikamoisen tarinan, mutta päätin lukijoiden hermojen säästämiseksi tiivistää samat asiat nyt mahd. hyvin ranskalaisiin viivoihin:
– Ym. asian lisäksi mikä tahansa saa hänet suuttumaan. esim kaupan kassalle jätetty sateenvarjo, väärään paikkaan kotona laskettu vaate tai leivän murut pöydällä. Tuttuja ja jokapäiväisiä asioita monessa parisuhteessa, mutta meillä ne ovat asioita, jotka sytyttävät maailmansodan ja aiheuttaa omalta osaltani suunnatonta pelkoa ja ahdistusta.
– Kun puolisoni suuttuu, saan osakseni potkuja, nyrkiniskuja, viiltelyä ja omaisuuteni tuhoamista
– Puolisoni ei kykene useinkaan keskustelemaan tunteistaan, vaan ilmaisee itseään raivoamalla, huutamalla ja tuhoamalla tavaroita
– Hän on usein omistushaluinen, dominoiva ja määräilevä
– Anteeksi pyytäminen on hänelle todella vaikeaa ja hän syyttää minua aina kaikesta sekä omista virheistään
– Tuntuu ettei hänellä ole kykyä empatiaan
– Hän vaikuttaa tarvitsevansa huomiota jatkuvasti ja vaatii suorastaan huomion keskipisteenä olemista
Kaikella tuolla on myös kääntöpuolensa ja hän on edelleen ajoittain se ihana nainen, johon rakastuin ja rakastan. Silloin hän osaa ottaa toisetkin huomioon, on hellä, kiltti ja rakastava. Rakkaus hänen osaltaan ei kuitenkaan tunnu olevan varauksestonta eikä teot pyyteettömiä. Hän odottaa yleensä aina vastapalvelusta hänen tekemilleen hyville teoille. Tämä tilanne onkin jatkunut niin kauan, että se on saanut minut ahdistumaan:
– Itseluottamnukseni on murskana, en uskalla lähestyä vieraita ihmisiä enkä juurikaan arvosta enää itseäni
– Keskittymiskykyni on ajoittain olematonta ja se vaikeuttaa työntekoanikin
– Positiivisuuteni ja elämäniloni on ajoittain kadoksissa, samoin kuin mielenkiintoni useita harrastuksiani kohtaan
– Koen ahdistusta ja pelkoa hänen väkivaltaisuudestaan ja aggressiivisuudestaan
– Perhe- ja kaverisuhteeni ovat kärsineet vaikean tilanteemme takia ja jätänkin usein erilaisia tapaamisia väliin ahdistuksen vuoksi
– Luottamuspula välillämme on johtanut siihen että en saa yleensä tavata kavereitani tai perhettäni yksin enkä tehdä minkäänlaisia vapaa-ajan suunnitelmia, joissa hän ei ole mukana (esim. tavata kavereita, mennä leffaan, kaljalle, tai vastaavaa.)
Olen vihdoin löytämässä puolisolleni terapeutin pitkän etsinnän ja suostuttelun jälkeen. hän yllätti minut noin viikko sitten käskemällä minua etsimään hänelle terapeutin ja syyttämällä minua siitä etten ollut hoitanut asiaa jo pari vuotta sitten. Tosiasiassa olen hänelle terapeutin jo kaksi kertaa varannut ja myös perunut, kun hänen mielensä on muuttunut asian suhteen.
Tunnelin päässä näkyy siis hieman valoa ja uskon että ajan kanssa voimme päästä nykyisen tilanteen yli. Rakastan tyttöystävääni yli kaiken, enkä edes harkitse eron mahdollisuutta. Uskon meidän kuuluvan yhten ja siksi teenkin parhaani että hänen masennus saataisiin paranemaan. Tilanne vaikuttaa ajoittain kuitenkin kestämättömältä enkä jaksa aina häntä auttaa parhaani mukaan. Se johtaakin osaltani lisämasennukseen ja ahdistukseen. Kysynkin usein itseltäni, olenko tosiaan vain itsekäs p*ska kuten hän sanoo ja olenko todella huono ihminen, kun en osaa häntä auttaa? Onko kaikki vika tosiaan minussa?
Luettuani vastaavista tilanteista verkosta, olen huomannut että en ole yksin. Vastaavia tilanteita on monissa pariskunnissa ja käsittääkseni tyttöystävässäni on hieman narsistisia piirteitä. Se yhdistettynä masennukseen ja ahdistukseen on äärimmäisen hankala tilanne, jonka kanssa eläminen tuntuu vaativan välillä ihmeitä.
Onko tällä palstalla ihmisiä vastaavanlaisessa tilanteessa? Olisiko kellään tarjota neuvoja ja rohkaisevia sanoja, joilla jaksaisi paremmin kun puolison olo on kotona pahimmillaan ja pannut ja kattilat lentelevät?
tunturisopuli kirjoitti 4.1.2012 10:30
En oikein ymmärrä miksi edes harkita lasta tuollaisen ihmisen kanssa. Hän haluaa varmaankin naimisiin ja lapsen koska muutkin alkavat tehdä niin. Ehkä hän haluaa siten sitoa sinut tiiviimmin itseensä. Jos hän ei kykene empatiaan, miten luulet teidän perhe-elämän sujuvan? Syyllistääkö hän lasta vai sinua vai molempia? Millainen lapsesta kasvaisi?
En minä tunne avopuolisoasi. Mutta olen lukenut tämän ketjun. Narsisti. Se hän taitaa olla. Ja narsisteilla on taipumus olla aivan järjettömän ihania ja toisena hetkenä aivan kamalia. Olen sellaisen kanssa hetken tapaillut ja oli käsittämätöntä huomata, miten kaikki on muiden syytä, omia tekemisiään hän ei pohtinut koskaan.
Harkitsen lasten tekoa hänen kanssaan, koska rakastan häntä. Mutta olen kyllä miettinyt samoja asioita, joita mainitsit. Huomaan itsekin toki nuo narsistiset piirteet, mutta mitä jos ne ovatkin olleet vain ahdistusta ja pahaa oloa. Olen kelaillut tuota varsinkin nyt kun jokin tuntuu muuttuneen, jotenkin hänestä on tullut vähän pehmeämpi ja ystävällisempi. Ehkä se on kuitenkin vain toiveajattelua, toivon että ei.
Saa nähdä. Ei tässä lapsia missään nimessä tänävuonna aleta tehdä. Monen asian täytyy muuttua. Kuten mainitsit, pelottaa minuakin että mihin ne astiat lentää ja nyrkit osuu kun talossa on lapsi ja minkälainen koti meillä on jos siellä pyörii tollanen tornado välillä joka putsaa vaatekaapitkin...
tunturisopuli kirjoitti 4.1.2012 10:38
Lisään vielä sen, että avovaimosi ei missään nimessä ole väkivaltaisen käytöksensä ja henkisen tilansa vuoksi valmis äidiksi. Hän hankkinee lapsen joka tapauksessa kun niin päättää, mutta sinuna miettisin useammin kuin kahteen kertaan haluatko olla sellaisessa mukana.
Ja vielä riidoistanne; on aivan järjettömän epäkypsää, kuin 5-vuotiaan käytöstä heitellä kaapista vaatteet lattialle ja uhata rikkoa toisen joululahjat?Ystäväni usein kysyy, miksi mukava nainen ei löydä hyvää miestä. Niinpä.. mutta kaikenlaiset sekopäät saavat rikottavakseen kiltit ja perheenperustamismielessä täydelliset miehet. Sellaista se on.
Se on käsittämättömän epäkypsää, samaa mieltä siitä. Hänen mukaansa hän on tyhjentänyt vaatekaappini, koska ei osaa muuten purkaa pahaa oloaan. Toinen vaihtoehto oli joskus viiltely ja sittemmin minun satuttaminen, mutta eihän se toki ole oikein. Olen ehdottanut että menisi pihalle jäähylle, mutta se kuulemma vain lisäisi hänen aggressiotaan. Outoa hänessä on että mikään tunne ei tasaannu ennenkuin sen päästää täydellä höyryllä ulos. Hän on kuin höyrykattila, joka räjähtää. Itselläni asia toimii päinvastoin. Jos oikein ottaa päähän menen ulos lenkille, tupakalle tai hakkaan päätäni seinään, mutta hyvin harvoin kohdistan sitä kovinta vihaa toiseen ihmiseen vaan pyrin purkamaan sen vasta hetken päästä tunteiden hieman tasaannuttua.
Heips Tolloko!
Minusta noita avopuolisosi räjähdyksiä ei voi mitenkään laittaa masennuksen tai ahdistuksen piikkiin, ei kukaan suht normaali aikuinen käyttäydy noin. Vaikka taidan toistaa itseäni... niin ei kuulu myöskään sinun sietää moista käytöstä. Eikä varsinkaan kenenkään lapsen joutua tuollaiseen ilmapiiriin. Ihan omasta kokemuksestani voin sanoa. että narsistivanhemman (isä) perheessä kasvaneena sitä perhehelvettiä kyllä riitti. Yritä ainakin varmistaa, että puolisosi käy terapiassa ja alkaa ottaa vastuuta omasta käytöksestään, ennenkuin voi saada lapsia..ainakaan sinun kanssasi.
Ulkopuolisena on toki helppo sanoa, että lähde vielä kun voit ja jatka elämääsi, silloin kun on tunteet mukana ja on toiseen myös rakastunut, on päätös varmasti todella vaikea.
Kovasti voimia sinulle 🙂 ja muista, että ansaitset aitoa rakkautta ja tasavertaisen parisuhteen.
Aallotar68
Kuulostaa kyllä niin tutuilta tilanteilta. Toisaalta hirveän vaikea se on varmaan periaattessa pakottaa toista menemään terapiaan tai saamaan sitä kautta apua, voihan olla, että sieltä saadut diagnoosit ja mahdollinen ns. liika pään silittely vain lisäisi hänen arvaamatonta ja epäkypsää käytöstä. Tarkoitan, sitä että jos hänelle ei sieläkään sanota suoraan, että hei sä käyttäydyt törkeästi muita kohtaan ja, että se on väärin vaan maalaillaan syitä psykologisilla sanoilla ja selityksillä.
Jos henkilö, ei oikein osaa nähdä itsessään niitä ongemia tai näkee tuollaiselle käytökselle syyn jossain käsitteessä kuten ahdistuksessa ja masennuksessa tai sitten muissa ihmisisissä. Vihan voi kuka tahansa ihminen kuitenkin mielestäni oppia purkamaan ulos itsestään myös toisia kunnioittaen. Ei se ole mikään oikeutus ikinä mielestäni käyttää väkivaltaa, että on vihainen tai ahdistaa eikä "osaa" purkaa sitä muuten. Väkivalta ja on yksinkertaisesti väärin.
Voi olla mahdotonta vaikuttaa hänen paranemiseen tai muuttumiseen mitenkään. Tietenkin jos hän kuitenkin tiedostaa oman käytöksensä vahingollisuuden edes jollain tasolla, voisi terapia toimia.
Mahdotontahan ulkopuolisena on tietää miten asiat pitäisi tai tulisi hoitaa, mutta tuo teidän tilanteenne kuulostaa kyllä jopa vaaralliselta sinulle.
Kiitoksia taas. Ei tuo emännän käytös kyllä minunkaan mielestä (enää) masennuksen merkkejä täytä. Hän on kuitenkin aktiivinen ja pirteä jatkuvasti. Lähinnä se arki tuppaa olemaan todella arvaamatonta ja mikä tahansa voi saada hänet kuohahtamaan. Impulsiivisuus on hyvä juttu ja hauskaakin, mutta tämä neito kuohuu kuin koski.
Tässä meni taas viikko leppoisasti, kunnes tänään: Söin aamupuuroani ja luin aamun lehteä leppoisassa tunnelmassa hyvin nukutun yön jälkeen kun hän pyysi minua auttamaan jonkin asian kanssa tietokoneella. Vastasin: "Mä syön ensin". Siitä kuului sitten pari minuuttia ja lehti on nyt silppuna, puurolautanen lavuaarissa ja "koko viikonloppu pilalla, koska käyttäydyn niin törkeästi". Siinä samassa rytäkässä minut on taas haukuttu helvetin itsekkääksi kun en reagoinut heti hänen tietoteknistä ongelmaansa koskeneeseen avunpyyntöön. Se kaikki tuli höystettynä sellaisella uhoamisella ja pienellä uhkailulla.
Ymmärrän, että vois sanoa toiselle että hetki, tulen jeesaamaan kunhan olen syönyt, mutta se että muija lähtee ovet paukkuen kämpästä ulos, haukkuu minut, repii sanomalehden ja lautasen nenän alta kun unohtaa sanoa pari sanaa, niin onko se tosiaan sitten "normaalia"? Tai no, onko normaalia olemassakaan, mutta tuntuu jotenkin kohtuuttomalta että kun jätin pari sanaa mainitsematta niin mun kimpussa ollaan verbaalisesti samantien ja koen jotenkin syyllisyyttä että toimin väärin. Vaikka jotenkin tiedän että en toiminut väärin. En ole olllut uhkaava, nimitellyt häntä (paitsi mielessäni;) enkä vaadi toiselta mitään ihmeellistä. Sanoin ainoastaan että minä syön ensin ja se oli hänen mielestään niin väärin että nyt on koko viikonloppu pilalla ja minä olen maailman itsekkäin ihminen.
Tolloko kirjoitti 14.1.2012 11:37
Kiitoksia taas. Ei tuo emännän käytös kyllä minunkaan mielestä (enää) masennuksen merkkejä täytä. Hän on kuitenkin aktiivinen ja pirteä jatkuvasti. Lähinnä se arki tuppaa olemaan todella arvaamatonta ja mikä tahansa voi saada hänet kuohahtamaan. Impulsiivisuus on hyvä juttu ja hauskaakin, mutta tämä neito kuohuu kuin koski.
Tässä meni taas viikko leppoisasti, kunnes tänään: Söin aamupuuroani ja luin aamun lehteä leppoisassa tunnelmassa hyvin nukutun yön jälkeen kun hän pyysi minua auttamaan jonkin asian kanssa tietokoneella. Vastasin: "Mä syön ensin". Siitä kuului sitten pari minuuttia ja lehti on nyt silppuna, puurolautanen lavuaarissa ja "koko viikonloppu pilalla, koska käyttäydyn niin törkeästi". Siinä samassa rytäkässä minut on taas haukuttu helvetin itsekkääksi kun en reagoinut heti hänen tietoteknistä ongelmaansa koskeneeseen avunpyyntöön. Se kaikki tuli höystettynä sellaisella uhoamisella ja pienellä uhkailulla.
Ymmärrän, että vois sanoa toiselle että hetki, tulen jeesaamaan kunhan olen syönyt, mutta se että muija lähtee ovet paukkuen kämpästä ulos, haukkuu minut, repii sanomalehden ja lautasen nenän alta kun unohtaa sanoa pari sanaa, niin onko se tosiaan sitten "normaalia"? Tai no, onko normaalia olemassakaan, mutta tuntuu jotenkin kohtuuttomalta että kun jätin pari sanaa mainitsematta niin mun kimpussa ollaan verbaalisesti samantien ja koen jotenkin syyllisyyttä että toimin väärin. Vaikka jotenkin tiedän että en toiminut väärin. En ole olllut uhkaava, nimitellyt häntä (paitsi mielessäni;) enkä vaadi toiselta mitään ihmeellistä. Sanoin ainoastaan että minä syön ensin ja se oli hänen mielestään niin väärin että nyt on koko viikonloppu pilalla ja minä olen maailman itsekkäin ihminen.
Onkohan niin, että masennus diagnoosiin laitetaan nykyään myös sellaisia ihmisiä liian helposti, joiden masennus oireet johtuvat pohjimmiltaan kuitenkin jostain persoonallisuuteen liittyvistä häiriöistä?
Aika, jopa lievästi psykoottiselta käytökseltä kuulostaa tuollainen käytös ja kyllä tosiaan hän tarvitsi varmaan ammattiauttajan apua kiireesti.
Ei kai masennukseen todellakaan pitäisi liittyä tuollainen täysin ailahtelevainen törkeä käytös.
Ei toi nyt ole kyllä missään nimessä normaalia käytöstä toista kohtaan, mutta ymmärrän, että kaikkea sitä ihminen kestää jos tunteet ovat kuitenkin niin vahvat häntä kohtaan. Jotain kuitenkin tuollaiselle tilanteelle pitäisi tehdä.
Ei, ei ole millään lailla normaalin ihmisen käytöstä reagoida noin kuin hän reagoi. Normaali ihminen korkeintaan suutahtaisi mutta tuohan on jo ihan sekoboltsia. Ja mitään suuttumista ei pitäisi koko jutussa olla: onhan sullakin oikeus määritellä itse omat rajasi, milloin ehdit auttaa, ja syysi oli ns. looginen: halusit syödä ensin. Miltä sekin sitten näyttäisi jos pomppisit toisen mielen mukaan heti kun inahtaa?
Valitettavasti itse olen kyllä just tuollainen, että pompin heti kun toinen inahtaa. Siihen juttuun vaan solahtaa mukaan tahtomattaan, kun tietää että muuten tulee kiukuttelua ja mökötystä. Niin monta SATAA kertaa on mennyt vähintään puoli päivää kiukutellessa, kun en ole siinä samassa rynnännyt paikalle kun mies on pyytänyt esimerkiksi netistä jotain katsomaan (häntä kiinnostavaa, mutta ei minua). Suosittelenko sellaista alistettua elämää kenellekään - en todellakaan. Lähde niin kauan kuin vielä voit!
Terve taas,
Nostin kissan pöydälle ja kerroin ahdistuksestani. Täysin väärällä tavalla. En ole osannut avautua puolisolleni huolistani selvinpäin, joten avauduin eilen humalassa (todella huono ratkaisu, en voi suositella). Siitä seurasi sitten taas naapureitakin viihdyttävä rakentava keskustelu, eli minä haukuin tyttöystäväni täysin maanrakoon ja käyttäydyin kuin idiootti, hän puolestaan repi 100e arvosta kirjojani (tilasin juuri netistä uudet), repi muutaman vaatteen kappaleiksi ja tyhjensi vaatekaappini lattialle muutamaan kertaan. ´Lisäksi käsissäni on taas punertavia arpia, korvat soi nyrkin iskuista niinkuin olisi taas tärykalvo revennyt ja oikea puoli kehostani, käsivarsi, selkä, on tosi kipeä. Johtuu ilmeisesti nyrkiniskuista.
En tiedä mitä hänelle huolistani eilen kerroin, koska muisti on mennyt, joten asia ei hyödyttänyt suhdettamme yhtään. Päinvastoin. Tänään olen kirjoittanut hänelle sähköpostia, josssa kerron sitten ihan kaiken raadollisen suoraan. Oikeen sattuu kirjottaa noita asioita. Uskomatonta, miten tilanne on voinut mennä tällaiseksi. Kaippa tämäkin topikki on toisaalta todistus siitä, että nuo listatut ongelmat ovat oikeita, eivätkä vain kuvitelmia tai yksittäisen tunteenpurkauksen mukanaan tuomia.
Kerroin hänelle äsken että kirjoitan sellaista viestiä. Hän vastasi että ei aio lukea ja ei ole kiinnostunut, samalla kun yritti tiskiharjalla huitoa juuri tekemääni ruokaa pilalle ja uhkasi käydä käsiksi. Kissa ja hiirileikin jatkuttua muutaman minuutin tiskiharjan ja salaatin välillä, alkoi hän sitten käydä käsiksi minuun. Hermostuin, otin niskasta ja käsivarresta kiinni ja talutin sänkyyn. Hän lupasi ja vannoi repivänsä jokaisen vaatekappaleeni ja sanoi että minulle ei jää yhtään tavaraa jäljelle erostamme. Tämä kaikki tapahtui samaan aikaan kun yritin muodostaa keskustelua hänen kanssaan ja yritin saada häntä kiinnittämään huomiota siihen, miten huonoja keskustelijoita me ollaan keskenämme. Siitä ei ollut mitään hyötyä, vaikka käytin meneillään olevaa tapahtumaa esimerkkinä. Kerroin myös kuinka toimin eilen väärin haukkumalla häntä humalassa, kerroin voivani huonosti ja pahoittelin että en ollut aiemmin viikolla kertonut, kun hän kysyi kuinka voin.
Keskustelusta vaan ei tule mitään nyt, koska hän kieltää reaktionomaisesti ihan kaiken tapahtuneen, sanoo kaiken olevan itsellään hyvin, sanoo ettei kiinnosta ja sanoo ettei halua kuunnella eikä lukea mun viestejä. Ainoa tapa jolla hän reagoi ja viestii tällä hetkellä on repiminen, huutaminen, satuttaminen, kynsiminen tai sitten täysin päinvastainen reaktio, eli täysi hiljaisuus ja omiin oloihin vetäytyminen. Rakentavaa keskustelua en ole pysytnyt muodostamaan. Ehkä viikolla olisi tosiaan pitänyt pystyä puhumaan, kun istuttiin kahdestaan sohvalla ja kateltiin elokuvaa. En vain uskaltanut, kun viimeksi kun sanoin mikä huolettaa, tuli siitä riitaa ja hän haukkui mut ihan lyttyyn kun valitan aina. Ei sitä montaa kertaa viiti päätään ampiaisen pesään pistää. Ymmärrätte varmaan? Ja sitten kun ei enää pistä, niin siitäkin haukutaan. Aika v-mäinen kierre.
Tää sotku ärsyttää ja itkettää. Harmittaa tosi paljon, koska tossa naisessa on niin paljon hyviä ja mahtavia puolia. Siinä ois potentiaalia kauheasti, mutta pitäs päästä sen pään sisään, jotta tietäs mistä naruista vedellä ja tietäs mikä silä on. Ehkä toi pitkä avautusmisviesti auttaa. Sanoin siinä nimittäin että mä vaadin siihen kunnon vastauksen ja vaadin sitäkin kertomaan että mikä sillä on. Se väittää että se on onnellinen ja että kaikki ois hyvin, mutta ei kai se ole mahdollista, kun me ei saada aikaan edes normaalia keskustelua mun ahdistuksesta ja se tökkii mun ruokaa tiskiharjalla?
Jos sitä vastausta ei tule, niin alan puhua asunnon myyntiinlaittamisesta. Se vaan pelottaa, koska muija on aina uhkaillut sillä ettei se suostu myymään tätä ja jäis ite asumaan tähän ja roikottais mua vanhempieni nurkissa ja ongelman ratkaisu kyky puhumalla on tiskirjaleikin tasolla. Se on niin päättäväinen että toi vaihtoehto pelottaa ihan tosissaan. Se pystyy tekemään melkein mitä se haluaa, kun se päättää niin. Se on ihan uskomatonta se voima, mikä siitä huokuu sillon. Ootteko te kokenut mitään vastaavaa?
Huolestuttaa myös se että mulle ei tosiaan jää jäljelle mitään ehjää omaisuutta, jos ero tulee. Se kynii mut ihan varmaan puhtaaksi kaikista huonekaluistakin, jos niin käy. Mulle ei oo muilla tavaroilla niin väliä, kuin sillä että saan kirjani ja vaatteeni ulos täältä. Aika surullista, että joutuu kelaa sitä miten pääsee tavaroidensa kanssa ehjänä ulos kämpästä, jos ero tulee.
PS. Nyt se huutaa tuolta ettei kannata kirjottaa sitä viestiä, jossa avaudun, koska ei aio lukea sitä. Pitäiskö se silti lähettää sille? Sanoin että voidaan käydä kasvokkainkin ne läpi, mutta emmä tiedä miten mä saan ne sanottua. Siitä tulee aina niin kauhea väittely ja syyttely puolin ja toisin.
Nyt kyllä kannattaisi ottaa jonkinlainen aika-lisä suhteessa, kerran välit ovat jokatapauksessa noin pahasti päässeet tulehtumaan. Tuossahan saattaa vielä käydä vielä pahemmin...
Ei varmaan kannata nyt yrittää nostaa kissaa pöydälle, vaan ottaa ihan kunnollakin etäisyyttä. Tietenkin tuollainen tavaroiden tuhoaminen on kyllä melkoisen törkeää, mutta henkinen hyvinvointisi on kuitenkin etusijalla. Lähde nyt ihmeessä pariksi päiväksi alkuun muualle nukkumaan ja olemaan. Aika häiriintynyttä touhua on mennä repimään vaatteet ja kirjat, sekä käyttää nyrkkejä apuna. Tottakai ihmiset saattavat reagoida noinkin, mutta ei tuollaista silti tarvi sietää tai katsella, vaikka tunteet sanoisikin muuta.
Hoidat asiat nyt niin, että ihan ensimmäiseksi pakkaat vapaapäivänäsi tai niin, että tiedät ettei hän ole kotona, kaikki vaatteesi ja kirjasi pikapikaa ja hoidat ne vanhemmillesi. Hän voi sitten viillellä yhteiset sohvanne ja muut tavarat jos haluaa, mutta ainakin saat ne kirjasi ja vaatteesi pois.
Miksi tilasit heti uudet kirjat tilalle? Sinä siis maksat kirjat jotka hän hajotti?
No, jokainen sitten tyylillään.
Kai ymmärrät, ettei tuossa taida olla enää mitään tehtävissä? Erossa menetät paljon mutta pääset ainakin oman elämäsi alkuun. Joku päivä ihmettelet, mikset lähtenyt jo aiemmin. Tunteet ei aina riitä, se on vaan fakta. Naisellasi on pallo todella hukassa. Jos jäät vielä kaiken tuon jälkeen, minulla ei taida olla enää mitään sanottavaa, koska sitten se on jo ihan oma vika. 🙂
Tsemppiä jatkoon ja voimia eroon!
Kiitos taas vastauksista ja neuvoista. En ole pakannut vielä, koska puoliso lähti eilen jo työmatkalle ja palaa vasta keskivikko-iltana. Onneksi lähti. Hirveä morkkis että tuli huudettua humalassa, kun se ei ole tapaistani ja tuli varmaan sanottua jotain liikaakin. Toisaalta myös helpottunut olo siitä että olen saanut asiani sanottua, vaikkakin liioitellen.
Eilisilta menikin sitten tekistiviestien vaihdon parissa. Hän tuntee itsenssä kuulemma tosi petetyksi kun en ole kertonut huolistani aikasemmin ja kertoo kaiken pohjan hävinneen elämältään. Hänen mielestä olen nyt pettänytt hänet kun en ole puhunu tunteistani ja kaikki asuntosäästäminen, tulevaisuuden suunnitelmat ja muut on nyt ollut mun osalta hänen mielestään pelkkää esittämistä. Asiahan ei toki näin ole, vaan rakastan häntä edelleen.
Ihmettelen että toi tieto tuli yllätyksenä, koska noita asioita ei ole koskaan käsitelty kunnolla loppuun ainakaan mun mielestä ja olen ihan varmaan ollut todella vaisu viime viikkoina, kun olen keskittynyt vaan siihen että olen mahdollisimman huomioonottava, ystävällinen ja pyrkinyt välttämään konfilikteja kaikin tavoin, jotta arki olisi siedettävää. Ei olisi pitänyt, se kostautui sitten näin...Ehkä tuo on hänen puoleltaan jonkinlainen defensiivinen reaktio, jolla hän voi kieltäytyä hyväksymästä että noita asioita ei olisi jo aikaisemmin käsitelty eikä halua tai uskalla enää kohdata niitä?
Sain eilen selville sen verran kaiken lisäksi että hän pitää mua kyynikkona, teeskentelijänä, narsistina, kyynikkona ja ihmisten vihaajana. Hän on lisäksi shokissa mun valehtelusta ja teeskentlystä. Yritin kysyä että mitä hittoa sitä pitäisi tehdä, jos on ahdistunut ja masentaa? Ansaitseeko sillon tulla haukutksi valehtelijaksi kun ei pysty puhumaan? En nyt sanonut että olen sairas, mutta kyllä se mun olo viime viikkoina on välillä ihan kunnon masennukseltakin vaikuttanut, vaikka yksin ollessa mulla onkin erittäin hyvä elämä ja nautin olostani. Yritin muistuttaa häntä lisäksi ajasta jolloin hän oli maasentuneena ja teki asioita joita varmasti katuu (ainakin luullakseni, kertaakaan hän ei ole sitä kunnolla myöntänyt), mutta ei siihen mitään kunnon vastausta tullut.
Lopulta hän sanoi tekstiviessä että hän ehtii puhumaan seuraavan kerran kanssani kunnolla 10.2 ja vain sillä ehdolla että saa puhua siitä mitä hän on tehnyt väärin tai että hänen pitäisi jotenkin muuttua enkä myöskään mistään häneen liittyvästä (????). Uskomaton reaktio, eikö?
Aika näyttää nyt että oliko tuo vain eilisestä shokista johtuvaa, mutta jos hän ei muutu vastaanottavaisemmaksi, osoita katuvansa ja lupaa panostavansa muuttuakseen, aion tosissaan alkaa pistää suhdetta poikki. Itse olen nöyrtynyt ja tunnustanut virheeni sekä pyytänyt anteeksi useita ja useita kertoja. Odotan samaa myös häneltä ja se lienee vain ja ainoastaan reilua.
Suurin haaste tässä on nähdäkseni se, että me ei olla pystytty puhumaan asioista oikeestaan koskaan kunnolla vaan ne keskustelut muuttuu aina suoraksi huudoksi silmänräpäyksessä. Eilen yritin esimerikiksi saada häntä tajuamaan millä tasolla meidän keskustelukulttuuri on kun hän sätki ja sähisi kuin villieläin istuessani hänen päällä sängyssä, jottei hän revi enempää tavaroitani riekaleiksi ja satuta mua. Se on ihan uskomaton tilanne silloin kun pystyy siinä tilanteessa kattoo itteensä ns. vierain silmin. Ihan sekopäistä touhua mun mielestä, eikä todellakaan sellaista jossa haluan olla enää hetkeäkään mukana. Mikään parisuhdekonflikti ei sais mennä noin pitkälle, että joutuu sitomaan toista ettei enempää omaisuutta tuhoutuisi. Sedän vaimo lähti just lätkimään himastaan kun ukkonsa pieksi sitä monta vuotta ja mä en aio pelätä niin kauaa missään nimessä.
Olen yrittäny tänään muodostaa keskusteluyhteyttä tyttöystävääni, mutta ei se vastaa puhelimeen tai tekstiviestiin. Sähköpostiin vastas päivällä ja sanoi ettei syytä mua enää siitä että on paha olo, ainoastaan siitä että haukuin sen humalassa. Edistystä sekin.
Jatko menee nyt niin mun osalta niin että aion pitää huolen siitä ettei tätä riitaa unohdeta taas kerran ja saan miettiä sitä vaan itekseni. Aion nostaa kissan pöydälle taas kun hän palaa kotiin, mutta paremmalla ajoituksella ja rauhallisella, sovittelevalla äänenpainolla.
Asialistalla on seuraavat asiat:
- Hänen sanomisensa ja suhteensa siskooni ja perheeseeni
- Hänen suhtautuminen ystäviini sekä henk- koht menoihini
- Viime talviset tapahtumat, jossa hän rajoitti kovalla kädellä työnhakuani määrämällä minkä alan työtä saan hakea
- Väkivalta, haukkuminen, aggressiivisuus, henkinen pahoinpitely ja kontrollointi
- Krooninen luottamuspula minua kohtaan
Ei mikään kevyt lista, joten saa nähdä miten käy. Odotukset ei ole kovin korkealla, mutta toivotaan parasta. Jos homma ei tuosta parane, aletaan pistää asuntoa myyntiin. Kirjoista sen verran että pakko ne oli ostaa, jos uudet haluan. Mun puoliso niitä ei osaa tilata, joten esitän hänelle laskun kun palataan keskustelupöydän ääreen.
Kiitos vielä vastauksista ja tuesta! Siitä on todella suurta apua. Yksin kun näitä asioita kelailee niin ei välillä tiedä mitä ajatella, toimiiko oikein ja onko syy vain minussa itsessäni. Jatkoa seuraa muutaman päivän sisällä. Toivotaan että viesti menee ensi kerralla perille ja pääsemme selvittämään ongelmiamme.
-
"... sitten ensi kerralla kun nostan kissan pöydälle.." "Ja jos seuraavalla kerralla.." "Ja nyt kun tulee seuraava kerta ja jos hän ei silloinkaan.."
Näitähän on ollut jo aika monta. Olisiko NYT se SEURAAVA kerta sitten se viimeinen, kun huomaat, ettei mikään muuttunut?
On ihailtavaa (tai turhauttavaa?) seurata, miten kerta toisensa jälkeen annat vielä mahdollisuuden puhua, koittaa, yrittää..
Sinä oletkin se narsisti? Ahaa. Hän on varmasti oikeasti sitä mieltä, koska hän ei kerta kaikkiaan näe toimissaan mitään vikaa. On normaalia rikkoa tavaroitasi, koska sehän on sinun syysi, sinä huusit humalassa, voi hurja.
Mitäs jos tämä ensi kerta, ja näköjään kun 10.2. sinulle on ihan kalenteriinkin merkitty, että silloin hän ehtii kanssasi puhua, olisi se viimeinen?
Mitä rakkaus on sinulle? Mitä rakkaus tarkoittaa hänelle?
Mitä jos joka tapauksessa veisit vaivihkaa niitä vaatteitasi ja arvokkaimpia kirjojasi vanhemmillesi jo etukäteen turvaan, tuskin hän muutamien kirjojen häviämistä huomaa. Sellaisia kirjoja, joita et niin vain ostelekaan enää uusia? Koska jos merkit pitävät paikkansa, se että sinä olet kuitin kanssa odottamassa ja kyselemässä suhteenne tilasta, loputkin saavat tuta.
On todella hienoa, että olet myöntänyt tai ainakin melkein luvannut itsellesi, että alat harkita ihan oikeasti eroa, jos tilanne ei muutu. Sinä olet arvokas ja tärkeä, haluatko todella lapsia suhteeseen jossa äiti täytyy rauhoittaa ettei hän riko isän tavaroita kun tuli vähän paha mieli taas jostain?
Ikävää on, ettei hän huomaa olevansa sekaisin, hän ei halua apua koska ei näe sellaista tarvitsevansa.
Nyt lykkyä pyttyyn ja pysy päätöksissäsi, mitä ne ikinä ovatkaan. Ei alkoholia rohkaisemaan, nyt selvität asiat selvin päin, mutta kannattaa varmasti antaa hänen kotiutua rauhassa reissultaan, ennen kuin istutte pöydän ääreen puhumaan.
Niinpä niinpä. Näitä seuraavia kertoja on ollut ja tarkoitus tosiaan olisi että tämä olisi se viimeinen.
Ja kuin salama kirkkaalta taivalalta tyttöystäväni soitti joku aika sitten erittäin tuohtuneena ja käski kertomaan mikä mua vaivaa. Kerroin sitten mm. miltä musta tuntuu kun hän on haukkunut äiti ja siskoni. Sitä seurasi välitön puolustusreaktio ja selittelyä miksi hän on niin tehnyt. Sain hänet pyytämään myös anteeksi, mutta vasta kun sanoin että haluaisin sitä.
Täytyy myöntää että oma olo helpottui kun sain sanottua nuo muutamat asiat, mutta eihän se mennyt niinkuin pitäisi. En aistinut hänen puheestaa mitään katumusta, ymmärrstä mun ahdistukselle tai vilpitönt halua selvittää näitä asioita. Joka asiaan kun tuli närkästyneenä vastaukseksi kuinka hän on sanonut niin suuttuneena, ei tarkottanut sitä, on jo selittänyt miksi tekee niin tai hän on kontrolloinut mua esim. viime pikkujoulujen suhteen koska HÄNTÄ ahdisti ne 😐 No tiesinhän mä että ne ahdisti, mutta ei se silti siitä oikeutettua tee. Joko luottaa puolisoonsa tai ei perkele!🙂🌻
Ja kun mainitsin että meidän suhteen pitäisi olla tasapainossa sen suhteen miten saamme tavata esim. kavereita löi hän luurin korvaani. Sitä seurasi viestejä kuinka hän ei kestä kuunnella syyttelyä, luetteloa siitä mitä on tehnyt väärin ja että teen hänelle huonon olon puhumalla noista vanhoista asioista🤨
Se ihminen on kuin kiviseinä. Mitään vastakaikua tai yhteistyönhalua ei ole nähtävissä vaan tuntuu että on olemassa vain hänen totuutensa ja tunteensa. Omista tunteistani en saisi puhua, koska ne satuttaa häntä..hö hö höööö. Olen kokoajan korostanut että a) en ole hänelle vihainen, b) en halua syyttää häntä ja c) haluan vain ja ainostaan puhua tunteistani ja yrittää yhdessä keksiä miten voisin täästä päästä yli.
Sellanen harjoitus siis tänään. Katsotaan miten jatko sujuu. Kovin kauaa en aio apua kerjätä. Saa jatkaa elämäänsä yksin, jos siihen ei muita mahdu.
tunturisopuli kirjoitti 31.1.2012 14:15
On todella hienoa, että olet myöntänyt tai ainakin melkein luvannut itsellesi, että alat harkita ihan oikeasti eroa, jos tilanne ei muutu. Sinä olet arvokas ja tärkeä, haluatko todella lapsia suhteeseen jossa äiti täytyy rauhoittaa ettei hän riko isän tavaroita kun tuli vähän paha mieli taas jostain?......
Sanos muuta. En ole niin hullu että harkitsisin perheen perustamista tässä tilanteessa. Lapset ei ansaitse tällaista eikä se perheen suunnittelu ole ainakaan omalta osaltani tosiaan kovin lähitulevaisuudessa tällä hetkellä.
Hei!
Avopuolisosi varmasti jatkaa järjetöntä käytöstään sinua kohtaan ihan niin kauan kuin siihen on mahdollisuus ja projisoi omia tekemisiään sinun tekemiksi tai sanomisiksi... Ei varmasti osaa vilpittömästi myöntää tehneensä väärin tai vilpittömästi pyytää anteeksi.
Siinä vaiheessa kun puolisosi huomaa olevansa "menettämässä otteensa sinusta ja totaalin kontrolloinnin sinuun"... varmasti alkaa esittää katuvaa ja lupaa taivaat ja mannut jotta saisi tilanteen ennalleen.... Varoituksen sanana sinulle.
Samaan kehotan kuin aiemmatkin kirjoittajat, pakkaa omasa rauhassa ja kuljeta valmiiksi itsellesi tärkeät esineet turvaan. Järjestä itsellesi paikka johon voit mennä eropäätöksen jälkeen (ainoa oikea ratkaisu, valitettavasti). Selvitä asunnon myyntimahdollisuus siinä tapuksessa (jos)/kun avopuolisosi vastustaa myyntiä.
Ansaitset ihan oikeasti parisuhteen joka perustuu aitoon rakkauteen ja molemminpuoliseen kunnioitukseen! 🙂
Toivotan voimia ja tsemppiä sinulle!
Aallotar68