Olen 7-vuotiaan ADHD-pojan äiti. Olen jo 3-vuotiaasta epäillyt jotain tämmöistä ja eskarivuonna sitten lopulta pääsimme kunnon tutkimuksiin. Koska pojan ongelma on hyvin tarkkarajaisesti keskittyminen ja oman toiminnan ohjaus, päädyimme lääkityksen kokeiluun ja se (medikinet) onkin toiminut koulussa aivan loistavasti. Opettajalta saadun palautteen mukaan tunnit sujuvat hyvin ja poika on itsekin tyytyväinen.

Mutta, mutta... Pikkaisen pakkaavt nuo asiaan erityisemmin perehtymättömien sivullisten kommentit nyppimään. Lääkitystä kauhistellaan, epäillään kaiken olevan korjattavissa "pienellä" ohjauksella ja kasvatuksella. Sokerina pohjalla sitten se, ettei edes uskota koko häiriön olemassa oloon.

Miten te muut jaksatte näitä? Itse vielä potkin kiviä hetken ja pääsen yli noista kommenteista, mutta mies - joka on alusta asti ollut kriittisempi lääkitykseen ja koko diagnoosiin - ottaa tosissaan kaikkien satunnaisten naapurien kommentit. Sen jälkeen tulee sitten kotiin paasaamaan huumeista ja riippuvuuksista. Melko raskasta aina uudelleen esittää samat perustelut varsinkin kun mies kuitenkin itsekin myöntää, että lääkitys toimii ja pojan koulu sujuu sen ansiosta.

Tía María kirjoitti 8.11.2014 15:51

Mutta, mutta... Pikkaisen pakkaavat nuo asiaan erityisemmin perehtymättömien sivullisten kommentit nyppimään. Lääkitystä kauhistellaan, epäillään kaiken olevan korjattavissa "pienellä" ohjauksella ja kasvatuksella. Sokerina pohjalla sitten se, ettei edes uskota koko häiriön olemassa oloon.

Miten te muut jaksatte näitä?

Ihan samaa asiaa olen itsekin miettinyt, miten 2000-luvulla voivat olla niin tietämättömiä ihmiset näinkin kuuluisasta aiheesta kuin AD/HD? Lehdet ja tv antavat tietoa mielestäni siitä paljon mutta silti löytyy ihmisiä, jotka möläyttelevät tyhmiä!! 😠
Leijonaemona saa aina olla puolustamassa lapsiaan kaikkialla...

Tervehdys tänne🙂.Ei ole kivaa saada negatiivista palautetta joka päivä.Lapsesta löytyy varmasti positiivistäkin joka päivä.Kehuminen ja kannustaminen kantaa lasta paremmin elämässä,kuin negatiivisen palautteen saaminen 🙂👍.80luvulla ei vielä oikein tunnistettu tätä ADHD.TÄ.Nyt tunnistetaan ja siihen saa paremmin apua ja tukea.Nyt järjestetään myös leirejä ja muuta toimintaa ADHD perheille ja lapsille.🙂Itse kävin aikoinaan ADHD ryhmässä keskustelemassa ja se oli hyvä tuki Vanhemmat saivat keskustella ja lapset leikkivät ohjaajan kanssa.Tsemppiä haasteellisiin päiviin🙂👍🌻🙂🌻

Hei. 🙂👍

Mukava tulla tänne keskustelemaan, itsellä on esikoinen eskarissa ja ongelmia on mahtunut hänen koko varhaislapsuutensa ajalle. Meillä ei ole mitään diagnoosia annettu, mutta nyt ollaan lähdetty selvittämään voisiko takana olla si-häiriö tai adhd. Ellei molemmat..
Meno on mahdotonta, eskarissa ongelmat ovat korostuneet ja lapsi kokee vahvasti olevansa muita "huonompi".☹️ Kotona lapsi on rauhallisempi, mutta jatkuvasti pitäisi olla liikkeessä ellei legoja rakenna.

Nekin nyt jäähyllä koska poika ei osaa siivota tai pitää huonetta yhtään järjestyksssä☹️
Yritin juuri tehdä tuttavuutta itse uuteen ystävään, mutta se kaatui heti kun kerroin että poikamme on tälläinen vilkas tapaus. Tulin siitä kyllä surulliseksi, vaikka aikuinen fiksu ihminen olen mutta jotenkin tuo ihmisten asenne erilaisuutta kohtaan sattui niin syvälle johonkin.

Haluan vain kertoa että tarvitsen tätä vertaistukea todella kovasti, ja ymmärrän itsekin millaisia tunteita teilläkin voi olla lasten erityiseen liittyen. Olo on toisaalta helpottunut kun tiedän että nyt yritetään selvittää miksi poika käyttäytyy tietyllä tavalla ja miksi kaikki asiat pitää sanoa sata kertaa ainakin.

L

Päätin minäkin kirjoittaa tänne palstalle. Meillä on 5-vuotias poika, joka on ollut pienestä asti haastava lapsi. Minä itse olen jo aiemminkin miettinyt ADHD:n mahdollisuutta pojallamme, en ole vain koskaan saanut mistään minkäänlaista vastakaikua huolelleni. On ollut ärsyttävää, kun ihmiset ovat toppuutelleet minua (ja vieläkin näin jotkut tekevät), että "Sehän on ihan normaalia vilkkaan pojan käytöstä, ei kannata huolehtia." Nyt, sanotaanko, viimeisimmän puolen vuoden aikana myös lapsen isä, isovanhemmat ja päiväkoti ovat huolestuneet lapsen käytöksestä. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta tämä on ollut minulle tavallaan helpotus! Olemmekin nyt lähiaikoina menossa lääkäriin pojan kanssa.

Pojan oireista sitten. Hän on erittäin impulsiivinen, ei juurikaan ehdi miettiä ennen kuin huitaisee, todella räjähdysherkkä, täytyy olla aina äänessä ja huomionkeskipisteenä, saa raivokohtauksen, jos häntä ei kuunnella silloin kun hän haluaa. Esim. pukemiseen keskittyminen on vaikeaa ryhmässä, siirtymätilanteet ovat vaikeita, jonottaminen ja vuoron odottaminen on hankalaa jne..

Me vanhemmat olemme olleet erittäin väsyneitä tähän tilanteeseen kotona jo pitemmän aikaa. Tuntuu pahalta, kun oman lapsen käytös hävettää. Tuntuu välillä, etten kehtaa kohdata poikamme päivähoitokavereiden vanhempia tai ettei uskalla lähteä pojan kanssa mihin tahansa esim. kylään. Onko muilla vanhemmilla ollut samanlaisia tuntemuksia?

Tiedoksi kaikille vanhemmille:

Leijonaemot ry järjestää Tukinetissä liveryhmiä eli reaaliaikaisia chattejä erityislasten vanhemmille. Leijonaemot ry:n toiminnan tarkoitus on edistää vertaistukitoimintaa erityislasten vanhempien kesken sekä vuorovaikutusta erityislasten vanhempien ja sosiaali- ja terveydenhuollon sekä kasvatuksen ammattilaisten välillä. Lisäksi yhdistys tukee jäsentensä jaksamista ja hyvinvointia.

Tukinetissä Leijonaemot ry:n Leijona-chat tarjoaa vertaistukea erityislasten vanhemmille. Ryhmiin ovat tervetulleita kaikki erityislasten vanhemmat. Leijona-chat ryhmiä ohjaavat Leijonaemojen vapaaehtoiset vertaiset ja jokaisessa ryhmässä on kaksi vertaisohjaajaa. Jokaisessa liveryhmässä on oma teema ja jokainen ryhmä on erillinen kokonaisuus.

Seuraava Leijona-chat on ensi sunnuntaina eli 14.12. klo 21-22.30. Keskustelun teemana on: Talviloman odotusta erityslapsiperheissä.

Tervetuloa mukaan!

Hei vaan kaikille teille vanhemmille.
On todella ikävää, että vielä nykyäänkin adhd:n kohdalla törmätään melkoisiin ennakkoluuloihin ja suoriin virheellisiin käsityksiin. Paljon on tieto lisääntynyt vuosien saatossa ja varsinkin lasten kohdalla hoidon ja tuen piiriin pääseminen on helpottunut. Tosiasia on kuitenkin se, että edelleen adhd aiheuttaa ristiriitaisia tunteita ihmisissä ja koko sen olemassaoloa arvostellaan. Vaikka adhd:n määritelmä löytyy virallisista tautiluokituksista, niin diagnosoinnin vaikeus aiheuttaa ongelmia ja arvostelua, koska ei ole olemassa yksiselitteistä testiä, jolla adhd voitaisiin todentaa. Yksikään adhd-oireisen lapsen vanhempi tai oireisen nuoren/aikuisen läheinen tuskin kyseenalaistaa oireyhtymän olemassa oloa.

ADHD-liitto osaltaan pyrkii oikean tiedon lisäämiseen niin suuren yleisön kuin ammattihenkilöidenkin keskuudessa, että jokainen adhd-oireinen saisi parhaan mahdollisen avun. Seuraavan Käypä hoito -suosituksen yhteydessä tulee myös suositus aikuisten adhd:n hoidosta, jolla varmasti on suuri merkitys myös aikuisten hoidon kohenemisessa. Eli parempia aikoja odotellessa.

Voimia teille kaikille, ja muistakaan ADHD-liiton jäsenyhdistysten vertaistukiryhmät. Vertaistuella on valtaisa merkitys oman jaksamisen suhteen. Tietoa yhdistyksistä ja vertaistukiryhmistä löydätte ADHD-liiton nettisivuilta http://www.adhd-liitto.fi. Myös sopeutumisvalmennuskursseille on hakuajat nyt menossa.

Hei kaikille ja mukavaa alkavaa vuotta!

Olen kahden kouluikäisen pojan äiti ja aviovaimo miehelleni. Kaikilla kolmella on ADHD, joskin miehelläni diagnoosi on itse asetettu. Esikoisen syntymä kaikessa ihanuudessaan aloitti stressin ja huolien täyteisen elämänjakson jossa ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita ole puuttunut. Jälkeenpäin monille sattumuksille on jo pystynyt nauramaan jopa yhdessä lasten kanssa. Tulossa on varmasti vielä monta nousua ja laskua, mutta yritän keskittyä tähän hetkeen. Jos elämäämme pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se varmaankin olisi tragikoominen.

Pystyn samaistumaan lähes kaikkien tässä viestiketjussa kirjoittaneiden tarinoihin. Epäusko, ahdistus, raivo, ilo, helpotus, väsymys. Kouluvaikeudet, tutkimukset ja terapiat, yhteistyöpalaverit, lääkekokeilut, viranomaisverkostot. Kaikki tämä on tullut tutuksi näiden vuosien aikana, jolloin olen joutunut ja saanut tutustua ADHD oireyhtymään.

Pienten lasten vanhempia ohjaisin suhtautumaan lasten kasvatukseen rennolla ja joustavalla otteella, suoristamaan selän kodin ulko-ovesta ulos astuessanne ja sulkemaan korvanne mahdollisilta moukkamaisilta kommenteilta sekä asiantuntemattomilta neuvoilta. Neuvojia kyllä riittää, harvat vain oikeasti tietävät mistä puhuvat. Neurologialtaan poikkeavalta lapselta ei kannata vaatia samoja asioita kuin keskivertomukulalta. Aivojen toiminta kypsyy eri aikataulussa kuin ikäryhmässä keskimäärin. Esim. tunne-elämän kehitys vaihtelee: kouluikäinen kiukuttelee kuin kolmevuotias ja toisaalta leikki-ikäisen mielialan vaihtelut ja uhmakas käytös tuovat mieleen murrosikäisen. Lapsi tarvitsee lisäksi palkitsemista/huomioimista pidempään ihan arkisissakin asioissa kuin joku toinen. Esim. saa syödyksi ruokansa ilman, että nousee vähän väliä pöydästä. Palkitse heti ja aina kun voit. Jätä sanomatta ja moittimatta aina kun voit. Palkitseminen voi olla ihan niinkin yksinkertaista kuin sanallinen kiittäminen ja kehuminen. Jos joku toimintamalli ei tuota hetken päästä toivottua tulosta, vaihda toimintatapaa. Positiivisuus ja kehuminen ei sulje pois rajojen asettamista.

Molemmilla pojillani tie on ollut hyvin vaiherikas ja kivikkoinenkin. Esikoisen diagnoosi oli helpotus, me vanhemmat saimme eräänlaisen synninpäästön: emme olleetkaan aiheuttaneet kasvatuksellamme kaikkia lapsen ongelmia. Nyt vuosia jälkeen päin voin todeta, että ymmärtämättömyyttämme kuitenkin voimistimme negatiivisia käytösmalleja ja hankaloitimme pojan elämää. Olen oppinut vähitellen antamaan itselleni armoa, kun ajattelen, että kasvatimme esikoista, jolla oli ja on erityistarpeita.

Kun kuopuksen diagnoosi tuli vajaa vuosi sitten en ollut erityisen helpottunut, pikemminkin lyöty ja hyvin epäuskoinen. Olimme olleet puusilmiä ja/tai sitten niin tottuneita ainaiseen härdelliin esikoisen kanssa että ADHD ei ollut tullut mieleenkään kuopuksen kohdalla. Kaikessa naiviudessani olin varma, että toisella pojalla koulu sujuisi hyvin, koska eskarista vakuuteltiin, että mitään erityisiä pulmia ei ole. Sosiaalinen ja iloinen lapsi, sanottiin. Kouluvaikeuksien ilmaannuttua kävin eskarissa keskustelemassa ja siellä oltiin hyvin hämmästyneitä. Myöhemmin eräs lastenpsykiatri sanoi, että poika on ilmeisesti luonnostaankin osannut kanavoida esim. yliaktiivisuuttaan leikkiin, piirtelyyn jne. Päiväkodissa ymmärrettiin lisäksi hyvin poikien tarve liikkua ja siihen tarjoiltiin lähes jatkuva mahdollisuus, mikä osaltaan selittää sen ettei pulmia ollut. Joustoa löytyi muutenkin ehkä keskivertopäiväkotia enemmän.

Pojat ovat kulkeneet hyvin erilaisen koulutien tähän asti. Esikoinen on nyt yläasteella ja käynyt koulunsa normiluokassa. Ala-asteen opettajan kanssa kemiat eivät kohdanneet ja ylipäänsä isossa ryhmässä toimiminen oli liian haastavaa. Oli kuin neliötä olisi sullottu ympyrän sisään. Oppimisvaikeutta ei onneksi ollut. Yläkoulu on sujunut pääosin hyvin. Motivaatio on kohonnut huomattavasti ja siinä samalla numerot. Opettajat yläasteella ovat tottuneita käsittelemään mieleltään ailahtelevia murrosikäisiä jollaista ADHD lapsi usein muistuttaa.

Kuopus siirtyi kesken ensimmäisen lukukautensa saman koulun pienryhmään ja saa olla siellä niin kauan kuin tarvitsee. Tällä kokemuksella voin suositella pienryhmää. Jos sitä tarjotaan, tarttukaa tilaisuuteen. Pienryhmää opettaa yleensä erityisopettaja, jolla on ihan toiset edellytykset tukea lasta. Tämän takaavat koulutus, ryhmän pieni koko ja yleensä avustajan läsnäolo. Erityisopettajiksi taitavat myöskin hakeutua persoonaltaan hieman erilaiset tyypit kuin luokanopettajiksi. Ymmärrys erilaisuutta kohtaan on ainakin meidän kokemuksen mukaan ihan eri luokkaa. Pojalla on asiat nyt paremmin kuin vuosi sitten. Opetus toteutuu pääosin pienryhmässä ja kolmannes viikkotunneista on tavallisessa ryhmässä, omassa kotiluokassa. Järjestely tuntuu erityisen hyvältä, koska näin lapsi saa kokemuksen tavallisen luokan toiminnasta ja yhteys kavereihin säilyy.

Olemme perheenä hakeneet ja saaneet apua, joka on pääosin ollut ammattitaitoista ja vanhemmuutta kunnioittavaa. Meitä on auttanut, että tunnemme palveluverkoston kohtuu hyvin työmme kautta. On silti totta, että asioita joutuu aivan liian paljon itse selvittelemään. Mielestäni diagnoosin asettamisen jälkeen perheelle pitäisi tarjota lyhyt koulutus siitä mitä ADHD on ja miten sen kanssa pärjää. Siinä olisi oiva tilaisuus tavata samassa jamassa olevia perheitä ja mahdollisuus verkostoitumiseen. On jotenkin surullista, että ainakin meidän sairaanhoitopiirissä on tukiryhmiä mm. syöpään ja sepelvaltimosairauteen sairastuneille läheisineen. On painonpudotusryhmää ja kerhoja keliakiaa sairastaville. Missä ovat ryhmät ADHD lapsille vanhempineen? ADHD liitto yhdistyksineen tekee loistavaa työtä, mutta perheet ovat kovin erilaisessa asemassa paikkakunnasta riippuen.

Tsemppiä meille kaikille!

😉😉

ADHD?

Tokaluokkalaisella pojallamme epäillään lähinnä pojan impulsiivisuudesta johtuen olevan ADHD.

Epäily perustuu pääosin koulussa ilmenneisin ongelmiin. Itse oppiaineissa poika menestyy hyvin ja kokeista tulee melkein aina täysiä pisteitä. Opettajan mukaan poika on kuitenkin tunneilla levoton. Liikehtii paikallaan ja juttelee vieruskavereiden kanssa.

Suuremmat ongelmat ovat ilmenneet koulussa välitunneilla, joiden aikana poika on useaan otteeseen menettänyt maltinsa ja käynyt luokkakaverin kimppuun. Koulun henkilökunnan tulessa väliin poika on jatkanut riehumista. Rauhoittuminen on tapahtunut usein vasta, kun poika on liian väsynyt riehuakseen. Tällaisten tapausten jälkeen meidän vanhempien on pitänyt hakea poika kotiin, sillä koulupäivän jatkaminen ei ole ollut mahdollista. Usein tapaukset ovat muutenkin sattuneet pitkällä (30 min.) välitunilla ennen koulun päättymistä, joten pojan rauhoituttua koulupäivä on ollut käytännössä ohi. Pojan omasta mielestä hän menettää maltinsa, kun muut ärsyttävät häntä. Opettajan mielestä tilanne saattaa räjähtää päälle äkkiarvaamatta, eikä välituntivalvoja täten pysty ennakomaan tilannetta.

Kotona, vapaa-aikana tai harrastuksissa vastaavanlaisia maltin menetyksiä ei ole tapahtunut. Tietenkin kotona poika aika ajoin suuttuu, mutta suuttumisesta selvitään pojan huudolla ja omaan huoneeseen ovet paukkuen menemisellä. Hetken sielä yksin oltuaan hän rauhoittuu. Emme oikein tiedä, että onko pojan käytös kotona poikkeuksellista, koska emme tarkemmin tiedä miten keskiverto tokaluokkalaiset pojat käyttäytyy kotona ja kuinka usein ja miten he hermostuvat.

Opettajan mukaan poika on koulussa myös kokoajan hiukan kireän oloinen ja samaa olemme myös havainneet kotona. Lisäksi olemme havainneet, että poika ei oikein siedä leikkimielistä piikittelyä ja poika muutenkin tuntuu vähättelevän itseään. Kaikki tuo tuntuu olevan merkki huonosta itsetunnosta. Opettaja mukaan poika myös usein kröhisee (selvittelee kurkuaan) tunnilla. Samaa kröhinää tapahtuu kotonakin mutta ei niin tiuhaan, että epäilisimme sitä Tic-oireeksi. Viime viikkoina poika on myös ajoittain taivutellut päätään puolelta toiselle. Syyksi tähän hän on sanonut, että niska on kipeä. Näin huolestuneena vanhempana alkaa ehkä liiankin helposti kiinnittämään huomiota pieniinkin poikkeavuuksiin pojan käytöksessä.

Lääkärin suosituksesta aloitimme nyt loman aikana lääkekokeilun (Concerta 18mg), vaikka ensin hiukan ihmettelimme, miksi meille heti ensimmäiseksi tarjottiin kyseistä lääkettä, kun lääkkeen tuoteselosteessakin mainitaan, että lääkettä tulee käyttää sitten kun lääkkeettömiä hoitomuotoja ollaan ensin kokeiltu.

Näin ensimmäisen lääkeviikon jälkeen emme ainakaan kotona ole huomanneet pojassa tai hänen käyttäytymisessä suurempia muutoksia. Samanlaista kireyttä on havaittavissa ja samanlailla poika on suuttunut kotona, kuin aikaisemminkin.

Käsityksemme mukaan tuon lääkkeen vaikutukset pitäisivät olla heti havaittavissa. Kuinka nopeasti kyseisestä lääkkeestä apua saaneet ovat huomanneet sen vaikutuksen?

Seuraavaksi luultavasti tulemme kokeilemaan lääkärin ohjeen mukaan suurempaa annoskokoa (pojan paino on noin 30kg), mutta sen jälkeisestä jatkosta ei ole tarkempaa tietoa. Meille jäi sellainen käsitys tuosta lääkkeestä, että jos se ei vaikuta niin kyseessä on jokin muu ongelma kuin ADHD. Mutta mikä muu voisi olla kyseessä?

Jännityksellä odotamme, miten asiat alkavat koulussa sujumaan kun koulunkäynti on taas päässyt kunnolla käyntiin lomien jälkeen.

Tiedoksi vanhemmille:

Leijonaemot ry järjestää Tukinetissä liveryhmiä eli reaaliaikaisia chattejä erityislasten vanhemmille. Leijonaemot ry:n toiminnan tarkoitus on edistää vertaistukitoimintaa erityislasten vanhempien kesken sekä vuorovaikutusta erityislasten vanhempien ja sosiaali- ja terveydenhuollon sekä kasvatuksen ammattilaisten välillä. Lisäksi yhdistys tukee jäsentensä jaksamista ja hyvinvointia.

Tukinetissä Leijonaemot ry:n Leijona-chat tarjoaa vertaistukea erityislasten vanhemmille. Ryhmiin ovat tervetulleita kaikki erityislasten vanhemmat. Leijona-chat ryhmiä ohjaavat Leijonaemojen vapaaehtoiset vertaiset ja jokaisessa ryhmässä on kaksi vertaisohjaajaa. Jokaisessa liveryhmässä on oma teema ja jokainen ryhmä on erillinen kokonaisuus.

Seuraava Leijona-chat on jo tänään keskiviikkona 14.1. klo 20.30-22. Keskustelun teemana on: Vertaistukea vailla?

Tervetuloa!

Hei ja tiedoksi erityislasten vanhemmille:

Seuraava Leijona-chat on Tukinetissä jo huomenna torstaina 12.2. klo 21.-22.30. Helmikuun Leijona-chattien teemana on: Erityislapsi ja kaverit.

Tukinetissä Leijonaemot ry:n Leijona-chat tarjoaa vertaistukea erityislasten vanhemmille. Ryhmiin ovat tervetulleita kaikki erityislasten vanhemmat. Leijona-chat ryhmiä ohjaavat Leijonaemojen vapaaehtoiset vertaiset ja jokaisessa ryhmässä on kaksi vertaisohjaajaa.

Tervetuloa mukaan!

Hei ja tiedoksi erityislasten vanhemmille:

Tukinetissä Leijonaemot ry:n Leijona-chat tarjoaa vertaistukea erityislasten vanhemmille. Ryhmiin ovat tervetulleita kaikki erityislasten vanhemmat. Leijona-chat ryhmiä ohjaavat Leijonaemojen vapaaehtoiset vertaiset ja jokaisessa ryhmässä on kaksi vertaisohjaajaa.

Helmikuun Leijona-chattien teemana on: Erityislapsi ja kaverit.

Seuraava Leijona-chat on jo tänään torstaina 19.2. klo 21.-22.30.

Tervetuloa mukaan!

Heips, olen uusi täällä... Elämä tuntuu taas hyvin raskaalta. Minulla on alakoululainen, jolla on ADD ja lievä Asperger, ja mies, jolla myöskin (ei diagnoosia)...Jatkuvaa huolta, organisointia, arjen pyöritystä, rahavaikeuksia ja oma työ myös. Tosin ilman työtä miettisin kaikkea liikaa päivät pitkät.

Oikeastaan aloin kirjoittaa kysyäkseni muilta, onko teillä myös ns. yksin pärjäämisen pakko, kuten minulla? Syy on pelko. Pelko lastensuojelusta. Kauhuskenaarioni on tämä: Jos pyytäisin perheneuvonnasta tms. apua, jos erehtyisin lääkärissä sanomaan olevani väsynyt, jos naapurit näkisivät ikkunasta että meillä on sotkuista, jos lapsella olisi likaiset vaatteet kerrankin koulussa...lastensuojelun tutkimus, jossa ymmärtämättömät, neurologisista erityisvaikeuksista tietämättömät kukkahatut määräisivät, että lapsen on parempi olla muualla kuin kotona. Meidän olisi turha sanoa mitään, koska kaikki väännettäisiin niin, että he saisivat lapsrn pois meiltä. Olen lukenut, että lasten huostaanotoista on jopa bisnes olemassa.

Alan melkein itkeä, kun ajattelenkin näitä. Olen mielestäni hyvä äiti ja tiedän tasan tarkkaan, että lapselleni paras mahdollinen. Mutta onkohan kohtalotovereita, olenko ainoa äiti joka pohtii näin?😑❓

Olen hissuksiin lukenut tätä ketjua pitkin päivää, välillä ajatellen että tuo on IHAN meidän elämästä, ja välillä että eihän mulla ole mitään oikeutta olla näin kypsä omaan perhetilanteeseeni, kun muilla on niin paljon vaikeampaakin. Meillä ei sentään kukaan fyysisesti tappele, mikään ei vain mene omalla painollaan.

Kaiken kaikkiaan tunteet ovat tosi ristiriitaiset. Meillä ei ole vielä yhtään diagnoosia, mutta yhtäkkiä tuntuu siltä että meidän elämä on ollut yhtä ADHD:ta jo kymmenen vuotta. Hyvässä ja pahassa: se mikä on tuntunut miehessäni mahtavan kiinnostavalta ja omaleimaiselta, se mikä on tuntunut itsekkyydeltä, laiskuudelta ja kunnioituksen puutteelta parisuhteessa, se mikä on lapsessamme tuntunut häkellyttävältä lahjakkuudelta ja se mikä kaikki jokapäiväisen arjen vaikeus on saanut mut koko ajan tuntemaan epäonnistuneeni vaimona, äitinä, kasvattajana ja ihmisen mallina.

Lapsen kanssa on ollut työlästä ns. aina, mutta ensimmäistä kertaa sitä mieltä on joku muukin kuin minä - päiväkodin palautetta mies ei hyväksynyt lainkaan (kaikki pahan päiväkodin syytä), perheneuvolassa (jonne minä meidät raahasin) oltiin sitä mieltä että minä pingotan ja mun pitäisi olla kivempi äiti, ja aluksi koulussa oli vain huonoa tuuria ja ikäviä ihmisiä jne (miehen mielestä), mutta nyt vihdoin on tarpeeksi paljon sitä koulun palautetta että ollaan menossa tutkimuksiin.

Kun vastailin niihin kartoituskysymyksiin lapsen tavoista, tuli epämiellyttävä tunne että suuri osa siitä mitä sanoin hänestä pätisi oikeastaan myös mieheeni. En mä jaksa kahta! Lapsen diagnoosi olisi helpotus, koska sitten se ei olisi kaikki pelkästään mun vikani, mutta en mä mitenkään jaksa ajatusta siitä ettei mieskään ole vain ryhdistäytymistä vailla vaan ADHD. Se siis pärjää oman elämänsä kanssa ihan hyvin muuten paitsi kotona, en siksi ole koskaan epäillyt että miehen kyvyissä olisi mitään vikaa, motivaatiossa vain. Mutta jos se ei oikeasti pysty muuhun kuin tällaiseen niin mä haluan käyttää oman jaksamiseni lapseen ja jättää miehen. Ja kuitenkin sekin ajatus tuntuu väsyttävältä ja ahdistavalta.

Hei ja tiedoksi teille erityislasten vanhemmat:

Seuraava Leijona-chat on tänään torstaina 11.6. klo 21.-22.30. Chatissä keskustellaan vanhemmuudesta.

Leijonaemot ry:n Leijona-chat tarjoaa Tukinetissä vertaistukea erityislasten vanhemmille. Ryhmiin ovat tervetulleita kaikki erityislasten vanhemmat. Leijona-chat ryhmiä ohjaavat Leijonaemojen vapaaehtoiset vertaiset ja jokaisessa ryhmässä on kaksi vertaisohjaajaa.

Tervetuloa mukaan!