ADHD-oireisen lapsen vanhempana

Moikka!

Mulla ei ole kokemusta, koska emme ole mitään diagnoosia saaneet, olemme vasta menossa tutkimuksiin...

lähinnä minua kiinnostaisi, millaiset tutkimukset olette käynyt läpi? Kertoisitko myös miten lapsesi käyttäytyy, miksi aloitte epäillä ADHD:ta?

Meillä on 5v poika, joka on todella uhmakas, impulsiivinen ja vilkas. Kaksi muuta lastamme ovat "normaaleja" tämän yhdn kanssa elo on todella haasteellista ja tuntuu että jatkuvasti saa olla "varpaillaan". Toisaalta hän on ihan hirveän älykäs ja ihana, mutta toisaalta äärettömän vaikea. Välillä tuntuu että hän käy kuin kello koko ajan. TEkee asioita joita ei saisi, on aivan vahdittavissa vaikka on "jo" 5. omat voimat on aika koetuksella 😑❓

Pojallani ei ole ADHD:ta, vaan ADD. Hän ei ole ylivilkas, vaan todella rauhallinen. Hän sai diagnoosin kolmannella luokalla. Neljännestä luokasta lähtien hän on ollut pienluokassa, jossa on erityisopettaja ja kouluavustaja. Meille oli lottovoitto, kun poika pääsi pienluokkaan ja hän sai apua ja ymmärrystä ongelmiinsa. Poika on tarvinnut paljon tukea myös kotona koulutehtävissä ja asioiden muistamisessa. Rajojen asettaminen ei ole ollut vaikeaa, koska poika on todella kiltti ja rauhallinen. Nyt menossa on viimeinen luokka peruskoulussa ja hieman jännittää, että miten jatko-opiskelu lähtee sujumaan. Opiskelupaikkaa haettiin joustavalla haulla ongelmien vuoksi. Mutta voimia sinulle ja tukea sekä apua on tarjolla, kunhan sen löytää🙂👍

Hei vaan teille kaikille,

Olen uusi, ja löysin tänne adhd-liiton sivujen kautta. Mulla on poika joka on 12-vuotias adhd ja uhmakkuushäiriö. Lisäksi myöskin astma.

Meillä on todella haastavaa tämä elämä pojan kanssa, teini-ikäkin pukkaa päälle.

Mutta juu, meillä on tosi hankalaa pysyä asettamissa säännöissä, kun mielummin esim antaa sitten luvan pojalle mennä ulos kun kuuntelee sitä huutoa ja raivoa, haukkumista.
Ja mehän ei saada mitään muuta apua kuin keskustelua. Lääke kokeiltu, ja kun vaikutus loppu niin poika oli niiin tulta ja tappuraa että oksat pois. Meillä siis oli tuo lyhytvaikutteinen käytössä.

Pojalla todella myöhään diagnosoitu tämä adhd, kolmannella alkoi ongelmat. Opettaja leimas vain häiriköks. Kunnes 2010 syksyllä käytiin yksityisellä testeissä, ja sieltä tipahti diagnoosi. Viime syksynä "normi" koulussa asiat meni solmuun rehtorin kanssa että se heitti sen ulos sieltä, nyt poika käy koulussa missä 10 oppilasta yhteensä.

Tässä ollaan miehen kanssa tultu siihen tulokseen että kohta on ero edessä, kumpikin todella loppu, koko perhe kärsii. Ja mä varsinkin haluaisin rauhallista elämää, ja kohta sen joka toisen vlopun vapaaksi. Olenko mä siis aivan kauhea äiti??

On kyllä ihanaa kun löysin tän paikan, toivon että saisi täältä sitä vertaistukea kun muualta ei saa. IHmiset joilla ei ole adhd lapsia ei tajua mitä tää on ☹️

Hei kaikille!

Riepuliina, tsemppiä Sinulle 5 v. poikasi ohjaamiseen! Vaatii vanhemmilta välillä leijonanluonnetta pitää kiinni rajoista, mutta pitkällä tähtäimellä se palkitaan. Tutkimuksissa kannattaa avoimesti ottaa puheeksi mieltä askarruttavat asiat.

Anksu, tosi hienoa kuulla, että poikasi on saanut yksilöllisempää tukea pienluokassa.

Äippä, tiedätkö Sinä, että ADHD-liitto järjestää perheille tuettuja lomia, joihin koko perhe pääsee pienellä osallistumismaksulla rentoutumaan hotellitason majoitukseen puolihoitojen äärelle. Hakuaika tämän vuoden lomiin on ollut nyt maaliskuun loppuun mennessä mutta paikoista voi vielä kysyä... Lisätietoa löytyy http://www.adhd-liitto.fi/tukea/lomatoiminta/tuetut-lomat-2012

Anksu ja äippä, oletteko olleet koskaan perheille tarkoitetuilla sopeutumisvalmennuskursseilla, jossa saa sekä tietoa ADD/ADHD asioista että voi jakaa ajatuksia myös toisten perheiden kanssa eli saada arvokasta vertaistukea? Sopeutumisvalmennuksista saa myös tietoa ADHD-liiton sivuilta http://www.adhd-liitto.fi/tukea/adhd-liiton-palvelut/sopeutumisvalmennuskurssit/2012

terkuin
Viviaana

Sopeutumisvalmennuksessa emme ole koskaan olleet. Itseasiassa kuulin sellaisesta nyt ensimmäistä kertaa. Täytyy tutustua asiaan 🙂👍

Meillä 4 vuotias poika, jota nyt aletaan tutkimaan mahdollista ADHD:ta varten. Koko pienen ikänsä ollut todella vilkas ja kielletyt asiat kiinnostaa kaikkein eniten. Nukahtaminen on ollut vaikeaa, niin kauna kun siirtyi pinnasängystä jatkettavaan sänkyyn. Kotona ei jaksa keskittyä muuta kuin niihin asioihin, mitkä oikeasti kiinnostaa. Syömisestä ei tule mitään, kun pitää jatkuvasti olla liikkeellä.
Nyt jo naapuritkin alkaneet moittimaan meitä vanhempia, kun poika kerkiää joka paikkaan. Naapurit sanovat et on kasvatuksessa vika. Poika kun kerkiää kahdessa sekunnissa autojen kippuun yms. Eivät tunnu ymmärtävän, että poika kerkiää ja vaikka sen sadannen kerran kielletään, niin silti ei mene perille. Pitäs olla silmät selässäkin. Alkaa olemaan aikalailla voimat pois. ☹️
Poika on todella rakas kaikesta huolimatta, mutta vaatii hirveästi huomiota, aikaa ja energiaa meiltä vanhemmiltakin.
Toiveissa on nyt, että saadaan se diagnoosi ja saadaan oikeasti apua pojan kasvatukseen! Kukaan kun ei tunnu uskovan meitä, et pojalla olisi mitään diagnosoitavaa. Nyt olen saanut onneksi vinkkejä tuohon nukahtamis ongelmaan. Pidetään peukkuja, että noista vinkeistä jotain apua on. Kahden tunnin nukuttaminen illalla on yhtä tuskaa.

Morjesta vaan kaikille ja suunnattomasti voimia!!

Minulla on kolme lasta, vanhimmalla -05 syntyneellä pojalla on ADHD, lievä dysfasia ja trauma.

Hoidin lapsia kotona niin kauan kuin esikoinen täytti neljä. Olin aivan loppu, koska poika oli/on todella vaikeasti hengissä pidettävä...

Päiväkodin alettua (tammikuu 2010) hoitajat alkoivat puhumaan ettei kaikki ole ihan mallillaan. Olimme valmiita ottamaan kaiken avun vastaan ja todella rankan kesän jälkeen sitä ruvettiin saamaankin.

Syksyllä alkoi neuvolan kautta järjestetty puheterapia. Ensimmäinen käynti lastenneurologilla, yleistehtävien sekä päiväkodilta ja meiltä saadun viestin perusteella hän sai F83 diagnoosin eli monimuotoinen kehityshäiriö.

Tämän avulla pääsi poika sitten pienryhmään ja sai kesäksi 2011 henkilökohtaisen avustajan päiväkotiin.

Syksyllä 2011 hän aloitti esikoulun erityislasten esikoulussa, ryhmä koko 9 lasta.

Joulunalla 2011 oli viikon neurologisella osastolla tutkimuksissa, jossa diagnoosi tarkentui ADHD:ksi. Hänelle aloitettiin siellä Equasym.

Kaksi viikkoa menikin ihan kohtalaisesti, kunnes poika kävi niin aggressiiviseksi että luulin etten saa pidettyä pienempiä hengissä. Erittäin väkivaltaista ja holtitonta käytöstä aamusta iltaan..

Kerroin asiasta päiväkodilla ja olivat kyllä hyvin tukena <3

Eräänä aamuna viedessäni lapsia hoitoon, koin jonkinlaisen romahtamisen ja kun olin vienyt pienemmät hoitoon ajattelin että menempä motarille ja lopetan tämän helvetin tähän.

Onneksi säikähdin ajatustani niin paljon , että ajoin suoraan päiväkotiin ja kerroin pojan hoitajalle tilanteen.

Saimme nopeasti apua, jo samana iltana poika meni lastensuojelulaitokseen toiveestani, että saisin koottua itseni.

Se oli kauheaa, se tuskan määrä oli niin viiltävä että tuntui että läkähdyn. Tämä tapahtui tämän vuoden tammikuun lopussa.

Poika oli kymmenen päivää siis pois kotoa... Sillä välin lääke lopetettiin ja aloitettiin Risperdal.

Muutaman päivä päästä minulla oli kuin eripoika. Kotona oleminen alkoi hieman sujua, kun aggressivisuus poistui.

Meillä alkoi käydä perhetyöntekijät 2 kertaa viikossa.

Helmikuun 27 päivä alkoi 8 viikon psykiatrinentutkimus jakso, joka loppui viime perjantaina.. Se teki todella hyvää niin meille kun pojalle, saimme todella hyviä ohjeita ja neuvoja miten täytyy tehdä että homma toimii..

Toistaiseksi nyt kaikki hyvin, lepäilee nyt painopeittonsa alla ja odottaa nukkumattia <3

Ai niin, meillä on myös tukiperhe, jossa poika käy nyt kerran kuussa viikonlopun.

Olen opiskellut tässä ohessa ja valmistun 1.6. ajallaan 🙂 se on ollut suurin henkireikäni, kun on ollut pakko vaan mennä eteenpäin..

Ensi viikolla menemme tutustumaan erityiskouluun jossa hän aloittaa syksyllä..
Ette varmaan usko, mutta mä luulen että siitä tulee kyllä mahtavamies aikanaan <3

Äippä ja muut, meitä AD(H)D-lasten vanhempia on iso läjä tuolla facebookin Adhd vertaistukiryhmässä https://www.facebook.com/#!/groups/ADHD.vt/
Ryhmä on avoin niin, että kuka vaan voi laittaa liittymispyynnön, mutta ryhmän vetäjä hyväksyy jäseneksi ja vain jäsenet näkevät kirjoitukset.

Ja useinhan jompi kumpi vanhemmista on itsekin adhd-oireinen, joten aikuisvertaistukea on tarjolla kanssa angstiin jos toiseenkin.

katisa

Hei kaikille!

Kyllä se vanhemmiltakin vaatii paljon, kun rauhoittamiset ja nukuttamiset teetättävät töitä. Onneksi nykyään on tosiaan unikouluja ym., josta voi saada paljonkin apua. Jos lapsi ei nuku riittävästi, niin sekin jo lisää keskittymisen ja käyttäytymisen pulmia. Toisaalta ADHD:hen ja muihin neuropsyiatrisiin kehityksen haasteisiin voi liittyä erilaisia unihäiriöitä jo aivojen neurobiologisesta toiminnasta johtuen. Tosi hyvä, että olette hakeneet apua uniongelmiin, koska yhden perheenjäsenen univaikeudet heijastuvat kyllä koko perheeseen. Sanna, oletteko te saaneet siitä painopeitosta apua rauhoittumiseen ja nukahtamiseen?

Hienolta kuulosti se, miten avoimesti te olette lähteeneet hakemaan apua ja ottaneet sitä vastaan! Yksin ei kannata ongelmien kanssa jäädä! ADHD-liiton sivuilta löytyy Arki toimimaan -vinkkejä lapsen myönteiseen käyttäytymiseen opas, jota voi ainakin tällä hetkellä tilata yhden kappaleen ilmaiseksi liitosta. Kannattaa tilata opas tai tulostaa se sivuilta. Opas löytyy sivuilta http://www.adhd-liitto.fi/oppaat-ja-julkaisut/oppaat-ja-ladattavat-materiaalit ja sieltä sivulta kaksi.

Voimia teille urheille äideille!

Viviaana

Viviaana: Kyllä on olut tosi paljon apua -> aijemmin lohduttomia kauhukohtauksia yötä myöten, nukkumaan alkaminen kestijakesti.. Saimme tietää vasta myöhemmin että myös nuo kauhukohtaukset ovat "tavallisia" tällaisille lapsille. 🙂

Mä olen vasta nyt kokenut että, tarviin vertaistukea 🙂

Aijemmin olen ollut käpertynyt niin meihin ja meidän ongelmiin että, ei minusta ollut mihinkään sosiaaliseen toimintaan..

Hei Sanna!
Mielenkiintoista kuulla, että painopeitto on auttanut rauhoittumisessa ja nukkumisessa. Tällä hetkellä on käynnissä tutkimus, jossa testataan yksilöllisesti räätälöityjen painevaatteiden vaikutusta ADHD-oireisten lasten käyttäytymiseen. Tosi hienoa, että tutkimusnäyttöä eri menetelmistä tulee pikkuhiljaa myös erilaisista psykososiaalisista menetelmistä eikä pelkästään lääkehoidosta.

Vertaistuen tarve tulee varmaan aina jossakin vaiheessa eteen ja hyvä, jos siihen on sitten mahdollisuus. Monesti toisten ADHD-oireisten lasten vanhemmilta saa tosi hyviä kokemuksen kautta tulevia vinkkejä arkeenkin ja onhan se voimaannuuttavaa, jos huomaa, että samankaltaisten haasteiden parissa pyörii muutkin, eikä ole itse ainoana.

terkuin
Viviaana 🙂🌻

Hei!

Sain pari viikkoa sitten pojalleni diagnoosin ADD. Ja olisin kysynyt eri tukimuodoista. Eivät oikein osanneet psyk.osastolta auttaa kun sieltä kysekin. Meillä ei ole Kelan hoitotukea, mutta olen pyytänyt lääkäriä kirjoittamaan c-todistuksen, että voin sitä hakea.

Hei teille,

Löysin tämän sattumalta, kun olen etsinyt tukea. Minulla on 13-vuotias poika, kesällä 14v. Hänellä on diagnostisoitu ADHD 6-vuotiaana, mutta mitään lääkitystä emme ole tarvinneet. Hän on erittäin älykäs, on selvinnyt koulusta helpolla, mutta valtavan ylivilkas. Olemme asuneet ulkomailla vuosia, ja kaikki on mennyt siellä kuitenkin hyvin. Mutta aina on saanut jännittää, mihin hyvänsä mennään, miten kaikki menee. Kaksi muuta vanhempaa sisarusta ovat tavallisia, oikeastaan erittäin hyvin elämästä selvinneitä. Itse olen kasvatuksen ammattilainen, mutta nyt on sormet rannetta myöten suussa, kun oma lapsi on jotain, mitä en koskaan olisi uskonut.

Murrosikä painaa päälle ja sen myötä vaikeudet koulussa. Hän aloitti viiltelyn aivan yhtäkkiä talvella. Pääsi onneksi nopeasti psykologin luo. Tutkimuksia on tehty ja masennusta on löytynyt. Sitä on yritetty hoitaa psykologikäynneillä, ei lääkitystä toistaiseksi. Koulu ei kiinnosta pätkääkään ja aiemmin niin hyvin sujunut koulu menee alamäkeä, koska yläkoulussa ei enää selviäkään mitään tekemättä. Itse ammattilaisena ja toki myös mieheni yritämme tukea ja auttaa ja ymmärtää, mutta saamme häneltä vaan tosi rumaa puhetta päällemme. Hän on aina vihainen. Joskus, aivan pienen ohikiitävän hetken näen hymyn hänen kasvoillaan ja hän saattaa sanoa jotain ihan tavallisesti. Aiemmin aina ihmettelin, eikö ihmiset kykene saamaan lapsiaan kuriin, niin nyt on itse tässä tilanteessa tajuaa, ettei se olekaan ihan yksinkertaista aina. Samat eväät ja kasvatus on annettu kaikille kolmelle, mutta tämä yksi on nykyään aivan mahdoton. Tosi rumakäytöksinen, aivan kuin ei mitään olisi kotona opetettu ja välitetty. Joka päivä tulee jotain sanomista koulusta, mitä milloinkin ja opettajat alkavat ole väsyneitä. Erityisluokkaan häntä ei kuitenkaan haluttaisi siirtää, koska on kuitenkin erittäin älykäs lapsi (tämä tuli testeissäkin ilmi) eikä oppimisvaikeutta sinänsä ole. Hän on kerran pinnannut jonkun tunnin koulusta ja kerran jäänyt kiinni näpistyksestä kaupassa. Näihin toivoisn heti stopin. Viime viikolla hän karkasi kotoa, kun tuli taas kerran riitaa ja hänet pistettiin töihin. Lopulta löysimme hänet, kun rummutimme joka paikkaan. Aina on huoli, tekeekö hän itselleen jotain. Hänellä on kavereita ja oikein kiva ja asiallinen tyttöystäväkin jo ja välittävä perhe. Kaiken pitäisi siis olla ihan hyvin. Mutta jotain pimeyttä hänessä on koko ajan.

Perhetapaaminen tuki-ihmisten kanssa on reilun viikon päästä ja ajattelimme nyt kysyä, voisiko jotain lääkitystä kokeilla. Tosin on niin vaikea tietää, mikä liittyy murrosikään, mikä ADHDhen ja mikä masentuneisuuteen. Omat voimamme alkavat olla tosi vähissä ja pelkään perheemme puolesta. Sisarukset ovat myös ihan loppu tähän jatkuvaan riitelyyn ja huutamiseen. Mieheni ja minun välit ovat luonnollisesti tiukilla, olemme olleet hyvin onnellinen perhe tähän asti, mutta tämä kysyy niin suuria voimia, että joskus vaan lähdemme viikonlopuksi johonkin toisen jäädessä kotiin. Jotta selviäisimme taas seuraavasta viikosta. Olemme molemmat haasteellisessa työssä, siihenkin pitäisi olla virtaa ja myös vanhemmat lapsemme tarvitsevat meitä. On jotenkin epäreilua, että yksi lapsi terrorisoi koko perhettä. Vai pitääkö meidän vaan jaksaa ja kestää ja sietää? Olen aina ajatellut, että pitää, se on vanhempien tärkein tehtävä, mutta nyt olen alkanut väsyä ja itken jatkuvasti ja olen hyvin surullinen. Kaiken päälle sekä äitini että anoppini menehtyivät molemmat hyvin äkillisesti ja yllättäen lyhyen ajan sisällä ja sitäkään emme ole ehtineet surra tarpeeksi.

Täsät tuli nyt pitkä ja sekava juttu. Olisi mukava kuulla, onko täällä joku, jolla olisi samanikänen lapsi ja samoja ongelmia.

Hei!

Tiikerihai, toivon todella teille apua vaikeassa paikassa.
Meillä pojalla auttoi ADHD: hen käytettävät lääkkeet tähän ailahteluun ja keskittyminen koulutyöskentelyyn parani huomattavasti.
Poikamme ei vielä murkkuiässä ole, mutta koulussa kylläkin.
Parisuhde oli todella tiukalla ja tavallaan veitsen terällä tasapainoillaan vieläkin.
Henkisiä- ja fyysisiäkin voimia perheen luotsaamiseen on kulunut rutkasti.
Omasta voinnistakin pitäisi muistaa huolehtia, mutta huolihan on lapsista ja toivoo niihin asiohin apua ja vasta sen jälkeen itse voisi rentoutua.

🙂🌻 Kaunista kevättä kaikesta huolimatta.

Viestisi kuulosti suoraan minun kirjoittamalta, vaikka meidän pojalla ei masennusta ole havaittu eikä viiltelyä ole ollut kuin yksittäisen kerran.

Meillä ADHD on daignosoitu kolmannella luokalla, eli pojan ollessa 9-vuotias. Tähän asti kaikki laitettiin sen piikkiin, että olen niin nuori äiti, etten osaa lastani kasvattaa. Olen saanut Pojan 17-vuotiaana, eli olin todellakin nuori, mutta silti meidän perheessä rajat ovat aina olleet selkeät ja olemassa.

Meilläkin poika on älykäs, mutta täysin lukuhaluton. Poika oppii asiat todella nopeasti ja helposti, kun vain suostuu lukemaan. Tästä lukuhaluttomuudesta on meillä tullut suuri ongelma. Nuorempana me kotona huolehdimme läksyt ja teimme ne yhdessä pojan kanssa. Kun läksyjen tekoon alkoi kulua 2-3tuntia, emme enää jaksaneet, onhan meillä kaksi muutakin hoidettavaa nuorempaa lasta. Otimme jälleen kouluun yhteyttä ja sovimme koulun kanssa, että poika tekee läksyt läksykerhossa, eikä meidän vanhempien tarvi puuttua niiden tekoon. Tämä systeemi oli hyvä ja poisti myös ongelman siitä, että poika piilotteli koulukirjoja milloin ulos milloin minnekkin, ettei läksyjä tarvitse tehdä.

Lääkitys meidän pojalla oli käytössä n. 9-11-vuotiaana, jonka jälkeen vaikutus lakkasi asteittain kokonaan. Tässäkään asiassa ei meitä vanhempia aluksi uskottu, mutta kun sinnikkäästi vaadin pojan seuraamista kaavakkeiden avulla sekä lääkityksen kanssa että ilman, huomattiin, että puhun sittenkin totta. Nyt siis ei meillä ole lääkitystä käytössä.

Meilläkin on kaksi muuta lasta, tällä hetkellä 7 ja 8-vuotiaat pojat. Vanhimman lapsen esimerkki näkyy toisinaan varsinkin keskimmäisen poikamme käytöksessä. Onkin vaikea päättää kuinka paljon vanhimman sairaudesta tulisi pienille kertoa, etteivät ihan kaikkeen menisi periaatteella "mitä isot edellä sitä pienet perässä". Tähän otan mielelläni vinkkejä vastaan jos jollakulla on tarjota!

Koulussa meillä on ollut vaikeuksia ihan alusta asti. 1.-3. luokalla poika oli paljon pienluokassa, muta sen jälkeen siirtyi täysin normaaliin luokkaan, koska tässä koulussa ei ollut tarjota pienluokkaa isommalle ikäluokalla. Ongelmat kasautuivat ja johtivat lopulta pojan erottamiseen koulusta kuudennen luokan puolivälissä ja siirtymiseen toiseen kouluun pienluokkaan. Tässä koulussa käytiin sitten puolivuotta, joka menikin hyvin. Ylä-aste kutsui, eikä yläasteella taas ollut tarjota täysipäiväistä pienluokkaa, vaan pienluokka oli tukimuotona normaalin luokan rinnalla, tämä ei pojallemme riittänyt. (sen kyllä tiesinkin ja yritin vaatia siirtoa suoraan kouluun jossa pienluokka on, tähän ei kuitenkaan suostuttu.) Noh, puolenvuoden kuluttua oli jälleen siirto edessä. Opettajat eivät pärjänneet pojan kanssa. Poika siirrettiin kahdeksan oppilaan kouluun, jossa opettajia on kaksi. Tämä koulu on muuten osoittautunut hyväksi, mutta itseällä surettaa, kun siellä älykäs poika pääsee "sieltä missä aita on matalin". Noh, kouluvelvollisuus tulee kuitenkin suoritettua.

Puhuit myös lapsesi vihaisuudesta. Meillä tämä on myös päivittäistä. Osittain sen takia, ettei kulu päivääkään, etteikö poika tekisi jotain kiellettyä, josta joudumme hänelle puhumaan ja se kaikki on tietysti meidän tyhmien vanhempien syytä, koska emme anna hänen olla rauhassa. Pikkuveljiin kohdistunut iva ja pilkka on jatkuvaa ja todella surullista, tästä joudumme myös usein puhumaan pojan kanssa. Ymmärrän kyllä toisaalta hyvin vihan ja surun jota poika tuntee jatkuvien keskusteluiden ja kotiarestien keskellä, mutten tiedä miten muutenkaan voisin toimia. Tietysti myös murrosikä tuo oman lisänsä mieliala vaihteuihin.

Kodin ulkopuolella, meidän aikuiten seurassa ollessa, poikamme käyttäytyy erittäin hyvin. Hän avaa ovia vanhuksille, kittää ja katsoo silmiin. Mutta kun pääsemme kotiin ääni kellossa muuttuu täysin. Sama juttu jos emme itse ole paikalla ja poika on kodin ulkopuolella kavereiden kanssa. Tupakka on jatkuva riesa, samaten varastelu. Poika varastelee myös kotoa jatkuvasti, enkä tiedä miten tähän enää enempää voisi puuttua. Rangaistu ja keskusteltu on, joskaan tästä ei ole hyötyä kuin hetkeksi, kohta sama juttu on edessä uudelleen ja uudelleen ja ja ja.....

Kotoa poika on karannut kerran, en lähtenyt etsimään. Päätin, että poika tulkoon vapaaehtoisesti kotiin, koska en aio jatkossakaan seisoa oven edessä vahtimassa, ettei hän karkaa uudelleen. Poika oli hatkassa vuorokauden, jonka jälkeen hänet palautti kaverin isä kotiin. Poika oli kertonut krkaamisen syyksi sen, että äiti riehui kotona puukon kanssa. Tämän hän oli myös kirjoittanut facebookkiin. Soitin sosiaalitoimeen ja kysyin mitä nyt tehdään. Sosiaalitoimi puuttui asiaan kertomalla pojalle, etä jos jatkossa tällaisia karkureissuja tulee, on huostaanotto suljettuun laitokseen ainoa mahdollinen vaihtoehto. Itse pelkäsin (itsekkin kasvatusalan ammmattilaisena) mahdollista tutkintaa tuosta puukolla riehumissyytöksestä, enkä voi sanoin kuvailla kuinka vihainen pojalle olin! Tuntui, etten ollenkaan siedä nähdä poikaa silmissäni, vaan mielummin vältän kokonaan näkemisenkin. Onneksi sosiaalitoimisto tunsi pojan jo etukäteen, ja ymmärsi syytöksen valheeksi.

Meillä kuvioita vielä hankaloittaa uusioperheemme. Poika on minun edellisestä liitosta, joten mieheni ei ole lapsen biologinen isä. Kuvioissa hän kylläkin ollut jo kohta 13-vuotta. Liittomme kärsii tästä sanoin kuvaamattoman paljon, tiestysti myös osin oman syyllisyyden tunteeni vuoksi, onhan hän minun lapseni ja minun vuoksi mieheni joutuu käymään tämän kaiken läpi. Helppoa ei ole ollut. Kuinka kauan pitää jaksaa, sietää ja kestää? Samaa olen minä miettinyt ja kysellyt, vastausta en tiedä, kaiketi niin kauan että pimahtaa. Ei tämä kyllä helppoa ole. Päivä ja tunti ja välillä minutti kerrallaan eletään elämää, koitetaan nauttia pienistä onnen hetkistä lasten kanssa. Omia voimavarojani ovat ehdottomasti "normaalit" pienemmät lapsemme ja työni. On pakko ajatella jotain muutakin välillä. Olisi kiva saada sinuun yhteys ja jutella lisää, vaikka en kyllä tiedä miten se on mahdollista.. Juuri päätin nimittäin rekisteröityä tänne palstalle, jotta voin kirjoittaa ja vastata sinulle =)

Osanottoni äitisi pois menosta =/