Aallon pohjassa,kuinka nousta ylös?

Aallon pohjassa,kuinka nousta ylös?

Käyttäjä voimat lopussa aloittanut aikaan 12.02.2012 klo 16:11 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä voimat lopussa kirjoittanut 12.02.2012 klo 16:11

Hei,

Olen aallon pohjassa enkä osaa yksin täältä nousta ylös. Olen suuren perheen äiti ja avioliittomme on ollut melko vuoristorataa.Yhteisiä vuosia on takanapäin jo kolme vuosikymmentä ja olin ihan lapsi,kun aloimme seurustelemaan.

Kuten kerroin, myrskyisää on ollut mutta välillä tyyntäkin. Näistä rauhallisemmista kausista olen saanut itselleni voimaa ja ajatellut, että jospa tämä tästä vielä paremmaksi muuttuisi.

Avioero oli jo lähes voimassa kun sen peruin. Mieheni pyysi minua vielä miettimään.Lupasi yrittää suhteen eteen tosissaan. Ongelmana on mieheni ”salaa” juominen. Eli hän juo autotallissa. Ei kaatokänniin saakka mutta joka kerta huomaan asian.Kun huomautan asiasta,saa ryöpyn niskaani millainen olen.

Kasvatuskäytännöissä meillä aikuisilla on eri näkemys. Minä olen se, joka pitää ohjakset käsissä.Olen tiukempi säännöissä ja saan usein aikamoisen ryöpyn niskaani myös lasten suusta. Olen yrittänyt lapsilleni kertoa perustelut mutta ei sillä ole mitään vaikutusta.

Olen perheessä se, joka pääasiassa hoitaa siivoukset, pyykit ja muut kotityöt.Joskus joku auttaa,jos jaksaa monen monta kertaa pyydellä.

Onneksi minulla on työ,missä viihdyn ja mistä saan voimaa itselleni. Nyt vaan tuntuu, että en enää jaksa tätä . Olenko hölmö,kun uskoin mieheni sanoihin, että juominen vähenee? Kuka kertoisi, mihin voisin mennä juttelemaan asioistani ? Olen todella väsynyt enkä jaksa enää tällaista enempää..

Käyttäjä erakoksiko kirjoittanut 13.02.2012 klo 20:07

Hei, missä asutkin - lähimmässä kaupungissasi on ainakin kirkon piirissä Perheasian neuvottelukeskus jossa voi maksutta käydä juttelemassa - minkä vuoksi voit joutua jonottamaan ennenkuin aika järjestyy ensi kerran. Siellä voi käydä selvittämässä päätään - puimassa probleemavyyhtejään liittyen perhe-elämään tai omaan oloon noin muutenkin - ja joko yksin tai myös puolison kanssa.
V o i m i a sinulle! hyvä että olet havahtunut hakemaan tukea itsellesi!

Käyttäjä tunturisopuli kirjoittanut 14.02.2012 klo 15:48

Et ole hölmö, mutta jos jo nyt petyit lupauksiin joita mies ei koskaan lunastanut, miten ajattelit tästä eteenpäin?

Minusta on aina äärimmäisen huolestuttavaa jos lapset kääntyvä äitiään vastaan, eli sinua ei tunnu kunnioittavan siellä kodissasi kukaan. Haluatko tällaista? Puhu ensin miehellesi, ole lujana.
Istuta koko perhe alas ja ilmoita, että tästä lähtien hommat muuttuvat. Teette kotityöt yksissä tuumin, jokaiselle jokin tehtävä joka päivälle tai viikottain tai miten nyt sumplittekaan. Teette vaikka vuorolistan seinälle, mistä selviää viikottaiset vastuuhommat.
Älä ruikuta, älä itke, vaan ole lujana. Sanot että sinä et ole mikään piika, vaan nyt asiat muuttuvat. Ei ole hyvä antaa lapsillekaan kasvatusmallia, jossa nainen tekee kotityöt yksin ja hoitaa muutenkin kaiken yksin. Siinä on sitten karhunpalvelus jälkipolville.

Jos mies ei ole tukena ja mukana lasten kasvattamisessa ja kurinpidollisissa asioissa, ei muuta käyttäytymistään, miksi jatkaa?
Tee suunnitelma mitä haluat. Puhu hänen kanssaan. Jos saat taas pelkkiä syytöksiä, hae eroa ja toteuta se tällä kertaa. Elämä on liian lyhyt sellaiseen elämään, jota ei halua. Uskon että tapauksessasi sinulla olisi helpottuneempi olo asua ilman miestäsi, mutta kai sitä aina pitää kehottaa yrittämään.. Mutta toisaalta sait jo lupauksia joita hän ei pitänyt.

Eli et ole hölmö, mutta olet hölmö jos annat miehen lupailla toistamiseen ja jäät tilanteeseen yhä uudelleen.
Miehellä on nyt näytön paikka. Lapset on saatava kuriin, sinun vuoksesi, mutta myös heidän itsensä vuoksi.

Käyttäjä erakoksiko kirjoittanut 20.02.2012 klo 11:16

Haluan tukea sinua lähes samoin sanoin kuin tunturisopuli tuossa edellä.
Kyetäksesi tuohon tarvitset kuitenkin voimia.
Ota aikaa itsellesi, asennoidu niin, ettei maata kaada kun et teekkään mitään esim. käytännön asioissa joita olet yksin tottunut tekemään.
Menee aika, mutta veikkaanpåa ettei kovin pitkään kun perheesi alkaa huomata sinut.
He ovat tottuneet pitämään itsestäänselvyytenä panostasi perheen eteen, tarvitsevat 'herätyksen'.
Ala koota voimiasi ja vetäydy siitä kaikesta mitä olet tottunut tekemään.
Lääkäristäkin voisi saada apua pysähdykseen pyytämällä sairauslomaa.
Saat katki tuon kierteen, jossa te perheenä olette, jokainen omalla tavallaan.
Tsemppiä sinulle!

Käyttäjä voimat lopussa kirjoittanut 08.03.2012 klo 19:12

Hei,

Lämmin kiitos teille,erakoksiko ja tunturisopuli. Ihana, että jaksoitte kirjoittaa minulle voimaa antavia lauseita.

Mietin,mietin ja mietin omaa tilannetta jatkuvasti. Kun tarkastelen asioitamme ns. sivullisen silmin, tuntuu kaikki ihan hölmöltä ja tunnen itseni tyhmäksi,kun en ole jo lähtenyt tällaisesta avioliitosta.Viime aikoina olen saanut todella paljon ryöppyä niskaani. En kehtaa kenellekään edes kertoa,mitä kaikkea mieheni on minulle sanonut.

Onneksi sen verran itsestäni olen saanut irti, että olen saanut varattua itselleni keskusteluajan🙂👍. Kerroin siitä miehelleni.Hän alkoi minulle heti puhumaan, että muista sitten sanoa tämä asia ja tuo asia jne. Onneksi osasin rauhallisesti sanoa, että voit itse mennä tahollasi juttelemaan ja kertoa,mitä koet tärkeäksi.Hän ehdotti, että mennään yhdessä juttelemaan. En halua häntä sinne vaan haluan mennä yksin.

Tämä on henkisesti tosi rankkaa.Mieheni voi haukkua minut tosi rumasti illalla. Seuraavana päivänä hän on kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.Ei anteeksipyyntöä, ei mitään keskustelua tapahtuneesta.Eilen illallakin hän huusi ja haukkui minua.Yritin hyssytellä häntä, ettei tyttömme poikaystävän tarvisi kuunnella tällaista. Ei sillä ole mitään vaikutusta.Minua hävettää hänen käytöksensä kaikkien puolesta. En halua enää kutsua meille vieraitakaan enkä halua mennä yhdessä kyläilemään, koska joudun jännittämään mieheni käytöstä.

Lapset ovat minulle ilkeitä ja töykeitä,koska haluan lopettaa tällaisen avioliiton.Saan heiltä tosi satuttavia hyökkäyksiä .Mieheni usein vielä ruokkii tilannetta; Äiti haluaa muuttaa pois täältä ja rikkoa tämän perheen. Olen välillä niin rikki, että en jaksa enää edes puhua mitään.Välillä pakenen itkemään yksin esimerkiksi vessaan,lukkojen taakse.Toisinaan taas hermostun ja huudan pahaaoloani ulos 😯🗯️

Mutta uskon ja toivon, että kevätaurinko antaa minulle tarpeeksi voimaa, että uskallan aloittaa elämässäni uuden sivun. Kevätaurinkoa kaikille toivotellen 🙂

Käyttäjä tunturisopuli kirjoittanut 09.03.2012 klo 12:47

Voi että. ☹️ Olen tosi pahoillani mitä kaikkea joudut siellä kotona kestämään, niin miehen (varsinkin hänen!) sekä lasten puolelta.
Hyvä kun pysyit lujana ja sanoit miehelle rauhallisesti mutta päättäväisesti, että sinä menet juttelemaan yksin. Hän haluaa ihan selvästi kontrolloida ajatuksiasi, ja tunkisi mukaan jotta saisi vahtia mitä terapiassa puhut.

Sinä häpeät miehesi sanomisia, mutta miksi sinun pitäisi puolustaa ja hyssytellä häntä? Miehesi saa varmasti vain voimaa siitä kun näkee miten paljon hänen sanansa satuttavat ja että yrität hillitä häntä, ja että häpeät. Eivätkö lapset todellakaan ymmärrä miten hän sinua parjaa? Sinun energiasi menee siihen, että saisit pidettyä yllä "kulissia" kun tyttäresi poikaystävä on kylässä, häpeät taas. Mutta tiedätkö mitä? Niin tekee fyysistä väkivaltaa kokeva ihminenkin, hän tietää että se on väärin, häntä ei saa lyödä, mutta kukaan ei saisi tietää siitä, koska hän häpeää.
Uskon että häpeäsi onkin sitä, että pelkäät muiden ajattelevan että olet jotenkin hölmö kun et lähde, ja siksi et halua kertoa kenellekään miten mies haukkuu sinua. On varmasti todella kurjaa kun kotona tapahtuu tuollaista. ☹️

Eihän sinun tarvitse hävetä miehesi typerää käytöstä? Miehesi oma häpeä se on. Mitäs jos seuraavalla kerralla vaan katsot ja kuuntelet, annat mennä kaiken läpi kuin tuulenvireen, vaikka kuulet, älä KUUNTELE hänen sanojaan, katsot vain tekemättä asialle yhtään mitään, annat vouhkata ja ajattelet samalla "tuossa se nyt huseeraa". Ja poistut rauhallisesti vaikka tekemään jotain ihan muuta kuin sanat olisivat sinulle ilmaa. En tiedä miten normaalisti reagoit koska onhan tuo nyt ihan hirvittävän epäreilua alkaa yölläkin huutamaan toiselle, miehesi haluaa selvästi latistaa itsetuntosi, ehkä juuri siksi että luulisit olevasi niin arvoton, ettet enää pystyisi jättämään häntä. Siltä se minusta ainakin näyttäisi. Sanat satuttavat, se on selvä. Mutta sinä et ole ansainnut niitä, etkä ole sellainen kuin hän sanoo, sinä tiedät sen kyllä. Siksi anna sanojen ja huutojen mennä ohi korvien, yritä ainakin ja mieti joka kerta jotain ihan muuta jos mahdollista..

Häpeästä vielä, ja toisen puolustelusta.
Minun entinen avomieheni perui aina viime minuuteilla kaikki yhteiset sukujuhlat, ja saattoi ilmoittaa vain että "koska sinä olet niin ärsyttävä, minä en lähde mihinkään sinun sukulaisesi 50-vuotispäiville". Tunsin hirvittävää häpeää kun muut kysyivät, missä R. on? Sanoin, että R on kipeä, tai hänellä oli muut juhlat.. Mitä tahansa. Lopulta totesin itsekseni, että miksi MINUN pitää ottaa paineita hänen käytöksestään? Kun joku kysyi, sanoin suoraan että mies ei vaan halunnut lähteä. Ei siinä sitten enää kukaan sen kummemmin kysellyt, ja minulla oli parempi olo koska koin, että minun tehtäväni ei ole pitää hänen kulissiaan yllä omasta itsestään, jos haluaa olla niin typerä että vähät välittää ihmisistä joille esittää olevansa mukava ja välittävänsä, ei minulla ole mitään puolustella. Häpeä on hänen, ei minun. Se että seurustelee/on avioliitossa jonkun kanssa ei tarkoita, että olisi puoliksi hän. Häpeä ei ole yhteinen häpeä, jos ihminen itse tekee jotain typerää. Se, että toista esim. pettää, ei ole petetyn häpeä vaan pettäjän häpeä, vaikka petetty ajattelee olevansa osasyyllinen.

Eli anna miehen nyt sitten näyttää perheelle oikeat karvansa, sekä ulkopuolisille. Eivätpähän enää ihmettele jos jossain vaiheessa keräät kimpsusi ja kampsusi ja muutat pois.
Mitä lapsiin tulee, ei lastenkaan käytös ole aina hyväksyttävää. Miehesi lisää vettä myllyyn ihan tahallaan, ja tuo on minusta jopa sairasta.
Kyllä lapsillakin on vastuu käyttäytymisestään. Lieventävä asianhaara on, että olet tainnut joutua olemaan tällaisen alaspainamisen kohteena vuosikausia. Lapsetkin saattavat alkaa ajatella, että niin se vain on. Usein vasta aikuistuttuaan lapset alkavat nähdä näitä asioita eri tavalla. Tee kuitenkin päätökset ihan omien tuntemustesi pohjalta, älä kenenkään muun. Sinä tiedät, mitä haluat tehdä. Ja keskusteluapu on hieno juttu, toivotan paljon onnea sinne ja rohkeutta kertoa ihan kaikesta!

Ja muista koko ajan: sinä olet upea ja arvokas, haluat tehdä rauhassa ratkaisusi eikä se tee sinusta typerää, päinvastoin. Sinulla on kaikki oikeus onneen, omiin päätöksiin ja tulla kohdelluksi arvokkaasti.

🙂👍

Käyttäjä voimat lopussa kirjoittanut 15.03.2012 klo 19:47

Hei,

Kirjoittelen taas vähän kuulumisiani.Olin viikonloppuna katsomassa muutamaa asuntoa.Toisesta innostuin,oli jotenkin "kodin" tuntuinen ja siisti ja hiljattain rempattu.Unelmoin jo siitä, että pääsisin pois tästä ahdistavasta kodista ja saisin mahdollisuuden omaan elämään.Mutta tänään selvisikin, että asunto oli samantien myyty eli joku muukin oli tuntenut asunnon heti kodikseen☹️. Olisin halunnut itsekin tehdä asunnosta samantien tarjouksen mutta en vielä uskaltanut. Ja olen tällä viikolla yrittänyt jutella mieheni kanssa käytännön asioista, esimerkiksi raha-asioista.Mutta keskustelusta ei tule mitään.....Mieheni ei vieläkään usko, että oikeasti haluan tämän loppuvan.Mutta olen itselleni päätöksen tehnyt; Koska tämä ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi,haluan itseni tästä rimpuilla irti.En tiedä,mistä voisin kysyä neuvoa,miten saadaan käytännön asiat hoidettua.Mieheni vastustaa koko ajan kaikkea eroon liittyvää, silti ei ole valmis tosissaan yrittämään liiton eteen.

Oli juttelemassa asioistani tukihenkilön kanssa.Viimein sain itseni sinne vietyä....olin pettynyt sieltä tullessani.Kerroin elämästäni, kodin ilmapiiristä,ongelmista mitä meillä on ja siitä,kuinka pahalta minusta on tuntunut jo tosi pitkään.Koin, että henkilö vähätteli tunteitani ja että minulta ei löydy tarpeeksi yrittämisen halua. Yritin selittää kaikkia asioita mutta silti tuntui, että minä olen se ,jolla ei ole tarpeeksi halua yrittää.Ja kun minä mielestäni olen yrittänyt ja yrittänyt.Jotenkin olo tuntuu niin surulliselta ja voimattomalta. Minua toisaalta harmittaa, että menin sinne. Jotenkin toivoin, että kun jaksoin viimein mennä keskustelemaan asioistani,joku ymmärtäisi tunteitani ja sisälläni vellovaa pahaa oloani.Kyllähän tilanne on se, etten halua jatkaa liittoani,jos ei mikään asia tässä muutu.Mutta jos mieheni olisi oikeasti yrittänyt näyttää, että tosissaan yrittää esimerkiksi vähentää juomistaan, uskaltaisin edes hivenen toivoa.Mutta kun ei oikeasti halua yrittää, miksi minun pitää silti jaksaa ?

En uskonutkaan, että tukihenkilö voisi ongelmaani poistaa.Toivoin silti, että minulla olisi parempi olo,kun sieltä lähden pois, kun olen saanut puhuttua asioita jollekkin puolueettomalle ihmiselle.Nyt vaan jäljellä on entistä epätoivoisempi olo.Jos kotona on koko ajan paha olla, eikö silloin pitäisi jotain muutosta tapahtua ?

Kevätaurinkoa odotellen,toivottavasti siitä voimia saisin.

Käyttäjä kiikunkaakun kirjoittanut 16.03.2012 klo 09:36

Hei!

Kurja kuulla, että keskustelusta jäi noin huonot tunnelmat. Mutta sinä olet oikeassa. Jotain pitää tehdä jos ei tunne itseään onnelliseksi. Ja minusta sinä ole yrittänyt jo ihan tarpeeksi.

Jäin miettimään oletko halukas muuttamaan pois lopullisesti? Onko se vaihtoehto omassa mielessäsi jo pois suljettu, että muuttaisit vaikka vuokralle johonkin, ennen kuin teette mitään lopullista päätöstä erosta?

Tämmöinen tilapäinenkin etäisyyden otto voisi olla teidän tilanteessa ihan hyvä.
Mies ja lapset huomaisivat että olet tosissasi. Mutta lähtisit kuitenkin sillä asenteella että tilannetta yritetään vielä korjata.

Mutta ainakin täältä riittää ymmärrystä myös siihen ratkaisuun että halaut nyt lähteä omillesi ihan lopullisesti. Luota itseesi ja omiin tunteisiisi.

🙂👍

Käyttäjä Sotanorsu kirjoittanut 18.03.2012 klo 11:32

Moi "Voimat lopussa"!

Tilanteessasi on paljon samaa kuin omassani. Mieheni joi vuosia "salaa", mutta samaa tahtia minusta kehittyi mestari hänen juomisensa tunnistamisessa. Pikkuhiljaa hän alkoi juodessaan olemaan yhä ilkeämpi ja ilkeämpi, ja yksi ilta oli ihan samanlainen kuin teillä: lapsilla yökyläkavereita ja isä alkaa riehumaan. Kauhea tilanne. Olin pohtinut mielessäni lähtemistä vuosia, enemmän ja vähemmän, tukeutunut mielessäni seesteisimpiin ajankohtiin, puhunut mieheni kanssa jne. Toivoin että mieheni löytäisi uuden suhteen ja ratkaisu tulisi sitä kautta... Kaikki tunteet oli läpi käyty. Kunnes jossain vaiheessa (terapian auttamana) tajusin, että juominen ei lopu, eikä asiat muutu paremmiksi. Myös minun mieheni halusi terapiaan, mutta kuten sinäkin sanot, myös meillä hän halusi "liian myöhään".

Viikonloppujen muututtua syksyllä yhä kauheammaksi ja kauheammaksi, keräsin salaa tavarani hänen poissaollessaan ja otin lapset ja lähdin.

Päivääkään en ole katunut, vaikka vaikeaakin on ollut. Takaisin en mene, vaikka hän lopettaisi juomisen. Se tie ja suhde on nyt nähty, 21 vuotta meni, nyt on aika katsoa elämää eteenpäin. Vasta lähdettyäni tajuan, kuinka kieroutuneeksi meillä oli olo mennyt. On ihanaa, kun ei tarvitse pelätä kenenkään juomista ja reaktioita asioihin, ei tarvitse suplia asioita ja miettiä voiko toinen ajaa vaiko eikö...

Lapsesi ymmärtävät jossain vaiheessa vielä, olen varma.

Muista, että kun olet tehnyt päätöksen ja lähdet, on vaikein osuus ohi. Vaikeaa se on jatkossakin, tulee ikävää ja vaikeita tunteita, mutta päivä päivältä huomaa että elämä voittaa!!!

Jaksamista ja kertoile täällä miten asiat etenee!

-Sotanorsu
🙂🌻

Käyttäjä voimat lopussa kirjoittanut 18.03.2012 klo 18:10

Kiitos, Kiikun kaakun,

että kirjoitit.Se piristää aina mieltä kummasti, että joku jaksaa kirjoittaa.

Nyt on viikonloppu taas melkein ohi. Odotan, että pääsisin töihin huomenna.Viikonloppu on ollut henkisesti raskas, taas on tullut roskaa niskaan enemmän kuin jaksaisi vastaanottaa.

Perjantai-iltana lähdin työkavereiden kanssa ulos. Halusin lähteä, ettei tarvitse kuunnella koko aikaa arvostelua itsestä, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Mieheni pommitti koko illan tekstareilla minua,kun olin kaupungilla. Ensimmäiseen vastasin ja toivoin, ettei enää lähettäisi viestejä vaan kertoo huomenna asiansa kasvotusten. Ei mitään vaikutusta, viestejä tuli monen monta.En jaksanut kaikkea edes lukea. Lauantaiaamulla mieheni herätti heti seitsemän jälkeen ja alkoi räyhäämisen ja pauhaamisen. Nukahtelin uudelleen ja aina uudelleen hän jaksoi aloittaa huutamisen ja syyttelyn.Loppupäivästä aiheena oli se,kun torkahtelin pitkin aamupäivää. No, illalla hän sitten itse lähti viihteelle,koska minä olin ollut perjantaina. Minua ei haitannut meno lainkaan.Päinvastoin, olin onnellinen,että saan olla rauhassa. Aamulla mieheni nukkui pitkään mutta ei siinä ollut mitään outoa. Minulle ei tullut kertaakaan edes mieleeni, että pommittaisn häntä tekstareilla,kun hän on kaupungilla.Alkoholi maistui taas sekä perjantaina että lauantaina miehelleni.

Tämä on henkisesti todella raskasta.Teen mitä tahansa tai jätän tekemättä, siitä tulee sanomista.Tai sitten minulla on väärä äänenpaino kun puhun. Ja kaikista eniten minua satuttaa se, että mieheni huutaa kaikki asiat lasten kuullen.Ja isommat lapset ovat jo hyvin mallioppineet,miten puhua äidilleen.

Olen itsestäni jo huolissani.Olen aina ollut kevätihminen.Olen kuin herännyt talviunestani auringon tullessa esiin ja saanut siitä virtaa itselleni.Nyt minua ei huvita mikään. Ei lenkkeily, ei liikkuminen ,ei mikään. Minusta pikkuhiljaa katoaa positiivisuus ja aurinkoisuus,mitä mielestäni olen ollut.

Nyt vaan toivon, että löytäisin nopeasti asunnon ja pääsisin täältä pois. Tiedän, ettei se tule olemaan helppoa lasten kannalta.Mutta tällaisessa ilmapiirissä eläminen kuluttaa meitä kaikkia eikä ole hyväksi lapsille.Tiedän senkin, että omaisuuden jakamisessa tulee ongelmia.Mieheni aikoo jäädä asumaan tähän nykyiseen asuntoomme.Mutta hän on luvannut maksaa minulle vain pienen summan asunnosta,mikä ei vastaa todellakaan markkinahintaa.Osasiko joku kertoa, mistä voisin kysyä neuvoja tällaisiin käytännön asioihin ? Lakimiestä ei olisi varaa ottaa. Minun kanssani muuttaa nuorimmainen ja ehkä seuraavaksi nuorin.

Toivottavasti saan pian käytännön asiat hoidettua ja pääsisin aloittamaan elämän,jossa ei ole jatkuvasti henkistä väkivaltaa.

Käyttäjä voimat lopussa kirjoittanut 11.04.2012 klo 12:31

hei,

Melkein kuukausi kulunut viime kirjoittelusta.Asiat eivät ole nytkähtäneet yhtään vielä eteenpäin. Olen kyllä aktiivisesti lukenut asuntoilmoituksia ja käynyt katsomassa asuntoja mutta mitään konkreettista ei ole tapahtunut asioiden etenemiseksi.Suurin este oikeastaan on se, ettei mieheni usko,että haluan todella tämän yhteisen elämän loppuvan.Jossain vaiheessa hän lupasi maksaa minut ulos tästä asunnosta,nyt ei enää haluakaan tehdä sitä.

Olimme koko perhe reissussa pääsiäisen aikaan.Mieheni oli varannut mökin jo aikaisin syksyllä. Mietin monta kertaa,onko minun järkeä lähteä reissuun. Mutta lähdin kuitenkin,koska kaikki lapset (myös vanhinkin) lähti mukaan.Lähdin reissuun lasten vuoksi.Tein sen myös selväksi miehelleni,ettei mikään muutu vaikka lähden mukaan.

Olemme nukkuneet jo pitkään eri huoneissa.Kun olimme reissussa, mieheni alkoi kiristämään minua, että nukkuisin hänen kanssaan samassa sängyssä.En luvannut,koska en halunnut sitä ja se varmaan olisi taas luonut mielikuvan, että käännän pääni eron suhteen.Ja kun en luvannut mennä samaan petiin,alkoi huuto ja raivoaminen.Lasten kuullen. Ja varmaan seinänaapuritkin kuulivat. Mieheni huusi asioita lasten kuullen.Yritin toppuutella häntä mutta ei mitään vaikutusta.Lapset sanoivat isälle,että lopeta jo.Ei auttanut. Lopuksi tilanne oli se, että kaikki lapset itkivät, isä räyhäsi ja minä olin hiljaa. Lapset,jotka eivät toki tiedä kaikkea meidän erimielisyyksistä,eivät liioin ymmärtäneet,miksi en voi mennä nukkumaan samaan sänkyyn.Ja olisihanhan minä voinut siellä nukkua,jos todella olisi ollut vain kyse nukkumisesta.Mutta tiedän, että mieheni olisi halunnut muutakin.No siinä tilanteessa äiti oli lastenkin silmissä pahin syntipukki,lapset itkivät ja mies raivosi.Kun lapset vihdoin menivät petiin itkunsekaisin ajatuksin,minä hiivin vessaan itkemään.

Minulla oli niin paha mieli,kun miehen piti saada riita aikaan reissulla.Miksi hänen piti pilata lasten lomafiilis. ? Miksi hänen pitää huutaa lasten kuullen asioita,jotka eivät heidän korvilleen kuulu,miksi aikuinen mies käyttäytyy kuin yksi lapsista? Näitä asioita pyörittelen mielessä jatkuvasti.Hän kotonakin usein räyhää minulle lasten kuullen.Ja kaikenlaisista asioista. Olen pyytänyt monesti, että jutellaan kahdestaan, ei lasten kuullen.Mutta ei se onnistu.Jos meillä joskus olisi mahdollisuus jutella kahdestaan,hän lähtee mieluummin ulos tupakalle.

Välillä olen todella alamaissa. Mieheni syyttää minua kaikesta.Nyt hän on keksinyt, että minun vaihdevuodet ovat syynä kaikkeen negatiiviseen ,myös hänen juomiseensa.Vaikka en itse edes ole huomannut mitään vaihdevuosioireita, hän tietää, että kaikki johtuu niistä.Hän vetoaa,ettei juominen ole ongelma hänelle,koska pystyy hoitamaan työnsä.Minusta juominen on ongelma silloin,jos viikossa pitää ainakin 3-4 iltana tehdä drinksuja tai juoda kaljaa.Ja kun hän tietää,etten ymmärrä hänen juomistaan, piilottelee hän tyhjiä pulloja.Ja niitä löydän, olenkin se syypää kun kyttäilen hänen tekemisiään.

Mieheni on saanut puolelleen lapset,koska he eivät tietystikään halua perheen hajoavan.Mutta en kertakaikkiaan voi jatkaa tällaista elämää. Minusta on kadonnut elämänilo, elän vaan päivän kerrallaan.Toivon, että jonain päivänä pystyn löytämään itselleni kodin,missä saan olla ihan sellaisena,kuin olen.

Mieheni on haukkunut minut lähes joka saralla.Ja puhuu minulle rumasti. Jatkuvasti on pientä piikittelyä, rivien välistä aina kuulee sen negatiivisen.Isommat lapset ovat mallioppineet saman puhetyylin puhuessaan minulle.Ja minä en millään voi tällaista hyväksyä.Olen yrittänyt monta kertaa puhua tästä lapsille mutta tilanne ei muutu.Ja miksi he muuttaisivat mitään,koska kuulevat samanlaista puhetyyliä jatkuvasti mieheni suusta😭

Nyt ainakin tiedän, etten lähde enää yhdellekään yhteiselle reissulle.Minä laitoin ruuat ja hoidin siellä pyykkihuollon, mutta kukaan ei kiitoksen sanaa huomannut lausua.Ehkäpä seuraavalla reissulla huomaavat palvelun puuttuessa , että pieni kiitos olisi joskus paikallaan.Ja uskon sisimmässäni, etteivät lapsetkaan halua enää kokea tuollaista riitelyä lomallaan.

Onko jollain ollut samanlaista kokemusta, että muu perhe on samalla puolella ja vastustaa eroa ehdottomasti ? Tajuavatko isommat lapset eron jälkeen, kuinka onneton äiti on ollut.Olen niin yksin tämä asian kanssa,että en meinaa millään jaksaa rämpiä tätä upottavaa polkua pitkin..

Kumpa mieheni tajuaisi tämän todellisen tilanteen; tämä liitto on loppusuoralla.Hän aina vetoaa, että kamalaa lapsille,ku on kaksi kotia.Mutta jos emme puhu toisillemme mitään muuta kuin räyhäämällä, nukumme eri huoneissa, riitelemme jatkuvasti, alati toisen syyttelyä, rakkaus loppunut jo aika päiviä sitten,niin eihän tässä ole mitään järkeä jatkaa...Ei vaikka lapsilla olisikin kaksi kotia. Haluan antaa lapsilleni sellaisen kodin,missä on mukava ilmapiiri eikä tarvitse pelätä riitoja. Tässä kodissa se ei onnistu,jos molemmat asuvat saman katon alla.

Käyttäjä tunturisopuli kirjoittanut 12.04.2012 klo 09:30

Sinulla on nyt altavastaajan asema, ollut koko ajan, eikä mies muuta käyttäytymistään varsinkaan kun huomaa lasten kääntyneen sinua vastaan. ☹️
Nyt ei ole ihan oikeasti mitään muuta vaihtoehtoa, kuin vaan lähteä. Oletko aina hiljaa kun mies huutaa?
Mietin kuinka itse koin lapsena sen, jos joku ei kyennyt puolustamaan itseään. Säälin ihmistä ihan hirveästi ja olisin halunnut että huuto loppuu, mutta jollain tapaa ikään kuin halveksin heikkoutta, ettei toinen saa suutaan auki. En tarkoita, että lapset halveksisivat sinua, tarkoitan, että he eivät varmasti halua että isä huutaa äidistä asioita, mutta he eivät ehkä enää ole varmoja, olisiko siihen joku syy? Ehkä he todellakin ajattelevat, vuosien manipulaation tuloksena, että sinä olet muka jotenkin ansainnut tuollaisen kohtelun.
SINÄ ET ANSAITSE TUOLLAISTA KOHTELUA, SINUN ON NYT OIKEASTI OTETTAVA SE ERO.
Sinä olisit jo lähtenyt, jos olisit todella halunnut lähteä. Sinua pitää tuossa avioliitossa lapset, ja se, että sinä et jotenkin nyt uskalla lähteä. Sinua on tallottu niin monia vuosia, että toiminta on hidasta ja vain sinä estät itse itseäsi lähtemästä. Sinä lähdit lomalle.. Ei olisi pitänyt, ja tiedät sen itsekin. Sinä olet jatkuvasti palvelemassa, miksi sinä teet niin? Mikset ilmoita, että tämä peli on nyt loppu? Että sinä et hoida pyykkejä, ruoanlaittoa tai mitään muutakaan. Oletko kertaakaan tehnyt niin, että olisit kerta kaikkiaan ilmoittanut, että sinä et tee MITÄÄN? En usko. Uskon että teet kaiken hiljaisuudessa, koska et halua riitaa. mutta tiedätkö mitä? Mies kehittää niitä riitoja siitä huolimatta, kuten huomasit.

Miehellä ei ole aikomustakaan muuttua, pahentua vain. Mitä sinä enää menetät? Hiljaa oleminen ja hyssyttely ei auta, ja lapsille asiat on sanottava suoraan: sinä et ole onnellinen, sinä haluat erota, eikä se johdu lapsista vaan siitä ettette tule enää miehen kanssa toimeen. Jos mies alkaa syytellä, annat syytellä ja SANOT ääneen ihan samalla mitalla takaisin. En tiedä onko se edes fiksua, mutta minä en kyllä kuuntelisi itse keneltäkään tuollaisia perättömiä syytöksiä. En keneltäkään! Sinulla on oikeus puolustaa itseäsi, ja jos koet ettei siitä ole mitään hyötyä, sinä vaan lähdet. Lapset ymmärtävät joskus - tai sitten eivät. Sinä et voi olla vastuussa heidän ymmärtämisestään, koska jos selität asiat niin kuin ne ovat, ja he eivät anna anteeksi "täydellisen perheidyllin rikkoutumista", sitten se asia on niin.

Älä enää vitkastele, vaan hoida itsellesi se asunto. Sinä selviät kyllä. Ihan varmasti selviät. Voimaannut vielä. Sinun on nyt vaan tehtävä se päätös ja pysyä siinä, eikä odotella enää päiviä ja viikkoja ja kuukausia, lähteä yhtään mihinkään yhteisille lomille tai muuallekaan. Älä ota keneltäkään enää mitään naljailuja vastaan - et mieheltä, et lapsilta. Ilmoitat että nyt tämä pelleily loppuu, sinä et kuuntele keneltäkään tällaista ja sinä otat eron. Miksi sitä ei voi sanoa lapsille? Että haluat eron? Mitä menetetttävää sinulla enää on? Aika kuluu. Ja jos he suuttuvat ja sättivät, pysy lujana ja rauhallisena ja kysy onko heistä tällainen avioliitto todella tasavertainen ja normaali ja onnellinen? Sinulla on kaikki oikeus onneen. Nyt toimit etkä enää mieti.

Kaikkea hyvää, sanoin asiat napakasti vain siksi, että pääsisit pois tuosta tilanteesta, että heräisit että sinä olet arvokas! Kenenkään ei pitäisi sietää tuollaista kohtelua ☹️

Koita jaksaa, voimia jatkoon, sinä selviät !!!

Käyttäjä voimat lopussa kirjoittanut 12.04.2012 klo 14:58

Kiitos Tunturisopuli,

Sanoit napakasti mutta et loukkaavasti.Osuit naulankantaan monessa kohtaan.Olen miettinyt asioita niin niin monesti ja ajatellut samalla tavalla kuin sinä. Nyt kun sanoit asioita,miten sinä näet asiat, minusta melkein tuntuu helpottavalta.Joku muukin ajattelee samalla tavalla kuin minä, en siis ole täysidiootti,kuten olen monesti saanut kuulla.

En ole aina ollut huutamatta. Olen kova sanomaan ja kova huutamaan.Mutta viime aikoina en ole jaksanut enää sitäkään,koska se ei johda mihinkään.Olen useasti vaan ollut hiljaa ja antanut toisen räyhätä.

Olen ollut aika ajoi tekemättä mitään kotitöitä. Ja sen on kyllä heti huomannut huushollista. Kukaan ei ole tarttunut imuriin eikä pessyt vessaa,vaikka on ollut älyttömän likaista😠. Jos olen laittanut eteisen lattialle imurin valmiiksi, on kaikki osanneet taitavasti hypätä se yli eikä ketään ole haitannut se.Lopuksi multa on mennyt hermo ja olen jälleen siivonnut.

Yritän olla rohkea ja tehdä sellaisia päätöksiä,jotka tuntuvat minusta oikeilta.Kiitos tsemppauksesta 🙂👍

Käyttäjä Kikka3 kirjoittanut 25.04.2012 klo 00:14

Hei!

Itselle olisi tullut 10v. täyteen naimisissa oloa tänä kesänä.

Pari vuotta naimisissa oloa meni ihan kivasti, miehelläni oli 3 lasta aikasemmasta liitostaan ja lapset alkoivat vierailla luonamme melkein heti seurustelun aloitettuamme.

2001 aloitimme rakentamaan omaa taloa, minun vanhemmiltani saadulle tontille. Samana kesänä syntyi yhteinen tyttäremme. Muutimme vanhempieni luokse vinttikämppään, ettei tarvitsisi maksaa vuokraa ja lainaa yhtä aikaa. Mies rakensi taloa, minä kasvatin lasta ja autoin tontilla sen minkä pystyin, vauvan kanssa. Kaljaa alkoi miehellä kulumaan kun istui TV:tä katsomassa iltaisin.

Työnsä mies on hoitanut tunnollisesti kaikki nämä vuodet, sairaslomia ei ole ollut ja viime vuosien lomatkin on jäänyt pitämättä (rahaa kun ei ole ollut).

Minä olen juossut hänen ex-vaimonsa kanssa vanhempien lasten palavereissa ja niitä on ollut paljon. Vanhempi lapsi asperger, toiseksi vanhempi lievästi kehitysvammainen. Jossakin vaiheessa olin kotona kun mies aloitti oman yhden hengen yritystoiminnan, hoidin juoksevia asioita yms. Mies oli reissuhommissa ja laittoi rahaa palamaan ihan kiitettävästi. Rahaa ei ollut edes pakollisiin laskuihin, laskut siis kasaantuivat.

Silti kun vuosien päästä ajattelee niin aina on löytynyt rahaa kaljaan. Hän teki illatkin töitä, silti en ylimääräisiä rahoja nähnyt kotona. Hän perusteli että pakko painaa pitkää päivää. Minä yritin sanoa että vähemmälläkin pärjää, jos on pienemmät menot.

Tyttärellämme todettiin lukihäiriöllisiä ongelmia ja todettiin 2. luokan lopussa että on parempi tuplata toka luokka. Samoin koulussa alkoi jo ongelmia keskittymisen kanssa, kun tytär murehti isänsä juomista. Minä hain apua, kävimme psykiatrisella sairaanhoitajalla ja puhuin avoimesti koulussa tilanteessa.

Juominen vain jatkui, mieheni lupasi välillä että lopettaa juomisen, ettei jaksa enää. Nämä olivat vain puheita. Ilkeitä sanomisia minulle, minä kun en ole ikinä tehnyt mitään. Vaikka hoidin talouden, kävin töissä, hoidin omamme ja hänen aiempia lapsiaankin. Tytär kasvoi, riidat illalla yhtä huutoa isän ja tyttären välillä. Tytär kun huomasi isänsä juoneen niin hän ärsyttämällä ärsytti isäänsä.

Minä suunnittelin jo pitkään sen miten tulen pärjäämään jos avioiliitto loppuisi. Miehen ex-vaimonkin kanssa suunniteltiin kuinka voisin jatkaa muiden lasten tukiperheenä ja ottaa heitä joka toinen viikonloppu, isälleen kun eivät voisi mennä juomisen vuoksi.

2010 marraskuussa kuoli hyvä vanha ystäväni, ala-asteelta alkaen, itselleni kuin pikkuveli. Hän oli myös tyttäremme luokkakaverin isä. 2011 keväällä teki terveydenhoitaja lastensuojeluilmoituksen isän juomisesta. Sos. työntekijät tekivät arvioinnin ja totesivat että minä olen kykeneväinen hoitamaan tyttären asiat, pyysivät kuitenkin jos suostuisin avohuollon asiakkaaksi niin voisivat parhaiten siten auttamaan. 2011 syyskuussa kuoli tuttava perheemme poika jäätyään mopolla rekan alle. Tyttäreni oli juuri tuolloin kylän kioskilla mummun kanssa ja jäivät poliisien tekemän sulun alueelle, eivätkä päässeet sieltä pois. Tyttö kuuli kaikki mitä typerät aikuiset siellä puhuivat, ajattelematta että paikalla on lapsia. Tuosta n. 1,5 kk ja eräs tuttu poika tappoi itsensä menemällä junan alle.

Marraskuussa 2011, tulin iltakoulusta kotiin, hain ensin tyttömme mummulta hoidosta. Olin jo pitkään päättänyt että isä ja tytär eivät kaksistaan ole enää iltaisin kotona. Tyttö meni autotalliin vaikka kielsin (tiesin että mies taas ihan kännissä). Tyttö tuli vähän ajan päästä itkien sisälle ja sanoi että siellä isä seisoo hirttoköydessä ja puhuu siskonsa kanssa puhelimessa. Sanoin että ei hän nyt itseään tapa kun puhuu siskonsa kanssa puhelimessakin, kielsin vielä tytärtä menemästä autotalliin. Laitoin kyllä omalle isälleni samana iltana viestin että voisi tulla hakemaan meiltä pyssyt pois, jos mies nyt noin paljon alkaa sekoilemaan.

Seuraavana aamuna sain puhelinsoiton ensin klo 8.30, naapuri soitti että oli aamulla ottanut tyttären kyytiin ja hän kertoi että oli ampunut isäänsä pyssyllä ja että isä oli hirttämässä itseään. Kerroin että niinhän kait oli ollutkin. Kiittelin soitosta. Puolen päivän aikaan soitti kuraattori koulusta ja kertoi että tytär oli puhunut isänsä itsensä tappamisaikeista ja että mitä nyt meinataan meidän tilanteessa tehdä. Sanoin että periaatteessa tiedän mitä pitäisi tehdä mutta en tiedä miten. Hän sanoi että soittaa sos.toimeen että saamme apua ja että soittaa poliisille että tulevat hakemaan pyssyt pois niin kauan kun olemme hengissä. No poliisit soittivat iltapäivällä. Sovittiin että kun pääsen työstä tulen aukaisemaan ovet ja he vievät pyssyt pois. Kaikki tämä tehdään "hiljaisuudessa" sillä aikaa kun mies on vielä töissä. Sos.toimi soitti ja sanoi että voisimmeko lähtee edes siksi illaksi turvakotiin, olivat kysyneet että siellä olisi vapaa paikka. En lähtenyt, sukulaisia kun on naapurissa ja omaan kotitalooni veljeni huomaan lähdimme. Lähtö edelleen arvellutti kun mieheni oli monesti uhkaillut polttaa talon niin että kivijalka jää jäljelle, jos lähden. Silloin mietin että vaikka talo palaisi ja maksut jäisi minulle niin palakoot.

Vähän yli kaksi viikkoa olimme pois kotoa. Talo ei palanut sinä aikana. Äitini kävi miehelleni sanomassa, että sos.toimikin on sanonut että isä ja tytär eivät saa asua saman katon alla vähään aikaan. Mieheni muutti pois että me pääsisimme kotiin.

Hain apua tyttärellemme kaikkiin näihin asioihin. Koulussa alkoi naapurin painostus, kun hänen oma tyttärensä oli kotona puhunut juttuja, osa on valetta ja osa on sitä kun tyttäremme välillä tiuskaisee asioita ajattelematta mitä sanoo ja naapurin tytär kun niistä oli loukkaantunut. Kaikkia asioita koulu ei edes ole vieläkään selvittänyt. Mielenterveyshoitaja konsultoi kunnassa pari kertaa kuukaudessa käyvää psykiatria, joka kirjoitti lähetteen traumapsykiatriselle osastolle. Kävimme pari kertaa siellä haastattelussa, viimeinen oli vain sen suuntainen miksi sos. toimi ei ole alkanut toimenpiteisiin.

Maaliskuussa tyttäreni lähti avohuollon sijoituksena lastenkotiin. Pari viikkoa ennen sitä alkoi meillä kotona kaikki rauhoittumaan, tyttärenikin alkoi rauhoittumaan, alkoi jopa parin vuoden jälkeen uskaltamaan nukkua omassa sängyssä ja muutenkin hänen olotilansa oli rauhoittunut. Tuo avohuollon sijoitus ilmoitettiin minulle töihin saman päivänä kun tyttären piti lähteä, sanottiin että sairaalasta oli soitettu ja sanottu että tyttären pitää lähteä heti. Jos en suostu avohuollon sijoitukseen niin toinen vaihtoehto on pikahuostaanotto.

Nyt olen siis yksin. Yhä edelleen yritän saada hoitoa tyttärelleni kun kunnan ja sairaalan pääty väittelevät kumpi on hoitava taho. Kukaan ei edes tiedä kuka kirjoittaa lääkärinlausunnon vammaistukea varten tai että saisin edes kuntoutussuunnitelman. Päätin että rästissä olevat asiat pitää saada järjestykseen. Menin oikeusaputoimistoon jossa minulle laskettiin ilmainen oikeusapu. Asianajaja alkoi hoitamaan eroasioita. Asumusero on jo vireillä, sain juuri tänään yksinhuoltajuuspaperit allekirjoitettuna ja vien ne vahvistettavaksi. Tapaamisoikeuspapereita ei voi tässä vaiheessa tehdä kun mies vain ryyppää. Elatustukiasiat menevät ehkä käräjäoikeuteen. Näitä asioita on hoitanut asianajaja, seuraavaksi on osituksen vuoro.

Taloon haluaisin jäädä koska minulla on verkosto ympärillä. On mummu, isomummu, täti ja eno, tyttäreni ei ikinä tarvitsisi olla yksin kun hän tulee koulusta. Sijoituspaperi on tällä hetkellä allekirjoitettu kesäkuun puoleen väliin. Haluaisin tietysti saada tyttäreni mahdollisimman pian kotiin, hänen koti-ikävä on mahdoton. Kaikissa vanhoissa sos.toimen papereissakin lukee että tyttäreni suurin pelko on että hänet erotetaan äidistä ja niin juuri on nyt tapahtunut.

Se mitä eniten olen tässä nyt katunut ja josta olen eniten syyllisyyden tuskia kantanut on se että en lähtenyt paljon aikaisemmin. Tiedän siis miltä sinustakin tuntuu, lähtö ei ole helppoa. Ajattelin minäkin että jos hän nyt kumminkin lopettaisi juomisen ja kun oli vielä lapsiakin. Vanhemmat lapset tiesin, että eivät näkisi isäänsä paljon mitään jos lähtisin vaikka eivät olleetkaan meidän yhteisiä. Oma tyttäreni välilä sanoi että äiti erotkaa ja välillä sanoi että älkää erotko.

Se mikä minulle on tässä tullut yllätyksenä ehkä suurimpana on se että en ole huomannut mitenkä paljon oma tyttäreni pelkää isäänsä. Hän osittain on huolissaan siitä mitä hän tekee itselleen mutta kumminkin pelkää. Tämä on myös siellä lastenkodissa huomattu.

Se mikä eniten potuttaa on se, että kun haet apua lapselle ja kun sairaala ei voi heti luvata osastopaikkaa, niin heidän ratkaisunsa monesti on se että lapsi pitää sijoittaa. Minulla on se onni että sain hyvän paikan joka on lähellä ja joka on kuunnellut ja minuakin auttanut. Hoitoa olemme yhteistuumin hakeneet.

Hermot tässä on menny moneen otteeseen kun mitään ratkaisevaa ei ole tyttären osalta tullut tai sovittu. Sos.toimi moneen otteeseen ovat vedonneet omaan kiireeseen. Se mitä itse olen miettinyt, että onneksi tyttären ei tarvitse olla kuuntelemassa kun isänsä soittelee kännissä ja minä välillä huudan puhelimessa kun hermot menevät känniläisen örinöihin. Nyt olen päättänyt, että en vastaa puhelimeen enää iltaisin, herra kun kumminkin on kännissä.

Voimia sinulle kovasti! Tiedän että on vaikeaa kun lapsetkin arvostelevat mutta kyllä hekin tajuavat myöhemmin. Aikoinaan kuulin yhden eronneen miehen sanoneen (hänellä kun oli teini ikäinen ja parikymppinen poika), että teini suuttui kun hän haki eroa mutta vanhempi sanoi että heidän olisi pitänyt erota jo monta vuotta sitten. Hän oli kyllä asunut vaimostaan erossa jo ainakin pari vuotta.

Itsellä suru valtaa mielen aina välillä kun tyttöä on ikävä (miestä ei). Periksi en silti anna. Minulla tosin onneksi suku ja hyvät ystävät tukena.

Käyttäjä voimat lopussa kirjoittanut 28.04.2012 klo 11:59

Kikka3,

Kiitos,että jaksoit kirjoittaa niin pitkän jutun elämästäsi.
Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan niin paljon ja kaikenlaista elämässäsi.Mutta varmaan nyt,kun isoja ratkaisuja on tehty, asiat menevät positiivisempaan suuntaan ja aurinko alkaa paistamaan tiellesi.

Luin kirjoituksesi muutamaankin kertaan ja sain siitä itselleni jollain tavalla voimaa.Meillä ei ole mitään kovin kamalaa tapahtunut mutta monesti olen miettinyt sitäkin, että kaikki on periaatteessa mahdollista.Samoin viimeaikoina lehdistä luetut surulliset tapahtumat ovat luoneet ajatuksia, että ei milloinkaan tiedä,mitä tapahtuu. Sen vuoksi olen miettinytkin,että minulta on pakko löytyä voimaa ja uskallusta tehdä ratkaisuja,ennenkuin kaikki on liian myöhäistä.

Mieheni on ilmeisesti nyt vasta oikeasti tajunnut, että olen tosissani eron suhteen. Saan syytöksiä koko ajan,kuinka minun kylmyys on syynä hänen juomiseensa.Todellisuudessa olen puhunut liiasta juomisesta jo vuosia.Ja kun ei mitään muutosta ole tapahtunut ( viime vuoden vireillä olevasta avioerostakaan huolimatta) asian suhteen,olen lakannut siitä asiasta puhumasta.Enkä oikeastaan puhu juuri muutakaan,ainoastaan pakolliset käytännön asiat että arki rullaisi. Olenkin joskus sanonut, että mietipä elämää avioeron jälkeen.Kun minä olen syypää jokaiseen negatiiviseen asiaan,eikö elämä olekin ihanaa sen jälkeen kun en asu enää samassa osoitteessa ?

Olen väsynyt mieheni ainaiseen syytöksiin.Kotona ollessamme on jatkuvasi syytöstä, huutoa ja riitaa.Miestäni ei yhtään häiritse,että lapset kuulevat kaiken. Jos minä olen jossain, poissa kotoa,mieheni pommittaa tekstareilla minua koko ajan. Eräänäkin päivänä tuli 12 tekstaria.Kun sanoin,että ne pitää loppua,ovat ne mieheni mielestä keskustelua .Yksipuolista sellaista ilmeisesti .Nyt kun hän on reissussa,taas pommitetaan tekstareilla minua, aamulla,päivällä,illalla ja yöllä.

Ilmeisesti hän kuvittelee, että asiat vielä tästä muuttuu paremmaksi.Olen kuitenkin saanut niin paljon lokaa niskaani,että ne eivät mielestäni häviä vaikka kuinka joskus anteeksipyydettäisiinkin. Ja lapset ovat kuulleet kaiken loan.Ja osa niistä syytöksistä on täyttä valetta,osa pitää paikkansa jollain tavalla.Koen, että tapa jolla mieheni huutaa syytöksiä päälleni,on halpamainen.En välittäisi,vaikka hän haukkusi kahdenkesken minua vaikka kuinka mutta kun hän tekee sen aina lasten kuullen.Jos olemme kahdestaan, emme puhu keskenämme mitään.

Mutta yritän aina heikkoina ja alakuloisina hetkinä itselleni sanoa, että jaksan,pärjään ja uskallan aloittaa uuden elämän.

Aurinkoista kevättä kaikille,yritetään jaksaa jokainen myös vaikeinakin hetkinä 🙂👍

Käyttäjä voimat lopussa2 kirjoittanut 29.10.2012 klo 17:17

Kirjoitan nyt nimimerkillä voimat lopussa2 mutta olen aloittanut tämän viestiketjun nimimerkillä voimat lopussa.Olen vaan unohtanyt kaikki salasanat ja käyttäjätunnukset tässä puolen vuoden aikana.

Nyt on sitten ehtinyt tapahtuakin kaikenlaista tämän kuluneen kuuden kuukauden aikana. Viimein sain itsestäni irti tehdä ISON päätöksen.Nyt olen asunut lähes kuukauden omassa asunnossa ja avioerokin on astunut voimaan.

Helppoa ei ole ollut mutta uskon joka päivä parempaan tulevaisuuteen.Enkä kadu päätöstäni.Exän puolelta joudun lähes päivittäin ottamaan vastaan syytöksiä,mitä olen saanut aikaan.Mutta jokainen tällainen syytös vahvistaa tunnettani,että olen tehnyt oikean ratkaisun 🙂

Ainut asia,mikä tässä kaduttaa on se,että miksen ole aikaisemmin uskaltanut tätä isoa ratkaisevaa päätöstä tehdä.

Nyt saan hengittää ihan itse 🙂🌻

Mukavaa alkavaa talvea jokaiselle.Ja tsemppiä kaikille,jotka painivat isojen kysymysten parissa.Kun kuuntelee omaa sisintään,ne palaset kyllä loksahtavat ajan saatossa oikealle paikalle. Tiedän,että tulee varmaan vielä vaikeitakin päiviä mutta olen päättänyt,että selviän niistä🙂