Moi !
Mä oon viillelly itsekkin. Se alkoi syksyllä kun koulut alko ja masennuin.
Käyn itsekkin Psykologilla, pääsin psykologin voimin viiltelystä eroon pari kuukautta sitten. Silloin loppui myös Masennus ja itsemurha ajatukset.
Mutta nyt se on tullut takaisin. Eilen illalla tartuin saksiin ja aloin purkaa vihaani ranteisiin. Tiedän ettei se ole helppoa sinullekkaan. Mutta kyllä se siitä kunhan vain saat apua etkä luovuta. Kyllä se apu auttaa ennemmin tai myöhemmin. Niin ainakin minulla kävi, mutta takasinhan se on tullut pahempana kuin koskaan.

Mutta voimia sinulle ! 🙂🌻

En ollu mitenkään kauheasti vielä koukussa viiltelyyn.
Sitten eräs koulupäivä unohdin kirjaston kirjan vessaan. Olin jo aiemmin hukannu n. kuukauden jälkeen luokkasormukseni (jäi 10min vessaan ja katos) ja häpeän sitä edelleen. Rukoilin Jumalalta että jos löydän kirjan niin lopetan viiltelyn. Joku oli sitten nakannut kirjan vain lattialle ja löysin sen.
Mä en vaa kestä sitä häpeää että kadotan jotain, varsinkaan toisen omaisuutta.

Irti pääseminen oli vähän vaikeaa, nyt tiedän osittain miltä tupakasta pääseminen eroon tuntuu: Haluaa sitä mutta se pitää koittaa kieltää.

Mutta sitten mun oli pakko rikkoa lupaukseni, mä en kestänyt enää, varsinkaan kun asiat alkoivat mennä yhä enemmän prseelleen.
Nyt kun olen tänne rekisteröitynyt, niin toivon että saan takaisin elämäniloni ja voisin lopettaa viiltelyn.

Viiltely? Viiltely! Viiltely?!? Eikö ne tunteet viiltelystä mene kutakuinkin noin. Tai ainakin noin ne menee kun kertoo toiselle ihmiselle viiltelystään. Niin, itse olen nyt 29 vuotias mies. En kirjoittaisi nuorten palstalle, mutta satuin huomaamaan uutena käyttäjänä viiltelyä koskevan otsikon ja kertoa kokemuksia omasta viiltelystä.
Viiltelin itseäni kaksi kertaa elämässäni. Ensimmäisen kerran kun olin 18-vuotias. Olin juuri ollut ensimmäisen tyttöystäni kanssa yhdessä muutaman viikon ja erosimme. Tuolloin viilsin kyynärpään alapuolelta saksilla muutamia pieniä naarmuja. Seuraavan kerran viiltelin itseäni kun olin 20-vuotias. Tuolloin suoritin myös asepalvelusta ja olin joululomalla armeijasta. Lomalla silloinen kihlattuni halusi erota minusta. Eron jälkeen viilsin taas kättäni, sillä kertaa puukolla. Minut vietiin terveyskeskukseen ja käteeni tuli 16 tikkiä. Pienempiin haavoihin ei laitettu tikkejä.
Jälkeenpäin olen miettinyt asioita. Ymmärrän kuinka lapsellinen olin silloin. En osannut ajatella kuin sitä hetkeä. Mutta vaikka maailma olisi kuinka paha ja tuntuisi tyhjältä, ei viiltely siihen auta. Ihminen elää pitkän elämän ja sen elämän aikana tulee tapaamaan tosi paljon ihmisiä. Niin huonoja kuin hyviä ihmissuhteita. Mutta kaikesta huolimatta niitä iloisia asioita on huomattavasti enemmän. Kun on se paha olo, on siitä vaikeaa nousta. Ei ole mitään oikeaa tapaa, jolla voisi selviytyä. Jokaisen vaan tulee oppia käsittelemään asioita. Kun olin 20 eräs mies sanoi minulle viisauden, joka syöpyi mieleeni. Hän kertoi, että asioista pitää puhua ja keskustella, siten ne selviävät. Ja vaikka puhumalla asiat eivät palaisi tolalleen saa puhumalla tuuletettua itseään.
Nyt kuin viiltelystäni on melkein 10 vuotta muistan vieläkin mitä olen joskus tehnyt. Joka kesä koko elämäni ajan olen nähnyt ihmisten hämmentyneet ilmeet, kun he näkevät kädessäni kaikki ne arvet. Itse en häpeä niitä. Ne ovat osa menneisyyttäni. Ne ovat kuin tatuointeja. Ne eivät ole kuin tavalliset tatuoinnit. Ne ovat sattuneet syvälle sieluun syntyessään.
Sinä nuori joka luet tätä. Muista, elämässä on paljon muutakin kuin paha olo. Siitä selviää. Itse erosin juuri viiden vuoden suhteen jälkeen. En tunne kuitenkaan tarvetta viillellä enää itseäni. Olen kasvanut ihmisenä paljon. Pyydän vielä... älkää viiltäkö itseänne. Sillä arvet näkyvät ihollanne vuosien, jos ei jopa lopun elämänne ajan. Ja joka kerta kun näette ne arvet, muisto repii auki (ainakin vähän) arpia sisällänne. 😉 🙂

Oskunen, tekstisi oli mielestäni aivan mahtava. 🙂 Tuli toiveikas olo, että elämä kuitenkin voittaa. En tiedä mitä pitäisi sanoa. Ei ole pitkään aikaan ollut näin hyvää oloa. ☺️
Pitääkin lukea tuo viestisi aina, kun tulee paha olo.. Kiitos viestistäsi. 🙂🌻

Mä olen valitettavasti jonkin verran viillellyt.☹️
Kaikki alkoi vuoden 2006 syksyllä. En osannut purkaa mitenkään ahdistusta, joten itseni satuttaminen tuntui olevan ainoa vaihtoehto. Eka kokeilin naarmuttaa terävällä kynällä itseäni. Seuraavaksi siirryin neulaan. Käteen tuli vain pieniä pintanaarmuja, mutta se riitti vielä siinä vaiheessa.

Neulalla tökkiminen jäi muutamaksi kuukaudeksi sivuun. Noin vuosi sitten mä olin yksin kotona eräänä kouluaamuna. Kouluun lähteminen ahdisti. Mä näin terävän esineen ja hetken mielijohteesta viilsin sillä itseäni.
Tuosta eteen päin mulla oli usein kouluaamuisin tapana viillellä itseäni. Eka oli pieniä jälkiä, mutta niistä tuli vähitellen syvempiä.

Viiltely on jatkunut tähän päivään asti. Joskus saatan viillellä pari kertaa päivässä, joskus taas on useamman viikon taukoja. Aina on tullut verta, aina on mennyt terä syvemmälle. ☹️
Nyt on taas ollut muutaman viikon tauko. Mä tiedän hyvin, että tämä ei ole ikuista. Joskus taas tartun terääni. Se on mun turva, tapa käsitellä ahdistusta.
Mulla viiltely liittyy pääasiassa juuri ahdistuksen purkamiseen. Myös stressi ja tunne siitä, että olen mitätön tms. vaikuttaa asiaan. Mä en aina pysty hillitsemään itseäni ja silloin se on menoa. ☹️
Pakko myöntää, että mä en koe minkäänlaista syyllisyyttä viiltelystä. En mä tajua, miksi mun pitäisi kokea syyllisyyttä itseni satuttamisesta. En mä niin paljoa arvosta itseäni.
Mä pidän huolen siitä, että mun arpia ei näe kukaan. Ei se kuulu muille Vähän huolestuttaa tulevat liikuntatunnit, mutta pitää keksiä joku keino peittää arvet.

Mä viillän joskus, nyt en ole ennen "tätä kautta" viiltänyt vähään aikaan, moneen kuukauteen, mutta nyt kun on tapahtunut liikaa, enkä tiedeä miten jaksaisin eteenpäin, viilsin kerran. Mielestäni se auttaa hetken, ei kauhean pitkään, sillä sen jälkeen koen syyllisyytttä et taas tein sen ja kehossani on yksi arpi lisää. Vihaan niitäarpia, haluan ne pois jotta voisin unohtaa. En tykkää viiltämisestä, vihaan sitä, se on niin tyhmää, eikä se auta, mutta silti tuntuu siltä että tiettynä aikana on pakko viiltää tai satuttaa itseään muuten. Jos en viillä, lyön itseäni eikä siitä tule jälkeä, korkeintaan mustelma joka lähtee parissa päivässä. Koen itselläni viiltämisen kuoleman edeltävänä keinona, kun ei uskalla lähteä kuolemaan, satuttaa itseään muuten. Todellisuudessa nyt mietin kuolemaa, sitä että pääsisipois tuskistaan, mutta kuitenkin jokin pieni sydämen osa sanoo, että en saa tehdä sitä, ja siis en uskalla. Viiltäminen toimii ikäänkuin sen ahdistuksen lievittämisenä, että saa hetkellisen helpotuksen fyysisellä kivulla. Vaikka fyysistä kipua joudun kokemaan hartiasäryn vuoksi, ei se silti ole yhtään sama asia. Hartiasärkyni vaan lisää sitä ahdistusta kun se ei lähde pois ja jos pitäisi syödä lihasrelaksantteja ja niistä menen niin sekaisin etten halua syödä niitä. (poikkesin aiheesta, anteeki, siirryn siis takaisin viiltelyyn)

Viiltäminen ei poista ongelmia, mutta se tuntuu helpoittavan hetkellisesti sitä tuskaa. Lääkärini on sanonut että se tuska ja ahdistus pitää purkaa jollain muulla keinolla, että viiltää tai muuten itseään ei saa satuttaa. Tiedän lääkärini olevan oikeessa, mutta sillä hetkellä kun todella viltää ei ajattele muuta kuin sitä ahdistusta ja tuskaa (mitä mieltä muut olette?) eikä silloin muka pysty toimimaan järkevästi. Muutamat kerrat olen saanut hiljattain poistamaan ahdistusta muulla tavoin, kun mieleeni nousi silmiini kuva ystävästäni joka toivoisi etten satuttaisi itseäni vaan selviäisin jotenkin muuten. Ja se auttoi etten viiltänyt vaan päätin mennä nukkumaan kuten ystäväni on neuvonut. Ehkä olisi hyvä vaikka mennä nukkumaan, mutta joskus ei vaan pysty nukkumaan.

Tämäkään ei suoraan tänne kuulu, mutten viitsi perustaa sille ainakaan vielä omaa keskustelua. Oletteko te joskus ottanut ahdistukseen liikaa lääkkeitä? Mutta että tarkoituksena ei ollut tappaa itseään vaan "ainoastaan" liiallisella lääkemäärällä poistaa se tuska ja ahdistus? Tarkoitan tässä tilanteessa muutamalla ylimääräisellä, esimerkiksi jos annos olisi 1 tabletti (masennus tai unilääkkeitä tms) niin ottaisittekin 3-4.. Minä näin olen muutaman kerran tehnyt, mutta yritän siitäkin eroon, koska joskus sitä voi ahdistuksissaan ottaa liikaa vaikka tarkoitus ei se olisikaan tappaa itseään. Ja muutenkin ei lääkkeet ole hyvä idea -mä en söisi ellei lääkärini pakottaisi.

Azul, mihin viillät itseäsi? Auttaako se viiltäminen sinua pidemmälle ajalle?

Unikeiju,
pakko munkin on myöntää, että viiltäminen ei oikeasti poista ongelmia. Kun ahdistaa voi tehdä mitä vain, että se loppuu. Silloin viiltäminen voi tuntua oikealta vaihtoehdolta, koska ajatukset on synkkiä ja ei pysty ajattelemaan järkevästi. ☹️ Näin ainakin on mun kohdalla.
Viiltämiseen jää helposti koukkuun ja sitten tuleekin jo uusi ongelma muiden lisäksi.
Mä olen joskus psykologin kanssa tästä asiasta keskustellut. Voi tietysti hyvin arvata, että hänen mielestään mun pitäisi löytää toinen keino purkaa ahdistusta. Yksi vaihtoehto ainakin mulle on rakas liikunta. Viime kesänä mulla oli huonompi kausi menossa, joten silloin saatoin käydä parikin kertaa päivässä lenkillä, että en olisi viillellyt. Lenkin piti silloin olla oikeasti raskas, että se auttaa. Mä kävin yleensä rullaluistimien kanssa lenkillä.
Tässä on tietysti ongelmana se, että usein ei vain yksikertaisesti jaksa/huvita lähteä liikkumaan.🤔 Kesällä on usein hyvä ilma, joten silloin on ihan jees. Näin talvella en mä itse ainakaan lenkillä käy. Muutakaan liikuntaa en oikein keksi. Pitäsköhän hommata nyrkkeilysäkki? 😉
Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että kannattaa miettiä jotain muita keinoa ahdistuksen purkamiseen, kuin viiltely (no, varmaan melkeen kaikki ajattelee näin..). Liikuntaa kannattaa yrittää.

Niin ja, itse viiltelen lähinnä käsiin. Mä pidän oikeastaan aina pitkähihaisia paitoja, koska en halua, että joku näkee mun arvet. Hikinauhat on myös jees.

Ööh... Mä voisin vielä tuohon lääkkeiden liialliseen käyttöön laittaa kommenttia. Jossain vaiheessa mulla oli tapana popsia lääkkeitä enemmän, kuin niitä olisi saanut ottaa. Se päättyi siihen, että eräällä kerralla vedin sen verran paljon, että olin ihan sekaisin. Ei mä edes ajatellut itseni tappamista, mutta halusin vain unohtaa pahan olon. Muistan, kun mä istuin vessan lattialla ja yritin oksentaa. En meinannut päästä enää ylös, kun päässä pyöri. Sen jälkeen nukuin lähes vuorokauden ja lähemmäksi pari päivää oli heikko olo.
Tuon episodin jälkeen mun lääkkeet takavarikoitiin ja mua on valvottu tarkkaan. En tavallisesti mitään sekoilua harrasta, joten toi aiheutti hieman huolta.

Sori, mä olen vähän satusetä. 😮 Mä hössötän liikaa. Yrittäkää ymmärtää, mitä mä tarkoitan. 😉

azul (ja muut)
Toden totta, viiltely ei auta, vaan päinvastoin pahentaa. Kuitenkin siinä tilanteessa ei ajattele muuta kuin sitä ahdistuksen helpottamista.

Ehkä meidän pitäisi päättää ettemme enää viiltele ja keksiä jokin keino poistaa ahdistusta. Jos silloin tulisi kirjoittamaan tänne siitä, tai jotain.. Ehkä nyrkkeilysäkki olisikin hyvä idea.. Enkä mäkään käy talvella lenkillä kun on niin liukasta ja kylmää. Keväällä sitten taas kun tieltä on lumisulanut (tai ei täällä ainakaan ole vielä edes lunta pahemmin mut liukasta siltikin)..

Voimia ja yritetään kovasti ettei enää satutettaisi..

Moi kaikki!
Mä olin tosi masentunu eka 2-3kuukautta, eikä kukaan sitä tajunnu, viiltelin, ja kadun sitä. Oikeesti ainoo apu on puhuminen, mulla ei oo ollu koskaan hyvät välit mun äidin kanssa, kerran sitten tapeltiin (siihen aikaan tapeltiin joka päivä) ja mulla meni lopullisesti hermot. Päätin sitten lukittautua vessaan ja huusin että oon viillelly koska en kestä tätä tappeluu enää. Äiti sit lähti käymään sukulaisil, ja sen asenne muuttu heti, se ei ruvennu tarkkailee mut veisten ja saksien käyttöä, eikä minkään muunkaan terävien esineidenkään käyttöä. sinä samana päivänä kierrettiin sairaaloissa ynnä muissa paikoissa ja pääsin jo samana iltana nuorten turvataloon. Mä olin siel 3päivää joiden aikana kävin kerran himas, kunnes päätin et meen himaan. siit lähtien ei oo himas tapeltu usein, ja äitikin on ruvennu ymmärtää muo.

Kaikki viiltämiset kaduttaa jälkeen päin, tiedän sen kokemuksesta.
Ja puhuminen auttaa oikeasti. Tsemppiä teille kaikille ja yrittäkää pärjätä 🙂🌻

Kaiken lisäks kiitän teiän kaikkien tuomasta avusta ja tuesta. 🙂🌻

Minäkin viiltelin joskus. Alotin viidennellä ja lopetin viime vuonna, kasilla. Viiltelin lähes päivittäin, paitsi kesällä. Viime keväänä jouduin sitten osastolle ja olin sitä ennen kyllä ollut jo kuukausia viiltelemättä. Osastolla viiltelin parisen kertaa ja vuoden aikana olen kyllä viiltänyt pari kertaa. En pahasti, mutta kuitenkin.

Nykyään tunnen kamalaa syyllisyyttä jos teen jotain. Onneksi, koska nyt tajuan, kuinka typerää se oli. Ei ole kiva piilottaa arpiaan ja selitellä miksei ui, miksi pitää kesällä pitkiä housuja ja muita. Toivon, että tänä kesänä voin pitää hameita ja muita ilman, että arpia kovin näkyisi.

Kirjoitin tähän nyt vaan sen takia, että toivon sydämestäni, että pääsisitte viiltelystä eroon. Ja uskon että joskus vielä pääsette. Miettikää vain, onko siinä edes järkeä, ja jos mielenne tekee viiltää, keksikää muuta tekemistä, lähdette vaikka lenkillä. Tsemppiä kaikille 🙂🌻

Campsu kirjoitti 18.2.2008 18:24
Miettikää vain, onko siinä edes järkeä, ja jos mielenne tekee viiltää, keksikää muuta tekemistä, lähdette vaikka lenkillä.

Tiedät varmaan itsekin, että siinä tilanteessa ei mieti sitä, että onko siinä järkeä vai ei. Siinä ei mieti, että jaa pitäisi varmaan lähteä lenkille kun tekee mieli viiltää. Kyllähän nuo ihan hyviä neuvoja ovat, mutta hieman vaikeampi niitä on sitten toteuttaa.
Itse olen korvia myöten täynnä tuota lenkkeily-juttua. Joka paikassa sanotaan, että mee lenkille, se piristää yms. Mutta ku ei jaksa, ei yksinkertasesti jaksa eikä kiinnosta. Ja kun on tarpeeksi paska olo, niin turvautuu siihen tuttuun ja "turvalliseen" viiltelyyn. Kauhean upottava suo se viiltely. Helppo upota, vaikea päästä pois.
En kyllä tiedä mikä pointti mulla nyt oli tässä, mutta kirjotinpa vaan.
🙄

Täällä yksi viiltelijä lisää. Aloitin viiltelyn seitsemännen luokan talvena. Silloin ei muuta kuin toiseen käteen kymmenisen viiltoa. Osa pieniä, osa syvempiä. Ne arvet eivät enää näy edes kunnolla. Vain sellaisia pieniä, vaaleita viivoja. Näkyyhän ne jos oikein kunnolla ja läheltä kattoo, mutta ei kovin hyvin kauempaa. Sitten jossain vaiheessa tajusin että hommassa ei ole järkeä, olin "jäänyt kiinni" aiemmin, ja jouduin osastolle. Siellä oloajasta en muista mitään, mulle vaan syötettiin lääkkeitä niin pirusti. Pääsin osastolta pois, lääkityksen kanssa ja ajattelin että en koske mihinkään terävään enää ikinä. Tuli kesä, se meni ja koulu alkoi (kasiluokka). Sitten alkoi taas tulla vaan pahempi olo ja lopulta joskus siinä syksyllä sorruin uudestaan. Viilsin syvän haavan ja siitä tämä kierre alkoi. Se helpotti, niin kauan kun haavaa sattui kunnolla. Sitten olikin melkein pakko viiltää jo uudestaan. Olen nyt siis n. puoli toista vuotta viillellyt "säännöllisesti". En välttämättä joka päivä, joskus kun oli parempia jaksoja, saatoin viiltää vain kerran viikossa, kerran kahdessa viikossa. Mutta huonommat jaksot ☹️ Saatan viiltää aamulla heti kun herään, koulun jälkeen ja illalla muutaman kerran. Tämä on kauheaa, kukaan ei tiedä. Häpeän. Tunnen vihaa, syyllisyyttä siitä että viillän. Mutta silti se saa valtaansa kun paha olo on tarpeeksi hirveä. Jälkeenpäin sätin aina itseäni että miksi sorruin viiltämään, en saisi tehdä niin. Se ei oikeasti auta mihinkään.. Suurentaa vaan salattavaa taakkaa.

Miten teillä muilla on? Pelkäättekö että joku läheisistä (vanhemmat, kumppani?) saavat tietää viiltelystä?

Itse pelkään eniten että joskus äitini sattuisi näkemään kädet.. En halua että hän saa tietää koko asiasta. Enää. Silloin pari vuotta sitten kun "jäin kiinni" niin äitini sekosi täysin. Itki, sätti itseään kun ei ollut huomannut pahaa oloani. Sitä en halua kokea ikinä uudestaan.

Mutta tässä jotain sekavaa tekstinpätkää. En tiedä onko selvää, järkevää.. Tuli vain kirjoitettua mietteita viiltelystä, kun ei ole ketään kelle puhua siitä..

Voimia kaikille🙂🌻

Täälläki olis jälleen yks.... Alotin viiltelyn kasiluokan talvena, en muista miks, mutta tuli niin paha olo ja viiltely tuli mieleen... käppäilin siitä sit keittiöön ja otin puukon, kukaan ei ollu kotona.. sitä jatku siihen asti kun muutimme ja äiti huomasi jäljet käsissäni vaikka olin yrittäny peitellä niitä.. Sano et jos seuraavan kerran huomaa et viiltelen joudun osastolle...onnistuin olla joku kuukaus olla viiltelemättä mutta sit alotin taas.. Sitä jatku taas VPK:n (vapaaehtoinen palokunta) leirille asti, jolloin tapasin yhen ihanan pojan..

En sit viilellyt melkein vuoteen sen pojan takia... kunnes se jätti mut nyt viime vappuna.. silloin aloitin sen taas, ja nyt olen viilellyt joka päivä... kunnes tulímme isälle 2 viikoksi ja isän naisystävä huomasi teräni vessassa.. unohin sen sinne.
En ole nyt pariin päivään pystynyt viiltämään vaikka onkin ollut todella paha olla.. Ja vielä kun kuulin juuri isäni ja hänen naisystävänsä riitelevän.. Tuli vielä enemmän paha olla...😭

Viiltely on mulle ainakin tapa elää. Meinaten siis itselläni sitä, että se pitää mut elossa. Rauhottavat ei kovin hyvin auta joten pakko on jotain tehdä. Pakko saada paha olo pois.

Minulla tämä alkoi myös tuolla kasin talven tienoilla. Tarpeeksi paljon olen kolmessa vuodessa itseäni tuhonnut. Tähän lisäksi tullut hakkaamista, raapimista, puremista ja itsensä polttamista vain koska kun terän löydettyään äiti minut osatolle laittoi/passitti en muuta keinoa löytänyt.
Nyt tosin tämä taas on jo aika kauan taas jatkunut. Käsi paljon pahemmassa kunnossa kun osastolle puolisen vuotta sitten mennessäni. Enkä enää kaupungilla ollessani jaksa peitellä käsiäni, ne ovat mitä ovat. Tosin kun on juuri tehtyjä haavoja, ne pysyköön piilossa niin kauan että vähän paremmat ovat. Mutta kotona ehdottomasti pidän käteni piilossa.

Tästä tavasta ei enää pääse eroon. Olen monta kertaa kokeillut. Kolme päivää tuntuu puolelta vuodelta. Tosin on minullakin näitä taukoja sillon kun en edes jaksa viiltää.

Itsekkin viiltelin käsiäni muutama vuosi sitten, en vieläkään oikein tiedä miksi. Jotenkin se vain rauhoitti mieltä. Tosin lopetin sen heti kun vanhempani sai tietää, en halunnut huolestuttaa heitä. Jäi kyllä arvet loppuiäkseni muistuttaakseen mitä tein, kaduttaa ja hävettää kun muut kysyy mikä sinun kädessäsi on. Jäi t-paidan käyttämiset siihen . 🤔