onko teistä kukaan viillely itteään miten olette päästeet siitä tavasta olen ihan epätoivoinen sen vuoksi ja haluaisin pääst siit eroon olen käynyt psykoterapiassa ja saan lääkitystä mutta eivät tunnu auttavan???😭😑❓
Kiitoksia teille middie ja suksui...
Ja voimia teillekkin, paaaljon 🙂
Huaaah. Minusta tuntuu välistä ettei vaan jaksaisi tätä oikeen enää. Kun tuntuu et eipä kukaan välitä millainen olo on, eikä kavereillekkaan tahdo enää purkaa, kun heillä on omia huolia, ni ei kannata niitä kuormittaa. Toisaalta kun kerta oon samantekevä kaikille voinen sit tehä jtn itelleni, ei täällä kukaan sillain jäisi mua kaipaamaan. Ainoo syy miksi tosissani enhaluisi kadota mihkää, kuolla, on koirani. soon siin pieni ja kaikkee vialä ja todellakin sen takia kaipitäisi mennä jollekkin ammattilaiselle puhuu, ei vaan tiiä miten.
Ääh, vaivaa vaan vietävästi et onks tää liian pieni ongelma et mihkää ammttilaiselle menis. Jos siin vaan tuhlaa niiden aikaa...
Viiltelystä vielä... tiedän, se on tyhmää ja kaikkea, mut ääh. ei oo kunnon syytä lopettaa. ku ei ne arvet siitä kuitenkaa ihan heti häviä : / Ja kun ei keksi mtn yhtä öööh... tehokasta rankasua itelleen. 😞
Tästä tulee vaan niin kamala olo kaikesta tästä kun pitää vanhemmilleen valehdella jatkuvasti hiukan. Ja se on niin inhottavaa...
Ainiin juu voisin vielä paljastaa ehkä ikänikin vaikkei se mikään tärkee tieto ookkaan, eli 16-v. ^^'
Hei pienikö_ongelma
Sinun ei tarvitse vaivata ajatuksiasi sillä, että ovatko ongelmasi liian pieniä. Meillä kaikilla on oikeus apuun pienimmässäkin hädässä. Rohkeasti vain hakemaan apua ammattilaiselta 🙂👍 Kyllä he kuuntelevat, kuuluu työhön.
Ihan hyvä, että ajattelet kavereiden jaksamista, mutta kyllä heidän puoleen pitäisi voida kääntyä orvossa tilanteessa. Minäkin kuormitun välillä ystävieni purkautumisista, mutta se ei tarkoita ettenkö välittäisi.
Rohkeasti hakemaan apua ja voimia 🙂🌻 Elämä on vielä edessäsi. Kirjoittelemisiin.
Itsekkin olen siinä tilanteessa että avasin suuni kaverille ja kerroin kaikki mahdolliset tunteeni kaikesta mitä vaan päähän juolahti. kuten sen että olen valehdellut vain itselleni ja muille 5 vuotta tärkeistä asioista. Niinpä hän on antanut kaksi vaihtoehtoa. Joko minä menen itse puhumaan tai hän menee minun puolestani. Äh, jotenkin tuntuu kanssa niin vaikeelta mennä minnekkään. kun tuntuu että omat ongelmat saattavat olla pieniä toisten ongelmiin verrattuna. Tietenkään ei saisi verrata omia muiden ongelmiin. Ja on hyvä että minulla on tuollainen kaveri, kuitenkin toivoisin että pääsisin jotenkin tästä " hankalasta" tilanteesta ja päätöksestä pois jotenkin muuten kuin menemällä puhumaan jonnekkin. Minusta puhuminen on kauhean vaikeata muutenkin. Ainut mitä osaan on kirjottaa ihmiselle niin etten edes näe sitä kun hän lukee sitä mitä kirjoitan
Vastaavanlainen, kiitoksia paljon.... täytyy katsoa jos uskaltaisin hakea apua. tuntuu vain niin pelottavalta ja jotenki niin inha aatella itteään jollain ammattiauttajalla ku ei sit saa suutakaan auki...
Eli Middien kanssa vähän sama ongelma kuin äskön kerroit, jotenkin helpompaa kirjoittaa, niin ettei näe toisen ilmettä ja reaktiota ja näin...
Iteeläni yksi kavereistani uhkailee että tulee ja kertoo vanhemmilleni, jollen mene hoitoon tai kerro ite. Tosin hän uhkailee kai vain koskei sanojensa mukaan kestä minua enää, sitä että puhun tästä. Kun häntä inhottaa esim. viiltely hyvinkin paljon. Oon sittemin tullu tulokseen että pidän kait sitte suuni kiinni. Ja ehkä etin sitä apua itelleni... 🤔
Moi, ajattelin kertoa jotain omia kokemuksiani. Oon viillellyt, mutta en ole tehnyt sitä enää vähään aikaan. Mutta niin kuin yksi kokenut ihminen sanoi: se tulee olemaan kiusauksena hyvin pitkään.
Alussa tein vaan pieniä jälkiä, joista ei tullut edes verta, mutta jossain vaiheessa halusi tehdä pahempia ja pahempia. Tein sitä siksi että halusin keskittyä johonkin muuhun kuin ahdistukseen, eli purin sillä pahaa oloani. Mutta samalla halusin että joku tajuaisi että mä voin huonosti, halusin sillä huomiota, mutta pidin käteni kyllä visusti piilossa. Yhdelle kaverille kerroin. Jossain vaiheessa tälle kaverille kävi liian raskaaksi kuunnella mua, ja ymmärrän häntä nykyisin. Toinen ystävä sai tietää jossain vaiheessa. Ystävyys meinasi päättyä, sillekin se oli liikaa. Se on raskasta läheisille katsoa vierestä.
Äitille mun oli pakko kertoa siinä vaiheessa kun mun piti alkaa etsimään juhlapukua. Mutta kävikin ilmi että äiti tiesi jo. Oli kuullut sen mun ystävän äidiltä. Se ei ollut kivaa. Äiti olisi voinut edes puhua mulle siitä, keskustella siitä. Kuulin vain sen jälkeen kun olin äidille kertonut, kun se puhui isälle siitä, kuulin sen vahingossa. Eli äidit, puhukaa lastenne kanssa suoraan asioista niiden oikeilla nimillä.
Usein viiltely kertoo siitä että haluaa että joku auttaisi. Ei sillä välttämättä huomiota hae, mutta apua kyllä. Mä olen yrittänyt viestittää ihmisille, että tarviin apua, viiltelyllä, itsariyrityksillä, mutta vasta viime aikoina olen tajunnut ja huomannut sen että ei kukaan tule auttamaan, ellen sitä pyydä suoraan, ellen puhu siitä.
Puhukaa asioistanne, yleensä ihmiset ei ymmärrä vihjeistä. Tulee paljon paremmin ymmärretyksi kun puhuu suoraan.
Psykologeihin voi luottaa, ei ne saa kertoa vanhemmillesi. Niillä on vaitiolovelvollisuus. Ja jos ne jostain kumman syystä haluais kertoa vanhemmille, niin niiden täytyy kysyä sulta. Mutta ei ne sais kertoa. Kyllä niihin voi luottaa.
Ei kukaan viiltele ilman syytä, ei siihen edes pysty jos voi hyvin.
Puhukaa. *halit*
Sinulle pienikö_ongelma.
En olisi itse uskonut ollenkaan, mutta tänään kun marssin töihin ja sinne tuli myös myöhemmin käymään minun ohjaaja koululta tekemään työharjoittelu sopimusta. Koko sopimuksen teon ajan hoin itselleni että sun täytyy uskaltaa kertoa asioista. Niinpä sanoin hänelle että minulla olisi kaksinkeskistä asiaa hänelle. ja niin sain suuni avattua. Hän soitti kuraattorille ja nyt olen menossa sinne. Näinpä siis. En olisi uskonut tätä vielä 30 min ennenkuin lähdin töihin. Nyt on siis asiat hoidettu siihen malliin että ehkä tästä tulee jotain. Nyt voin siis kannustaa sinua että ota sinäkin johonkin yhteyttä. Ei se ole niin vaikeaa. Niinkuin kerroin itse olen 5 vuotta paennut sitä että menenkö kertomaan vai en. Tee se, vielä ei ole liian myöhäistä!
Huoookaus. Onpahan ollut viikko...
Mutta noh, nyt kaikkien kommellusten jälkeen äitini tietää viiltelystäni. Hän tosin kysyi että teenkö sitä vielä, ja vastasin että en... Ja en mäsitä nykysin teekkään, usein ainakaan. vain joskus : /
Äiti sai tietää tästä aikas inhalla tavalla, kävi nimittäin lukemassa päiväkirjaani.
Hyvä kun kehtaan enää häntä silmiin katso tai puhua hänelle mtn, kun hän tuolla tavalla luottamukseni pettää ja menee sitä lukemaan 😞 ☹️
Kaikeksi onneksi hän ei aivan kaikesta tiedä, kun en ollut mtn vähään aikaan ko. päivyriin kirjoitellut...
Mutta siis. nyt hää on tilannu mulle psykologin ajan, ihan vain jotta voisin hiukan mennä jollekkin ulkopuoliselle mennä juttelemaan. Jännittää jo vietävästi vaik on viikko armon aikaa. huoooh. Mut nojoo. ehkä mä sitä kautta pääsen tästä kaikesta, viiltelystä ja ikävästä olostani eroon.... inhottaa vaan pikkasen ku kotona on vähän painostava ilmapiiri ja vanhemmat tuntuvat ylivarovaisilta ja noin, suhteeni 😟
Kaikeskis onneksi äitini ei ole vihainen, enemmänkin pettynyt ja huolissaan. toisaalta, silloin viha olisi kyllä noihin verraten helpompaa kohdata ;P
moikka!!
Olen ylpeä sinusta nim." äiti" ja tavastasi huolehtia tyttärestäsi vaikka tämä ei anna vastakaikua yrityksillesi. Tuli tuossa mieleen, että olisi yksi vaihtoehto tuohon vaikeuteen luottaa ammattiapuun. Eli kysele ihmeessä onko paikkakunnallanne mahdollisuus saada esim sosiaalihuollosta tai vastaavasta tyttärellenne ihan oma tukihenkilö? Ne ovat ilmaisia ja tutustuvat tyttöösi kunnolla ja keksivät erilaista tekemistä seka puhuminen ja avautuminen siinä ohessa. He yleensä tulevat myös kotiin juttelemaan, sinne missä tyttäresi saa olla oma itsensä ja tutussa ympäristössä. Monelle on ensinnäkin kynnys mennä jonnekkin tuntemattomaan huoneeseen mikä yleensä muistuttaa elokuvien psykiatrin vastaanottohuonetta. Se, että tyttäresi saa kuunnella vaikka musiikkia ja maata sängyllään ja ylipäätänsä olla tärkeiden tavaroiden ympäröimänä voi helpottaa hänen puhumistaan.
Itse olen kokenut vaikeudet löytää luottamus vierasiin ihmisiin kunnes minua pyydettiin tämänkaltaiseen kokeiluun mukaan ja tykästyin heti toimintaan. Sain olla kotona minun luonani käytiin ja aina sain luottaa, että luonani käy sama ihminen. Eli ei tulut pelkoa, että joutuu kertomaan aina uudelle ihmiselle. Keskustelimme kaikista mahdollisista asioista ei ainoastaa mikä mieltäni painoi. Sain myös hänen numeronsa johon voin aina soittaa tai jättää viestiä jonka jälkeen sain nopesti ajan.
Tämä on vielä yksi tapa auttaa oletkin saanut paljon vinkkejä joten ei muutakuin yritä jaksaa🙂🌻
Hmm. Kai minäkin voisin kertoa oman "tarinani"...
Itse aloitin "viiltelyn" ollessani 11-vuotias. Saksilla "viiltelin" tuohon vasempaan käteen. Koskaan en mitään kovin syviä jälkiä saanut, että "edes" verta olisi tullut, mutta kyllä siitäkin jo sai "helpotusta."
En muista kuinka kauan sitä mahtoi jatkua... Ei varmasti kahta kuukautta kauempaa, kun kerroin itse äidilleni. En edes muista, miksi kerroin äidilleni juuri silloin ja näin... Musta vaan tuntui silloin, että äidin pitää saada tietää. Äitini kuunteli ja tuki minua. Lupasin, etten koskaan enää tekisi niin... ja kuinkas siinä sitten kävikään... Edelleen viiltelen. No, mutta sitten vanhempani erosivat. Muutimme uudelle paikkakunnalla ja tarkoitus oli aloittaa elämä kokonaan uudelleen.
Kesän ajan jätin "harrastukseni", mutta kuudennen (eli seuraava syksy) alettua ja jouduttuani kiusaajan uhriksi jälleen yksi viilto kädessäni, jota sitten vetelin kauheimpien vitutusten aikana... Sekään ei erityisen syvä, mutta helpotti. Kuudes luokka oli pienten jälkien aikaa... Pieniä naarmuja, yksittäisiä viiltoja, kaiverrettu sydän jalassa... jne.
Välissä kesällä taisin olla "puhtailla", etten viiltänyt enkä mitään. En kuitenkaan ollut kertonut kenellekkään, enkä ollut varsinaisesti edes päättänyt lopettavain itseni satuttamista.
Seiskan syksy sujui ilman mitään pahempia... Mutta niinkuin sanoin, en ollut mitenkään päättänyt lopettavani. En ollut nähnyt tarvetta vain satuttaa itseäni viiltelemällä.
Jouluna innostuin "leikkimään" ja vetelin molemmat kädet kauniin näköisiksi. Jäljistä sai "nautintoa" pitkälle kevääseen... Eikä silloin tullut viilleltyä. Kesän alussa taas repsahdus. Äiti näki jäljet... Tivasi, miksi, millä, milloin... Mihinkään en antanut mitään vastausta. En halunnut alkaa puimaan asiaa. Helpommin pääsi vain hokemalla "Ei tää oo mitään vakavaa" ja "En tiedä" Asia jäi siihen.
Nyt jälleen... Olen siis 14-vuotias. Sorrun teräviin aina kun vähänkin vituttaa. Nyt ovat jo jäljet syviä...
Eikä mulla oikeastaan ole minkäännäköistä tarvetta tai halua lopettaakaan sitä. Äääääääh. En osaa selittää. Kuulostaa kovin huomionhakuiselta, mutta koskaan en ole satuttanut/viillellyt itseäni vain huomiota hakeakseni.
Silloin kun joku terävä vaan kutsuu kovin ei sitä ajattele, että tää on jotenkin väärin tai näin ei saisi tehdä... Myöhemmin sitten saa katua, kun joutuu peittelemään. Mulla oikeastaan kaikki vanhat jäljet haalentuneet lähes näkymättömiin... Ja pahimmat jäljet jäivät kynsieni uhriksi. Menin ja raavin koko käden auki.... 🤔
Huoh. Anteeksi. En osaa kirjoittaa ajatuksiani selkeästi ja niin, että niitä voisi mitenkään erityisen hyvin ymmärtää. Olen pahoillani.
Olen viillellyt itseäni jo pitkän aikaa, pääasiassa jalkoihini, sillä tykkään liikkua t-paidassa. Jalat on helpompi peittää, sillä jos käytän hameita, pidän niiden kanssa sukkahousuja. Mutta tuosta viiltelystä... se alkoi ihan pienestä haavasta, joka ei ollut edes syvä. Seuraavana päivänä viilsin syvemmän haavan ja huomasin, että se auttoi, en tuntenut itseäni enää niin masentuneeksi. Mutta kun kipu hävisi, henkiset tuskat iskivät yhä kovemmin. Jatkoin silti viiltelyä. Ja jatkan yhä.
Muutama ystäväni tietää tästä. Emme ole koskaan puhuneet asiasta kasvotusten, sillä suoraan sanottuna ystäväni taitavat pelätä minua. Se ei tietenkään ole yhtään hauskaa. Tietysti minä haluaisin puhua edes jollekin ystävälle.
Minulla on muutama viilto käsivarsissa ja pari tyttöä luokaltani on pistänyt sen merkille. He juorusivat siitä heti kaikille. Kun minulta kyseltiin viillänkö itseäni, vastasin, että en tietenkään. Valehtelin kaikille päin kasvoja. Mutta kaikki uskoivat ja jättivät minut rauhaan.
Kun koulussa terveystarkastus osuu kohdalle, saatan mainita terveydenhoitajalle viilteleväni. Siis ehkä. En tiedä uskallanko. Pitää varmasti alkaa kerätä rohkeutta.
Minulla viiltely alkoi pelkillä naarmuilla käsiin, naarmuista ei edes aluksi verta tullut. Mutta jonkun ajan päästä siitä alotin tekemään syvempiä viiltoja, aluksi jalkoihin, sillä en käytä hameita kovinkaan usein, sitten tein yhden viillon käteen, ja viiltelen sitä samaa jälkeä aina, sillä yksi arpi on helppo selitellä valkoisilla valheilla.
Koko viiltely alkoi sillä, että tiesin serkkuni viiltelevän, hän ei viillellyt minkään tietyn syyn takia, vaan hän viilteli kuvia (esim, jalkaan sydämen) ja tiedän että se rupee katuu niit jälkiä vielä. Kuitenkin, sit mä rupesin ajattelee menneisyyttä, isää ja kaikkee muutaki, ne kaikki jutut rupes masentaa, masennusta kesti 3-5viikkoo, eikä se ollu helppoo. Vieläkin välilllä sorrun viiltelee, mutta sekin on vähentynyt, nimittäin ennen viiltelin suurinpiirtein joka päivä, nykyään selviän n.2 kerralla hyvänä viikkona, huonona viikkona selviän n.4 kerralla.
Kerran serkkuni huomasi jälkiä käsissäni ja kysyi viiltelenkö, torjuin väitökset heti ja keksin selityksen.
Olen miettinyt että kertoisin jollekkin, mutta en ole uskaltanut vielä, mutta jos tilanteeni pahenee taas pahemmaksi, muunmuassa itsemurhan jatkuvaan mietiskelyyn, niin koitan kertoa.
Minä en ole päässyt eroon vielä viiltelystä enkä ole kertonut siitä kenellekkään, mutta vinkkini kaikille on että kannattaa puhua jollekkin 🙂🌻 .
Moi!
Joo, kyllä viiltelyyn auttaa puhuminen.
Uskon, että kaikilla itseään viiltelevillä ihmisillä on se kipeä asia josta pitäisi puhua, mutta se tekee sen verran kipeää henkisesti, että sitä haluaisi vältellä. Jos joku viilltelee itseään oikeasti ilman syytä, niin haluaisin kuulla siitä... (olen kyllä tavannut muutaman nuoren, jotka eivät ole tienneet mikä heidän ongelma oli, mutta muutaman kerran jälkeen se selvisi, eikä syytä tarvinnut ihmetellä)
Yleensä häpeä, syyllisyys ja omat uskomukset estävät puhumaan menemisen. Jos taas menisi puhumaan, niin yleensä huomaisi, etteivät omat (negatiiviset) uskomukset pitäneet paikkaansa.
Ensimmäisellä kerralla puhuessa häpeä pyrkii pintaan, mutta sekin häviää pikku hiljaa jatkossa. Häpeä tuntuu pahalle, mutta usein puhuminen vie siltä terää ja jos asiasta ei puhu, niin häpeä saa villtelemään lisää.
Aina voi aloittaa vaikeasta aiheesta puhumisen net-tuen puolella, mutta lopullinen apu saadaan yleensä vasta omalla paikkakunnalla. Mutta kaikki lisäapu ja avun vastaanottaminen on aina eteenpäin. 🙂👍
Tomppa
Pitkän aikaa pystyin olemaan viiltämättä, arvioisin että vuosi siinä vierähti.
Nyt kuitenkin tunnen olevani täysin umpikujassa ja sorruin jo kerran viiltämään itseäni.
Se tunne minkä se sai aikaan oli jotain.. uskomatonta. Sen hetken aikaa. Heti kun käsitin mitä olin tehnyt, tuli vain paskempi olo. Teki mieli viiltää lisää, mutta heitin veitsen pois. En halua edes nähdä minkäänlaisia teräviä esineitä nyt, koska en voi taata mitä tekisin. ☹️
Haluan vain tästä tuskasta eroon, en jaksa enää. Psykologilla käyn puhumassa viikottain, ahdistukseen on Diapamia, mutta ei lääkkeet poista sitä ongelmaa kuitenkaan.
En tosissaan tiedä, että mitä pitäisi tehdä.. Viiltely tuntui äsken siltä helpoimmalta ja nopeimmalta ratkaisulta saada tuska hälvenemään, mutta...
😯🗯️
Minä olen viillellyt, viiltelen ja lähes takuuvarmasti tulenkin viiltelemään.
Oma viiltelyni alkoi vajaat seitsemän vuotta sitten yläasteen loppuaikoina. Päässäni niin sanotusti napsahti kun koko kouluaikani kestänyt kiusaamiseni ei loppunut vielä silloinkaan, kolmen yläastevuoden jälkeen. Ensimmäinen viilto oli helppo tehdä kotona ja siitä se lähti.
Ensimmäiset kolme viikkoa viilsin kerran viikossa toista kättäni, mutta sen jälkeen se paheni. Mukaan tuli veriset haavat ja toinenkin käsi. Joka päivä, käyttäen mitä tahansa välinettä, jonka vain käsiini sain. Otin asian tiimoilta yhteyttä koulullamme aikaa viettävään seurakunnan nuorisotyöntekijään ja hänestä sainkin tukihenkilön seuraaviksi neljäksi vuodeksi. Viiltely jatkui päivittäin, ja koska olen aina ollut isokokoinen, oli niitä helppo piiotella ja ostattaa äidillä vain pitkähihaisia paitoja selittäen, etten halunnut muiden näkevän olkavarsiani - äitini itsekin ylipainoisena tiesi, miltä tuntui pitää lyhythihaisia paitoja, jotka puristuivat ilkeästi ihoon.
Ensimmäinen vuosi meni näin, joka päivä viillellessä, pidin koulussakin mukana höylää että sain olon käytyä voittamattomaksi käydä vessassa tai missä tahansa näkymättömässä paikassa viiltelemässä. Annoin jopa poikien hakata minua harpilla käteeni ilmeettömänä, näyttämättä että se tuntui missään (eikä se itse asiassa tuntunutkaan).
Ensimmäisen kerran äitini huomasi haalistuneet arpeni jouluna, kun autoin loisteputkilampun valossa vaivaamaan piparitaikinaa. Hän tietysti huolestuneena kysyi, mistä jäljet ovat tulleet - valehtelin saaneeni ne vahingossa käsikarvojani ajellessa. Hän aluksi uskoi sen, mutta myöhemmin oli testannut kyseisen mahdollisuuden ja tottakai siitä raivostuneena tarkisti joka kerta, kun höylää halusin käyttää, käteni.
No, jonkun aikaa olin viiltelemättä että sain äidin luottamuksen takaisin ja höylän ns. vapaaseen käyttöön. Sitten olikin taas aika viiltelyn. Se jatkui samanlaisena, joka päivä. Koulussa välituntisin, tunneilla vessahätään vedoten, kotona vanhempien ollessa kaupassa, yksin omassa huoneessa illalla ennen nukkumaanmenoa, suihkussa, saunassa - missä tahansa vain siihen mahdollisuus oli. Ja kaikki viiltelijät tietää että niitä mahdollisuuksia löytyi kaikkialta, minne vain katsoi. Pääasia viiltelyn selittämisessä oli kuitenkin se salailu - minusta tuli siinä melkoinen mestari (ja se mestari vaikuttaa yhä).
Pari-kolme vuotta meni, etteikö olisi ollut yhtä viikkoa etten olisi viiltänyt. Joskus viiltämättömiä päiviä saattoi olla neljä tai viisi, joskus yksi, joskus vain muutamia tunteja. Se riippui niin paljon siitä, millainen lukujärjestyksessä määrätty päivä koulussa oli - pahimpina päivinä viiltelin vähintään joka välitunti, yleensä silti useammin, myös tunneilla. Saatoin viiltää jopa kesken tunnin luokan "nähden", etuja takana istumisessa.
Neljäs vuosi alkoi - vuosi 2004. Viiltelin vieläkin noin kerran viikossa, joskus useammin. Sitten tapasin V:n. Hänen kanssa juteltuani lopetin viiltelyn ja se viiltämättömyyskausi kestikin aina vuoteen 2006.
No, viime syksynä sitten muutin toiselle paikkakunnalle opiskelujen perässä ja V jäi entiselle paikkakunnalle. Silloin minulla puhkesi ensimmäiset huonot kaudet pitkään aikaan ja aloin taas viillellä. Aluksi viillot olivat pelkkiä pintanaarmuja, joista ei tullut edes verta, mutta nopeasti ne syvenivät. Aluksi pystyin ne salaamaan V:ltä, mutta loppujen lopuksi hän ne jossain näki, kun en ollut tarpeeksi varovainen.
Jouduin osastohoitoon alkuvuodesta 2007 (eli viime talvena). Siellä, vaikka valvonta oli 24h/vrk sain viilleltyä. Minulla oli jopa lähellä osastoa pihalla piilopaikka rikkonaiselle lautaselle, josta hain aina uuden sirpaleen entisen mentyä tylsäksi. Pahimmillaan käteni näyttivät kukkotappelun keskellä käyneiltä - ne olivat täynnä viiltoja, joista jokaisesta oli tullut jonkin verran verta, eli ne eivät olleet pelkkiä naarmuja.
Nyt käsivarteni naarmut ovat hävinneet, jäljellä ovat "enää" olkavarressa olevat syvemmät naarmut.
Kerran olen viiltänyt reittäni, se ei tuntunut minulle "sopivalta", sillä nautin kosketuksesta sillä alueella, enkä halua että kosketus minulta kielletään koska siellä on rumia naarmuja/arpia. Nyt olen sitten viillellyt kämmentäni, siihen sattuu helpommin kuin muualle, eikä naarmuja näe ellen itse halua niitä näyttää.
Lisäksi minulla on paloarpia molemmissa käsivarsissani ja toisessa pohkeessani, jotka olen tehnyt tupakan tulipäällä (en TODELLAKAAN suosittele, jos itseään pitää satuttaa niin tehkää se mieluummin viiltämällä). Niistä jäljistä en ole ylpeä, kuten muistakaan, mutta siitä huolimatta jatkan sitä. Viiltely on tällä hetkellä ainut ahdistuksen purkamiskeino minulle. Ennen pystyin jotenkuten kirjoittamaan tunteistani, nyt en sitäkään. Nykyään minulle paras keino olisi ehkä piirtäminen, mutta tällä hetkellä olen siinä kunnossa että piirustusvälineisiin tarttuminen on liian raskasta.
Niinhh.. En nyt tiedä, oliko tässä tarkoitus kertoa omista kokemuksistaan vai auttaa muita pääsemään eroon tästä pahasta tavasta.. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan minusta mallia ota - älkää tehkö niin kuin minä teen vaan tehkää niin kuin minä sanon. Eli EI VIILTELYÄ TAI MUUTENKAAN ITSENSÄ SATUTTAMISTA. Oikeasti, piirtäkää vaikka mieluummin - minun piirustustaitoni on olematon ja siitä huolimatta taideterapia oli minulle se paras vaihtoehto, siellä ei arvosteltu töitä sen mukaan, miten osasi piirtää vaan sen mukaan, mitä tunteita se herätti.
Ääh. Nyt on jotenkin hurjan vaikea olo.
En ole aikoihin, melkein kuukauteen, viillellyt yhtäänitseäni, sen jälkeen kun paljastuin. Olin jo varma että kaikkion ohi. itse haluaisin unohtaa jo kaiken, koko syksyn näiden osalta. Muttä vanhemmat ei anna, kukaan ei anna,. Vaan aikovat viedä minut tammikuussa psykiatrille...
Olen ollut pirteä ja kaikkea heidän nähtenäs, enkä enään uskalöla yhtään viillellä, sillä he huomaisisivat sen nykyisin heti... jahaluisin niin kovin että he unohtaiusisivat. mut tiedän, kun nuo ovat kerran tajunneet e olen viillelly ja kirjottanu itsariviestejä, niin ei. ei ne unohda. Näyttelen ylipirteää.
Eilen oli karmea päivä, li jo viikon ajan ollut kaameaa. sillä eräs erittäin tärkeä ihminen minulle, oli erittäin vakavasti suuttunut, hyvästä syystä. No, pelkäsin että hän katkaisee lopullisestivälimme. Nyt kun ei voi viillellä, tulee syötyä paljon... ja sen sellaista :/ huoh. toivoisin jo voivani muuttaa pois täältä, tunnelma on välillä niin painostava,tarkkaillaan jatkuvasti jne. ei jaksa enään... 🤔
mutta, eteenpäin koetan mennä, japyrkiä siihen että en enää koskaan tee tätä... vaikka kuin tekee mieli. varsinkin kun jäljet ovat jo jonkiverran vaalenneet ranteestani..
huoh. antakaa anteeksi sekavuus, nyt oli pakko purkautua hiukan...☹️