Olisiko teillä nuorilla vinkkiä äidille, jonka 14 vuotias tytär viiltelee? Muutenkin taitaa olla itsetuhoisia ajatuksia neidillä. Sain neidin 'kiinni' vaiheessa, jossa oli 'vasta' naarmuttanut itseään, arpia ei ole vielä jäämässä. Neiti ei kertonut, kauanko on tälläista harrastanut.

Psykologille saatiin aika nopeasti ja neiti on käynyt siellä nyt pari kertaa.

En ole neitiä patistanut asiasta puhumaan, koska tiedän omasta kokemuksesta, että kun on todella vaikeata, niin asiasta ei pysty puhumaan. Olen sanonut, että kaikki hänen asiansa ovat vielä minunkin asioita ja että jos on paha olla, niin minulle pitää kertoa. Minun asia on sitten päättää, miten asia hoidetaan.

Rakastan tytärtäni eniten maailmassa enkä halua, että hän satuttaa itseään millään tavalla. Itseään satuttamalla hän satuttaa minua vielä pahemmin kuin itseään.

hei sinä Äiti!! uskon että kerran olet saanut tyttäresi jo ammattiauttajalle niin anna hänen luoda sinne luottavainen suhde jota hän voi kaikessa rauhassa miettiä ongelmiaan ja murheitaan. tiedän itse kuinka vaikeaa oli puhua itsensä vahingoittamisesta omalla äidilleen. se ei tarkoita sitä etteikö nuori rakasta ja välitä vanhemmistaan vaan siinä ehkä pelätään (tai näin kävi omalla kohdallani) enemmän niitä seuraamuksia ja sitä joutuuko niin sanotusti "tarkkailtavaksi", nuori ei halua joutua aresteihin tai jollain muulla tavalla alttiiksi esim. kavereiden pilkkaamisen kohteeksi.
En tiedä saatko tästä mitään irti, mutta koitan kovasti sanoa, että anna tyttärellesi aikaa muista silti olla kiinnostunut hänen voinnistaan ja anna mahdollisuus hänen itse tulla puhumaan sinulle mikä sillä kertaa vaivaa. Älä missään nimessä ala hössöttää veisistä tai muista teristä sillä se voi lisätä ns. mielenkiintoa ja kapina mieltä.
paras tapa on saada viiltely loppumaan kertomalla kuinka muut sen ovat kokeneet..esim itse olen katkera siitä mitä olen tehnyt. isot arvet ympäri kehoa herättävät negatiivista huomiota ja pitkiä katseita päivittäin. monet ammatit kun vaativat kontaktia asiakkaiden kanssa eikä työ asut aina riitä peittämään jälkiä. kesät ovat pahimpia, on usein liian kuuma pukeutua pitkiin vaatteisiin..
luulin itse jossain vaiheessa olevani sinut arpieni kanssa, mutta kun näin sattumalta vastaavat kädet mennessäni lääkäriin ajatusmaailmani muuttui. nyt itse opiskelen hoitajaksi enkä tosiaan tiedä mitä tulen tällä kertaa työpaikalla selittämään😑❓
mutta eipä tässä muuta...tsemppiä!!
elämä opettaa mutta kannattaako tehdä samoja virheitä mitä toiset ovat tehneet ja katuvat tekojaan??

Heippa "Äiti"

Itse kuulun myös viiltelijöihin, tosin nyt jo ollut aika pitkään viiltämättä. Aloitin ollessani 15-vuotias, nyt kolmen vuoden päästä ensimmäisen kerran en tuntenut samanlaista "nautintoa" kuin ennen, kun tartuin pitkän ajan jälkeen jälleen puukkoon.
Viiltelyhän voi olla avunhuuto, tapa purkaa pahaa oloa/ahdistusta ym...

Kun aloitin olisin tahtonut kertoa äidilleni pahasta olostani, mutta en pystynyt, koska en tahtonut "satuttaa" häntä siis en tahtonut hänen olevan huolissaan minusta ja siksi salailin asiaa pitkään, kunnes se koulussa huomattiin ja kerrottiin äidille ja minut lähetettiin nuorten psykiatriselle poliklinikalla. Kun äiti sai tietää, oli jotenkin helpottunut olo, mutta kun jouduin lupaamaan, etten enää ikinä viillä ja sitten kun sorruin, en sitä enää uskaltanut kertoa ja taas alkoi salailu. Välillä on vaan niin että on todella vaikeaa puhua omalle äidille, koska tietää kuinka paljon se häntäkin satuttaisi ja kuinka huolissaan hän sitten on. Saattaa myös olla, että nuori pelkää, että häntä aletaan vahtimaan ja tarkastelemaan käsiä ym ja se on todella ahdistavaa!

Se on ainakin hyvä, että käy psykologilla... Onko hän siellä pystynyt puhumaan asioistaan? Menikö hän sinne vapaaehtoisesti? Minut siis vietiin nuorten psykpolille ja siellä en koskaan oikein pystynyt puhumaan, koska tuntui siltä että minut oli pakotettu sinne ja siksi vihasin sitä paikkaa... Itse olen saanut kaikkein eniten apua ihmiseltä, johon itse otin yhteyttä ja sain itse päättää tahdonko jutella hänen kanssaan tai tavata ym... en vaan kestä sellaista, että joku pakottaa johonkin.

En tiedä kuinka kauan tyttäresi on viiltelyä "harrastanut", mutta toivon, ettei hän ole siihen vielä jäänyt koukkuun! Viiltely on eräänlainen riippuvuus ja siitä on todella vaikeaa päästä eroon, varsinkin jos sitä on tehnyt jo pitkään ja usein. Jos itselläni olisi lapsi, joka viiltäisi, yrittäisin varmaan varovasti ottaa asiaa puheeksi tai ehkä en edes viiltelyä vaan sitä pahaa oloa, joka sen viiltelyn takana piileskelee. Toivon niin, että tyttäresi voisi lopettaa, ennenkuin viiltely alkaa hallitsemaan häntä ja viillot tulevat syvemmiksi ja niitä tulee aina lisää ja lisää, eikä enää itse pysty lopettamaan silloin kuin haluuaa. Ja ne arvet, jotka siitä jää, ne saattavat olla ikuisia, eikä ole todellakaan kivaa selitellä sitten kaikille, miksi on "raidalliset" kädet ja niiden takia saattaa jäädä jopa kesätyöpaikka saamatta.

Myös vertaistuki on hyvää... Itselläni oli myös ystävä, joka viilsi ja hänen kanssaan olemme yrittäneet yhdessä pohtia keinoja viiltelyn lopettamiseen ja välillä myös soittelemme toisillemme keskellä yötä, jos on todella paha hetki...

En tiedä auttaako tämä teksti sinua yhtään eteenpäin, mutta ainakin toivoisin niin... auttaisin mielelläni, jos vain voin, sillä en todellakaan tahdo, että nuoret joutuvat myöhemmin kärsimään arpien takia ja viiltely ei todellakaan ole mikään ratkaisu ongelmiin!

Voimia sinulle! 🙂🌻

Moi Äiti
Olen itse viillellyt reilu kuusi vuotta ja kadun joka päivä sitä että sen aloitin Olen todella pahasti riippuvainen siitä. Tuntuu etten selviä hengissä ilman sitä. Ja silti kiroan aina kun on kuuma kun ei voi olla minkään laisia "paljastavia" vaatteita. Pitkät hameet ja pitkahihaiset paidat. Töissä käytän irto hihoja sillä työ paitani on vain kyynärpäihin saakka.

Oma äitini sai tietää vasta muutama vuosi aloittamisen jälkeen ja senkin lääkäreiltä, jouduin sairaala hoitoon. Toiki taustalla oli muitakin syitä. Ei hän vieläkään aina tiedä että tämä jatkuu vaikka ollaankin aika läheisiä. Pyrin kätkemään todelliset tutemukseni etten aiheuttaisi huolta hänelle.

Kun aattelen itse sitä aikaa jolloin aloitin olisin vain suuttunut entistä enemmän jos äitini olisi ruvennut "tarkkailemaan" ja utelemaan asioista. Suutuspäissään sitä mun näkökulmasta ahdistuu enemmään ja saattaa tulla pakottava tarve tehdä sitä uudestaan, tai niin varmaan mulle olisi käynyt.

Mutta se on minun mielestä todella hyvä että olet saanut tyttärellesi ulkopuolista apua🙂🌻
Jossakin vaiheessa tulee sellainen oman lainen irtaantuminen äidistä vaikka rakastaisikin häntä suunnattomasti. Oma äiti yrittää aina välillä udella elämästi mutta pidän eläämääni aika lailla omana tietonani. Aina äiti sanoo että voit aina kertoa mulle kaiken mutta loppuen lopuksi( ainakin minun kohdalla) on huomattavasti helpompaa puhua asioista joko ammattiauttajan tai jonkin toisen luotettavan henkilön kanssa.

Ja se jos tyttäresi ei kykenisi puhumaan sinulle asioista ei varmastikkaan millään tapaa tarkoita etteikö hän rakastaisi sinua.🙂

Toivon sinulle paljon voimia🙂👍
Ja myös että tyttäresi saisi purettua tuntemuksensa puhumalla tai jollain muulla keinolla kuin itsensä vahingoitttamisella.

Moi!
Mulla on ongelma viiltelyn kans, mä alotin sen joku 2-3kuukaut sit, kun maailma tuntu vaan kaatuvan päälle. Olen ollut riippuvainen viiltelystä, enkä tavallaan haluaisi sitä lopettaa, koska se auttaa aina pahaan oloon. Olen ollut kyllä kaksi päivää ilman viiltelyä, mutta tänään taas se vain tapahtui.

Äidilleni haluaisin kertoa pahasta olostani, kerran olen jopa yrittänyt, mutta se vain sanoo että käytän sitä tekosyynä johonkin, eikä ota asiaa tosissaan. En le kertonut viiltelystä, vaikka välillä suutuspäissäni tekisi mieli huutaa se äitille päin naamaa. Riitelen äitini kanssa tosi usein, ja se johtaa yleensä viiltelyyn.

Saan välillä joitakin raivokohtauksia, alan huutaa ja karjua, äiti sanoo mua välillä raivohulluks. Kukaan ei ymmärrä, että kun ne laskee leikkiä mun lihavuudest, ni se satuttaa ja tekis mieli vaan hypätä parvekkeelta alas ja lopettaa kaikki. Ainakun mun sisko on meil kyläs, ni ainakun puhun jotai ni se huutaa et turpa kii! Ja pikkuveli haukkuu aina läskiks, äiti sanoo et se ei jaksa kuunnella mun ääntä ja et oon raivohullu.

Mä en uskalla mennä puhuu kellekkään ammatti auttajalle, en pysty puhuu kellekkään avoimesti. En vaan pysty puhua kenellekkään, tosin serkkuni minua hieman nuorempi, viiltelee kuvia jalkoihinsa, ilman mitään syytä. Se on ainoo joka on nähny mun viiltely jäljet ja se kysy et oonko viillelly,mut valehtelin tietenkin et en ku koira vaan raapi. ajattelin et sitten jos se joskus puhuu sen jutuist, niin voisin puhuu takas, mut en uskalla koskaan puhua kellekkään. Mun masennust on kestänyt jo kaks viikkoo, enkä jaksa tätä enään, tuntuu et kaikki ois mun syytä. Mulla ei oo sellasia kavereitakaan keille voisin puhua.

Mikä voisi auttaa tähän ?😯🗯️
Onko kukaan ollut tälläses tilantees koskaan ? 😑❓
Anteeksi jos vaivasin tekstilläni teitä.

Moi Suksui!

Itselläni kaikki alkoi juuri tuollaisesta tilanteesta.
Asialle olisi tullut loppu jos olisin ajoissa mennyt jollekkin ammattiauttajalle.
Muttakun en mennyt tilanne paheni pahenemistaan ja jatkuu jossakin muodossa vieläkin.
Siis annan vinkin että mene oikeasti puhumaan jollekkin aikuiselle. Se auttaa. Ja kyllä varmasti on joitakin kavereita. Puhu. se on neuvoni.

Hei taas ja kiitoksia valaisevista vastauksista. 🙂

Joitakin kysymyksiä ja kommenntteja tässä kuitenkin lisää:
linduska: kirjoitit "paras tapa on saada viiltely loppumaan kertomalla kuinka muut sen ovat kokeneet" Miten minä sen tekisin? Annanko tämän tukinetin osoitteen? Missä muissa nettiosoitteissa voisi olla sopivia selviytymis-tarinoita? 😐
Juureton: Minä otin ja soitin kaupunkimme tk:n nuorten osastolle ja puhuin heti päivystyspuhelimeen lähes puoli tuntia, eli se oli minun aloitteestani. Patistamalla sain neidon lähtemään, kun sanoin ettei ole vaihtoehtoja. Neito on käynyt vasta pari kertaa siellä ja taidatte kaikki tietää, että avautuminen luottamuksellisten asioiden puhumiseen vie oman aikansa.
eiEnää: minäkin niin toivon, että neito osaisi purkaa pahan olonsa ja ahdistuksensa jollain toisella tavalla kuin itseään satuttamalla.

Tätä neitokaista en saa riitelemään enkä räjähtämään. Hän vain pitää kaiken sisällään. Kaikkina päivinä kaikki näyttää olevan hyvin, toisina päivinä hän vaan on hiljaisempi. Joskus yritän pikkuisen tökkiä ja kysyä miten päivä on mennyt tai mikä on olotila, mutta sellaisiin kysymyksiin pitää neidolta kiskoa jokainen sana erikseen. En halua ahdistella häntä kysymyksillä, mutta miten osaisin sitten lukea neitoa, että milloin tarvitsee halauksen ja läheisyyttä, kun hän ei itse sitä tule ilmaisemaan.

Luin vaan ketjun viimeisen viestin, mutta tässä on osoite viiltelijöiden tukifoorumiin.

http://www.kelaa.com/punainen/

Moderointi on tehokasta, eli mitään viiltelyyn kannustavaa ei sallita. Tai mitä nyt kukin kokee kannustavaksi, mutta paikan tarkoitus on tosiaan tukea irtipääsemiseen. Kannattaa varmaan Äidin ensin rekisteröityä ja käydä itse katsomassa mistä siellä puhutaan.

hei sulle nimimerkki äiti!

Nostan sulle hattua, olet hirveen vahva ihminen, voi kun oma äitinikin olisi.. Itse aloitin viiltelyn riparin jälkeen eli myöhemmin kuin tyttäresi. 9 vuotta olen viiltänyt ja polttanut tupakalla itseäni, joskus siitä tavallaan oon jäänyt kiinni vanhemmilleni. mutta ei niillä oo ollut rohkeutta puuttua asiaan. Mietin miten voisit auttaa tytärtäsi.. Jos vaan oikeesti näyttäisit hänelle tämän viesti ketjun?! Me monia vuosia viillelleet, arpia täynnä olevat haluamme oikeesti tästä eroon... Viiltelyyn jää niin helposti koukkuun kun sitä on tehnyt pitkään. Rohkeasti sano tytöllesi, että arvet säilyy läpi elämän, kysy haluaako hän synnytysosastolla näyttää kätilölle arvet?
Pystyisin ehkä paremmin auttamaan, jos ite pystyisin joskus lopettamaan. Mulle mikään ei auta. Ei se, että rakkain ihmiseni joka on siskoni pyysi mua ajattelemaan häntä kun mulle tulee tarve viiltää.
Kysy, kisko ne vastaukset, vaikka se on vaikeeta, näytä, että välität.
En voi muuta neuvoa antaa. Nykypäivän naisten elämä on niin vaikeeta.

Moro Äiti!

kun huomasin tuon sinun uuden viestin luin sitten kaikki sinun vanhatkin viestit.
Kun itse aloitin viiltelyn melkeinpä mitättömistä syistä noin 5 vuotta sitten. Äitini huomasi noin puolen vuoden kuluttua että vahingoitin itseäni. Silloin hän sanoi että jos vielä kerran näkee että olen tehnyt niin hän vie minut jonnekkin. Mutta silloin en uskonut yhtään vaan jatkoin. Niinpä keksin vain aina uusia ideoita miten en kärähtäisi äidilleni.

Nyt kun on kulunut jo kauan aikaa eikä äiti tiedä vieläkään mitään mistään mun asioista. Olisin toivonut että äitini olisi auttanut minua. Vienyt minut jonnekkin. Nyt kynnys on niin suuri että en pysty itse hakemaan apua enkä puhumaan vanhemmilleni.

Annan siis vinkin sinulle Äiti. Auta mahdollisimman paljon lastasi keinoilla millä hyvänsä. Vaikka hän pistäisi joskus hanttiin jatka vain. Hän kyllä osaa arvostaa sitä 🙂

hmmm.. keinolla millä hyvänsä...

Tekisi mieli ottaa ja ravistella neitoa oikein olan takaa ja vaikka vähän läimiä korville. Uhkailla pinellä väkivallalla tai jopa toteuttaa. Ärsyttää häntä niin, että varmasti räjähtäisi. Se ei kuitenkaan taida olla keino mikä hyvänsä.

Olisiko kuitenkin hyväksi, jos istutan hänet viereen, pitelen kainalossa enkä päästä pois ennenkuin on puhunut? Kieltäisinkö häneltä kaiken kivan, ennenkuin suostuu jollain tavalla avautumaan?

Olisitteko te pystynyt sellaisessa tilanteessa päästämään pahaa oloanne ainoalle läheisellenne?

Arveletteko, että minun olisi pitänyt aikaisemmin toimia toisin?
Olenko pitänyt meitä liian lähellä toisiamme ja nyt hän tällä tavalla haluaa irtaantua minusta? Mutta se irtaantuminen tuntuu liian tuskalliselta?

Huomaatte varmaan, että tämä on minullekin tuskallista, mutta elämänkokemukseni perusteella osasin jo soittaa ja varata itsellenikin keskusteluaikaa.

Moi Äiti
En itse olisi ikinä kyennyt kertomaan äitilleni mitään. Pillastuin aina kun hän vähääkään edes kyseli jotain. Huoneen ovi pamahti kiinni ja siellä sitten sitä taas oltiin samassa jamassa. En olisi kestänyt että äitini olisi tullut halamaan tai edes viereeni istumaan.
Kaveri joka tiesi "masennuksestani" pakotti minut menemään psykologille ja siitä kaikki lähti.
En tiedä minkä lainen suhde sulla on tyttäreesi..?

Mulla oli viha rakkaus suhde äitiini, kun lähdin kotoota pois haistatin hänelle pitkät ja sanoin etten koskaan haluaisi enää nähdä häntä. (onneksi se vaihe on mennyt ohi jo vuosia sitten)
Nyt vuosien varella minusta on tullut hyvin sisäänpäin kääntynyt, en näytä tunteitani, huudan jollekkin maksimissaan kerran vuodessa ja käteni pysyvät visusti piilossa.
Kavereilleni en kerro taustani tai juurikaan mistään.

Mutta se on todella hyvä että olet myös itsellesi hankinnut apua🙂🌻
Vaikka nuori saattaa aatella ettei tämä kehenkään vaikuta muutakuin häneen itseensä se vaikuttaa loppuen lopuksi aika moneen. Oma äitini potee syyllissyyttä joka päivä että mitä hän on tehnyt väärin. Hän ei ole toiminut lainkaan väärin missään.
Enkä usko että sinäkään olet tehnyt mitään väärä. Välillä elämä runtelee syystä tai ilman syytä.
Jossain on tehty tutkimus että jääpalojen pitäminen käsissä tuottaisi samaa helpotusta mitä viiltely( minulle ei tehonnut) mutta ei tuottaisi vahinkoa.

Haluaisin vielä kuitenkin sanoa sinulle että on todella hyvä että sinä sekä tyttäresi saatte molemmat ulkopuolista/ammatti apua🙂👍

Hei vain.
Päätin nyt tänne kirjoitella, kun on vähän mietityttänyt ko. asia...
Olen viillellyt. en kylläkään kovin kauaa. kuukausi pari.
Muutamat, ne itelleni tärkeimmät kaverit, tietävät jo siitä. Japarin kanssa keskustelenkin siitä, tai no en siitä mutta koetan purkautua heille, ennen kuin menee liian pitkälle ja tekee tuota... tai näin.
Alussa koetin viiltelyllä saada itsekuriani paremmaksi, mm. jotta onnistuisin syömään vähemmän, laihduttamaan.Ja toinen syy miksi teen tätä vieläkin, on että pyrin hillitsemään kiukkuani ja vihaani. Esim. kun jokin asia alkaa ärsyttää, vaikka kaverit, pyrin vain jäädyttämään hermoni ja olemaan normaali hyväntuulinen itseni... sit ku pääsen kotio, kaikki purkautuu, puran sen vihan itseeni. Kun en halua purkaa sitä muihin... ja nykyisin kaikki muukin paha olo helpottaa edes hetkeksi tällä tavoin.
En halua olla muille vaivaksi. Tiedän, tai no luulen, että ärsytän suurinta osaa kaverpiiristäni ja muustakin ihmiskunnasta. Ja sen huomaakin, että ärsytän heitä.😳

Mutta siis, olen nyt aika...pulassa, voisin väittää. kun pelkään, pelkään kovasti vanhempieni reaktiota, jos he saavat tietää. Ja tajusin että nääjäljet, viiltelyjäjet, pysyykin paljon kauemmin ihossani kuin luulin... ; /
Tässä vain on se, että on aika varmaa, ja tavallaan haluasinkin jo paljastua vanhemmilleni, ettei tarvitsisi asiaa joka hetki stressata. mutta silti, pelkään että he eivät ottaisi minua vakavasti, vaan vain raivoisivat. niin siitäe että on poissaoloja koulusta, kuin kaikesta muustakin mikä tänjakson aikana on mennyt pieleen...

Olen miettinyt, että uskaltaisinko, voiko koulupsykologiin tms. luottaa, ja luottaa ettei hän kertoisi vanhemmille? Ja sitäkin miettinyt, että onko tämä vähän tyhmä ja turhan pieni asia mennä sellaisen luo jutteleen.... tai siis kun ei kai tää sentään mikään ylivakava juttu ole. Tai no on siinä mielessä että pelkään että tää pahenee... kun en minä vielä vähänaikaa sitten tosissani mittinyt että tappaisin itteäni tai jtn... mut nyt oon miettinyt, että onko vain se ainaoastaan ratkasu tähän jollen paljastua halua, lähinnä jotta eitarttisi kuulla vanhempien vihaa ja pettymystä? Tai no toki muitakin vaihtoehtoja on, mutta pelkään vain että niistä ei oikein ole hyötyä...😯🗯️ ☹️
Nämä kaverini joille olen asiasta jutellut, ovat sitä mieltä että pitäisi vain ite paljastaa vanhemmille, ja sit mennä psykologille ja näin. mut en oikeen tiiä, haluisin toki kertoa, pelottaa vaan reaktiot ja en tajua miten kykenisin kertomaan kun he pettyisivät,niin pahion...

Tuli tooosi sekavaa seputusta nyt... mutta ehkä joku siitä jtn tajuaisi?
Anteeksi silti tää sekavuus...😟

Hei äiti!

Itse olisin onnellinen jos joku tekisi niin että vain halaisi ja istuisi vieressä.
Kuitenkin jokainen toivoo sisimmässään sitä potkua pyllyyn että pääsee pois tilanteesta. Ainekin minä toivoin.

Kuitenkaan ei välttämättä ole hyvä kieltää kaikkea kivaa tai istuttaa viereen väkisin.
Veikkaan että pieni tunne siitä toiselle että välittää hänestä oikeesti auttaa paljon. Ja puhuu hänelle vaikka hän ei vastaisi mitään. Hän kuitenkin miettii asioita ja voi pian puhuakkin sinulle.

Ja on hyvä että olet hakenut myös itsellesi apua. Se auttaa myös sinua jaksamaa!

Pienikö_ongelma. itselläni on samanlainen tilanne ollut jo aika kauan. En halua kertoa vanhemmilleni mitään koska tuottaisin helle vain pettymystä.
Mutta tietenkin kannattaa mennä puhumaan jollekkin ammattiauttajalle. Se varmasti auttaa sinua. Ja mene sinne ajoissa ennenkun tilanne pahenee. Tiedostat sen itsekkin joten mene vain puhumaan 🙂 Se kannattaa. Voimia myös sinulle!

pienikö_ongelma, Minulla on sama tilanne, pelkään äitini reaktiota jos se sais tietää, välillä haluaisin että se tieäis viiltelyst. Kerran yritin puhua mun ongelmist sille, (en viiltelystä), mutta se vaan sano et käytän sitä tekosyynä johonkin ja rupes jotai huutaa.

Koulussa esitän ihan normaalia ja iloista oppilasta, mutta kun pääsen kotiin, niin kaikki purkautuu. Sinulla on kavereita joille voit puhua, mutta minulla ei ole kuin pari kavria joihin tutustuin vasta, en viitsisi heti mennä pilaa meiän kaveruutta purkamalla mitään niille.

Mä oon miettiny et pitäsköhän mennä puhuu jollekkin, mutta en mä uskalla. Ajatus siitä että menisin purkamaan kaiken jollekkin tuntemattomalle ihmiselle, se pelottaa. En oo kovin avoin muutenkaan. Mä oon miettiny itsarii monesti, mutta vain pari kertaa tosissani. Mä pelkään et mun ainoot kaverit hylkäis mut ja sit oisin ihan yksin. Kaikki vaan neuvoo et pitää mennä puhuu.

Onnea sinulle pienikö_ongelma 🙂🌻
Kiitos jos joku lukikin tämän.