Vanhempien suhtautuminen ongelmiinne…

Vanhempien suhtautuminen ongelmiinne...

Käyttäjä Enkeli_ilman_siipiä aloittanut aikaan 29.06.2005 klo 21:04 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Enkeli_ilman_siipiä kirjoittanut 29.06.2005 klo 21:04

Mun on pakko kysyy tätä teiltä, jotka tiedätte aiheest enemmän.

En uskalla ´kertoo vanhemmille, siskolle tai kenellekkää et mietin kuolemaa, haluun välillä pois täältä enemmän ku mitää ja oon nii rikki et vaan itken.

Tukihenkilöni lasten ja nuorten paikas (odotan pääsyä jatkohoitoon) uhkaa soittaa vanhemmilleni mun tilastani ja ajatuksistani koska oon alaikänen, mä en uskalla itse kertoo. Mut en halua niiden kuulevan muualtakaan… Mä mielummin vedän tän roolin läpi vaik sattuu nii paljon. Se sano et viimestää jatkohoidos vanhempiin tulee ottaa yhteyttä ja he tulevat olemaan osa hoitoani. Haluavat keskustella vanhempien kanssa. Viiltelyst voi kuulemma olla kertomatta.

Mä pelkään vanhempieni reagtiota, ei ne ymmärtäis miks mä oon niin masentunu ku mulla on periaattees kaikki hyvin. Mä en haluu et ne alkaa syyttää itseensä tms, ku ei tää niide vika oo.

Kertokaa mite teidän vanhemmat otti teidän asianne ja mitä kautta se tuli julki? mitä reagtiota odotitte?

Kiitos jos vastasitte, tää olis tärkeetä mulle 🙂🌻

Käyttäjä Tuuti86 kirjoittanut 05.07.2005 klo 13:34

Sulle, Enkeli_ilman_siipiä

Mul on samantapanen tilanne. En pysty puhumaan perheelleni mistään syvimmistä tuntemuksistani. Siis äiti kyllä varmasti näkee, et mul on paha olla, sillä itken ihan joka päivä, mut se aina luulee, et tää paha olo ja itkusuus johtuu jostain ulkopuolisesta tekijästä, eli vaik et olisin riidelly jonku ystin kaa tms. Ei se voi kuvitellakaan, et mun sisällä ois huono olla ilman mitään aiheuttajaa.

Tosta tukihenkilöjutusta vielä, että mäkin oon käyny psykiatrilla sillon ku olin alaikänen, ni se sano mulle, et jos nuori aikoo olla vaaraks itelleen tai muille, ni hänen on pakko kertoa vanhemmille, niinpä mun sille puhuminen loppu ku seinään. En voinu puhua enää mistään, ku pelkäsin kokoajan sen kertovan mun porukoille. Sen jälkeen oon karttanu ammatti-ihmisiä, enkä varmasti koskaan pysty luottamaan psykiatreihin tms.

Voimia sulle, et oo yksin olosi kanssa! 🙂👍

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 05.07.2005 klo 14:47

Tuuti 86, mitä tekee ammatti-ihmisellä joka ei kertoisi sun itsemurhasuunnitelmista perheellesi? Eikö se olisi heitteillejättöä, jos hän antaisi sun kertoa, että tapat itsesi, eikä mitään tekisi. Pitäisikö hänen vaan päästää sinut kotiin ja toivoa, että tulet vielä takaisin?
Kyllä ammatti-ihminen osaa katsoa milloin alaikäisen jutut ovat niin vakavia, että ne pitää kertoa vanhemmille.

Käyttäjä Urpo kirjoittanut 05.07.2005 klo 17:07

Tuuti86 kirjoitti 05.07.2005 klo 13:34:

.. psykiatrilla sillon ku olin alaikänen, ni se sano mulle, et jos nuori aikoo olla vaaraks itelleen tai muille, ni hänen on pakko kertoa vanhemmille, niinpä mun sille puhuminen loppu ku seinään.

Minusta tuo on outo kanta lääkäriltä.

"Lapsipotilasta hoidettaessa hänen mielipiteensä on otettava huomioon silloin, kun se on hänen ikäänsä ja kehitystasoonsa nähden mahdollista. Jos alaikäinen ikänsä ja kehitystasonsa perusteella pystyy päättämään hoidostaan, häntä on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Hänellä on myös oikeus kieltää terveydentilaansa ja hoitoaan koskevien tietojen antaminen huoltajilleen tai muille läheisilleen. Jos lapsi on liian nuori ilmaisemaan oman mielipiteensä, häntä on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen vanhempiensa tai huoltajansa kanssa.

Lääkäri tai muut ammattihenkilöt arvioivat hoitokysymyksissä lapsen tai nuoren kehittyneisyyden."
( http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/documents/345/chapter3.htx )

aavaton kirjoitti 05.07.2005 klo 14:47:

Tuuti 86, mitä tekee ammatti-ihmisellä joka ei kertoisi sun itsemurhasuunnitelmista perheellesi? Eikö se olisi heitteillejättöä, jos hän antaisi sun kertoa, että tapat itsesi, eikä mitään tekisi.

Mitäkö tekee? Esimerkiksi kertoo asioista, jotka ovat vaikeita ja joiden ei missään tapauksessa halua tulevan vanhempien tietoon. Juurihan Tuuti86 kertoi, että "puhuminen loppu ku seinään". Eikö tuo puhumisen lopettaminen ole huono homma? Miten kuunteleminen alaikäisen potilaan yksityisyyttä kunnioittaen olisi heitteillejättöä?

Jos ammatti-ihmisellä ei ole muita keinoja auttaa alaikäistä itsemurhakandidaattia kuin kertoa vanhemmille, niin ei taida olla kovin kummoinen ammatti-ihminen.

Urpo

Käyttäjä Tuuti86 kirjoittanut 05.07.2005 klo 20:16

aavaton,

Niin niin, tarkotin vaan, et lopetin kertomisen hänelle kokonaan siks, koska pelkäsin hänen kertovan siitä lähtien jokaisen jutun eteenpäin, jonka tuon julki.

Käyttäjä Tuuti86 kirjoittanut 06.07.2005 klo 20:36

Kiitos Urpo kun "oikasit" tuota aavattoman mielipidettä. Meillä jokaisellahan on oikeus muodostaa omat mielipiteemme vaikkapa just ammatti-ihmisistä, ja heidän toiminnastaan. Mielestäni Urpo on kuitenki oikeessa.

Käyttäjä Enkeli_ilman_siipiä kirjoittanut 06.07.2005 klo 22:28

Hmmmm, pelottavaaha se on ku vanhemmat saa tietää. Mä ajattelin etu käteen et jos ne menee vanhempia tähän sotkee niin sillo menettävät viimeisenki otteen minusta. Menihän tässä monta kuukautta ja nyt sit valitsin sen että itse kirjoitin sähköpostin vanhemmille, mun ajatuksista ja jaksamisesta. Mielummin mä itse kerroin (niinki tyhmällä tavalla ku sähkärillä), ku et ne sielt soittelis et teidän tyttö tässä itsemurhaa miettii eikä koe itseään minään. Kun itse kerroin, niin ei tarvinnu kertoo kaikkee. sen minkä jaksoin niin kerroin. Vanhemmat tietää mun jatkohoito paikoista, joten he ei oo niin huolissaan. Viiltelystä ei sanakaan, eikä pahimpia juttuja.

Toivoisin, että sinäkin voisit puhua läheisellesi, tavalla tai toisella. Kertoa että sulla on selittämätön paha olo ja että et pyydä ku et hän olisi vierelläsi ja kuuntelisi. Et odota että hän alkaisi leikkimään ammattiauttajaa. Puhuminen kannattaa, se helpotti mun oloani 🙂

Yrittäkää pärjäillä 🙂👍

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 07.07.2005 klo 10:12

Urpo kirjoittaa asiasta minkä hän tietää vaan lakiteksteistä. Mie kirjoitan asiasta minkä olen itse nähnyt. Laissa sanotaan vaikka mitä mutta, kun on alaikäisestä kysymys, niin lain ohi menee alaikäisen turvallisuus. Hyvä, että näin on. Voisi olla, että meidänkään perheessä asiat olisi edes näin hyvin, jos olisi ollut ammatti-ihmisiä jotka olisivat vaan kuunnelleet alaikäistä.

Ja olen usein kirjoittanut, että ammatti-ihminen osaa katsoa milloin on vaan ”puhe” itsemurhasta, milloin on aikomus se itsemurha myös tehdä. Tuuti86, sinun ammatti-ihmisesi ei vaikuta kovin ammattilaiselta, jos aloit pelkään, että kaikki asiat kerrotaan vanhemmille. Tietenkin suurin osa asioista pitää myös alaikäisen saada rauhassa puhua.

Urpo, olet liikaa ollut nettimaailmassa. Netissä nyt on tapana näitä itsemurha-ajatuksia heitellä ilmaa harva se minuutti (ei tukinetissä onneksi enää). Etkö osaa erotella asiasta puhuminen ja tilanne missä sen nyt ihminen juuri nyt tekee, kun laittaa terapeutin oven kiinni. Mitä silloin voi tehdä terapeutti? Meillä on ollut niin ammattitaitoinen terapeutti, että hän on jo osannut edeltäpäin aavistaa, että nyt on huonosti asiat. Mitä hän voi muuta tehdä kuin kotia vanhemmille ilmoittaa, jos aidosti välittää potilaastaan? Sekö olisi parempi, että antaisi uuden ajan ja odottaisi, että tulisi takaisin? Turhaa olisi aika monesti odotellut.

Edelleen siis kirjoitan oikeasta itsemurha-ajatuksesta, en siis yleisestä puheesta, että haluan kuolla.
Mielipide jutuissa ei kukaan ole oikeassa, mielestäni.

Käyttäjä Urpo kirjoittanut 07.07.2005 klo 14:44

aavaton kirjoitti 07.07.2005 klo 10:12:

Urpo kirjoittaa asiasta minkä hän tietää vaan lakiteksteistä. ..

Urpo, olet liikaa ollut nettimaailmassa. .. Etkö osaa erotella asiasta puhuminen ja tilanne missä sen nyt ihminen juuri nyt tekee, kun laittaa terapeutin oven kiinni.

Nämä keskustelut menevät mielestäni ikäviksi siinä vaiheessa, kun toinen alkaa tietää minun tietämiseni ja olemiseni paremmin kuin minä itse.

En tosiaan aina osaa erottaa sitä, milloin ihminen tarkoittaa sanomaansa. Saattaa olla, että se kuuluu oireyhtymääni.

Luullakseni itsetuhoisten potilaiden hoidossa ammatti-ihmisillekin sattuu virhearvioita. Kuten monessa muussakin asiassa.

Arvostan lakia yhdessä laadittuna säädöstönä, jota noudatetaan asioissa, joista on erilaisia mielipiteitä. En suinkaan ole tyytyväinen kaikkiin lakeihin. Pieneltä osaltani yritän saada aikaan muutoksia. Tässä kohdin olen lain kannalla. Teksti on ihan selvä. Eikä lakia tule sivuuttaa milloin milläkin perusteella.

Urpo

Käyttäjä kirjoittanut 07.07.2005 klo 19:44

hölmöä Urpo sulta tingata, kun onhan mun itsemurha- aikeet alaikäisena kerrottu vanhemmille. kun on yksi laki, niin sitä vastaan taas on sitten laki missä luetellaan erikoistapaukset mitkä kumoavat eka lain. luuletko, että en ole ottanut selvää, että oliko laillista vai ei? ja oli laillista, en muista niitä pykäliä enkä hienoja sanoja millä perusteella asian teraputti kertoi, kertoi asian jopa mun lääkärillekin. meni jotenkin niin, että olen siinä kunnossa että olen itselleni vaaraksi. ja kun mut piti jonnekin hoitoon sijottaa, niin siihen taas tarvittiin vanhempia.

saatan mie terapiassa useinkin puhua, että tahon kuolla, eikä se niistä puhu. mutta, jos sille sanon, että mulla on lääkkeitä nippu piilossa, se soittaa sen asian kotiini.

Käyttäjä kirjoittanut 07.07.2005 klo 21:09

Alaikäiset muodostavat ongelman käytännössä. Potilaan asemaa ja oikeuksia koskevan lain 9 §:n 2. momentin mukaan alaikäisellä potilaalla on oikeus kieltää terveydentilaansa ja hoitoansa koskevien tietojen antamisen huoltajalleen tai muulle lailliselle edustajalleen, jos hän ikäänsä ja kehitystasoonsa nähden kykenee päättämään hoidostaan. Toisaalta lääkärin tulisi kunnioittaa potilaansa, myös alaikäisen, salaisuuksia iästä riippumatta. Mikäli lääkäri katsoo, ettei alaikäinen voi ikänsä tai kehittymättömyytensä vuoksi ymmärtää salassapidettävän seikan merkitystä, voi suostumuksen antaa myös holhooja.

Nyt sitten tärkein;

Ongelmatilanteissa on syytä miettiä, kummasta on enemmän haittaa, salaisuuden paljastamisesta tai sen säilymisestä.

Salassapitovelvollisuuden noudattamisesta voidaan poiketa, jos asiakas tai muut ovat ilmeisessä vaarassa.

Myös laki voi velvoittaa psykologia antamaan tietoja. Psykologi ilmoittaa tällöin asiakkaalle lakiin perustuvista salassapitovelvollisuuden rajoituksista."

Mie en usko, että tuutin psykiatri ihan huvkiseen olis uhkaillut, kyllä se lakipykälät ossaa.

ps jtämä tukinet sekoilee koko ajan yhtääkkiä häviää kaikki , jos mun juttuja tulee miten sattuu ei ole syy mussa vaan tukinetissä.

Käyttäjä Urpo kirjoittanut 08.07.2005 klo 12:07

maanvaiva kirjoitti 07.07.2005 klo 19:44:

hölmöä Urpo sulta tingata, kun onhan mun itsemurha- aikeet alaikäisena kerrottu vanhemmille. kun on yksi laki, niin sitä vastaan taas on sitten laki missä luetellaan erikoistapaukset mitkä kumoavat eka lain.

Minä olen lainlukijana pelkkä harrastelija. Ehkä pitäisi aina merkitä "IANAL" ("I Am Not A Lawyer" ks. esim. http://www.nic.fi/~rsuonio/oikeinkirjoitus/news-lyhenteet.html ). Väliin törmään siihenkin, että ammattilaiset ovat leipääntyneet menettelytapoihin, jotka eivät ole säädösten mukaisia.

Ihmettelen Sinunkin kertomaasi. Minusta oikeampi ratkaisu olisi vaikka toimittaa tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon (ks. esim. http://www.laakariliitto.fi/julkaisut/laki/8.html ). Ehkä joskus ymmärrän, mihin lakiin perustuen vaikkapa 17-vuotiaan potilaan tietoja saa vuotaa vanhemmille, mutta 18-vuotiaan ei.

Sitä mieltä kyllä olen, että monesti vanhemmat ovat hyvä ja tarpeellinen tuki alaikäiselle. Potilasta kannattaa rohkaista ja auttaa kertomaan asioistaan vanhemmilleen.

Urpo

Käyttäjä kirjoittanut 08.07.2005 klo 13:35

voi Urpo sie et tiedä mitä kaikkea voi lakipykälien mukaan kertoa vaikka ihminen on 18v. mulla on nyt etuuksien valvoja vaikka olen 18v, eno on. Sitten mun täti on asianajaja, se mulle eilenkin noita lakipykäliä haki mitä tänne laitoin. ei mulle mitään laitonta tehdä.

mun eno on sellainen, että sille kerrotaan melkein kaikki. kun aikamme tapellaan,sitten yhdessä usein kerrotaan vanhemmille. mun eno ohittaa lakipykälien avulla mun vanhemmat. sen äiti päätti testamentissa ennen kuin tiesi että mut adoptoidaan, että eno on mun valvoja.
Mutta kyllä mulle psykiatri ja terapeutti on tehnyt ihan selväksi mitkä asiat voin rauhassa puhua vaan niille.
Sitä paitsi mua jos joku ei valvoisi, mie irrottaisin just nyt insuulipumpun ja kohta kuolisin

Hyvää viikonloppua ja halaus Urpo.

Käyttäjä Chevy kirjoittanut 15.09.2005 klo 19:47

Mä yritin tappaa itteni vajaa pari kuukautta sitten. Oon nyt 22-vuotias. Pelotti aivan uskomattoman paljon kertoo vanhemmille. Olin ihan varma et ne saa jonkun hysteerisen kohtauksen. Soitin sit sairaalasta et on pikku haaveri sattunu ja et tulisko ne sinne. Sit kun kasvokkain oltiin kerroin mitä oli tapahtunu ja selitin miks niin oli tapahtunu. En ois ikinä uskonu et ne suhtautuu niin hyvin. Tottakai ne järkytty ja oli huolissaan mut pysy silti rauhallisena. Äiti kysy et onko ne jotenkin syypää tai oisko niiden pitäny olla enemmän mun kans tms. Mä vannoin ettei vika oo niissä enkä mä usko et ne itteensä syyttää. Toki on luonnollista et tällasessa tilanteessa pyörii mielessä kaikenlaista mut toisaalta, millonpa vanhemmat ei omasta lapsestaan olis huolissaan... 🤔

Mä oon luvannu niille ja kaikille muille läheisille ja etenkin itelleni etten enää tee mitään. Ja mulla on tapana lupaukset pitää. Mut silti pelkään et elämässä tapahtuu taas jotain joka saa mut tuntemaan ettei muuta vaihtoehtoo oo, mutta uskon et se auttaa edes vähän kun en halua rakkaille tuottaa tuskaa!!

Mun vnhemmat on ollu äärettömän iso tuki tässä tilanteessa. Sun kannattas vakavasti harkita et kertosit omille porukoilles. Vaikka oisit varma et ne rupee panikoimaan tai syyttämään itteensä niin ne voi myös yllättää sut!! Vanhemmilla on tapana tehdä kaikkensa omiensa puolesta!! Siinä tilanteessa kun sä todella harkitset itsemurhaa, on tärkeetä et tiedät että on ihmisiä jotka rakastaa ehdoitta etkä oo yksin tässä kylmässä, pahassa maailmassa. Mä oon varma et sun äiti ja isä haluu auttaa sua parhaan kykynsä mukaan!!

Voimia ja jaksamista!!! 🙂👍

Käyttäjä Inkakakadu kirjoittanut 16.09.2005 klo 22:52

Mul ei sillee oo yhtä suuria onglemia kuin teillä muilla, mutta ongelma kuitenkin. Mä en enää jaksa valittaa mun vanhemmille mun siskosta ja ne ei tiedä että mulla on itteni kanssa ongelmia. Siks aloitin mykkäkoulun ja terrorisoimisen merkiksi aloin käyttää paljon kajaalia ja ripsaria.
Alotin just yläasteen ja löysin sielt yhen kivan kaverin ja silläkin on riitaa äitinsä kanssa, eli se haluu mennä kotiin. Siks mä oonkin normaaleista tavoistani poiketen ollut keskiviikosta asti illat ulkona uuden kaverini kanssa. Rahaahan siinä palaa, mutta kyllä tää on sen arvosta.
Tänään tuli sitten koulussa kavereiden kanssa ongelmia. Mun "bestis" tuli mun ja mun uuden kamun (sanotaan vaikka Minnan) väliin ja alko kaveerata sen kaa ja ne jätti mut ulkopuolelle. Suutuin ja koulun loputtua ryntäsin luokasta ulos, kävin kaapillani ottamassa takin ja kävelin pysäkille. Bussissa Minna lähetti tekstarin ja kysyi suutuinko jostain. Näin käy aina kun yritän saada omia kavereita luokasta.
Bestikseni tulee koko ajan väliin ja haluu olla mukana hauskanpidossa. En jaksa kutsua sitä enää bestikseksini, olkoon vaikka hitto sitten Liisa. Vittu! Taas päivä pilalla. Liisan täytyy koko ajan puuttuu mun asioihin ja sen mielialat vaihtelee niin, että kun haen sitä kouluun, ollaan ihan mykkiä kouluun saakka, vaikka istuttaisiinkin vierekkäin bussissa. Ja sit kun sillä on hyvä päivä ja se on taas niin ollakseen ja kinuu multa jotain mässyä tai purkkaa.
Tai sit se vaan tulee meille kun mulla on vitun huonu päivä ja sit mun pitää olla taas niin kiva.
Me ei voida puhuu meijän ystävyydestä, koska aina kun mä sanon jotain, niin se väittää kuinka mä oon taas väärässä. En osaa pitää puoliani, enkä saa edes puheenvuoroa jos puhun jonkun kanssa.
Ei oo reiluu että kotona on ongelmia ja sit viel koulussa.
Mä oon nyt oppinu sen, että ei kannata vaivautua kertomaan ongelmistaan äitille, iskälle tai varsinkaan Liisalle, koska ketään niistä ei tee asialle mitään. Jos itken vanhemmilleni kuinka mun on vaikee jakaa huone systerin kanssa, ne menee vaan huutaa systerille että nyt siivoot pöytäs ja sit tunnin päästä ne on taas et mä ostin sulle tämmösen ja tämmösen. Liisa taas olis et aha ja asia on sillä selvä.
Mä niin haluaisin kertoa mun ongelmista jollekkin, muttakun ei oo ketään!! Nyt tuntuu että kaikki kaatuu niskaan. Oon ollu mykkäkoulussa jo viikon, joka taitaa olla ennätys mulle, mutta tää alkaa jo näyttää siltä että äiti vittuilee mulle takasin ja iskä ain kotiintullessa että moi. Tätä vaan jatkuu ja jatkuu. Ne näkee et mul on meikit levinny ja et mä oon taas itkeny, mut ne ei jaksa enää tehä asialle mitään. Ennen ne tuli ain et mikä mulla on ja häädin ne pois, nyt ne ei tuu tekee sitä ollenkaan. Taitaa nekin olla kyllästyteitä tähän, mutta nyt ne louvuttaa kokonaan. Ne jättää mut onneni nojaan, mutta arvatkaa jaksanko mä tätä?! Itken, ne tulee kysyy et mikä mul on, kerron, sit ne käskee mun systerin siivota, oon vihanen päivän ja viikon päästä sama homma. Meijän elämä on yhtä helvettiä!
Äiti on työtön ja se vaan tapailee kavereitaan, käy messuilla ja lenkillä, käy jotain hiton kurssia ja pelailee aina vapaa-ajallaan pasianssia. Ja kattoo joskus et oiku olis kiva työpaikka tossa hesarissa, pitäiskö lähettää hakemus sinne? Ja sit se vittuilee meille kun pyydän euroa, kahta tai sanon et H&M:ssä on kiva takki ja huutaa kun se on työtön!! Mitä hittoo mä sille voin?!
Jättäis kaikki kivat halvat vaatteet kauppaan ja opettelis säästämään, kun laina pukkaa päälle.
Iskä käy tunnin ajomatkan päässä töissä ja saa ei-niin-hyvää-palkkaa. Eikä kumpikaan saa 17-vuotiasta esikoistaan kuriin kun se asentelee omia juttujaan yhteisille koneille ja mä räyhään siitä niille. Ja kesällä äiti kävi vähän ostoksilla ostamassa kannettavan ja tulostimen kun se tarttee sitä. Se ei taas ratkassu mitään!! Sillä rahalla olis voinu ratkoo mun ongelman!! Tehä mulle huone, joka ei oo paljoo vaadittu. Nyt meillä tai siis äitillä on kannettava ja veljellä tulostin ja mulla viton huono olo. Ei voi olla totta, mäkään en usko tätä.
Itken taas vaihteeks ja äsken iskä tuli taas tänne ja vittu tein sen saman virheen. Rupesin huutaa ja räyhää mun elämästä eikä mulle tullu yhtään ratkaisua mieleen, miten mun elämä muuttuis paremmaks. Jouduks mä oikeesti elää seuraavat viis vuotta tällee? Alan jo uskoa tähä mun kohtaloon.
Ehkä tää juttu kuvastaa mun elämää joka vaan jatkuu ja jatkuu samanlaisena. Äiti meni just huutaa systerille vessaan kuinka se kerää nyt huomiota jne. Miten mä aina osaan pilata jokaisen päivän. Toivon vaan että joskus voisin olla koko päivän puhumatta, näkemättä ketään, en haluis olla edes olemassa. Vain 24 tuntia riittäis. Ehkä se sitten onnistuis kun oon muuttanu omaan kämppään.
Älysin just et äskesessä riitelyssä jäin taas alakynteen. Olin taas väärässä enkä keksiny yhtään vaihtoehtoa miten mun elämää voitais parantaa. Nyt taas tuli perheriita. Iskä huutaa äitille kun se halus hoitaa tän mun jutun ja äiti sano et se on nyt ihan täynnä tätä juttua et ruutu kiinni. Ovi paiskahti just kiinni, äiti tais lähteä mummille, viettäköön siellä yön. Arvasin että tästä ei seuraa mitään hyvää, voikun voisin kadota maan uumeniin. Mä olen oikeesti pahoillani.

Käyttäjä Kyshia kirjoittanut 04.10.2005 klo 23:51

Omista kokemuksistani tässä.

Vanhemmat erosivat, kun olin 9, ja siitä lähtien äidin todellisuudentaju on ollut aika vääristynyt. Äiti hakkasi minua ja siskoani siihen asti, että olin noin 12 ja tarpeeksi iso sanomaan vastaan. En tosin voi puhua äidin kanssa ongelmistani, sillä hänen mielestään niitä ei ole olemassa. Äiti myös väittää, ettei ikinä hakannut meitä - "korkeintaan läpsäisi, mikä kuuluu asiaan, sillä minä ja siskoni emme osaa käyttäytyä". Tämä olisi tarpeeksi pelottavaa ihan keneltä tahansa, mutta äiti on vielä kaiken lisäksi menestynyt lastenlääkäri. Miten nainen, joka työskentelee lasten kanssa voi pitää niiden hakkaamista luonnollisena.
Kun hakeuduin vuosi sitten terapiaan, äiti huusi pitkään siitä, että tuollaiset asiat kuuluvat vaan perheen tietoon. Minua hoitava - tai no, "hoitava" - lääkäri osoittautui äidin vanhaksi tutuksi, ja sain sitten kuulla, että oli "noloa" kun äidin tuttu sai tietää, ettei meidän perheessä kaikki olekaan niin hyvin. Tällä tutulla oli vielä vaitiolovelvollisuus, mikä teki asiasta vielä vaikeamman käsittää.
No, terapiasta ei oikein tullut mitään. Pelkäsin koko ajan, että mistä tahansa, mitä sanoisin, ilmoitettaisiin äidilleni. En siis sanonut oikein mitään, vaan vedin kaiken maailman lääkäreille vanhaa kunnon iloisen tytön rooliani ja lopulta lopetin siellä käymisen. Lääkäri sanoi minun olevan ihan tavallinen murrosikäinen tyttö, jolla nyt taisi olla pientä syysmasennusta. Tavallaan otin sen kohteliaisuutena: oli melkein kuin lääkäri olisi sanonut minua hyväksi näyttelijäksi.
Kun olen viime aikoina yrittänyt keskustella äidin kanssa asioistani (mikä ei ole helppoa, varmaan uskotte), olen saanut vastaukseksi vain tylyn "Sä et kuule ole kokonut sen enempää harmeja kuin kukaan muukaan. Lopeta jo toi itsesääli."

Onneksi sain vihdoin muutettua isälleni pari kuukautta sitten. Äiti ehti kyllä takavarikoida siinä välissä kännykkäni ja haukkua isäni niin alkoholistiksi, epäluotettavaksi kuin narsistiksikin, mutta lopulta elän ihmisen luona, johon luotan. Joka toinen viikonloppu pitää mennä äidille asumaan ja itse talokin ahdistaa nykyään, mutta sen kestää vielä. Enkä halua tuottaa isälleni pettymystä kertomalla hänelle, etten olekaan se vahva ja iloinen ja fiksu tyttö, jonka hän luulee minun olevan. Tiedän, että kuulostaa järjettömältä, ymmärrän kyllä isän välittävän, mutta silti... En vain osaa puhua hänelle mistään vakavista asioista. Enkä aiokaan.