Moro,

Monta miestä, pappaa ja isopappaa se sota vei ja kärsimyksen todellinen luonne ehkä niissä asioissa...ja huomenna juhlitaan heidän ansiosta. Ja joo, oikeastaan joka asiassa löytyy monenlaisia suhteellisuuksia kun niitä tarkastelee laajasti.

Seroquel kuuluu taasen niihin lääkkeisiin, joiden vaikutusta ei lääkelaitoksen mukaan tunneta riittävästi lasten ja nuorten kohdalla...muistathan kysyä ja vaatia kunnollista selvitystä seuraavia (jos tulee?) lääkkeitä määräävältä lääkäriltä; mihin oireisiin ja miksi just sitä valmistetta määrätään? Sivuvaikutukset on monissa tämän tyyppisissä valmisteissa sellaiset, että ne vaikuttavat arjen sujuvuuteen, joten niistä on syytä olla tietoinen.

Osaatko itse hahmottaa mikä sinun elämässä oli se käännekohta joka sai elämän näyttämään synkältä? Kirjoitit ihan ekassa viestissä, että elämä oli ollut ihan kivaakin aiemmin... Tapahtuiko sinulle jotain erityistä?

Duskfall, hyvää viikonloppua ja itsenäisyyspäivää.
Tv, -val 🙂🌻

Hei, ihmiset... ehkä olisi aika kirjoitella taas.

Terapia. Onko siitä jotain hyötyä? Olen käynyt siellä jo suhteellisen pitkään, mutta en
ole mielestäni hyötynyt siitä juuri mitenkään. En koe siellä käyntiä mitenkään
vastenmielisenä tai taakkana, mutta tuntuu etten edisty kovinkaan hyvin. Lääkkeet
lopetettiin eikä uusia määrätty. Istunnoissa tuntuu, etten pysty keskittymään tai
puhumaan asioista jotka minua eniten vaivaavat. Joistain en edes haluaisi puhua,
mutta jotkin keskustelun arvoisetkin asiat jäävät jotenkin sanomatta.

Arki ahdistaa yhtä paljon kuin ennen hoitoa, ellei jopa enemmän. Minua ahdistaa
suunnattomasti tavanomaisten askareiden ja koulutöiden tekeminen. En vain jotenkin
osaa aloittaa tekemään mitään. Rästissä on mm. kymmensivuinen esitelmä sekä
lukupäiväkirjan pito, palautukseen ei ole juurikaan aikaa enkä ole edes aloittanut.
Lisäksi on jo pitkään pitänyt käydä sopimassa matematiikan opettajan kanssa kurssin
itsenäisestä suorituksesta, mutta ei. Mikä ihme siinä on, kun kynnys ihan tavallisten
asioiden tekemiseen on niin korkea, varsinkin koulutöiden suhteen? Tuntuu, että kaikki
ongelmat pyörivät jollain tapaa koulutöiden ympärillä.

Diagnoosini on tällä hetkellä sosiaalisten tilanteiden pelko, vaikka hoitoon lähtiessä se
tuntui masennuksen ja ahdistuksen rinnalla pieneltä. Onhan siinä kyllä järkeä, en vain
arvannut, että arki on näinkin "suppealla" diagnoosilla niin pirun rankkaa. Onhan se
masentuneisuus vähentynyt ja periaatteessa ahdistuneisuus selittyy tuolla sos.
tilanteiden pelolla, mutta... tuntuu vain, että asiat ovat aivan persiillään. Kuuluuko
tämän olla näin vaikeaa? Miten ihmeessä tätä jaksaa ja mitä voin tehdä? ☹️

Minun tekisi mieli vain... elää. Mutta eihän se onnistu ilman ponnisteluja. Elämästä
selviäminen on minulle liian rankkaa. Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta olisi niin
paljon nähtävää ja tehtävää, mutta minusta tuntuu etten pysty siihen. Tiedän, ettei
minun tulisi vaatia itseltäni liikoja, mutten haluaisi tyytyä vähempäänkään.

Jos jotain positiivista koitetaan etsiä, niin sanottakoon että murhanhimo sekä juurikin
tuo masentuneisuus on tuntunut vähenevän ja tilalle on tullut jonkinlainen omituinen
olotila... sanottaisiinko, että nostalgia. Yhtä kaikki, fiilikset on ihan totaalisen sekaisin
ja mieli hajalla. Tuntuu yhtä aikaa, että rakastan ja vihaan kaikkea ja kaikkia.
Ahdistaa enkä saa mitään tehtyä. Vellon vain huonossa olossani ja kiroan
tekemättömäksi jääneitä hommia 😭

Heippa Duskfall!

Mielestäni on hyvä, että olet saanut vaivoillesi nimen; nyt tiedetään, mihin tarvitset apua, ja voit paremmin ymmärtää itseäsi. Sosiaalisten tilanteiden tuoma ahdistus on varmaan vaikeaa, mutta apua on saatavilla. Sinun ei pidä pakottaa itseäsi vastaanottamaan sitä liian nopeasti. Jo se on positiivista, että käyt terapiassa. Liian moni sosiaalisesta fobiasta kärsivä häpeää tunteitaan ja estää itseltään avun saamisen. 🙂

Ymmärsin, että sosiaaliset pelkosi vaikuttavat kaikkiin ihmissuhteisiisi. Jännität kaikkialla ja olet väsynyt tähän. Ahdistuneena sinun on vaikea keskittyä muuhun. Lykkäämällä töitäsi tuonnemmaksi aiheutat itsellesi lisää stressiä. Voisitko ajatella jakavasi tehtäväsi osiin? Saisit pienen hetken kerrallaan opetella keskittyä muuhun. Muistatko palkita itsesi siitä, mitä jaksat koulutöidesi eteen tehdä? Arvosanojesi ei tarvitse olla täydellisiä. Tärkeintä on, että tiedät tehneesi parhaasi ja että voit siksi olla tyytyväinen itseesi. 🙂

Tervehdys ja kiitos jälleen kaikille vastanneille ja muillekin, pitkän tauon jälkeen kirjoitusta pukkaa.

Eli elämä hymyilee! 😎 Kiitos ei kuulu lääkkeille (joita en ole kyllä pitkään aikaan syönytkään), eikä mielestäni kyllä terapiallekaan. Jostain se vaan iski. Mieliala on ollut tasaisen nousujohteinen suurinpiirtein helmikuusta lähtien eikä nousujohteisuudelle loppua näy. Jotenkin vain tajusin, että kuinka vääriä tietyt ajatukseni ja päätelmäni olivat todelliseen tilanteeseen nähden. Jotenkin olen onnistunut löytämään asioiden valoisan puolen ja unohtamaan synkemmät puolet. Elämä on elämää, hyvilläkin asioilla on oltava huonoja puolia... mutta mitä sitten? Niin se vain on. Elämä on rajallinen ja täytyyhän rajallisesta ajasta repiä kaikki irti! Melkein kaikki vanhat, negatiiviset ajatukset tuntuvat jo niin vierailta, että itseäkin ihmetyttää.

Olen niin iloinen. Liian iloinen suorastaan, olotilani on jopa luonnottoman hyvä tällä hetkellä 🙂

Lueskelin tuossa tätä viestiketjua. Tsemiä sulle, toivottavasti kaikki jatkuukin hyvin! Ihan mukava kuulla, että jollekin käy noinkin, että kaikki kääntyykin paremmin. Kokispa sitä itekin tommosen "valaistumisen", tajuaisin, nuori ihminen, että mitä täällä teen ja etten toista elämää saa. Taitaapi olla turha toivo. Mutta onnea sulle, kun sulla sitä toivoa nyt on, elä ja nauti siitä, että osaat elää! Kaikilta se ei onnistu.

Oon oikeasti ilonen sun ja kaikkien selvinneiden puolesta, mutta silti samalla mietin, miksi hemmetissä sitä on niin katkera siitä, että toiset selviävät. Miksi hemmetissä mun pitää olla täällä tämmösenä, kun haluan olla ja elää niinku tavallinen nuori ihminen? Ja miksi minä tarvon itse itseäni koko ajan syvemmälle tähän suohon? Vihaan itseäni ja tätä elämää.

Anteeksi vuodatus, tarkotus ei oo mitenkään syyllistää ketään selviämisestä, se vaan tuntuu aina sata kertaa pahemmalta ku ite rämpii niin syvällä. Joka tapauksessa, peukkuja sulle, Duskfall, nauti elämästä, toivottavasti sun ei tarvii enää i k i n ä palata siihen suohon, mistä kerran pääsit ylös!