Hae apua.

Ihan heti ei muuta tullut mieleen ton sun tarinan jälkeen. Kyllä sitä voi normaaleilleikkin ihmisille tulla masennusta. Kannattaa jutella vaikka koulu kuraattorin kanssa tai sitten ihan psykiatrille, jos et halua koulun sisällä puhua asiasta.
Itseään ei kannata tappaa, vaikka syynä olisi mikä. Se ei vaan auta yhtään mitään ja tuo tuskaa muille, vaikka niin et välttämättä haluisikaan.
Itse harkitsin kanssa tuota itsemurhaa yläasteella, mutta onneks uskalsin hakea apua ajoissa. Kirjotin kirjeen jonka sitten vein terveydenhoitajalle ja terveydenhoitaja ohjasti mua eteenpäin ja niin nykyään käyn psykiatrilla ja tuossa jokin aika sitten käytin lääkkeitä, mutta lopetin koska en nähnyt niiden vaikuttavan mitään.
Välillä koulussa tuntuu siltä että vois kyllä hypätä sillalta alas jos on joku tehtävä jossa pitää jutella suurelle porukalle. Se on vaan liian iso pala mulle, ei pysty meneen luokan eteen. Yleensä suoriudun niin että jätän tehtävän väliin tai teen sen kirjallisena. Opettajat ei kyllä ymmärrä aina miks en muka voi esiintyä.

Mutta hei, tsemppiä sulle ja kirjottelehan kuulumisias ja ajatuksias! 🙂🌻

Hei, 🙂🌻

Huolestuin kirjoittamasi viestin sisällöstä. Siitä ilmenee että olet itsekkin huolissasi voinnistasi. Tiesitkö että sinulla on myös mahdollista saada henkilökohtaista tukea Net-tuesta. Uskon että voisit hyötyä myös siitä.

Ystävällisin terveisin
tukihenkilö
Tuulikki

No kirjoitellaanpas nyt taas kun on viestejäkin tullut.

Kyllä, olen tietoinen yksityisestä net-tuesta mutten ole sinne vielä uskaltanut/kehdannut kirjoitella mitään ja muutenkin tuntuu paremmalta kirjoittaa asiasta foorumille, en tiedä kyllä miksi :/

Asiat tuntuvat nyt kuitenkin olevan työharjoittelun ja koulun puolesta ihan hyvin, sain hyvän paikan koulusta ja päättäjäiset ovatkin jo lauantaina joten peruskoulu on sitten ohi. Tämän vuoksi kouluterkkarille ei olisi mahdollisuuksia käydä juttelemassa kuin vasta koulun jälleen alettua lukion puolelta (mikäli sinne pääsen ja siellä jaksan) tai sitten tarvitsisi kesken työpäivän mennä, joten luulenpa suosiolla jättäväni sen väliin. Sos. tilanteiden pelko ilmenee minulla suunnattomana hermostuneisuutena ja ennen näitä tilanteita tulee jonkinlaista paniikkia ja ahdistusta, siksi esimerkiksi häissä ym. isoissa tilaisuuksissa on _todella_ paha olla. Itse tilanteessa alan hikoilla ja täristä, melko usein myös änkyttää kohtalaisen vahvasti ja tästä olenkin saanut kuluneena vuotena kuulla ikävästi ☹️

Nyt on kuitenkin kokonaisuudessaan asiat kai hieman paremmin stressinaiheuttajien vähentyessä ja kesänkin alkaessa. Tiettyä masentuneisuutta on kuitenkin edelleen, mutta olen vahvasti harkinnut soittavani lääkärille ja kyseleväni mahdollisia aikoja, näin ainakin eräs ystäväni sai apua. Hänelle ei näkyvää hyötyä ole kyllä lääkäristä ilmennyt, mutta parempi se on kai katsoa kuin katua.

Moi Duskfaal!
Tuntuupa tutulle tuo Sinun kertomasi.

Itse "näyttelin" mukavaa ja kaikinpuolin pärjäävää kotona sekä muualla,vaikka mikään ei oikeesti ollutkaan mielestäni hyvin.
Pelkäsin valtavasti mennä työhaastatteluihin;saatoin nukkua päivät,valvoa yöt ihan monia kuukausia ja miettiä että mitä mä tässä maailmassa yleensä teen?

Yritin useasti itsaria...ja kuitenkin toivoin etten kuolisi,että joku tulisi ja aidosti kysyisi: mitä voisin tehdä auttaakseni Sinua?Kuuntelisi ja hankkisi apua.

Yksin sieltä sameasta olosta on vaikeaa päästä pois,siksi suosittelen että otat avun vastaan ja ellet voi lääkärillesi kertoa kasvokkain miltä tuntuu,kirjoita ne asiat ja anna lääkärin lukea.
Ota myös lääkärisi määräämät lääkkeet,ne auttavat.

Meitä on tosi paljon,et ole poikkeus.

Ehkä myöhemmin kun olet käynyt lääkärillä useammin ja saanut tilanteesi paremmaksi,voisit kertoa vanhemmillesi missä menet.He varmaankin ovat ok. vanhemmat jotka tukevat ja välittävät.(Itselläni ei ollut sellaisia)

Tiedän jo nyt itseni kohdalla että olisi pitänyt aikaisemmin suostua autettavaksi,muttei sitä nuorena voinut edes tunnustaa kellekään ettei olekaan sellainen kuin muut tuntuvat olettavan.

Hienoa että kirjoitat tänne,me suurin osa tajuamme aika lailla hyvin miltä tilanteesi tuntuu.

Toivon valoa tiellesi ja sitä että löydät aidon mukavan itsesi joka nyt on vähän hukassa.🙂👍

Kiitokset kaikille ohjeista ja kannustavista kommenteista 🙂 Hienoa huomata, ettei täällä joudu ihan yksin olemaan. Jottei viesti jäisi näin tyhjäksi, kirjoittelenpa samalla tämänhetkisistä tuntemuksista ja elämäntilanteestani...

Tänään on ollut kamala päivä. Heti aamusta olo oli todella huono ja sain päivällä jonkinlaisen kohtauksen, mikä on melko uutta ja harvinaista minulle 😐 Pää tuntui lahoavan täysin kasaan, kylmä hiki virtasi ja kirjaimellisesti juoksin ympäri taloa ja huusin. Huusin kurkkuni kipeäksi ja sitten linnoittauduin keittiön nurkkaan yksinäni vapisemaan, onneksi vanhempani eivät olleet kotona.

Viime päivät ovat muutenkin olleet raskaita ja outoja. Exäni olisi halunnut aloittaa seurustelun uudestaan, mutta sillä saralla ajatukseni ovat niin sekaisin, etten pystyisi varmaankaan aloittamaan mitään kenenkään kanssa. Exääni kohtaan minulla ei myöskään enää moisia tunteita muutenkaan, sääli sinänsä, onhan hän mukava ihminen ja olemme kokeneet paljon positiivista yhdessä, mutta nyt jouduin tuottamaan hänelle pettymyksen ☹️
Mielialani on ollut todella outo. Ei enää niinkään masentunut, mutta silti jotenkin surullinen olo ☹️ Kaverit eivät enää oikein ymmärrä minua.
Äitini on ruvennut pelkäämään puolestani ja on sinänsä mukavaa tulla huomatuksi jne. mutta hän näyttää olevan enemmän huolissaan painostani. Olen laihtunut vajaassa puolessa vuodessa n. 12kg (81kg -> 69kg, pituuteni on 176cm), hän alkaa valittamaan alipainosta mutten itse ole vielä todellakaan tyytyväinen. Olin hieman ylipainoinen enkä todellakaan ymmärrä hänen huoltaan, tässä tapauksessa se pikemminkin häiritsee 😠

Kaipa siinä oli viestille täytettä tarpeeksi. Toivottavasti jaksatte vielä antaa neuvojanne, kun tähän mennessä paras apuni on täältä löytynyt 🙂

Hei Duskfall!

Onneksi olkoon, että pääset haluamaasi kouluun! Olet tehnyt juuri niitä asioita, joita olet pelännyt. Voit olla ylpeä tästä! Niin helposti pelot johtavat välttämiskäyttäytymiseen. 🙂🌻

Jos yhtään lohduttaa, niin minullakin on sosiaalisia pelkoja. Usein puolituttujen ja vieraiden seurassa sekä ihmisjoukoissa tunnen oloni avuttomaksi ja häkeltyneeksi. Samalla vaivaannun katseista enkä tiedä, mihin kohdistaisin katseeni. Silmiin katsominen siis jännittää. Jos pystyn avaamaan suuni, ääneni on huomattavan kimeä. Ikävä kyllä, olen tahattomasti häirinnyt joitakuita käytökselläni.

Olet yrittänyt kätkeä jännityksesi reippaan kuoren taakse. Ehkä olet kokenut, että sosiaalisissa peloissa on jotakin hävettävää ja että ne tulisi siksi peittää. Siltä minustakin on tuntunut. Kannustan peloista kärsiviä lukemaan Ben Furmanin kirjan "Perhosia vatsassa - Apua pelkoihin, paniikkiin ja ahdistukseen". Etenkin eräs teoksen ajatus on havahduttanut minua: Mitä useammalle ihmiselle kertoo peloistaan, sitä vähemmän joutuu pelkäämään niiden paljastumista. Olen tajunnut, että yrittämällä kätkeä ahdistukseni olen uuvuttanut itseäni.

Toivon sinulle voimia mennä lääkäriin. Avun hakeminen ei ole heikkoutta vaan vaatii rohkeutta. Oletko ajatellut, etteivät pelkosi oikeastaan määritä sitä, millainen olet? Ne eivät poista hyviä puoliasi. Kannusta itseäsi sanomalla, että olet vielä nuori ja että ehdit oppia.

Noniin, eilen (ja tänään periaatteessa) tuli tehtyä se klassinen virhe ja menin juomaan liikaa alkoholipitoisia juomia. Päädyin sitten parkumaan kotipihalle parille kaverille elämän huonoutta ja oikeasti vollotin siinä kuin joku pikkukakara. Joku ihme kohtaus siinäkin päällä, sikäli kun fiiliksiä muistan yöltä. Nyt kaupan päälle vielä luonnollisesti krapula ja siinäpä on oikein kiva soppa valmis. Hävettää ihan tajuttomasti, kaverit oli kyllä ihan ymmärtäväisiä ja tälleen, mutta vähän humalan piikkiin voisin senkin pistää. Nyt en oikein tiedä mitä näille kavereille voisi sanoa ja kehtaanko yleensä mitään sanoakaan. Tuli vaan monen vuoden patoutumat ulos yhtenä ryöppynä. Olo on nyt heikko niin henkisesti kuin fyysisestikin ja tunnen olevani täysin hukassa, ikään kuin jotain isompaa pahaa olisi juuri alkamassa 😭

O-hoi!🙂

Ei tuossa mitään hävettävää ole, nyt ystäväsi ovat ainakin "ajantasalla" tuntemuksiesi suhteen ja heille (tai ainakin jollekkin heistä) on mahdollisesti helpompi avautua aiheesta myöhemmin hieman lisää. Et voi tietää vaikka heilläkin olisi samaisia tuntemuksia😉

Itse olen käynyt hyvin pitkälti samoja kokemuksia lävitse, kuin sinäkin. Tuo sosiaalisten tilanteiden pelko on osa arkeani vieläkin. Hassua on kuitenkin että vaikka kuinka ahdistun, pyörtyilen, saan rintakipu kohtauksia ja kaikkea, ystäväni ajattelevat minun olevan hirmuisen sosiaalinen ja kova puhumaan. Muutama jopa kadehtii karismaani ja sitä kuinka suikkelehdin ihmisten joukossa ja "viihdytän" tuntemattomia jutuillani. Itse en edes tajua muista, sillä pyyhällän mahdollisimman nopeasti tilanteista pois. Valokeilassa oleminen on pahinta (bussilla kulkemisen jälkeen), mitä tiedän.

Toivon purkki kaupalla onnea Sinulle!🙂 🙂👍

Tervehdys taas pitkästä aikaa ja kiitokset kaikille vastanneille...

Elämä vetää persmäkeä. Vaikka masentuneisuuden olen huomannut vähentyneen jonkin verran pahimmista ajoista, on nyt alkanut lisääntymään HUOMATTAVASTI tietynlainen välinpitämättömyys kaiken (mutta lähinnä koulunkäynnin) suhteen. Enää ei jaksa oikeasti välittää mitä jostakin tulee, pään täyttää vain suunnaton ahdistus, turhautuminen, viha. Saan pakottaa itseni joka aamu kouluun (ja se on yhtä helvettiä). Opiskelu vain saa pääni totaalisen hajalle, vaikka oikeasti pidänkin monista aineista 😭

Nyt kaiken lisäksi on tullut vahvasti yleistynyt sadistisuus toisia kohtaan ja, sanoisinko, jopa silmitön viha ja raivo. Lähestulkoon joka koulupäivä haluaisin vain hajoittaa luokan tuhansiin sirpaleisiin. Olen ÄÄRIMMÄISEN ärsyyntynyt jos minulle hiukankin auotaan päätä, tönitään, läpsitään tai muuta vastaavaa. Toisaalta itse teen tuota kaikkea paljon enemmän kuin muut minulle. Pelkään oikeasti itseäni ja sitä, mitä saattaa tapahtua. Kirjoitin terveydenhoitajallekin noin viikko sitten, mutta en ole vieläkään minkäänkaltaista vastausta siltä suunnalta saanut.

Mitä voin enää tehdä, kun ahdistus alkaa purkautumaan välinpitämättömyydellä ja väkivallalla? ☹️

Hei you.

Kysyit otsikossa Teini-iän ongelmiako? Kirjoittamasi tekstin perusteella vastaus on eivät ole. Teini-ikään kuuluvat kyllä mielialavaihtelut, ajoittainen ns. arjessa hallittava masennus ja kapinointi aikuisia ja vanhempia vastaan.

Itsetuhoiset tai sadistiset ajatukset eivät kuulu normaaliin teini-ikään!!!

Hyvä, että tunnistat asian ja olet kirjoittanut siitä. Älä kuitenkaan enää odota terkkarin yhteydenottoa vaan mene sinne, ota vanhemmat mukaan tai jompikumpi heistä. Olet alaikäinen, joten vanhempasi ovat hyvinvoinnistasi vastuussa. NÄYTÄ heille vaikka tänne kirjoittamiasi tekstejä ja saamaasi palautetta, jollet osaa puhua heille. Uskon, että he tekevät vuoksesi mitä pitääkin.

Rohkeutta 🙂👍
-val

Hei sinulle, valentinas, ja kiitoksia vastauksestasi ja ajatuksistasi.

Siinäpä se pointti piilee. Ei yksinkertaisesti ole kanttia lähteä vaan jutustelemaan sen terkkarin kanssa. En tiedä oikein mikä siinä on, mutta en pysty siihen. Vanhemmilleni en pysty asiasta kertomaan mitenkään. Isä väheksyy minua muutenkin ja äiti ei ymmärrä masennusta sairautena. Asian esilleottaminen aiheuttaa vain parin tunnin saarnoja siitä, kuinka ennen oli kaikki paremmin kun ei masennuttu ja kansa oli rautaa. Tämä ei todellakaan rohkaise tai ehkäise masennukselta, rupeaa vain korpeamaan entistä enemmän ja siinä olotilassa vahingoitan itseäni ja/tai muita lähes väistämättä.

Äitini on kyllä alentanut mielialaani muutenkin yleisellä naljailulla laiskuudesta kun haluaisi vain nukkua sekä väheksymällä ja epäilemällä hyviä ystäviäni, niitäkin, joiden käsiin luottaisin vaikka henkeni. Yksi parhaista ystävistäni on diagnosoidusti vakavasti masentunut ja ahdistunut, enkä ole oikein osannut auttaa häntä tämän kanssa samoja tunteita omaavana. Koen itseni myös tämän ystäväni masentuneisuuden osasyylliseksi tietyllä tapaa. Tiedän hänen kokeneen masentuneisuutta jo ennen minun tapaamistani, mutta minusta tuntuu, että toin sen piirteen hänelle uudelleen keskusteltuani melko avoimesti asiasta hänen kanssaan.

Uskon, että vanhempani haluavat kyllä minun parastani ja tekevät kaikkensa terveyteni eteen, mutta kenties juuri se on syynä tämänkaltaiseen käyttäytymiseen. He koittavat ikäänkuin "säikäyttää" minut pois tämänkaltaisista ajatuksista ja luottavat sen olevan siinä. Äitini sanoo minulle, etten pysty elämään masentuneena eikä sellainen ole hyväksyttävää. Tiedän enemmän kuin hyvin, etten pysty elämään näin. Masentuneisuus ei vain lopu nappia painamalla ja sitä kumpikaan vanhemmistani ei tunnu ymmärtävän. En osaa muutenkaan jakaa tunteitani ja ajatuksiani heidän kanssaan, siksi olen avautunut ystävilleni ehkä liikaakin. Olen tiennyt jo 7-vuotiaana olevani biseksuaali ja tästä olen onnistunut olemaan avoin lähes kaikille tuttavilleni, mutta vanhemmilleni tuskin uskallan asiasta koskaan kertoa. Isäni suhtautuu jo pelkästään korvakoruja käyttäviin miehiin, kuin he olisivat homoja, ja homot ovat hänelle pelkkiä naurettavia pellejä. Mitä hän sitten ajattelisi, kun selviäisi, että hänen poikansakin on biseksuaali?

Kaiken tämän takia pelkään huomista päivää ja tulevaisuutta enemmän kuin voisin ikinä pelätä kuolemaa.

Heissan Duskfall.

Mukavaa, että olit kirjoitellut taas tänne. Luin ensimmäisen kirjoituksesi uudelleen ja löysin positiivisiä asioita tekstistäsi. Ihan hyvä lapsuus, vanhemmat, koulukin oli sujunut. Lisäksi olet hienosti eritellyt ahdistuksen aikeuttajia; sosiaalisten tilanteiden pelkoa, hankaluutta keskustelukontaktin ottamisessa aikuisiin ja ehkä jonkinlaista "hyvän pojan" paineen kasvua vanhempiesi suunnalta.

Voisin tässä itse aikuisena ja vanhempana kertoa monenlaisia asioita siitä, mitä vastuun kantaminen lapsista tuo tullessaan, mutta niitä lienet jo kuullutkin 😉 . Lapsen pahoinvointi on kuitenkin vain harvoin pelkästään hänestä johtuva asia, esimerkiksi jonkin fysiologisen sairauden aiheuttamana. Tähän jo viitattiin tässä viestissä kun joku kirjoitti sinulle paniikki-oireista. Niiden taustalta voi löytyä sellaistakin, jota ei välttämättä voida hoitaa lääkkeittä. Kuvailemasi oireet sopisivat kyllä paniikkihäiriöihin ja se voisi olla hyvä tutkituttaa ihan lääkärin vastaanotolla. Paniikki-kohtaus voi laukaista masennusta ja sen myötä itsetuhoisia ja toisten satuttamis -ajatuksia.

Kirjoitat suhteestasi vanhempiisi aika paljon, ne ovat sinulle merkitykselliset. Tarpeesi ja toiveesi huomiosta ja heidän hyväksynnästä sellaisena kuin olet ei kuitenkaan nyt tunnu ihan riittävältä. Olet siinä iässä, jolloin aletaan ns. kasvaa vanhemmista irti ja sekin voi olla ahdistuksen takana. Voi herätä ajatuksia, että "pitäisitte nyt vielä lapsena rakastavasti kiinni kun kohta lähden ja muutun vertaiseksenne". Tämä asia on myös vanhempiesi mielessä, eikä siihen aina osata suhtautua luonnollisesti. Ilon ja surun sekamelska lapsen kasvamisesta on läsnä. Tässä tilanteessa voi olla hyväkin ratkaisu se, ettei kaikesta keskustella. Voit halutessasi keskittyä luomaan vanhempiisi sellaista suhdetta, joka toimii arjessa ja muistaa sen, että he ovat elämässäsi tulevaisuudessakin ja joistain asioista voi puhua vielä myöhemminkin. Sinusta voi tuntua, että joudut "tyytymään" vähempään kuin mitä haluaisit, mutta se voi olla tulevien vuosien kannalta parempi kuin joutua täysin törmäyskurssille.

Olet pohtinut myös omaa seksuaalisuuttasi. Anna sen asian kasvaa kanssasi mutta älä luokittele sen myötä itseäsi ihmisenä, jota olet ennen kaikkea muuta 🙂

Lukiossako nyt jatkat opiskelua? Se näyttää olevan melko tiukkatahtista nykyään, seuraan tyttäreni abivuoden alkua tässä lähelläni. Toivoisin, että rohkaistuisit ottamaan yhteyttä esim terkkariin tai lääkäriin vaikka terveystarkastuksen merkeissä. Ensimmäinen (tai jo toinen, ekahan oli jo kun kirjoitit tänne) konkreettinen askel voisi aloittaa marssin oikeaan suuntaa 🙂👍

syysterkuin, val

Huh, kylläpäs taas pelotti lukea omia kirjoituksiaan Kauhajoen tapahtumien jälkeen 🤔 En ole oikein ajatuksistanikaan eroon päässyt (suunnittelinpa eräänä päivänä ystäväni kanssa täydellisen murhankin). Kuraattorille juttelemaan meneminen onkin isompi kynnys kuin osasin edes kuvitella (ja pidin sitä jo ennen lähes mahdottomana ajatuksena), ja ahdistus kasvaa asioiden kasaantuessa. Olisi kuulemma jokin terveystarkastus tulossa ja mietin, että pitäisikö olla hiljaa siihen asti, mutta koeviikko alkaa tuntua jo ikävältä niskassa ☹️ ei kai saamattomuudestaan voi kuin itseään syyttää, mutta jotenkin kaikki asiat vain liukuvat ohitse jo ennen kuin huomaan. Sitten ollaankin ikävimmässä tapauksessa ongelmissa jonkin tekemättömäksi jääneen asian suhteen, mutta eipä tuo etukäteen jaksa ihmeemmin edes kiinnostaa. Jälkikäteen sitten kärsitään seuraukset moninkertaisina.

Maailma tuntuu niin kauniilta paikalta ja silti sitä kokee kärsimystä joka ikinen päivä, joka ikinen tunti. Minusta tuntuu, etten kykene nauttimaan tästä kauniista paikasta niin paljon, kuin haluaisin. Kaikki rajoittaa. Kaikki ahdistaa. Mikään ei onnistu ja kaikki on mahdotonta. Ainoa valopilkku pimeydessä, ainoa tekeminen jolloin en mieti kärsimystä, on salitreenien yhteydessä. Sitäkin kaikki rajoittaa enkä tietenkään pysty koko elämääni sille omistamaan. En ole enää pitkiin aikoihin luottanut itseeni tai pitänyt normaalia elämää tulevaisuudessa edes mahdollisena. Olen huono ja paha ihminen.

Sinun kannattaa vain ottaa yhteyttä koulun kuraattoriin ja keskustella ahdistuksestasi. Pelko siitä, että haluaisit tehdä toisille ihmisille pahaa johtuu ehkä huonosta itsetunnostasi ja siitä, ettet aivan tiedä kuka olet. Ne ovat mielestäni normaaleja nuoruuteen liittyviä pähkäilyjä, kuka olen ja olenko hyvä vai paha ihminen. Älä jää yksin pohdintojesi kanssa.

Hei taas,

Juu, kyllä Kauhajoen surmatyöt säikäytti koko Suomen, niin meidät aikuiset kuin nuoret ja lapset. Toivon todella, että tästä seuraa myös jotain hyvää kaikille aikanaan. 🙄

Duskfall kuule, minulla on jotenkin sellainen olo, että yrität liian kovasti laittaa kaikkia asioita järjestykseen; saada hyvän olon tunnetta elämästä, pärjätä ja jaksaa koulussa, tulla vanhempien kanssa toimeen, pitää itsestäsi huolta, olla onnellinen ja nähdä kauneutta ympärilläsi yms yms...

Olet avoimesti kirjoittanut ja kertonut masennuksestasi, entä oletko hyväksynyt sen? Kaiken tuon edellä mainitun saavuttaminen on ihan koko elämän pituinen juttu. Elämään kuuluu aikoja, jolloin jotkin asiat ovat paremmin ja toiset huonommin, joku meistä ei saa koskaan kokea kaikkea ja toiset taas eivät kaikkea tavoittelekkaan. Masentuneena onnistumisen ja onnellisuuden tavoittelu on ehkä liian suuri asia eikä siihen tarvisisi niin kokonaisvaltaisesti pyrkiäkkään.

Huono ja paha ihminen? Ei, en usko sinusta sitä. Väsynyt ja ahdistunut kyllä 😞 mutta toivottavasti et liian turhautunut kirjoittelemaan. Kerroit myös aiemmin kirjoittaneesi terkkarille... kuuluiko sieltä mitään? Muistathan, että voit myös varata ajan lääkärin vastaanotolle jostain muualtakin kuin koulusta, jos se tuntuu kivemmalta.

Syystuulista terveiset 🙂👍