Mulla on pyörinyt sama asia mielessä, että jos vaan lopettais lääkkeiden käytön ja olis "vahva".. Tosinmulla ei ole kauan edes ollu nuo lääkkeet, mutta jo nyt tuntuu että ei vaan kiinnosta syödä niitä enään. Eikä mua kiinnosta käydä psykiatrillakaan enään. En vaan jaksa ☹️

Minä taidan kohta kuolla, koska olen fyysisesti aika sairas. Olin tiputuksesakin ja nyt käy kotisairaanhoitaja kolme kertaa päivää. Joulu pitää levätä ja pyhien jälkeen pitää mennä sairaalaan kessä tutkitaan mun munuaisia.

Minusta tuntuu ikäänku olisin saattohoidossa ja pääsin kotiin viettämään viimisen jouluni.
Joulupaastokin meni pilalle, koska juuri niitä ruokia kykenen ilman yrjöömistä syödä mitä paaston aikana ei saisi syösä. lihalientä ja kanakeittoa ja vettä paljon ja vessassa käyntiä ja oottamista, että hoitaja tulee taas laittaa lääkettä tippumaan.
Voi persiinsilmä enkä muuta enää jatkoksi sanokaa vaikka mielessä on monia satoja kirosanoja.

Minä tänään täytän 21v ja luulen, että lopetan kirjottamisen nuorten fooumiin. Tai voi olla, että kirjotan jos jollekin haluan vastata mutta minun omat ongelmani huomisesta lähtien sopivat aikusten elämää paremmin kun tänne nuorten.

Minä olen kirjottanut tukinettiin, kun täytin 17, 18,19 ja 20v. Hienointa oli kun täytin 18v, koska ...en minä muistakaan mitä silloin tapahtui, jotain hienoa kuitenkin.
Tänään minä olen saanut lisää valtuuksia hoitaa oma asioitani vaikka edelleen minulla säilyy edunvalvoja. Itse pitää kuitenkin laskut avata ja maksaa niitä, ennen maksoi eno.
Pankkineidon kanssa teimme sellaisen hienon kodinhoitokansion.
Minulla meni jouluna aika tavalla rahaa, kun lahjoitin lähes joka keräykseen jonkun pienen summan, johon ei oikeastaan olisi ollut varaa. sekin pitää oppia että ensin maksan laskut ja sitten vasta alan lahjoittelemaan muille.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille.

Mua taas vaihteeksi vituttaa tämä mun elämä. 😭
Mä en jaksa olla yksin ja kantaa raskasta taakka hartioillani. En mä osaa avautua, en mä osaa puhua. En myöskään halua turhaa huolestuttaa ihmisiä mun asioilla.

Viimeisen viikon aikana mä olen taas havahtunut, että tulkitsen asiat normaalia kielteisempinä. Varmaan mieliala on ollut tavallista matalampi tms. Mä tunnen ajattelevani kaikesta nyt negatiivisesti ja ei oikein missään ole mitään järkeä.

Mua on ahdistanut tänään. Pienen taon jälkeen sorruin jälleen satuttamaan itseäni. Mä olen miettinyt, että olisi niin kiva ottaa yhteyttä johonkin ihmiseen, jolle voisin puhua. Voisin kertoa, että mulla on paha olla. Ei mulla ole kavereita, enkä ole perheenkään kanssa läheinen. Ei ole ketään.
Mä olen miettiny, että onkohan mahdollista saada jostakin jonkinlainen tukihenkilö? 😐 Siis sellainen, johon voi ottaa yhteyttä, kun tuntuu sille.
Joo, mä olen varmaan ihan toivoton tapaus. Ajatelkaa mitä ajattelette. En mä jaksa olla aina yksin.
Onhan mulla tietysti terapeutti (, josta tosin ei ole viikkoihin mitään kuulunut...). En sille oikein mitään pysty puhumaan, eikä se ymmärrä mua. En mä siihen vois muutenkaan ottaa yhteyttä huonolla hetkellä.

En oikein tiedä, minne osioon tämä minun selitys kuuluu... Ihan sama.

Hei sinulle Azul. onhan täällä tukinetissäkin tukihenkilöitä jolle voisit kirjottaa jos et yksin jaksa olla vitutuksen kanssa. Sen löydät tuosta yläpuolelta missä lukee Net-tuki. Ja, jos haluat elävän tukihenkilön jolle voit puhua kasvokkain niin tuo net-tuki voisi sulle sellaisen löytää, jos hänelle kirjotat missäpäin asut.
Koeta pärjäillä.

Maanvaiva,
mulla on kyllä tukihenkilö tämän sivuston kautta. Olen hänellä parisen kertaa kirjoittanut, mutta en tiedä, onko siitä mitään apua. Ei hän mua oikeasti tunne ja sen takia hän ei voi tietää mun todellista tilannetta.
Mä taisin taas kirjoittaa epäselvästi mun edellisen viestin. Mä siis kaipaan sellaista henkilöä, johon voin turvautua juuri silloin, kun ahdistaa. Siis voin kertoa, että mulla on juuri nyt paha olo. Mä haluaisin, että toinen ihminen kuuntelisi ja tukisi mua, että en sillä hetkellä sorru itseni satuttamiseen. Tuollaista apua siis kaipaan. Toivottavasti mun selityksestä saa edes nyt jotain selvää... 😐

Musta tuntuu muutenkin siltä, että mä olen ihan tyhjän päällä. Mä kaipaan ymmärrystä ja jotain ihmistä, joka kuuntelee. Pakko mun on joskus pystyä terapeutin kanssa puhumaan. Jos ei hänen kanssaan ala yhteistyö sujua, pitää miettiä jälleen terapeutin vaihtoa.
Toisaalta mä kaipaan valtavasti tukea joltakin ammattiauttajalta, koska en muiltakaan sitä saa. Siitä huolimatta mä huomaan välillä miettiväni esim. terapian lopettamista. Mä olen ristiriitainen ihminen ja en edes itse tajua omia ajatuksiani. 🙄
Ei tässäkään mun viestissä ole mitään järkeä, koska en osaa selittää.

Hei Azul. osaat sinä varmasti ihan hyvin selittää ja jatka vaan kirjottamista jos se sua auttaa. Se olen minä jonka älyssä on aika tavalla paljon vikaa enkä juurikaan koskaan ymmärrä mitä ihmiset sanovat. Silti olen niin saakelin tyhmä, että vastailen ihmisille.

No että oletko koskaan ollut yhteyksissä sossuun. Minä tiedän, että sieltä saa nuoret tukihenkilöitä jotka jotain kai ymmärtävät. lisäksi tämän foorumin palveluhausta voisit löytää jotain paikkoja jonne voisit mennä. Toisaalta olen itsekin tilanteessa ettei oikein ole ketään kelle puhuisin ongelmistani, mutta olen jo aiukuinen ja kai minun onninkin tarkoitus olla hiljaa.

Mulla itellä on vakava masennus ollu jo 2 vuotta. Olen käynyt psykiatrilla ja sossullaki juttelemassa. Mun psykiatri kans kysy ekana "noh, mikä sua vaivaa?". Tuli sellanen olo, kuin psykiatri ei oikeasti haluais auttaa. Ajattelee vain "taas yksi mielenvikane potilas, no tässäpä istun puhun sille jotain". Mutta asia ei ollut näin. Psykiatrit, terapeutit ym. kysyvät sitä kuulemma siksi, että onko ite tietoinen siitä, mikä itseä vaivaa eikä jonku terkkarin paperin mukaan. Tietenkin on niitäki kusipäämaisia psykiatreja, jotka oikeasti on tuollaisia. Toivon mukaan kenenkään nuoren kohdalle ei sellaista osu! Se on todella loukkavaa ja epäkunnioittavaa potilasta kohtaan, jolla oikeasti menee huonosti. Nykyään Suomessa tehdään kaikista eniten itsemurhia, kuin koko Euroopassa ja erityisesti nuoret. Tunsin parikin ihmistä täältä Lapista, jotka päätyivät siihen tuloksen 😞

Itselläni diagnoosi tällä hetkellä mm. pitkäaikaisesta masennuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta, laaja-alaisesta ahdistuneisuushäiriöstä ja psykiatrini määräsi juuri ketipinorin efexorin rinnalle.
Aloitin Seronililla syyskuussa ja kun se ei auttanut vaihdoin joulukuussa efexoriin ja nyt tulisi rinnalle toi ketipinor.
Mun tutkimukset on kesken ja en pysty puhuu vastaanotolla, ei vaan tuu juttuu, en pysty, tunteitten tunnistaminen myös vaikeeta.
Harhaluulotkin vaivaa toisinaan ja on vaikee luottaa kehenkään, ees läheisiin.
Yöt menee usein valvoen ja mieli on kovin vilkas iltaisin ja öisin, tulee vaivaavia ajatuksia. Kuuloharhoja jne ei ole ollut.
Nyt menen neuropsykologin tutkimuksiin kahden viikon päästä, tutkivat kongitiivista puolta.
Bussilla en pysty matkustamaan eikä dösikselle pysty menemään, kun tulee tunne että jengi tuijottaa, sama juttu ruuhkassa .
Muisti pätkii ja asiat ei jää mun päähän jotenkin mennyt noi asiat huonoon suuntaan. Toimintakyky on myös laskennut.
Oon 19v. tänä vuonna ja duuniin ja kouluun meno tuntuu mahdottomalta ja kaikkea. Lopetin koulun syksyllä ja sitä ennen yritin etälukiota jne
Kuulostaako mikään tutulta, heittäkää jotain juttuu jos samanlaista taustaa tms.
Tässä vähän ihmettelen onko kyseessä ennakko-oireita jostain vakavammasta vai mikä tässä on meininki......😑❓

Joo... Mitenköhän alottaisin, tämä on ensimmäinen viesti jonka tänne kirjoitan. Tajusin vihdoin, että on pakko johonkin kirjoittaa tai jtn. 😯🗯️ HOT, en itsekkään pysty käyttäytymään tuollaisissa sosiaalisissa tilanteissa normaalisti. Bussit ja ruuhkat on kamalia. Terveydenhoitaja huomasi ahdistukseni viimekerralla siellä käydessäni ja nyt minun pitäisi siellä käydä juttelemassa useamminkin elämästäni, mutta en vain uskalla tai pysty. Tiedän, että tarvitsen apua, enkä voi elää nykyiseen tapaan yksikseni kovin pitkään ilman minkäänlaista apua. Kaikista kamalin tunne on, kun itsellä on semmoinen olo, etten saisi olla masentunut tai, että se on jotenkin ns. "väärin" tai "likaista". En tiedä miksi tällainen olotila johtuu... ☹️ Onko tuttua kenellekään?

Kaikista kamalin tunne on, kun itsellä on semmoinen olo, etten saisi olla masentunut tai, että se on jotenkin ns. "väärin" tai "likaista". En tiedä miksi tällainen olotila johtuu... ☹️ Onko tuttua kenellekään?

Itse tunsin aikanaan ihan samoin, vielä silloin kun en itsekään ymmärtänyt olevani sairas ja tarvitsevani apua. Mutta masennus ei ole väärin, se on tunne jota varmasti jokainen tuntee joskus. Jos tunne alkaa kuitenkin olevan joka päiväistä ja jos siihen alkaa jo liittymään muitakin ongelmia (niinkuin sinulla nyt nuo sosiaalisen tilanteen pelot) niin on syytä jo huoleen. Puhuminen voi tässä tilanteessa jo itsestään auttaa, siksi terveydenhoitajakin sinut on varmasti luokseen pyytänyt. Hän varmasti ehdottaa jossain vaiheessa kuraattoria, sekään ei mielestäni ole huono asia. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta itse muistan vielä kun peruskoulussa olin, kuinka minusta tuntui ettei ihmistet ymmärrä, miksi kuraattorilla kävin. Että siellä kävivät vain ne pahiimat häiriköt ja ne, jotka halusivat tunneilta pois...En tiedä onko sinulla sellaisia tunteita, mutta jos on, haluan vain jo tässä vaiheessa sanoa sinulle, että unohda ne. Sinä olet fiksu ihminen, koska olet itsekin huomannut ongelmasi. Toivotan voimia sinulle.🙂🌻

Pakko taas vuodattaa tänne...

Mulla on aivan valtava ikävä mun entistä terapeuttia. 😭
Reilu vuosi sitten mä olin aika huonossa kunnossa ja jouduin/pääsin terapiaan. Silloin tapasin ekaa kertaa mun terapeutin. Se oli eka ihminen, jolla mä olen koskaan avautunut. Musta tuntu, että terapeutti todella välittää musta ja hän oli tosi iso tuki mulle pahimman masennuksen aikaan.
Mä kävin hänen luonaan reilut puoli vuotta ja sen jälkeen valitettavasti oli pakko vaihtaa terapeuttia. 😠 Se siis tapahtui loppukesästä 2007. Silloin tuntui, että eihän tässä mitään ihmeenpää ole. Käyn vain toisen ihmisen luona ja sillä selvä.
Pikku hiljaa huomasin, että ei se olekaan niin yksinkertaista. Mä en vaan pystynyt/pysty puhumaan juuri mitään. Ei uudessa terapeutissa ole mitään vikaa. Hän on oikein mukava, mutta en koe häntä mitenkään läheiseksi.
Musta riippumattomista syistä mä en ole nyt nähnyt tuota uutta terapeutti reiluun pariin kuukauteen. Mä olen käynyt välillä toisenkin hoitajan luona, mutta ei siitä mitään tule.

Mä olen alkanut ikävöidä mun entistä terapeutti. Sen luona oli niin mukava käydä. Mä pystyin olemaan oma itseni. Mua välillä vitutti tosi paljon jotkut sen tädin piirteet, mutta silti se oli niin ihana. Niin lämmin ihminen. 🙂

En mä tiedä, mitä mun pitäs tehdä. Sisimmässäni mä tiedän, että tarvitsen terapiaa. Mulla on niin paljon ongelmia, joista en ole koskaan edes päässyt puhumaan. Mä vain en usko löytäväni sellaista ihmistä, jolle voisin avautua. Mä olen tosi sulkeutunut ja puhuminen on todella vaikeata. Sen takia terapia tuntuu ihan turhalta.
Mua muutenkin stressaa se, että vähän väliä joudun käymään eri työntekijällä.
Mä olen ihan hukassa. 😟 😯🗯️

Totesin, että alkaa olla pakko kirjoittaa jonnekin. Olen aika väsynyt tähän. Toivon, että joku jaksaa lukea vuodatukseni ja sanoa siitä jotakin. Kiitos jo etukäteen. 🙂

Olen 16-vuotias lukiolaistyttö. Elämäni on aina ollut yhtä sekamelskaa. En muista, että olisin koskaan ollut kokonaista päivää edes suht hyvällä ja rauhallisella mielellä. Mielialani nimittäin heittelevät ihan miten sattuu. En usko sen olevan "vain murrosikää" kuten kaikki ovat tähän mennessä sanoneet, koska niin on ollut aina ja se on niin rajua, ja olen sentään jo lähemmäs 17.

Joskus 12-vuotiaana taisin ensimmäistä kertaa pudota sellaiseen masennukseen, että elämä meni ihan mahdottomaksi. Kaikki päivät olivat yhtä tuskaa, näyttelemistä, itseni viiltelyä ja itsemurhasuunnitelmia. En osaa sanoa, miksi näin kävi. Olen ollut aina koulukiusattu eikä minulla ole kovin hyvät välit vanhempiini, mutta ei minulle nyt mitään kovin traumaattistakaan ole tapahtunut. Joka tapauksessa elämäni muuttui tuohon aikaan pelkäksi masennukseksi. Vihasin itseäni yli kaiken. Koin olevani kaikkia muita rumempi ja kaikin puolin huonompi. En mielestäni ansainnut ihmisarvoa. Koin itseni rasittavaksi ja kamalaksi ja mielestäni ansaitsin osakseni tulevan kiusaamisen. Näiden tunteiden kanssa elämä oli aivan sietämätöntä, eikä minulla ollut ketään kenelle puhua. Harrastin kaikkea niin paljon kuin saatoin, pysyin koko ajan liikkeessä ettei tarvitsisi pysähtyä ajattelemaan.

Tätä samaa jatkui monta vuotta, kunnes eräs nuorisotyöntekijä alkoi tukea minua. Hän totesi pian, että olen aivan mahdoton tapaus, mutta en uskaltanut ottaa yhteyttä mihinkään, esim. nuorisopsykiatriaan.

En muista, mistä täysi sekavuus alkoi, kai se tuli pikkuhiljaa. Jossakin vaiheessa aloin vain elää kausissa. Aina välillä putoan tuohon tuttuun masennukseen, jonka aikana vihaan itseäni aivan sietämättömän paljon. Sitten taas yhtäkkiä olenkin täynnä energiaa ja rohkeutta. Painatan sinne tänne ja teen kaikkea mahdollista. Olen silloin kyllä oikeastaan iloisessa mielentilassa, mutta en terveellä tavalla. Olen silloin hyvin sekaisin ja teen asioita, joita en oikeasti missään tapauksessa tekisi. Petän poikaystävääni, rikon huvikseen tavaroitani, aloitan niin suuria projekteja ettei hullukaan saisi niitä koskaan loppuun. Lopulta väsähdän tähän ja alan hävetä ja katua tekojani, jolloin putoan taas masennukseen.

Välillä on sitten aivan älyttömiä kausia, jolloin masennus ja ylipirteys vaihtelevat monestikin päivän mittaan, ja joskus tuntuu jopa, että molemmat mielentilat ovat minussa samaan aikaan. Silloin olen ärtyisä ja huudan kaikille, koska en kestä sisäistä sekamelskaani.

Minulla on myös valtavasti pelkoja. Pelkään melkein kaikkea ja se tekee elämästäni hyvin, hyvin vaikeaa.

Kaiken tämän takia en enää oikein edes tiedä, kuka olen ja millainen olen oikeasti. En kykene kuvaamaan itseäni. Tuntuu, etten koskaan ole normaali. Pääni toimii aivan eri tavalla kuin kaikkien muiden. En oikein jaksaisi tätä enää.

Mikä minua vaivaa?

^ Tuo "kausissa eläminen" kuulostaa niin tutulta... 🤔 Itselläni on ollut tuollainen elämä jo pari vuotta, nuo pelot mukaanlukien. Tänää terveystiedon tunnilla aloin vain itkemään, kun meidän täytyi tehdä ryhmätyötä. Inhoan luokkaamme, vaikka ryhmäni henkilöt eivät varsinaisesti nihottavia olleetkaan. Yritin siinä sitten olla puhumatta, jottei ääni olisi särkynyt täysin. On vaikeaa, kun ei tiedä milloin tuollainen iskee...

Aavaton, mä tiedän just mitä tarkoitat. Olen tammikuusta saakka itsekin käynyt terapiassa ja vieläki on vaikea avautua ja höpöttää ongelmistaan ja tuntemuksistaan jolleki tuntemattomalle.
Ihan ensimmäisillä kerroilla kyselin ennemmin terapeutilta sen asioista kuin puhuin itestäni. Ja kun terapeutti kyseli että olenko harkinnut itsemurhaa valehtelin kirkkain silmin että enhän minä nyt sellaista sentään.
Nyt on kuitenkin helpompaa olla rehellinen kun tuntuu hiukan helpottuneelta kun pääsee asioista puhumaan. Kaikesta en vieläkään oikein voi avautua mutta askel kerrallaan.
Kun olet useammin käynyt terapiassa alat tottua siihen meininkiin ja kunhan saat jotain sanottua on muustakin helpompi puhua. Eihän sua tietenkään pidä pakottaa puhumaan koska siitä tulisi luultavasti vain pahempi olo.
Mulla tulee aina välillä terapiassa sellanen olo että turha tolle on selittää ongelmista ku ei se musta välitä vaan kuuntelee ihan vaan palkan takia. Silloin yritän kuitenkin muistuttaa itelleni että ne on valinnut sen ammatin koska tahtoo auttaa enkä mä usko että ne istuu palkkaansa laskemassa samalla ku oon siellä.
Toivottavasti pystyt puhumaan terapeutillesi ja hyviä jatkoja sulle!😎