Xera, nyt heitit aika pahoja kysymyksiä ja minun on pakko myöntää, että en tunne net-tuen osa-aluetta niin kovin hyvin. Minä toimin tukihenkilönä vain täällä ryhmissä. Mutta yritän nyt kuitenkin parhaani mukaan sinulle jotenkin asiaa valottaa. Tukihenkilöitä on aika paljon, tarkkaa lukumäärää en tiedä. Net-tukeen kun kirjoittaa niin sieltä joku tukihenkilö nappaa kirjoituksen ja ottaa asiakkaan mahdollisesti haltuunsa, useimmin se jolla sillä hetkellä on aikaa vastata ja mahdollisuus ottaa uusia tuettavia.

Tuettavien määrät tukihenkilöiden välillä vaihtelee suuresti, toisilla on enemmän, toisilla vähemmän, johtuen muista tehtävistä ja kiireistä. Net-tukeen ei kannata kirjoittaa aina vaan ilmoista ja sen sellasista vaan tarkoituksena on, että pikku hiljaa pystytään keskustelemaan ongelmista ja mieltä painavista asioista, mutta tokihan joskus voi kirjoittaa ihan mitä kuuluukin niin tukihenkilökin hieman tietää millaiset fiilikset kulloinkin on, pääpointti kuitenkin on siinä ongelmien ja paineiden purkamisessa. Tarkoituksena on, että viiden päivän sisällä tukihenkilöltä saa vastauksen. Net-tukeen kannattaa kirjoitella. Siellä keskustelu on paljon yksilöllisempää. Toivottavasti tämä edes hiukan selvensi sinulle Xera jotain, voit tarkempia tietoja kysyä omalta tukihenkilöltäsi, hän varmasti osaa vastata paremmin 😉.

Annika, kyllä mä siltä oon vähän yritänyki kysellä, mutt emmä saanu oikee vastausta. Sille käyn aina purkamassa, yleensä monta kertaa ennenku se ehtii vastata. Ja se on sanonu ettei se osaa auttaa mua, silti kirjotan. Ku emmä kellekää uudelle mitää osais sanoo. Ku tammikuusta lähtien oon samalle ihmiselle valittanu, ni ei tee mieli alottaa uudestaa, vaikka en apua saakaan. Sen takia kysyin täältä.

Xera, ehkä olisi hyvä jos pystyisit vaihtamaan tukihenkilöä jos nykyinen tukihenkilösi on itsekin sanonut, ettei osaa sinua enää auttaa. Voisit kokeilla jotain toista tukihenkilöä, ehkä löytyisi joku, joka osaisi paremmin auttaa ja pystyisi tukemaan sinua paremmin. Uudestaan asioiden kirjoittelu on rankkaa puuhaa, mutta voisi toisaalta olla hyväkin asia, että pääsisit uudelleen niitä miettimään ja saisit toiselta tukihenkilöltä mahdollisesti uusia näkökulmia ja enemmän tukea. Jos yhtäänkään tuntuu, ettei tämän hetkinen tukihenkilösuhteesi vie asiaa eteenpäin niin neuvoisin sinua rohkeasti kokeilemaan uutta tukihenkilöä. En usko sen pahentavankaan asiaa, päinvastoin. Toimiva suhde on tärkeää hyödyn ja avun saamiseksi.

Tosta aikuistumisesta. Musta tuntuu, että mä muutuun koko ajan lapsellisemmaks. Usein iltasin tulee sellasia härö-jaksoja ku mä oon ihan järjetön. Äskenki ku mun piti pakata vähän tavaroita mökille, ni ryömin sisää makuupussiin, siis väärin päin ja kikattelin siellä, sitte vaa keikuin sohvalla siellä pussissa ja nauroin. Muutenki vaa sekoilen. Enkä mä ees haluis. Sille ei vaa voi mitää. Mä en jaksais tollasta häröilemistä. Usein muuten heittäydyn lapsellisk ku äiti tulee kkotiin, tai ku mä tuun kotiin jos se on kotona. Varsinki jos on paha olo, etten näyttäis sitä. Kai toi häröileminenki on tavallaa pahaa oloa. Se vaa tulee ulos eri lailla. Tiedä häntä. Mut on nii paljo helpompaa heittäytyy lapseks. Ku tuntuu ettemmä kuitenkaa pärjää tässä todellisuudessa. Joskus vaa kyllästyttää ku vaa selittelen kaikkee tyhmää enkä pysty lopettaa. Käyttäydyn siis ihan ku huomionkipee laps. Haluun et äiti huomaa mut koko ajan. Ja mä oon siis 20... Mut ehkä mä tarviin tätä? Ehkä mä saan ittelleni aikaa näin? Tai jotain. Kohta alkaa taas masentaa. En oo nyt kahteen yöhön meinannu saada nukutuks. Toivottavasti tänä yönä... mut emmä kyll oikee jaksa uskoo ku nyt jo pelottaa se. Ja torstaina lähetää mökille, mitenköhän siellä menee... Pelottaa, että mitä mä teen jos siellä alkaa ahdistaa. En voi lähtee yksin keskustaa hortoilee pitkin katuja niiku nyt, enkä pääse nettiin purkaa. Ei oo yhtää sama kirjottaa vaa paperille ku ei kukaa lue. En kyll tiie miten menee ilman nettiä, tai siis kaikki ihmisä. Ilman tätäki palstaa... Mäen varmaa kyll oo siellä kauaa, viikon kuluttua varmaa tuun takasin ku en kestäny enempää 😋 Ei siinä muuta, voisinki, mut äiti haluuu olla siellä ku sillä on loma eikä se uskallaantaa mun olla yksin kaupungissa montaa päivää ku se pelkää että jos mä en jaksakaa. Ehkä se on ihan hyväki, etten jää vaa moneks päiväks sängkyyn makaa jos on paha olo. No, katotaa miten menee... huomenna on sitte viiminen terapia taas ennen taukoo 😟

Tulipahan taas tekstiä 😀

Hei, kuulostaa Xera tutulta tuo häröily. 🙂
En tosin ole aivan varma kirjoitanko nyt samasta asiasta... Kuitenkin, siis sillon tällön harva se päivä saan päähäni jotain omistuista, esim olla peikkona hetken, hauskuuttaa äitiä ja veljiä. Vast ikään lauleskelin kunnolla eläytyen parisen tuntia lasten lauluja 😉 Se rentouttaa. Tuntuu, että olen löytänyt uuden puolen itsestäni ja se on tuo hupsuttelu. Hupsuttelu tekee hyvää, ja minusta on ainakin hienoa että osaa tuottaa iloa ja naurua itselleen ja toisille tekemällä jotain hupsua. Voihan olla, että kaipaamme kumpikin huomiota, mutta sitähän me jokainen, eikö? Ollaampi vain omia itsejämme, sellasia kun oomme.

Minulla oli parin vuoden ajan sekava olo, tunsin etten lainkaan ollut itteni kanssa tasapainossa. En tiennyt mitä minä oikeasti asioista ajattelin, mitä minä halusin jne. Todella ahdistava tila, tuntui ettei minulla ollut aavistustakaan siitä kuka minä olen ja mitä minä teen.

Xera, mulla on kanssa ihan sama juttu et ihmetyttää kun joskus heittäydyn ihan lapselliseks. Varsinkin nyt kun mulla on sellanen vaihe että olen alkanut ajatteleen lapsuuttani ja kaiveleen menneitä. Mun on vaan pakko käydä läpi asioita vaikka tekee kuinka pahaa, ja tuntuu ahdistavalta "elää menneisyydessä" kun pitäis kulkee eteenpäin. Mä en pysty päästämään irti selvittämättömistä asioista ja mä pelkään että mä en saa mitään vastausta, tuntuu että olisin joku menneisyyden haamu joka ei saa rauhaa.

Ei oo elämää. 🙄

Yöllä sain sitten sellaisen kohtauksen, että piti lähteä lääkäriin.
Diagnoosi oli, että mulla on paniikkikohtaus. Mulla paloi hermot kokonaan ja sanoin lääkärille vaan hyvästi. En kuunnellut mitään mitä hoitoa hän ehdotti, lähdin vaan pois. Mulla ei voi olla paniikkikohtausta, mie itse niin päätin.

Kohtaus alkoi kesken unen. Sydän meinasi pompata rinnasta pois,en pystynyt hengittämään. Kun nousin ylös huimasi ja olin pyörtyä. Tätä kesti noin 10 minuuttia, sitten päätettiin lähteä lääkäriin. Kun päästiin perille olin aivan hiestä likomärkä, vapisin ja meinasin tukehtua. Olin aivan varma,että tein viimisen matkani, ruumisarkkuun vaan.
Kaikki kokeet tehtiin ja mitään ei löytynyt. Kohtaus meni ohi.

Kerroin lääkärille kaikki mitä mulle oli tapahtunut päivän aikana. (sen mikä kaatoi maailmani hetkeksi ja mistä en voi täällä puhua).Lääkärin mielestä mie vaan asian käsitin keskellä yötä ja sain paniikkikohtauksen.

Anteeksi kaikki ko. sairautta sairastavat mutta mie olen aina pitänyt paniikkikohtauksia vähän semmoisina heikkouden osoituksena. Olen aina naureskellut, että saan paniikin, kun puhelin soi. Mulle se on tarkoittanut, että pelästyn vaan hirveästi. Mutta viimeöinen kohtaus oli aivan kauhea. Tosissani luulin, että nyt kuolen. Näin nuorena, apua.

Nytkö sitten saan jatkuvasti pelätä milloin saan seuraavan kohtauksen. Olishan tähän vissiin lääkitys mutta en periaatteessa syö lääkkeitä. Terapiaan tietenkin pitäisi mennä. Onko tästä kukaan hengissä selvinnyt ilman lääkettä tai terapiaa?

Mulla meni oikeestaan terapia tänää tosi huonosti. Tai siis, olin vakaasti päättäny, että tänään puhun asiaa. Puhun kerranki sellasesta asiasta, josta tiien, että mun pitäis puhuu, jonka haluan sanoo ääneen. Olin kotona jopa tavallaa käyny sen keskustelun jo, siis miettiny ihan että mitä sanon. Enkä sitte sanonu oikeestaan mitään siitä. Ei sanaakaa asiaa. En uskaltanu. Muuta puhuttiin kyllä, mut taas nii, että terapeutti oikeestaan otti ne asiat esille. No, sitte terapian jälkeen menin taas suosikkikahvilaaan istumaan ja kirjotain heti vihkoon mikä mun mielestä meni pieleen tänään, että olisin halunnu puhuu asiaa ja miks en puhunu. Kirjotin kans mikä siinä pelottaa ja että en oo vielä valmis tekemään niille asioille mitään. Lähinnä siis, että en oo vielä valmis alkaa opetteleen tunteiden käsittelyä ku en sitä osaa ja pelkään tavallaan tunteita. Sitte menin kotiin ja kirjotin sen tekstin koneelle ja lähetin terapeutille. Se vastas vielä ennenku lähti töistä samana päivänä (onneks, koksa ei olis huomenna ollukaa enää töissä). Sano mm että mun ei pidä olla nii ankara ittelleni ku mähän vasta harjottelen. Kyllä mä ehin puhua kaikesta sitte ku on sen aika, että saan ihan omaan tahtiin edetä jne. Tuli tosi hyvä olo siitä, turvallinen. Halpotti hirveesti ku sai heti kertoo, että nyt ei mun mielestä menny hyvin ja miks ei menny, että oon pettyny itteeni. Ja se vaa rauhotteli ja vielä sano että oon sen mielestä jo edistynyki 🙂

Sen lisäks, että halusin kertoo että on hyvä olo, halusin tällä sanoo, että kannattaa kertoo terapeutille miltä tuntuu. Jos on vaikee phuu ni yrittää selittää miks ja muutenki että mitä pelkää. Nyt mä tiien, että sitte ku joskus sanon jotain, ni se tietää mitä mä pelkään ja osaa ottaa sen huomioon. Muutnki se sai muhun taas potkittuu vähän vauhtii 🙂 vaikka se välillä tuntuuki väärältä silloin ku se sanoo sen, ni sit kotona huomaan että kyllä se taas ties koska multa voi vaatia vähän enempää. Ku mulla on kuitenki aina oikeus sanoo, että nyt edettiin liian nopeesti, en pysty vielä tohon. Ja se on ihan okei, sit ei tarvii. Sain vielä jonku peruutusajan ni on yks aika lisää nyt kesällä 🙂 Taas ens kerralla jännitäää mennä sinne, mut nyt voin ainaki yrittää uskaltaa taas sanoo vähän enemän, ees että en uskalla sanoo mitä haluisin 😋

Moni teistä on kertonu, että terapioiden välillä laitatte sähköpostia terapeuttinne kanssa. Wou! Toi olis hienoa saada tehä... Missä paikassa ootte terapiassa? Tarkotan siis, että yksityisellä, poliknikalla tms?
Ja sit käykö joku teistä kelan tukemassa yksilöterapiassa? Kelahan ei kaikkea korvaa, niin minkä verran joutuu ite maksamaan?
Tai tiedätkö Annika asiasta minkä verran?

mä käyn nuorisopoliklinikalla. kerroin psykologilleni et oon tänne tukinettiin kirjottanu, ja että ehkä jopa paremmin saan asioita tekstin muodossa itestäni ulos. siis jos vaan pystyn lähettämään viestin, enkä tapani mukaan sitten vaan poista sitä.. 😟
niin..asiasta kerrottuani psykologi ehdotti, jos antaisi sähköpostiosoitteensa, jos vaikka joskus kokeilisin kirjoittaa esim. käynnin herättämistä ajatuksista. terapeutti, jolle sähköpostia lähetin, joutui vaihtamaan paikkakuntaa, mutta välillä olen häneen vieläkin yhteyksissä mailien kautta. piristää päivää, kun viestin saa 🙂

Meillä on yksityinen perheterapeutti jolle saan lähettää sähköpostia loman aikana. Ei saada mitään korvauksia Kelalta. On mulla omakin terapeutti. Sillä en lähetä mitään enkä puhukaan mitään.

Mie tässä odotan uutta paniikkikohtausta, ei paljon viitsi edes yrittää nukkumista.

Ei paljon jaksa kirjoitella on semmoinen vaihe taas päällä. Juhannuksen jälkeen vissiin taas jaksaa.

Hyvää juhannusta Annika ja kaikki muut tukihenkilöt
ja kaikki palstalaiset

🙂🌻 tämä esittää juhannuskoivun oksaa

Kiitos maanvaiva ja OIKEIN hyvää juhannusta kaikille myös minunkin puolesta.

aavaton kirjoitti 23.06.2004 klo 16:51:
Nytkö sitten saan jatkuvasti pelätä milloin saan seuraavan kohtauksen. Olishan tähän vissiin lääkitys mutta en periaatteessa syö lääkkeitä. Terapiaan tietenkin pitäisi mennä. Onko tästä kukaan hengissä selvinnyt ilman lääkettä tai terapiaa?

Kyllä siitä hengissä selviää, mutta mukavempaahan on hoitaa asia kerralla pois. Jos nk. yrität unohtaa asian, kohtaus voi iskeä jossain pahassa paikassa ja et osaa hallita ja rauhoittaa itseäsi vaan sitten mennään taas piipaa autolla sairaalaan.

Lääkkeet on tavallisia masennuslääkkeitä jotka nostaa serotoniini-hässäkkää sun aivoissa. Tulee muutenkin parempi fiilis. Ja niihin ei jää koukkuun.

Jos ei lääkkeet maistu niin suosittelen lämpimästi jonkinsorttista terapiaa, että ymmärrät miten kehosi reagoi kohtauksen aikana ja mikä sen kohtauksen laukaisee (väsymys,kahvi,liika ihmisjoukko tms.)ja miten sen saa estettyä ettei mene ihan totaaliseen paniikkiin.

Paniikkihäiriön kanssa oppii elämään kyllä 🙂👍
nimim. kokemusta on

Ai niin. Hyvää juhannusta kaikille 🙂