Vieläkin olen pystynyt olemaan juomatta. Kävin kyllä kaupungilla mutta en ottanut yhtään kaljaa. Ei tehnyt mieli.
Olen käynyt joka päivä nuorten pisteessä hoitajan luona. Puhunut vaan koulusta, koska ei mulla oikein muuta vaivaa ole kuin koulu. Olen haukkunut opettajia eka kerran elämässäni. Ja kyllä on helpottanut.

Hoitaja oli sitä mieltä, että mulla oli itsemurha mielessä, siksi hän haluaa mut joka päivä nähdä. En minä itse kyllä tajunnutkaan, että aikoisin itseni tappaa. Ei mulla omasta mielestäni mitään suunnitelmia ollut. Olin ja olen vieläkin vaan väsynyt. En paljoa pysty nukkumaan.
Juhannuksen jälkeen kerrotaan vanhemmille ja sitten mulle aletaan etsimään terapeuttia. Minä olin vähän sitä mieltä, että jo yksinkin pärjäisin mutta hoitajan mielestä en pärjää.

Eilen mie päätin alakaa uuven elämän ja uhottaa vanhoja asioita.
Mie aloitin kännykän numeroista ja poistin ekana vanhan äidin numeron. Mie olen melkein vuojen toivonut, että mie näenki unta. Kohta herään ja äiti soittaa ja käskee tulla syömään. Siksi mun puhelimessa on aina vaan ollut tallella sen numero, että mie näkisin just äidin soittavan. Ja siihen olisi mukava vastata. Eilen sen numeron poistin. Nyt sen haluaisin laittaa takaisin mutta en mie sitä muista. Tänään mie kuitenkin taas luulen, että tää onki unta.

Poistin mie samalla muitakin numeroita ja sähköpostiosotteita. Semmosten nimisten jotka eivät koskaan mitään vastaa. Ne ovat mulle tärkeitä ihmisiä, mie en niille. Niistä tuntui hyvältä päästä eroon,kun aina niitä vaan mietti. Että onko ne elossa vai kuoleita. Eilen tuntu hyvältä ne poistaa,tänään ei.

Moi. Kirjoitin joskus joitakin viestejä ja ajattelin nyt taas rohkastua kirjoittamaan..Olin kolmeviikkoa lomalla äidin luona pohjosessa, palasin tänään. Ne kolmeviikkoa oli aika hirveitä, täynnä ahdistusta ja yksinäisyyttä. Tuntuu pahalta että tunsin niin, olinhan sentään ihmisen luona joka rakastaa ja välittää musta 😭 .

En muista oikeastaan mitään niistä viikoista, enkä kyllä niitä edeltäneistäkään viikoista. On kuin eläisin jossain sakean sumun keskellä jossa en näe mennyttä enkä tulevaa vaan vain tämän hetken.

Pitäisi yrittää ryhdistäytyä. Ajattelen usein että en ole masentunut vaan laiska että käytän vaan masennusta tekosyynä itselleni olla tekemättä jotain. Pitäisi vaan potkia itteensä eteenpäin ja olla reipas.

Tuli vaan mielee että kun te katsotte peiliin niin näettekö te sielä ittenne, tai siis että kuvittelletteko te ittenne sen näköisiksi mitä te näette pilissä? (Toivottavasti tajusitte.) Mä en kuvittele itteäni yhtään sen ihmisen näköseksi jonka näen peilissä, itseasiassa mä vihaan sitä ihmistä.

Keskellä yötä taas valvon ja kirjoitan. Oikeastaan mietin, että miksiköhän mun viimistä juttua ei julkaistu? Niihin ei koskaan saa vissiin mitään selitystä, että mitä on väärin kirjoittanut. Meni kyllä halu enää mitään omista asioista kirjoittaa, kun ei sitä sitten tiedäkään mitä tänne saa kirjoittaa.

Nyt mun kirjoitukseni kuitenkin oli julkaistu. Hermostuin vähän, kun luulin, että ei saa kirjoittaa itsemurhasta.
Tai olin itsekin vähän kauhuissani, kun kirjoitin, että hoitaja sanoi mun suunnittelevan itsemurhaa. En oikein asiaa tajunnut. Sitten ,kun alkoi miettimään, niin kai sitä sitten vaan on ajatellut itsemurhaa. Aika jännää, että hoitaja sen melkein heti tajusi. Miten sitä voi suunnitella itsemurhaa, eikä edes tajua,että suunnittelee. Kai sitä vaan oli niin väsynyt. On mulla unilääkkeitä, yhden saan kerralla. Joka päivä haen uuden. Enkä minä ole edes paljon mitään puhunut ja silti se hoitaja heti ymmärsi. Toivottavasti mulla joskus menee terapiassa yhtä hyvin.

Joo ois aivan mahtavaa jos aivoissa ois on/off-nappula tai sitten että sellasseen napin vois syödä.

Mul on taas vähän huono olo, mä en tiedä mistä se johtuu vai johtuuko se kaikesta. On vähän outo fiilis niinku 😟 ja 🤔 kokoajan. Outoa. Ahdistavaa kun on outo olo. Ei tiiä onko nälkä vai onko tupakinhimo vai nestehukka vai univelka vai yksinäisyys. Musta tuntuu välillä että mä huolehdin liikaa kehostani. Sana painolla huoli. Mä pelkään että mä kidun, ja niinhän mä teenki, silti mä ajattelen aika usein itsemurhaa. Mutta se mun murhani olisi nopea ja kivuton. Toisaalta mua pelottaa että miten mä voin edes ajatella niin. Mutta ajattelen silti. En mä varmaan koskaan pystyis tekee sitä. Mä oon niin hannari.

Nihkeetä, mulla on aamulla työkkärissä aika, että saatais mulle jotain töitä aikaseks. Mun ei tekis mieli mennä sinne. Mua pelottaa. En mä haluu mitään töitä. En mä pystyis siellä oleen.

Inhottavaa, että mua kuullaan vasta elokuussa. Tasan kymmenes päivä. Sillon mä pääsen avautumaan jollekkin naishenkilölle. Siinä minulle terapiaa. Miten mä kestän siihen asti? 😑❓

Kun mä kun kurkkaan peiliin ni mä nään jonku tyypin joka ei ole minä. Tai joka joskus saattoi olla minä, muttei se näytä enään siltä. Vähän niinku halpa kopio.

Kaikki on ja menee taas päin puuta. Vaikka oikeesti välttämättä ei meekkään tai jotain. *** hajoo pää 😞.

Mäkin huomaan oikeastaan aika usein ajattelevani itsemurhaa. En mä sitä kyllä koskaan tosissani ajattele, tiedän etten pysty siihen. Välillä on vaan kiva ajatella mitä tapahtuis jos esim. joku tietty ihminen sais kulla että oon tappanut itteni. Kuinka se lukis jotain mun hyvästi kirjettäni.

Mä taidan olla tosissani sairas.

Mä käyn päässäni läpi muistoja liittyen ihmisiin joita en enää tapaa. Ne ihmiset ei edes arvaa kuika merkittäviä ne on ollu mulle. Oisin valmis mäksämaan aika paljonkin jos saisin valokuvat niistä ihmisista 😭 😞

Minä en ole ennen edes uskaltanut itselleni myöntää, että mietin itsemurhaa. Tänään taas sen hoitajan kanssa kävin puhumassa. Ja tajusin,että olen suunnitellut tappavani itseni ennen ylioppilaskirjoituksia. Siksi minä olen aika paljon juonutkin. Eihän mulla ollut mitään tulevaisuutta,kuolema vaan.

Hieman olen kuin shokissa, kun olen asioista alkanut puhua. En minä kyllä kuolla halua.Koko ajan mietin, että olisinko tappanut itseni ennen koulun alkua ja miten sen olisin tehnyt. Näin viime yönä unta, että isäni,äitini ja veljeni itkivät arkkuni vieressä.
Tämä hoitaja jää kohta lomalle. Sitä ennen pitäisi vanhemmille puhua. Eikä uudesta terapeutista ole mitään tietoa. Tuskin ennen syksyä löytyy. Nyt jo pelottaa,että miten sitten koulusta selviän,jos jään yksin.
Välivuodenkin tietenkin voisi pitää. Sitten menisi yksi vuosi hukkaan elämässä. On tämäkin kesäloma, en saa koulua millään pois mielestäni.

Kun sinä aavaton sitä kyselit, että miksi me "uudet" niin äkkiä kadotaan, niin minun vähäinen osallistuminen ainakin johtuu ihan teknisistä ongelmista. Omassa kodissa ei ole nettiä, eikä oikein kirjastoissa tai työpaikalla kehtaa tällaista kriisisivustoa pitää kauhean kauaa auki. Vanhempieni luona sitten yritän kirjoitella, kun joskus pääsen silleen rauhassa koneella, ettei kukaan selän takana vahtaa.

Minä itkin ensimmäistä kertaa tänä keväänä niin, että joku näki. Tai siis lapsuuden jälkeen ekaa kertaa. Senkin ihmisen sitten menitin. Tai itse hylkäsin, mutta oikeastaan se ensin valitsi toisen. Monimutkainen juttu siis. Toisenkin ystävän nähden itkin, ja se oli juuri se ilta kun lopullisesti tajusin sen ekan menettäneeni. En tiedä pääsenkö enää koskaan syliin. Edes halattavaksi. Sitä, että vielä jonkun nähdän uskaltaisin itkeä tai kertoa tunteistani en uskalla edes toivoa.

Sekin on valtavasti alkanut pelottaa, että miten riippuvaiseksi sitä voi tulla läheisistään. Miten minä ikinä kestän, jos nyt jonkun niistä, joihin edes vähän luotan, menetän. Pelottaa, etttei pärjääkään yksin. Tai ei se haittaisi, jos voisi luottaa, että aina on joku, mutta kun ei sitä koskaan tiedä, milloin taas joutuu selviämään ihan kokonaan yksin.

Sitten tännekin kirjoittamisesta tunnen syyllisyyttä, kun monet teistä ovat kokeneet niin paljon pahempia asioita kuin minä. Ei minulla nyt ole tällä hetkellä oikein muuta kuin sydänsuruja. Typeriä teiniongelmia. Ja haluan leikkiä itsenäistä, vahvaa ja pärjäävää nuorta naista. Edelliseen en tietysti usko itsekään, mutta monet lähellä tuntuvat uskovan. Ei minulta ole kukaan kuollut, en ole koskaan tosissani ajatellut millään tavalla satuttavani itseäni, ei perheessä ole koskaan ollut suuria ongelmia. Ainoa olemassaoleva huono kokemus on ollut koulukiusaus, mutta ei sekään ole koskaan ollut fyysistä ja välillä oli kai hyviäkin aikoja ja silloin tällöin joku ihminen, joka ei heti pettänyt.

Minulla on kaikki ihan liian hyvin, että tuntuu niin väärältä valittaa. Kun on niin paljon ihmisiä, jotka ovat kestäneet oikeita hirveyksiä. Kuten nyt vaikka lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, paha päihdeongelma perheessä, oikea köyhyys, koko muun perheen kuolema, parisuhde väkivalta tai vaikka vakava sairaus. Minä olen ollut aina terve, saanut elää nuoruuteni fyysisesti ihan rauhassa, isä joskus joi, mutta harvoin, keskiluokkainen perhe on aina vähintään pärjännyt ja muutenkin kaikki on ollut ihan hyvin. Sitäpaitsi koko ajan vain paranee. Olen löytänyt ystäviä ja kokenut mahtavia asioita, mutta silti on ollut päiviä, joina en ole ollut varma pystynkö menemään pankkiin hoitamaan asioita. Päiviä, joina olen koko matkan tapaamaan ystävää itkenyt, ja viimeisen kulman takana saanut jotenkin koottua itseni. Enkä oikein ymmärrä miksi olen näin heikko, että murrun pienistäkin pettymyksistä.

Sitten joku kirjoitti siitä, miten aamuissa on aina toivoa. Yleensä juuri herätessään kaikki tuntuu jotenkin lohdulliselta. Vaikka kuinka olisi valvonut ja itkenyt koko yön, aamulla tuntuu ainakin vähän aikaa ihan hyvältä. Jos on huono päivä, niin parin tunnin päästä on taas vainitkevä ja tärisevä kasa, mutta ei melkein koskaan heti herätessään. Se antaa jonkinlaista toivoa, samoin ne harvat illat, jolloin kyyneleet eivät valu pitkin poskia.

Mistäköhän se muuten johtuu, että tunteet nousevat pintaan juuri ennen nukahtamista? Siitäkö, kun on aikaa ajatella liikaa ja liian syvällisiä? Rauhoittumisesta? Vaikka nukkuisin jonkun tutun luona kylässä, enkä voi ääneen nyyhkyttä, silti posket kastuvat lähestulkoon aina ennen kuin nukahdan. Joskus vain muutama kyynel, joskus tuntien ulvomista.

Minua ei muuten alkoholi yleensä auta edes hetkellisesti. Nostaa vain tunteet enemmän pintaan ja alan itkeä entistäkin pahemmin. Samoin joku tietty musiikki saa minut aivan hysteeriseksi. Lähinnä vain ihmiset, joille pitää näyttää pärjäävänsä, pystyvät pitämään minua pinnalla. Niin ja vähitellen tunne siitä, että on mahdollista olla kokonainen päivä itkemättä.

Tämä on niin hullua, kun en ennen itkenyt lainkaan. Viimeksi lapsena ja nyt viime syksystä aina silloin tällöin ja välillä keväällä ihan jatkuvasti. Nyt on taas ollut muutama parempi päivä, mutta oli kesälläki ainakin viikko, jona en pystynyt nukkumaan, kun vain itkin. Vasta kun oli niin lopullisen väsynyt, että väkisin sammahti.

Miekö luin sun kirjotuksessesi Elmi, niin mulle tuli mieleen, että vähän hassusti ihmiset ajattelevat tänne kirjoittamisesta. Sie tunnet syyllisyyttä,kun sulla ei muka ole ongelmaa tänne kirjottaa. On vaan muka typeriä teiniongelmia. Vaikka musta ittestä onkin kiva lukea ihan "tavallisista" ongelmista. Mie haluaisin välillä kirjottaa ihan vaan teiniongelmista ja uhohtaa kaikki kuolemat.Musta ois vaikka kiva kirjottaa, että ei osaa olla poikien kanssa millään tavalla. Kuinka paskalta tuntuu,kun joku poikakaveri jättää. Semmosia normaalia mun ikäisten juttuja.

Sitten mie aattelen, että vasta nuo ihmiset mua hulluna pitäisivät,jos mie alkaisin semmosia kirjottaan. Multahan on kaikki kuolleet ja mie kehtaan kirjottaa,että joku jätkä mut jätti.Kun oon jo kohta vuojen kirjottanut tukinettiin,niin tavallaan on ottanut ittelleen roolin ja vaan siinä pysyy. Vaikka haluaisi ihan muusta kuin kuolemista kirjottaa. Vaikka ilman äidin kuolemaa en mie koskaan ois tänne tullu.Monesti oon miettiny, että otan uuven nimimerkin ja aloitan puhuun toisista asioista. Sitten tuntee syyllisyyttä, että huijaa.

Mulla on kuollut ihmisiä. Mie kirjotan ihan sekaisin kuolleesta äidistä, elävästä adoptioäidistä. Mie vaan kirjotan kauhialla vauhdilla. En korjaile virheitä, enkä käytä esikatselua. Sitten,kun teksti tulee näkyviin,niin veinaan kuolla häpeästä. Kirjotan, että kuolen ikävää,kun vanhemmat ovat poissa muutaman päivän tai muuta yhtä lapsellista. Ikinä kukaan usko, että mie oon puolen vuojen päästä 18v.

Mie viime yönä päätin,että teen ittestäni aikusen vaikka väkisin.Avasin sen koulukirjeen. Mie jouvun kansainväliseen lukioluokkaan. Se on tämän paikkakunnan haetuin luokka. Keskiarvo oli huonoimmalla 9.2. Mie halusin vissiin eniten liikuntalukioon mutta mulla on sellaine sairaus, että lääkäri ei suositellu. Tämän luokan pistin vähän huvikseni,koska olin varma,että en pääse. Mie pääsin suoraan toka luokalle. Ja sielllä on vähä kaikki nörttejä, niin ei siellä varmaan kiusattaisi. Mutta,jos mie oon näin lapselline,niin varmaan kiusataan. Siksi aloitan aikuistumisen tehokuurin. Ja pääsääntöisesti sen teen yksin. Kirjoitan tännekin ja nettukeekin vaan kerran viikossa.

Ja kesällä on tosi vaikeaa itkeä,kun aina on valoisaa. Pitäsi olla pimiää ja kynttilä palaa.

Elmi. Sydänsurutkin on oikeita ongelmia ja varmaan itseäsi helpottaa, kun niistä kirjoitat. Ei ne mitään teiniongelmia ole. Tavallaan munkin ongelmat ovat sydänsuruja. Takana vaan on läheisten kuolemat.

Itsemurhasta mie aina silloin tällöin olen kirjoittanutkin. Mie olen ajatellut, että jos, siitä puhuu, niin sitten sitä ei tee. Yhteen väliin en muuta tehnytkään,kun nettukeen kirjoittelin, että kohta vissiin itseni tapan. Nyt olen lopettanut siitä kirjoittamisen. Ja aloin pelkään, että olenkohan sitä nyt taas suunnittelemassa. Välillä on hetkiä keskellä päivää, että toivoo vaan kuolevansa. On niin väsynyt, ettei muuta jaksa ajatella. Sitten hetki menee ohi ja taas haluaa elää. Mutta,jos vaikea hetki onkin niin vaikea, että yrittääkin itsemurhaa?

Kesä on todella vaikeaa. Just tämä alituinen valoisuus. Ja ihmiset ovat koko ajan jonnekin menossa, kun kesä on niin lyhyt. Pihalla kukkivat tuomet ja tulee hautausmaa mieleen. Haudoillakin pitää usein käydä kukkia kastelemassa. Haudat pitää olla hoidetun näköiset, etteivät naapurit pääse sanoon, että emme välitä läheisistämme.

Maanvaiva, en nyt muista mihin otsikkoihin olit mitäki kirjttanu, mut laitan tänne kaikki. Miks sulla on sekä psykologi että terapeutti? Siis mitä eroa? Toivottavasti et ollu tosissas ton aikuistumisen kanssa. Mä en nimittäin usko, että sellasta voi väkisin tehä. Ei se pidä. Vahvempi sä oot ku oot vaa sellanen ku oot. Mä ainaki luulen, että on paljo suuremmat mahollisuudet tulla hyväksytyks jos hyväksyy ittensä, vaikka se olis mitä. Eikä se lapsellisuus oo mikää hirvee häpeä josa pitää väen väkisin päästä eroon. Kaikki vaa aika yrittää esittää nii aikuista ja kypsää. Ja kuitenki ne on oikeesti aika kakaroita. Ja ainaki moni haluis olla. Sitäpaitsi aikuisten maailma on nii ikävä, ettäei mulla ainakaa oo kiirettä sinne. Kyllähän mä tiien, ettemmä loputtomiin voi kakarana pysyy, mutta ainaki toistaseks aion yrittää. Ku mä kerta oon.

Tulipa tyhmä teksti 🙂 mut älkää lukeko mitä mä kirjotin, vaa mitä mä tarkotin 😉

Annika, mä haluisin tietää enemmän tukihenkilöistä.

Kuinka monta tukihenkilöa teitä on? Entä ku kirjottaa ekan kerran net-tukeen, ni meneekö se vaa sattumanvarasesti jolleki, vai sille jolla on vähiten tuettavia sillä hetkellä? Vai valitaanko tukihenkilö jollain perustein? Entä kuinka monta tuettavaa yhellä tukihenkilöllä yleensä on kerralla, kuinka monta enintään? Voiko tukihenkilölle kirjottaa muustaki ku ongelmista? Tuli vaa mieleen, että voiko sille vaa kertoo mitä kuuluu? Lähinnä mä kai tarkotan, että voiko sitä jotenki käyttää väärin, että sanotaan joskus, että et voi enää kirjottaa ku oot jo selvittäny ongelmas, että joku muu tarvii tukihenkilöä enemmän. Eipä tosin oo kyllä mulla vielä ajankohtasta, vaikka en saakaa omalta tukihenkilöltä oikee tukee, mut kirjotan silti.

Kiinnostuneena, Xer

Kyllä sinä maanvaiva voit ihan hyvin kirjoittaa niistä poikaystävistäsi tai muista sellaisista jutuista. Rupesin miettimään, että kai sitä saa muutkin kuin kuolemat tuntua pahalta. Ei sitä voi itse päättää, mikä sattuu ja mikä ei.

En minäkään paljoa mieti mitä kirjoitan, enkä nytkään uskaltanut tuota eilistä tekstiäni lukea edes läpi. Varmasti hävettäisi. Tänne kaikkein vähiten mietin, mitä kirjoitan. Päiväkirjaankaan en uskalla kaikesta kirjoittaa, kun en ole varma haluanko niitä jälkeenpäin lukea. Ja sitten tuntuisi myös säälittävältä vaan tilittää huonoista jutuista ja siksi sitten typerästi yritän kirjoittaa sinne paljon kaikista hyvistä hetkistä.

Pitäisi kai alkaa vuodattaa sitä pahinta oloa vaan papereille ja sitten vaikka polttaa tai repiä ne. En silti varmaan pystyisi tekstejäni tuhoamaan, olen jotenkin niin säästäväinen. Halauan dokumentoida elämääni itselleni.

Niin ja kiitos aavattomalle ja maanvaivalle kannustuksesta. Kai minä sitten jatkan kirjoittamista ja yrittäkää muutkin vaan puhua kaikista ongelmista. Ei sitä missään rooleissa kai tartte pysyä. Jos ei missään muualla, niin kai sitä sitten ainakin täällä pitäisi saada olla oma itsensä ja juuri niin sekava kuin huvittaa.

Xeran esittämät kysymykset on minuakin kiehtoneet jo kotvan aikaa, kiva tosiaan olisi Annika kuulla miten asiat on. 🙂

Xeran kirjoittamaan yhä yhtyen, oon samaa mieltä aikuistumisesta. Ei aikuistumista pidä nopeuttaa, paras mennä luonnollista tahtia, sitä tahtia kun hyvältä tuntuu.
Kuka määrittelee missä menee aikuisen ja lapsellisuuden raja? Jokaisessa meissä asuu ja tulee aina asumaan pieni lapsi, jonka tarpeet meidän tulis ottaa huomioon. Minusta on niin ihana välillä olla täysin lapsi, lauleskella ja höpötellä hupsuja. lapsen suhtautuminen elämään on sitä paitsi ihailtavaa, älä koita aavaton poistaa lasta sinun sisältäsi! 🙂

Minäkin oon pohtinu, että onpa pieniä juttuja joista minä porisen. Kunnes minun psykologi sitten sanokin, että hänestä tuntuu, että vaikka mulle sattus mitä, vaikka kaikki asiat minun elämässä olis oikeasti huonosti, minä vaan vähättelisin. Ja niin se varmaan olisi.
Meillä ihmisillä on hassu tapa vähätellä ongelmiamme. Ystäväni sanoma "kaikki on suhteellista" on jääny mieleen. Jokaisella on omat ongelmat, toisilla ne tuntuu olevan pieniä, toisilla suuria. Jokainenhan kuitenkin kokee asiat, niin myös ongelmat eri tavalla. Esim. henkilö A kokee henkilö B:n ongelman pienenä, kun taas jokin A:sta suurelta tuntuva ongelma voi olla B:lle lähes itsensäänselvyys, ei mikään ongelma lainkaan.
Miksi vertailamaan ongelmia? Ei tunteitakaan voi vertailla, ei me siihen pystytä vaikuttamaan mitä tunnemme ja kuinka vahvasti. Aina löytyy joku, jolla asiat tuntuvat olevan vielä huonommin kuin itsellä, mutta toisaalta löytyy myös niitäkin ihmisiä, joilla asiat tuntuvat olevan paremmin kuin meillä. Toisella on toiset asiat hyvin, toiset huonosti, ja sama toiste päin.
Jokainen me tarvitaan toisiamme, niin pienine kuin isoinekin iloinemme ja suruinemme. Jokainen tarttee tulla kuulluksi. Minusta ihmisen tarpeita eikä tuen tarvetta voi mitata sillä kuinka suuret on ongelmat. Mitä muut tuumitte?