Teema: nuori masennus

Teema: nuori masennus

Käyttäjä Ylläpito aloittanut aikaan 07.05.2004 klo 09:19 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Ylläpito (Vapaaehtoinen) (Adoptioperheet ry) kirjoittanut 07.05.2004 klo 09:19

Nuorten foorumin ensimmäisenä teemana on keskustelu nuorten masennukseen liittyvistä asioista. Kokemuksia voi jakaa masentuneiden nuorten ja heidän läheistensä näkökulmasta: masennuksen syistä, avun hakemisesta, selviytymisestä sekä myös läheisten kokemuksista ja tuen merkityksestä.

Apua ei ole aina helppoa hakea tai saada. Miten te olette saaneet apua masennukseenne? Millainen apu on auttanut ja mistä nuoren masennukseen liittyvistä aiheista täällä toivoisitte keskusteltavan? Kirjoittaa voit siitäkin millaista vertaistukea täältä kaipaat. Mieltä askarruttaville erilaisille asioille voi tarpeen mukaan perustaa uusia otsikoita, joiden alla käydään kyseiseen ketjuun liittyvää keskustelua.

Kertausta vielä tekniikasta: kirjoittamanne viestit eivät suoraan näy ryhmässä vaan ne kulkevat moderaattorin kautta kaikkien nähtäväksi edellyttäen, että kirjoitus on asiallinen ja aiheeseen liittyvä. Tarvittaessa moderaattori editoi kirjoituksia ennen niiden julkaisua ryhmässä.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 07.05.2004 klo 12:56

Mie haluaisin keskustella siitä, että pelkää tulla aikuiseksi. Kun täyttää 18v, koska silloin pitäisi olla jo aikuinen. Nuoruus hävisi jonnekin murrosikään eikä tullut edes nuoruutta elettyä. Sitten pitäisi olla jo aikuinen. Vissiin muuttaa jo kotoakin pois ja alkaa elämään omaa elämää.
Pitäisi päättää mihin ammattiin alkaa. Pitäisi ja pitäisi eikä edes osaa elää tätä päivää.

Jos on masentunut, niin parhain apu on itse. Terapeutit eivät ainakaan tajua yhtään mitään. Niiden luona voi käydä puhumassa hyvää päivää- juttuja.Itse pitää päättää viittiikö sängystä aamulla nousta ylös vaan jääkö löhöämään. Meneekö kouluun vai kylille lorvimaan. Juoko viinaa vai onko selvä. Omille kavereille voi puhua, että 😠 , kun ei jaksa. Ja ne vastaa, että 😠 , en miekään jaksa. Mitään muuta apua ei ole.

Jos sitten päättää, että jääkin sängyyn makaamaan, niin vanhemmat laittavat hoitoon nuorisopolille. Sitten saa masennuslääkkeitä. Ja niitä vissiin syö ,niin kauan, että on aikuinen.

Siitä voisin myös haluta keskustella, onko joku saanut uskosta apuva masennukseen. Jos on sallittua puhua uskosta? Joskus tuntuu, että, kun rukoilee, niin vähän helpottaa. Ei sekään kyllä aina auta.

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 07.05.2004 klo 14:29

Sellaista vertaistukea kaipaisin, että mitä te osaatte sanoa terapeutille.
Jos on jo päässyt niin pitkälle, että on tajunnut, että tarvii oloonsa ammattiapua. On jo saanut ajan terapiaan ja päässyt jopa odotushuoneeseen asti. Mutta mitä sitten? Terapeutti kysyy, että mikä sua vaivaa? Eikä osaa mitään sanoa. Istuu hiljaa 45min. Ottaa seuraavan ajan. Miettii kotona viikon, että mitä sanoisi. Eikä keksi, kun ei tiedä mikä vaivaa.

Voisi sanoa, että mie teen itsemurhan kohta. Terapeutti kysyy, että miksi sie olet päättänyt. Eikä tiedä miksi.

Käyttäjä Annika N (Työntekijä) (Sastamalan seudun mielenterveysseura ry) kirjoittanut 07.05.2004 klo 21:32

Maanvaiva, aikuiseksi kasvaa kukin omalla tahdillaan, mikään tiettyyn ikään tuleminen ei tarkoita, että juuri silloin sinun pitää olla aikuinen. Aikuiseksi kasvaa pikku hiljaa. Kaikkea ei tarvitse osata päättää hetkessä, vaan antaa asioille aikaa ja pikku hiljaa miettiä mitä elämältään haluaa.

Teillä oli hyviä ajatuksia mistä täällä voitaisiin jutella. Keskusteluja saa viritellä ja toivottavasti niihin löytyy vilkasta keskustelua ja monien erilaisia kokemuksia. Terapioista on myös monenlaisia kokemuksia ja niitä on hyvä jakaa. Terapia vaatii pitkää aikaa ja suuren panoksen itseltä sekä terapeutilta, jotta siitä on hyötyä. On annettava itselle riittävästi aikaa ja oltava kärsivällinen. Mitään ei tapahdu hetkessä. Kaikkien kokemukset ovat hyödyllisiä ja saattavat olla suureksi avuksi toisille. Masennuksesta on hyvä puhua ja siihen on tärkeää hakea apua.

Aurinkoisia kevätpäiviä!

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 08.05.2004 klo 06:53

Ei se kyllä pijä paikkaansa, että saisi omaan tahtiinsa aikuistua. Varmaan sun nuoruudessasi saikin Annika niin tehä. Nykysi kaikki kuuluvat johonkin tiettyyn sakkiin ja noudattaa sen sääntöjä tai sitten on yksin.
Mie olen aina ollut samassa kaveripiirissä. Periaatteessa me ollaan samanikäisii. Mutta mie olen syntynyt vuoden lopussa ja kaverit vuoden alussa. Ne on nyt 18v ja mie 17v. Ne ovat omasta mielestä aikusia, koska pääsevät kapakkaan, saavat ostaa kaljaa ja tupakkia. Kaikilla on myös ajokortti. Kirjastoautostakin ne alkoivat lainata aikuisten kirjoja, mie olen ainut joka lainaa nuorten kirjoja. Ja joka asiaan he muistavat sanoa, että mie olen lapsellinen.

Ja musta tuli lapsellinen, kun lopetin kaljan juomisen. Sitä ennen mie kelpasin aina mukaan porukkaan. Joku täysi-ikäinen osti mullekin kaljaa. Sitä kun joi kaiket viikonloput, oli aina kavereita. Nyt saa olla yksin raittiina.

Sitten on opettajat. Ammattikoulussa heti eka päivänä alettiin puhuun, että tätä taitoa sitten tarvitset aikuisena työelämässä. Vuojen sitä kävin, eikä kertaakaan ollut mitään taitoa mitä olisi just nyt tarvinnut. Kaikkea tarvii vasta aikuisena.
Kun vaihdoin lukioon, niin ensimmäisenä tuntina ope sanoi, että tätä juttua kysytään usein ylioppilaskirjoituksissa. Kirjotukset vissiin kolmen vuoden päästä mutta jo nyt niihin pitää valmistautua. Ei ole lukiossakaan mitään asiaa mitä tarvitsisi 17vuotiaana.
Koko elämä vaan tähtää siihen, että tulet aikuiseksi. Jos ei halua tulla aikuiseksi, niin onko millään mitään väliä?

Käyttäjä aspi kirjoittanut 08.05.2004 klo 19:44

maanvaiva,
mie luulen että tiiän hyvin, miltä sinust tuntuu.

vaikkei kotona painostettaisikaan mihinkään, minust on aina tuntunut, että ne odottaa minult hirveästi kaikkea. äiti oli iloinen kun menin lukioon. itse kaduin sitä aika kauan. läpi se kuitenkin mentiin, aika huonoilla arvosanoilla kuitenkin. sen jälkeen en ole käynyt mitään kouluja, paitsi elämän. oon ollu aika paljon melkein joka alalla töissä, mutten siltikään tiiä mikä minust isona tulee. paitti rokkitähti tietty.

emmie usko, että siun tarvii nyt heti päättää, mitä haluat tehdä. tai tiiäthän sie jo. sie haluat olla mettässä juttelemassa puille. miekin sitä voisin tehdä. joskus tuntuu että puut on paljon viisaampia kun ihmiset.

tiiän mie yhen 27-vuotiaan tytönkin, joka ei tiiä, mikä siitä tulee isona.

Käyttäjä Elmi kirjoittanut 10.05.2004 klo 13:36

Itse muutin kotoa pois heti yläasteen jälkeen 15-vuotiaana. Ei se silloin tuntunut mitenkään ihmeelliseltä. Tai siis olin siitä kauan haaveillut ja pidin sitä ehdottoman tärkeänä itsenäistymisaskeleena, mutta mitään suurta aikuistumisriittiä siitä en halunnut tehdä. Olen senkin jälkeen saanut olla juuri niin lapsi kuin olen halunnut ja juuri niin aikuinen kuin olen pystynyt. Kyllä äidille voi vieläkin soittaa ja sanoa, etten osaa päättää ja etten tiedä mitä tehdä. Kotiin voi mennä käymään ja olla taas hetki passattavana.

Omat asiani haluan hoitaa itse, mutta kavereiden kanssa heittäydyn välillä ihan lapseksi. Kyllä sitä vieläkin saa ravintolassa hakata aterimia pöytään ja huutaa ruokaa ja leikkiä illanistujaisten päätteeksi hippaa kerrostalon pihalla keskellä yötä tai pelata koko vapun lautapelejä. Ei aikuisuus ole mikään yhdenlainen tapa elää, johon kaikkien pitää mukautua. Vaikka koenkin olleeni monessa asiassa varhaiskypsä, olen silti välillä harvinaisen lapsellinen.

Masentunut olen ollut jo vähän aikaa sotkeuduttuani liian hajottavaan ihmissuhteeseen. Luulin, että kestän jo mitä tahansa, mutta omat rajat löytyivätkin yllättävän läheltä. Nyt juhlin jokaista päivää, jonka aikana en itke. (Niitä ei kyllä ole ollut ainakaan kuukauteen varmasti yhtään.) Jotenkin sitä tällaisessa tilanteessa huomaa yksinasuvana olevansa todella yksin. Jos jään vuorokausiksi sänkyyn makaamaan tai juon viikon putkeen, ei kukaan välttämättä edes huomaa. Halutessani voin salata kaiken pahan olon niiltäkin, jotka välittäisivät. Myöskin, jos en jonain päivänä enää jaksa itse hakea apua, eik kukaan sitä tee puolestani, koska kukaan ei voi tietää tilannettani.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 10.05.2004 klo 14:41

Just niin mie haluaisinkin elää, että kukaan ei välittäisi. En haluaisi minkäänlaisii ihmissuhteita. Jossain vaiheessa niistä kuitenkin tulee hajottavia. Kaikista ihmissuhteista. Olisi paljon helpompi elää, kun saisi olla yksin. Eikä kukaan musta mitään tietäisi.
Enkä mie tarvitsisi aikuisia, enkä terapeuttia, en ketään jolle puhua. Mie voisin oikeasti ongelmani puhua metsän puille.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 10.05.2004 klo 14:42

Ja miten sie pääsit kotoa pois jo 15 vuotiaana? Kuka sulle kaiken maksaa jne.

Käyttäjä Urpo kirjoittanut 10.05.2004 klo 15:16

maanvaiva kirjoitti 08.05.2004 klo 06:53:

Nykysi kaikki kuuluvat johonkin tiettyyn sakkiin ja noudattaa sen sääntöjä tai sitten on yksin.

Näin kai se on aina ollut. Minä tunnen koko ikäni olleeni ulkopuolinen, yksinäinen susi. Väliin olen viihtynyt, väliin kaipaan énemmän ihmisiä jakamaan asioita kanssani.

Mutta mie olen syntynyt vuoden lopussa ja kaverit vuoden alussa.

Minut pistettiin kuusivuotiaana kansakouluun, kun olin pikkuvanha viisastelija. Koko kouluajan olin luokkani nuorimpia.

Eikä minusta tainnut koskaan tulla oikeaa aikuista. Ainakin luulin, että aikuiset ovat fiksumpia ja viisaampia kuin minä.

Kun vaihdoin lukioon, niin ensimmäisenä tuntina ope sanoi, että tätä juttua kysytään usein ylioppilaskirjoituksissa.

Älä? Ihan sama juttu meillä 1960-luvulla.

Urpo

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 10.05.2004 klo 15:43

Voi ikinuori- Urpo. Nyt menin sanattomaksi. Eikö 1960- luvulla ollut kaikki toisin? Ei kai mun isä ja äiti ole satuja kertonut. Mie olen kuvitellut, että vain tämä sukupolvi on tämmöinen.

Käyttäjä Xera kirjoittanut 10.05.2004 klo 18:31

maanvaiva kirjoitti 10.05.2004 klo 14:41:

Just niin mie haluaisinkin elää, että kukaan ei välittäisi. En haluaisi minkäänlaisii ihmissuhteita. Jossain vaiheessa niistä kuitenkin tulee hajottavia. Kaikista ihmissuhteista. Olisi paljon helpompi elää, kun saisi olla yksin. Eikä kukaan musta mitään tietäisi.
Enkä mie tarvitsisi aikuisia, enkä terapeuttia, en ketään jolle puhua. Mie voisin oikeasti ongelmani puhua metsän puille.

Osa tosta kuulosti kovin tutulta, varsinkin tuo, että haluat elää ilman ihmissuhteita. tällaisen kirjotian jokin aika sitten, kun muiden paha olo alkoi ahdistaa liikaa.

Kumpa minä voisin olla
tunteeton ja kylmä
kumpa miunu ei tarvitsisi
nähdä muiden tunteitä
kumpa minä voisin olla
tunteeton ja kylmä
kumpa minun ei tarvitsisi
tuntea niiden tunteita

kumpa minä voisin olla
täysin itsenäinen, riippumaton
ja tyytyväinen niin

kumpaminun ei tarvitsisi
tarvita muita ihmisiä

sillä minä en ymmärrä
ihmisiä
minä en pidä niistä, tavallaan
ihmiset ovat ongelmia
ihmiset ovat vaikeita

loppujen lopuksi, kaikki

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 11.05.2004 klo 04:37

Lehdissä lukee usein, että joku oli kuolleena omassa asunnossaan monta kuukautta. Ilman, että kukaan kaipasi sitä. Ei kaivannut sitä elävänä eikä kuolleena. Kaikki antavat lausuntoja, että kuinka hirveää kun ihminen on niin yksinäinen. Mie mietin, että tuo ihminen oli voinu olla maailman onnellisin ihminen. Sai olla yksin. Ei ees lähikauppias sitä tuntenut niin hyvin, että olisi sitä kaivannut ostamaan ruokaa. Tai ainakin mie niin toivon, että se oli onnellinen yksin eikä sellainen, että kaipasi seuraa ja joutui olemaan yksin. Mie,jos jonneki kuolisin ja mut löydettäsiin sitten vasta kun haisen, niin tiedätte, että mie onnellisena kuolin.

Mie herään aina näin aikasi. Nyt saa olla yksin. Kohta mie lähen koiran kaa metsään. Kuuntelen puita. Syön eväät ja olen vaan pari tuntia ennenku tuun ihmisten ilmoille. Illalla mie meen aika aikasin sängyyn. En mie välttämättä nuku mutta sillonki saa olla yksin.

Käyttäjä Blacksoul1 kirjoittanut 11.05.2004 klo 13:12

Mikä mahtaa olla elämän tarkoitus? Sitä ei tiedä kukaan mutta mua masentaa tämä kaiken järjettömyys ja tarkoituksettomuus.

Vaikka tavallaan kaikki on hyvin mulla, mutta niin kuin nytkin tuntuu vain tosi pahalta sisältä.

Mä mietin että miksi me opiskellaan ja käydään töissä ja syödään ja liikutaan jne. Miksi se kaikki vaiva?

Tuntuu niin turhalta koko eläminen, maailma. 😠😠☹️

Käyttäjä Blacksoul1 kirjoittanut 11.05.2004 klo 13:19

Miksei minun viesti näy??

Käyttäjä Annika N (Työntekijä) (Sastamalan seudun mielenterveysseura ry) kirjoittanut 11.05.2004 klo 16:37

Viestit näkyvät vasta viiveellä. Ne tulevat ensin moderaattorille, joka luettuaan viestit, päästää asialliset ja aiheeseen sopivat kirjoitukset läpi. Joskus saattaa kestää jonkun aikaa ennen kuin viestit tulevat näkyviin kaikkien luettavaksi. Pyrimme kuitenkin mahdollisimman nopeasti aina tsekkaamaan ja päästämään läpi viestit.