Olen tainut elää jossain pahan sortin koomassa kun olen käynyt selailemassa keskusteluja enkä ole tajunnut tulla kirjoittamaan tänne uudelleen... 😐 En kai aiemmin huomannut keskustelun jatkuneen ja ajattelin ettei täällä ole uusia viestejä, pöljä minä...
Mitä teille kuuluu? Minulle ei mitään erikoista, tai ehkä se on väärin sanottu. Tällä hetkellä yksi asia tuottaa niin suurta ahdistusta että sydämestä riipasee kun vain ajattelenkin asiaa... Masenna se ei kyllä siltikään. Kyse on esityksestä. Minulla on niin järkyttävistä järkyttävin esiintymiskammo, että veikkaan sen olevan enemmän fobia kuin pelkkä pelko. En tiedä mistä se johtuu, ja tämä on varmasti ihmisillä yleistä, mutta jotenkin silti tuntuu että itselläni se on liiallista. Kun joudun esiintymään ajatukseni ovat yksi mössö ja en muista juuri mitään, henkeni salpaantuu ja koska en saa henkeä kunnolla, silmissäni on sumentunut pariin otteeseen.
Ja nyt. Minun on määrä esiintyä melkein koko koulun edessä. 😮 Otin ilmaisutaidon kurssin, ja parin viikon jälkeen kurssin alkamisesta ope paukauttaa että "Mitäs jos tehtäisiin tällainen kiva näytelmä?" En ollut paikalla itse kun asiasta puhuttiin ja kuullessani olin järkyttynyt. Esitys on sellainen, että emme ole varsinaisessa vuorovaikutuksessa toisiimme, vaan joudumme kaikki yksitellen lampsimaan eteen ja lausumaan runon (ulkomuistista tietysti). Meillä on siis kyllä roolihahmot ja -asut. Minulla on sellainen "ihana" vanhojentanssipuku jossa pystyy tuskin hengittämään. Puku on aivan sairaan pieni, ja vaikka olenkin laiha niin puku on todella kireä. Pelkään että pyörryn kun esiintymisvuoroni koittaa.
Yritin puhua opettajalleni, mutta opettaja vain kannustaa minua esiintymään. Yksi pikku ongelma; koko koulun tai edes osan siitä edessä esiintyminen on pahimpien painajaisteni listalla...
(Kirjoitan taas yli-pitkästi, paha tapa...) Masennuspuoleni on pysynyt aika lailla samana. Koulu kyllä rassaa pahasti, samoja tunteita kuin sinulla Nipi. Myös koeviikko häämöttää uhkaavana edessä, ajattelin aloittaa tänä viikonloppuna lukemisen, mutta mitäköhän siitäkin taas tulee? 😞 Täytyy kai vaan ruoskia itseään lukemaan (näitä outoja sanavalintojani, ei kirjaimellisesti...). Rakkauselämäkin taas niin vaisua, no niin se on aina ollut. Olen alkanut totutella ajatukseen yksinäisyydestä, ja mielestäni kestän sen kiitettävän hyvin, mutta välillä tulee päiviä kun tuntuu että elämä ilman rakkautta on turhaa. Oli muuten todella "hupaisaa" kun tuo ilmaisutaidon maikkamme pisti meidät huutamaan eri äänensävyillä "Mä rakastan sua" audiotirossamme. En ole ikinä sanonut sitä kenellekkään, korkeintaan rakkaalleni kissalleni, mutta en toiselle ihmiselle. Tuo pisti miettimään.
Mutta pitempiä turisematta kaikille voimia erityisesti koeviikkoon. Ja lizie muuten, sinun numerosi ovat hyviä! 🙂 Sinun on turha verrata itseäsi kaveriisi, tiedän kyllä että se on vaikeaa koska yhdellä kaverillani oli ysin päästötokarin keskiarvo 9,45 ja arvaa tunsiko itseni surkeaksi vaikka keskiarvoni oli reilusti yli kahdeksan?! Panosta vain niihin aineisiin jotka sinulle ovat tärkeitä, ja jos niitä ei satu olemaan niin jokatapuksessa oleellista on että yrität parhaasi. Ja jos nyt kliseiseksi aletaan niin lainaan Lostia: "Everything happens for a reason..." (Pahoittelut jos tuossa on kirjoitusvirheitä, enkku ei ole omita alaa... 😋) Jaksamista kaikille! 🙂🌻