Nuupahtanut salaatti
Hieno otsikko 😀 mutta en keksiny parempaa niin saa luvan kelvata
Tää voi olla sellanen ketju jossa minä kerron kuulumisia. Oon kohta 18-vuotias tyttö, asun yksin yksiössä ja aloitin lukion tänä vuonna. Koko kevään ja kesän taistelin syömishäiriön kanssa kaloreita ja lihomista vastaan. Laihdutin. Laihduinkin vähän, kymmenisen kiloa. Mutta arvaatkaan mitä, noin 6-7 niistä kiloista on tullut takaisin. Eikö oo ilouutinen? Vihaan itseäni kun en edes siinä sitten onnistunut. Ja nyt kumminkin haluan parantua. Ja syön nykyään tavallisten ihmisten tavoin. Epäonnistuin tuossakin.
”Jos on mahdollista että onnellinen, elämää rakastava tyttö sairastuu niin että haluaa nääntyä hengiltä, on oltava mahdollista että sama tyttö selviää ja paranee.”
Yks minua ”pahemmin” syömishäiriöinen tyttö oli kirjottanu noin yhteen tekstiinsä ja ku eilen luin tuon niin rupesin itkemään. Varmaan se on mullekin mahollista.
Mutta nyt ku menee syömisvammailun kans paremmin niin menee sitten muuten huonommin… Minun itsetunto laski niin alas tuon paranemispäätöksen takia ettei varmaan koskaan. En osaa yhtään arvostaa itteäni. Kaikki mitä teen ja sanon on väärin. En ihmettele tuota it:n laskemista ku onhan se iso juttu ku yhtäkkiä tärkein asia itselle, rakkain unelma ikään ku kaatuu, kuivuu käsiin. Ku oman arvon ihmisenä on jo kauan määrittäny laihuus, ja yhtäkkiä pitäisi oppia elämään ilman sitä. Ja keksiä uusi tavoite ja uudet unelmat elämälle.
Niin tämä kaikki ja nämä muutokset tänä syksynä on syöny paljo mun voimia. En oo koskaan ollu näin väsyny. Minä joka oon aina tarvinnu tosi vähän unta. En tiiä toista ihmistä joka voi nukkua yhtä vähän ja silti ei nuku liian vähän. Minä en saa koskaan riittävästi unta ja tuntuu että ku aamulla herään niin oon yhtä väsyny ku illalla. Ja tuo sama onnettomuuden tunne on edelleen. En minä oo onnellinen ollu tänä syksynä, kuin harvoin harvoin on se tunne vähän aikaa. Nyt vaan on monesti huonoja päiviä ja tosi matalalla mieliala sillon. Koulua on mielettömän raskas käydä. Ihan lyhyt päivä koulussa tekee minut todella väsyneeksi.
Kävin eilen perjantaina kuraattorilla, mutta koska en uskaltanu puhua muusta ku tuosta väsymyksestä niin ei hän varmaan ymmärtänyt ihan kokonaan miten rankkaa tää nyt on. Tuntuu etten selviä edes ens viikosta kun pitäs olla joka ikinen päivä koulussa. Mutta kyllä silti on paljon paljon eteenpäin että kävin siellä. Oikeasti on aika ihme että laitoin viestiä. Olin aika sekaisin ku laitoin sen.
Hei Salaatti!
Todella hienoa, että pääsit pois. Uskon itse, että tuo oli ihan tavallinen nuoruuteen liittyvä kehityskriisi. Hyvä, että pidit puolesi. Itselläni on jäänyt 14 vuotta sitten tapahtuneesta neitsyyden ja persoonan häpäisykokemuksesta vastaavanlaisesta sairaalahoidosta ajoittain niin pahoja pelkotiloja, että olen joutunut sen vuoksi käymään terapiassa pitkään. Kyllä sairaalahoito voi järkyttää mieltä ja voi tulla ihan ihmeellisiä ajatuksia. En pidä sitä ollenkaan outona. Ymmärrän siis täysin, että todellakin voi pelottaa juuri ne muut potilaat. Ja eihän henkilökunta tunne sinua normaalissa elämässä. Tärkeätä olisi nyt siksi, että saisit tilanteen läpikäymiseen terapiaa, ettei kokemus muodostu traumaksi. Vaikka itse olen käynyt kokemuksen vuoksi psykoterapiassa niin silti kaikki ne muut kontaktit, jossa on kohdeltu muussa roolissa ovat olleet elintärkeitä. Yksi tärkeimmistä kokemuksista oli kun rakastuin kokemuksen jälkeen ja elin täysin normaalia elämää ja minua kohdeltiin täysin normaalisti. Olin myös katselemassa maailmaa pitkällä reissulla, eli kokoajan menemässä eteenpäin seurassa joka oikeasti tuntee minut. Ihmisenä et ole syömishäiriöinen ja olet juuri siinä kehitysvaiheessa, että on ihan normaalia, että tuollainen järkyttää. Minulla on onneksi hyvä äiti, joka on kohdellut minua täysin normaalisti aina kokemuksen jälkeen ja ollut se hyvä ja humaani ihminen. Luottamukseni voittaminen on tuon jälkeen ollut todella vaikeaa, ja siihen ei ole kovinkaan moni pystynyt. Edesmennyt ihailemani sukulainen sanoi minulle vähän ennen kuolemaansa, että et ole mielenterveyspotilas. Hän tunsi minut koko elämänkaarelta, joten hän näki persoonani. Kyllä kaikilla jotain on. Yhteiskunta on niin rankka kykyään. Tee kaikkea normaalia ja etsi rauhassa elämäsi suuntaa. Hyvä että selvisit oli syy sitten mikä tahansa.
White princess2 kirjoitti 9.11.2013 9:0
Hei Salaatti!
Todella hienoa, että pääsit pois. Uskon itse, että tuo oli ihan tavallinen nuoruuteen liittyvä kehityskriisi. Hyvä, että pidit puolesi. Itselläni on jäänyt 14 vuotta sitten tapahtuneesta neitsyyden ja persoonan häpäisykokemuksesta vastaavanlaisesta sairaalahoidosta ajoittain niin pahoja pelkotiloja, että olen joutunut sen vuoksi käymään terapiassa pitkään. Kyllä sairaalahoito voi järkyttää mieltä ja voi tulla ihan ihmeellisiä ajatuksia. En pidä sitä ollenkaan outona. Ymmärrän siis täysin, että todellakin voi pelottaa juuri ne muut potilaat. Ja eihän henkilökunta tunne sinua normaalissa elämässä. Tärkeätä olisi nyt siksi, että saisit tilanteen läpikäymiseen terapiaa, ettei kokemus muodostu traumaksi. Vaikka itse olen käynyt kokemuksen vuoksi psykoterapiassa niin silti kaikki ne muut kontaktit, jossa on kohdeltu muussa roolissa ovat olleet elintärkeitä. Yksi tärkeimmistä kokemuksista oli kun rakastuin kokemuksen jälkeen ja elin täysin normaalia elämää ja minua kohdeltiin täysin normaalisti. Olin myös katselemassa maailmaa pitkällä reissulla, eli kokoajan menemässä eteenpäin seurassa joka oikeasti tuntee minut. Ihmisenä et ole syömishäiriöinen ja olet juuri siinä kehitysvaiheessa, että on ihan normaalia, että tuollainen järkyttää. Minulla on onneksi hyvä äiti, joka on kohdellut minua täysin normaalisti aina kokemuksen jälkeen ja ollut se hyvä ja humaani ihminen. Luottamukseni voittaminen on tuon jälkeen ollut todella vaikeaa, ja siihen ei ole kovinkaan moni pystynyt. Edesmennyt ihailemani sukulainen sanoi minulle vähän ennen kuolemaansa, että et ole mielenterveyspotilas. Hän tunsi minut koko elämänkaarelta, joten hän näki persoonani. Kyllä kaikilla jotain on. Yhteiskunta on niin rankka kykyään. Tee kaikkea normaalia ja etsi rauhassa elämäsi suuntaa. Hyvä että selvisit oli syy sitten mikä tahansa.
Hei🙂
Mun sairaalaan joutuminenhan ei johtunut mun syömishäiriöstä eikä siitä edes sairaalassa tiedetty niin enpä usko että tuo oli tai on mikään kehityskriisi. Ei ole normaali kehityskriisi jos aikoo tappaa itsensä. Hyi kun tuo kuulostaa nyt pahalta.
Voi että mun pikkusisarukset on ihania ja rakkaita<3 Vaikka on niissä välillä hoidettavaa. Mut siltikin.
No ei tosiaan ole kehityskriisi vaan se on paska olo, kun saa ihmisen harkitsemaan itsaria.
Saatko sie kuitenkin levättyä siellä? Muistaako kaikki sen, että sie se olet nyt se joka tarvisi huomiota ja hellyyttä?
maanvaiva kirjoitti 9.11.2013 20:17
No ei tosiaan ole kehityskriisi vaan se on paska olo, kun saa ihmisen harkitsemaan itsaria.
Saatko sie kuitenkin levättyä siellä? Muistaako kaikki sen, että sie se olet nyt se joka tarvisi huomiota ja hellyyttä?
Justiinsa paska olo. Sille ei muuta nimeä oo.
Minä näytän aika reipasta naamaa enimmän osan aikaa. Mutta ehkä vähän vähempi teen hommia kotona ku tavallisesti. Ja jos sanon jostakin etten jaksa niin äiti ja iskä ymmärtää ja antaa olla. Eikä ne tiiä edes että miksi olen sairaalaan joutunu. Kyllä on nyt moni ihminen kertonu että välittää. Semmosetki jotka ei oo ennen sanonu mitään. Sukulaiset sun muut. Mutta vain kaksi ihmistä kaikkien ammattilaisten lisäksi tietää että oon ajatellut itsaria.
Sorry, jos loukkasin. Tarkoitus oli vaan nähdä kuvio niin, että et välttämättä ole se sairain tässä yhteiskunnassa. Joskus kuviot ovat vain niin patologisia ihmisuhteissa, että reagoi noin. Mutta tulin siihen tulokseen, että ei minusta tosiaan ole auttamaan näissä kuvioissa. Ainahan päälleni syljetään. Yritin parhaani. Toivottavasti selviät.
Mitä tuohon sitten sanomaan, kun en todellakaan tiedä mitä on tapahtunut. Joissain tapauksissa näissä ongelmissa voi kuitenkin olla kyse ihan kulttuurieroista ja luottamuksesta toisiin ihmisiin. Kaikissa kulttuureissa ei ihmistä sillä tavalla saa häpäistä. En kuitenkaan tiedä kokemuksestasi sen enempää, joten en tietysti siksi osaa auttaa. En myöskään tunne persoonaasi. Kuitenkin hyvää jatkoa ja toivottavasti selviät. Yleensäkään ei voi auttaa toista ihmistä ,jos ei tiedä riittävästi tilanteesta. Ei kannata koskaan väittää tietävänsä jos ei oikeasti tiedä. Siinä juuri häpäisee sosiaalisesti lahjakkaan ihmisen. Itse myönnnän, että en oikein osaa ottaa kantaa, koska en tiedä asiasta. Kaikki tapaukset ovat kuitenkin yksilöllisiä. Hyvää jatkoa!
Kiitos White princess 2 ja hyvää jatkoa myös sinulle! 🙂
Minä oon nyt niin väsynyt. Jännittää mennä mummulaan illalla. Jotku tietää missä oon ollu ja jotku ei. Mitä sanon kun joku kysyy että mitä kuuluu? Ja pitää jaksaa olla sosiaalinen ja reipas. Nyt kumminkaan en toiseen mummulaan mene kun muut menee.
Voi hitsi sinua. Miksi olet touhunnut niin paljon, että olet nyt väsynyt?
Sano siellä, että olet väsynyt ja haluat mennä lepäämään.
Sie olet lomalla sairaalasta. HOKS olet toipilas, sun kuuluu levätä.
ps WP, sun päällesi ei ole kukaan sylkenyt. Olemme olleet vaan eri mieltä ja sinusta varmasti on ollut tässä ketjussa enemmän salaatille hyötyä kuin minusta.
Oon kait halunnut touhuta. Ja mua väsyttää jo pelkästään tää sosiaalisuus. Kait pitää sanoo ja kait pitää levätä vaikka en oikein haluais.
Omassa kotona<3 Omassa rauhassa. Vihdoin ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Ja huomenna sählyyn. Ei vois olla parempaa. Ja parasta ystäväänikin näen ja kaikkia muitaki kavereita. Kivaa! 🙂 Mummulassa meni ihan hyvin.
Uni ei meinaa tulla. Mietin että mistä se johtuu. Siitäkö että on liian jännää olla taas ihan yksin omassa kotona vai siitä että on pää vähän kipeänä. Vai siitä että on pää täynnä ajatuksia kun olen vähän tavallista vähempi kirjoitellut viime päivinä. Kuka tietää. Mutta nyt voisin kirjottaa kun kerran ei ole unta. Menen kohta hakemaan paperia ja kynän.
Huomenna käyn kaupassa, mulle tulee pari kaveria käymään ja menen sählyyn. Ja siivoan täällä. 🙂
Hyvä! Tosi hienoa, että olet heti normaalielämässä kiinni. Kyllä oletkin varmasti sosiaalinen ja reipas ja tiedät itse mitä sanoa siinä tilanteessa kun kysytään mitä kuuluu...;) Itse sanoisin, että juuri sen kaikki muu on se joka parantaa tuon oireilun. Itse olen nykyään kaiken sen yläpuolella mikä aikoinani sai minut oireilemaan vähän samalla tavalla. Olet vielä nuori, joten sinulla ei vielä ole kykyä kehitysvaiheesi vuoksi tajuta ihan kaikkea, mutta tajuat riittävästi kuitenkin. Eivät muutkaan nuoret tajua kaikkea. Ehkä sitten 10 vuoden päästä ymmärrät tilanteen. Kuitenkin sellaiset ihmiset jotka keskittyvät siihen, millainen ihminen olet, millainen nainen olet ja mitä osaat on se olennainen. Väsynyt sitä tietysti on, kun onhan tuollainen kuvaamasi meluisa ja levoton ympäristö tosi rasittava.
White princess2 kirjoitti 11.11.2013 5:29
Hyvä! Tosi hienoa, että olet heti normaalielämässä kiinni. Kyllä oletkin varmasti sosiaalinen ja reipas ja tiedät itse mitä sanoa siinä tilanteessa kun kysytään mitä kuuluu...;) Itse sanoisin, että juuri sen kaikki muu on se joka parantaa tuon oireilun. Itse olen nykyään kaiken sen yläpuolella mikä aikoinani sai minut oireilemaan vähän samalla tavalla. Olet vielä nuori, joten sinulla ei vielä ole kykyä kehitysvaiheesi vuoksi tajuta ihan kaikkea, mutta tajuat riittävästi kuitenkin. Eivät muutkaan nuoret tajua kaikkea. Ehkä sitten 10 vuoden päästä ymmärrät tilanteen. Kuitenkin sellaiset ihmiset jotka keskittyvät siihen, millainen ihminen olet, millainen nainen olet ja mitä osaat on se olennainen. Väsynyt sitä tietysti on, kun onhan tuollainen kuvaamasi meluisa ja levoton ympäristö tosi rasittava.
Minä tietenki koitan heti ottaa normaalielämän syrjästä kiinni. Että pysyisin siinä mukana. 🙂
Kyllä mää tietenki aina ite tiiän parhaiten mitä kuuluu ja mitä sanoa kun joku kysyy mutta sitä vaan aina vähän etukäteen jännittää kun on siitä sairaalasta sun muusta aina vähän vaikee kertoo. Jotenki oon muutenki koko syksyn ollut tosi väsynyt ja väsynyt helposti. Helpommin kuin pitäis. Johtuu varmaan tästä kaikesta.
Nyt oon taas touhunnut aamusta asti ja vielä riittää tällekin päivälle touhutaan. Onneks ehin tässä pari tuntia ottaa rennosti ennen ku tulee kavereita. Kiva kun tulee! 🙂 Mutta mun täytyy nyt vähän levähtää että jaksan. Meen sitte sählyynki ja voi että ootan sitä ku pääsen sinne!!!
Kyllä se vaan on nyt niin että oon ruvennut jo paremmin jaksamaan. Jos vertaa tätä ja sitä aikaa vähän ennen ku jouduin sairaalaan niin en oo enää millään niin väsynyt. Sillon olin ihan poikki. Koitan silti jaksaa olla toipilaana ja ottaa vähän rennommin. Mutta ei kait mulla mitään ihmeellisempää tekemistä ees nytkään ole. Laittaa astiat koneeseen kun on syönyt ja koneen jossain vaiheessa pyörimään. Keitellä kahveja ja luututa pöydät.
Oon askarrellut 🙂 Mukava kun ehtii tehdä sellaista mukavaa tekemistä. Ja tänään tulee paras kaveri yöksi. Tosi kivaa!!
Nyt vähän väsyttää mutta jos vaikka nukun päiväunet niin ehkä jaksan. Tai sitten vaan oon ja en nuku. En mää jotenki osaa yleensä päiväunia nukkua.
Hyvä! Olet jo päässyt vaiheeseen tietenkin tiedän itse... 😉 Ja nuorenhan on elintärkeää pärjätä! Sairaalahoidoista on tietysti vaikeaa puhua, koska yleensä ihmiset eivät osaa suhtautua sellaiseen tai halua edes kysyä asiasta, koska eivät halua sekaanuta siihen. Kerrot jos kerrot. Mutta kun itse pysyt normaalina niin kyllä niitäkin on, jotka tajuavat, että olet ihan normaali suurimmaksi osaksi. Juuri se normaaliuskokemus parantaa. Se kuka olet ihmisenä on tärkeää, ei syömishäiriöösi keskittyminen. Pelottavat tapahtuvat kannattaa kuitenkin käydä läpi ammattiauttajan kanssa jos niistä ei pääse yli. Onnea normaaliin arkeen!