Nuupahtanut salaatti

Nuupahtanut salaatti

Käyttäjä Salaatti aloittanut aikaan 07.09.2013 klo 12:04 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 07.09.2013 klo 12:04

Hieno otsikko 😀 mutta en keksiny parempaa niin saa luvan kelvata

Tää voi olla sellanen ketju jossa minä kerron kuulumisia. Oon kohta 18-vuotias tyttö, asun yksin yksiössä ja aloitin lukion tänä vuonna. Koko kevään ja kesän taistelin syömishäiriön kanssa kaloreita ja lihomista vastaan. Laihdutin. Laihduinkin vähän, kymmenisen kiloa. Mutta arvaatkaan mitä, noin 6-7 niistä kiloista on tullut takaisin. Eikö oo ilouutinen? Vihaan itseäni kun en edes siinä sitten onnistunut. Ja nyt kumminkin haluan parantua. Ja syön nykyään tavallisten ihmisten tavoin. Epäonnistuin tuossakin.

”Jos on mahdollista että onnellinen, elämää rakastava tyttö sairastuu niin että haluaa nääntyä hengiltä, on oltava mahdollista että sama tyttö selviää ja paranee.”

Yks minua ”pahemmin” syömishäiriöinen tyttö oli kirjottanu noin yhteen tekstiinsä ja ku eilen luin tuon niin rupesin itkemään. Varmaan se on mullekin mahollista.

Mutta nyt ku menee syömisvammailun kans paremmin niin menee sitten muuten huonommin… Minun itsetunto laski niin alas tuon paranemispäätöksen takia ettei varmaan koskaan. En osaa yhtään arvostaa itteäni. Kaikki mitä teen ja sanon on väärin. En ihmettele tuota it:n laskemista ku onhan se iso juttu ku yhtäkkiä tärkein asia itselle, rakkain unelma ikään ku kaatuu, kuivuu käsiin. Ku oman arvon ihmisenä on jo kauan määrittäny laihuus, ja yhtäkkiä pitäisi oppia elämään ilman sitä. Ja keksiä uusi tavoite ja uudet unelmat elämälle.

Niin tämä kaikki ja nämä muutokset tänä syksynä on syöny paljo mun voimia. En oo koskaan ollu näin väsyny. Minä joka oon aina tarvinnu tosi vähän unta. En tiiä toista ihmistä joka voi nukkua yhtä vähän ja silti ei nuku liian vähän. Minä en saa koskaan riittävästi unta ja tuntuu että ku aamulla herään niin oon yhtä väsyny ku illalla. Ja tuo sama onnettomuuden tunne on edelleen. En minä oo onnellinen ollu tänä syksynä, kuin harvoin harvoin on se tunne vähän aikaa. Nyt vaan on monesti huonoja päiviä ja tosi matalalla mieliala sillon. Koulua on mielettömän raskas käydä. Ihan lyhyt päivä koulussa tekee minut todella väsyneeksi.

Kävin eilen perjantaina kuraattorilla, mutta koska en uskaltanu puhua muusta ku tuosta väsymyksestä niin ei hän varmaan ymmärtänyt ihan kokonaan miten rankkaa tää nyt on. Tuntuu etten selviä edes ens viikosta kun pitäs olla joka ikinen päivä koulussa. Mutta kyllä silti on paljon paljon eteenpäin että kävin siellä. Oikeasti on aika ihme että laitoin viestiä. Olin aika sekaisin ku laitoin sen.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 08.09.2013 klo 10:26

Hassu viikonloppu!! Mutta mukava. Olin lauantaina pirteämpi ku aikoihin ja sain ihan oikeesti jopa siivottua!! Oikeesti ihana ku oli vihdoin yks semmonen päivä niitten väsyneitten päivien lomassa 🙂 Ja sitten oon kauheesti miettiny asioita. Omaa ittiä ja kaikkea. Aika paljon sitä syömishäiriötä ja kaikkea siihen liittyvää. En oikeesti tiiä että mitä mää teen että jaksaisin saaha kunnon motivaation paranemiseen. Siihen että ihan oikeesti olisin aivan vapaa ja pystyisin hyväksymään itteni. Ei silleen niinku ennen mun parantumiset, jotka sitte onki aina muutaman kuukauden päästä pettäny. Niin ja siitä paranemisesta mulle tuli sellanen oivallus että mikä on osasyy siihen että se tuntuu niin kauheelta. Kun on oma unelma ja tavoite että joskus oon noin laiha. Niin sitte ku joutuu tekeen päätöksen että luovuttaa, jättää kesken sen unelman tavoittelun. On kauhean vaikea tietää ettei koskaan saavuta itselleen asettamaa tavoitetta. Ja sitten siinä on tietysti se lihomisen pelko ja muutoksen pelko. Se paraneminen tarkoittaa ihan kauhean isoa muutosta elämässä. Se pelottaa.

Ps. Inhoan tuota parantumis-sanaa. Koska että voi parantua pitää ensin olla jollain tavoin sairas ja minä en halua olla sairas. Mutta en oo keksiny sen tilalle parempaakaan sanaa.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 10.09.2013 klo 09:50

Oon ihan paniikissa. En selviä tästä. Arvasin tän!! Mää niin arvasin tän.. Mää yksinkertaisesti en selviä lukiosta. Koska mun pitää käydä se musiikin kurssi. Mää en voi mennä sinne mutta ku mää en myöskään voi jäädä pois. Mitä teen? Apua!! Hyi oon ihan paniikissa. Mää en oikeesti tiiä mitä teen ku tuntuu ihan järkyttävälle että pitäs huomenna omin jaloin kävellä sinne musiikin tunnille ja istua sinne penkkiin ja olla siellä yks ja puoli tuntia ja käydä siellä eessä puhumassa. En pysty. En pysty siihen. 😯🗯️ Ja sitten jos en mee niin mun kimpussa on ryhmänohjaaja ja rehtori ja äiti. Ja sitte ku ne kysyy että miks et menny niin mää luultavasti kohautan vaan olkapäitä ja ne on silleen että no niin kurssi uusintaan ja muista ettei tunneilta voi olla pois ilman pätevää syytä. Sitten mää oon silleen joo okei millon käyn sen uudestaan. Ja sitte ku se kurssi on uudestaan niin -tadaa- loistan poissaolollani koska en kykene sinne menemään. Siellä on ihan järkyttävä olla. 😭😯🗯️

Käyttäjä RuusuMaria kirjoittanut 10.09.2013 klo 14:07

Moikka Salaatti!
Itse olisin voinut lukio-aikana kirjoittaa juuri tuollaisen tekstin, mitä sinä olit kirjoittanut. Se etukäteis-ahdistus oli aivan järkyttävä, kun tiesi että pitäisi ryhmän eteen mennä pitämään vaikka esitelmää tms.
Juuri tuo tunne, että ei pysty menemään sinne, mutta ei voi olla menemättäkään. Se on kauhea umpikuja, tunne että mihinkään ei pääse pakoon.
Jälkikäteen ajatellen, suoriuduin kuitenkin kohtuu hyvin niistä tilanteista, enkä usko että kukaan huomasi mitään.
Minulla oli silloin beeta-salpaajia. Otin sellaisen aina ennen h-hetkeä, ja ne kyllä auttoi. Vaikkei siihen pelkoon, mutta sydän ei hakannut tuhatta ja sataa eikä kädet tärisseet niin oli huomattavasti helpompi keskittyä asiaan🙂 ja kyllä se pelkokin hieman laantui kun ei ollut niitä pelko-oireita.
Tsemppiä kovasti sinulle, uskon että pystyt siihen🙂👍

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 10.09.2013 klo 14:28

Oi kiitos RuusuMaria!!🙂 Pakkohan siitä on yrittää selvitä ja tiedän että siihen ei kuolla voi. Mutta ihan mitä vaan muuta voi tapahtua. Minulla ei ole mitään lääkkeitä. ☹️ minä vaan joudun meneen ja toivon etten saa paniikkikohtausta siellä eessä sitten, se se vasta näytelmä oliski 😋 On silti kiva kuulla että joku muukin on selvinnyt, ehkä minäki siis selviän!!

Minulla ei ole ahdistukseen muuta kuin jotain terävää, jolla saa ranteeseen aikaan jotain punaista. Tekis mieli kertoa jollekin kuinka paljon ahdistaa. Siis eihän se ole paljon ahdistusta yhdestä pienestä esitelmästä luokan eessä kun ei sen tekemiseen ja esittämiseen tarvita muuta ku aikaa, kärsivällisyyttä, viitseliäisyyttä, itkua, ahdistusta, viiltelyä, haaveita kuolemasta...? No ehkä mulla on muitakin ongelmia jos yks ainut lyhyt esitelmä aiheuttaa kaiken tuon? On kyllä taas niin "hyvä" päivä...

Käyttäjä kirjoittanut 10.09.2013 klo 15:26

Jos se meneminen on noin hankalaa, niin miksi et suorita etälukiota?
En minäkään ole juuri koulussa käynnyt ja tentitkin on erikoisjärjestelty mutta silti olen pärjännyt opiskeluissa.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 10.09.2013 klo 20:26

Oikeesti olisko joku tuollainen mahollista? Mää oon miettiny niin kovasti että pystyisinköhän vaikka itsenäisesti suorittaa tai jotaki.. Kiitos maanvaiva!! Et usko kuin hyvän idiksen annoit!!🙂 Toivottavasti se onnistuu!! Kun uskaltaisin jollekin ihmiselle sanoa sen ääneen..

Käyttäjä IisaMari kirjoittanut 10.09.2013 klo 22:11

Hei, Salaatti. 🙂

Tervetuloa meidän "tukinetin keskustelupalstan omaelämäkerran" kirjoittajiin ;D Kun on kuukausien ajan pitänyt päiväkirjaa elämästään - ja saanut mahdollisesti muilta käyttäjiltä kommentteja siitä, mitä ajatuksia ja tunteita se muissa herättää - huomaa oppineensa itsestään ja mielensä toiminnasta paljon asioita. Siksi haluankin kannustaa sinua jatkamaan tätä mitä viehättävimmin nimeämääsi nettipäiväkirjaa - sellaisinakin aikoina, kun kirjoittamasi asiat eivät välttämättä herätä muissa sivustolla vierailevissa ihmisissä tarvetta tai halua kommentoida sanomaasi millään tavalla. Voin kertoa, että minua ainakin kiinnostaa tietää sinusta ja elämästäsi lisää. 🙂

Olet kohdannut kuluneen vuoden aikana paljon haasteita: omilleen muutto, täysi-ikäisyyden lähestymisen tuomat mahdolliset paineet ja uuden opiskelupaikan vastaanottaminen ovat isoja asioita. Jokaisen mieli reagoi tällaisiin haasteisiin omalla tavallaan. Sinun tapasi reagoida - ei pelkästään varmasti mainitsemaani konkreettisiin nykyhetken haasteisiin, vaan myös menneisyytesi kokemusten ja tulevaisuuteesi liittyvien kysymysten herättämiin ajatuksiin ja tunteisiin - näyttää olevan elintapojesi ja ulkoisen olemuksesi kontrollointi. Se on oikeastaan aika loogista, sillä on paljon helpompaa kontrolloida syömistään, liikkumistaan ja ulkönäköään kuin vaikkapa ihmissuhteitaan ja ahdistustaan.

Olin itse nuorempana varsinainen jännittäjä. Oli paljon asioita, joita pelkäsin - jo jonkun mukavan koulukaverin lähestyminen oli yläkouluaikoina minulle hirvittävän suuri askel. Niihin aikoihin päätin alkaa kohdata pelkoni silmästä silmään ja alkaa tietoisesti lähestyä asioita, jotka pelottavat minua. Siitä tähän päivään saakka olen tehnyt asioita, jotka pelottavat (mutta jotka jollain tasolla kuitenkin tiedostan haluavani tehdä) ihan vain näyttääkseni itselleni, että minä pystyn ja minä osaan, eikä minun tarvitse olla täydellinen uskaltaakseni kohdata pelkoni. Se, että menee siihen tilanteeseen, joka pelottaa, on tärkeintä, ei se, mitä siitä seuraa. Sinun tilanteessasi tämä tarkoittaisi siis sitä, että olisit jo voittanut itsesi menemällä luokan eteen musiikintunnilla, etkä olisi epäonnistunut, vaikka nolaisitkin itsesi tai saisit vaikkapa sen paniikkikohtauksen siellä kaikkien edessä. On tärkeintä, että yrittää - jo yrittäminen on onnistumista.

Hyvää viikon jatkoa sinulle toivottaa
IisaMari 🙂

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 11.09.2013 klo 07:21

Kiitos IisaMari! 🙂

Tietysti minä kirjoitan vaikka kommentteja ei tulisikaan, tavallaan enemmän itseäni varten minä kirjoitan. Ja kirjoitan myös blogia ihan vain päiväkirjaksi itselleni, mutta se on taas silti eri juttu kuin tämä... Sekavaa, mutta minä taidan tarvita useampia paikkoja missä kirjoitella. 😀 että joku haluaisi kuulla minusta lisää? :O no hauskaa että haluat, vaikka ihmettelenkin...

Niin olet varmaan oikeassa että varsinkin nykyhetkenä se kontrolloimisen halu tulee siitä että haluaa kontrolloida edes jotain. Alunperin silti koko laihdutus lähti halusta muuttua. Tuntui etten voi enää olla niin ällöttävä ihminen ja olisi pitänyt saada muuttua. Sama ällötys täällä silti edelleen on..

Minä tajuan tuon jutun. Että pitää vaan mennä sinne. Joskus oonkin voittanut itteeni. Ja minä nyt olen taas muuttunut lähemmäs yläasteen minää. Niin käy helposti kun tulee näin vaikeaa. Yläasteella olin juurikin samanlainen. En uskaltanut oikein puhua uusien ihmisten kuullen, vielä vähemmän liikkua tai tehdä jotain, olin todella ujo enkä olisi koskaan uskonut että voin puhua jonkun muunkin luokkalaisteni kanssa kuin kahden kaverini kanssa. Sitten kaksi yläasteesta seuraavaa vuotta kasvattivat minua paljon, ja tässä asiassa varsinkin terkka. Siellä tehdään niin paljon ryhmätöitä ja sekoitellen luokkaa ja on pakko olla esillä ja reipas. Olin todellakin reipas ja sosiaalinen ja uskalsin mennä luokan eteen yksin huumaan pidemmäksikin ajaksi kuin viideksi minuutiksi. Mutta nyt. Kun menee taas huonosti, tosi huonosti niin olen vieläpä ujompi ja syrjäänvetäytyvämpi kuin yläasteella koskaan. Uskallan vielä vähemmän mitään. En tiedä miten oikeasti selviän tästä päivästä... 😯🗯️ pakkohan siitä on jotenkin selvitä.

Kiitos kovasti tsemppauksista! 🙂 jos millään pystyn niin yritän sen tehdä, mennä sinne luokan eteen puhumaan.

Minulla on tänään myös toinen asia jossa minun on pakko yrittää voittaa itseni. Kun minun on niin vaikea puhua itsestäni ja niistä isoimmista ongelmistani, ja olen menossa kuraattorin luo juttelemaan. Toista kertaa. Hänen silmissään minulla on "vähän väsymystä". Todellisuudessa. Eilen minä suunnittelin itsemurhaa... En ihan oikeesti suunnitellut, mutta mielessäni mietin miten sen tekisin, kunnes havahduin etten minä voi sitä tehdä. Tekisi mieli huutaa ääneen etten jaksa, en pysty, en osaa, en halua, en kestä, en selviä, haluan apua. Mutta kun en osaa pyytää apua. En tajua mikä siinä on etten saa suutani auki silloin kun eniten pitäisi. Voin ihan kirkkain silmin vakuuttaa jollekin että hyvin menee kun sisimmästäni sanon koko ajan itselleni: "nyt sano, nyt sano, hän voi auttaa" Minun olisi pakko saada sille kuraattorille sanottua että en jaksa tätä koulua jos muuten ei tilanne parane. En vain jaksa. Ääää.... (Inhottavan sekavaa tekstiä kun oon niin sekasi itsekin. Oon tottunu siihen että tulee selkeää tekstiä.)

Minusta tuntuu että oon mun elämässä umpikujassa. En tiiä minne mennä. En näe mitään. Ja minun elämää on hajoamassa tuhannen sirpaleiksi. Kaikki menee pieleen niin lahjakkaasti. Koulu, ystävät, perhe... Oon ihan hajoamispisteessä. 😯🗯️

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 11.09.2013 klo 13:59

Taas kirjotan... Oon aina vähän tällanen että pitää joka välissä päästä purkamaan mieltään.

Oikeesti oon tehny tänään jo niin ison jutun että vois vaikka musiikin tunti jäädä väliin. No kyllä mää sinne meen. Mutta ku oli tuo kuraattori siis ja menin sinne ja taas puhuttiin, kerroin että ei oo menny paremmin. En mää silti kertonu miten huonosti menee, en osaa. Sitten se kysy että oonko yhtään miettiny että mikä min väsymyksen taustalla on. Ja ensin meinasin taas jänistää, mutta sitten ku se kyseli vielä niin sanoin että kyllä mää varmaan tiiän mikä se on. Ja sitten ku olis pitäny kertoa niin se se sitte oli vaikeaa. Mää vaan pyörittelin hiuksia sormen ympäri ja katoin niitä ja puhuin ihan ympäripyöreitä. En osannu alottaa. Sitte lopulta vastasin yhteen sen kysymyksistä ja sain sitte kerrottua mun syömishäiriöstä, tai sen tyylisestä. Siitä tää mun kaikki paha olo alunperin kumpuaa. Luulisin. Ja se oli tosi paljon että oikeesti puhuin. Toivon että siitä vielä on hyötyäki oli niin vaikeaa.. Ja joskus tänä syksynä en tiiä miten nopeesti mutta kumminkin meen psykologille. Hui jänskättää jo nyt!! Se kuraattori anto mulle kotitehtävän; miettiä onnellisia asioita mitä haluaisin tulevaisuudessa. Ku en minä tiiä mitä haluan ku en oo moneen vuoteen halunnu tulevaisuutta ajatella. Koiran. Se on ensimmäinen unelma tällä hetkellä. Muita ei oo... Ihan oikeesti ei oo. Pitää koittaa kehitellä. Mutkun jos haaveilen vaikka että kun mulla olis vaikka vauva sitten joskus, niin tulee heti että eiei mää oon niin huono äiti en voi. Melkeen kaikki unelmat on semmosia. ☹️ Nyt on kumminki taas vähän parempi olo vähän aikaa. 🙂👍

Vaikka oon kyllä ihan hirveen väsyny vaikken edes ollu siellä ku tunnin päivällä. Ja vielä olis se musiikin koitos eessä. Mutta minä kyllä en oo tehny sitä koska en uskalla sinne eteen vielä mennä. Toivon ettei se opettaja suutu kamalan paljo... Hyi mua!

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 11.09.2013 klo 17:55

Arvatkaapas mitä ihmiset!?!? Tänään on ollut pitkästä aikaa oikeasti ihan jees päivä. Koska uskalsin puhua kuraattorille ja musiikin tunnilla ei ollutkaan mun esityksen vuoro vielä.. Huh!! Toisaalta se on siis vielä edessä päin ja joudun kokemaan uudestaan saman ahdistuksen mutta silti se oli iso helpotus...tänään... 🙂 Olen tänään iloinen siitä ja stressaan sitten myöhemmin uutta esiintymispäivää. Nyt vaan miettimään mitä elämältä tahdon. Miksi on niin vaikea keksiä muuta kuin se koira?

Käyttäjä IisaMari kirjoittanut 11.09.2013 klo 23:24

Mukavaa, että sinulla oli hyvä päivä. 🙂 Erityisen tärkeää on minusta se, että kykenit avautumaan kuraattorille. Terapiankaan aloittaminen ei ole mikään huono idea.

Nyt, kun minulla itselläni menee pitkästä aikaa hyvin, otan mielelläni vastaan muiden ihmisten kertomuksia sen sijaan, että vuodattaisin omia tunnelmiani muiden ihmisten käsiteltäväksi. Silloin, kun oma mieli on sellaisessa pyörityksessä, kuin esimerkiksi sinulla nyt, omissa ajatuksissa ja tunteissa on jo niin paljon selvitettävää, että muiden ihmisten mielessä pyöriviä asioita harvoin jaksaa ruveta pohtimaan. Minulla on kuitenkin jo niin vahva mielenrauha, että kykenen ottamaan vastaan muiden murheita ja ahdistusta ilman, että alkaisin itse tuntea negatiivisia tunteita niitä kuunnellessani. Siksi kuuntelen nykyään mielelläni toisen ihmisen puhetta - analysoin sitä, pyörittelen ja makustelen sitä, yritän sen avulla saada selville, mitä siellä toisen mielessä pyöriikään. Tämä on se syy, miksi minusta on mukavaa lueskella tekstejäsi.

Sanot, ettei sinulla ole muita unelmia kuin koiran hankkiminen, mutta toisaalta mainitsit jossain vaiheessa sinulla olevan myös muita haaveita, joiden et ehkä uskalla toivoa toteutuvan koskaan. Eräässä aikakauslehdessä oli kerran teksti onnesta. Siinä sanottiin, että tullakseen onnelliseksi on annettava itsensä unelmoida, mutta tehtävä itselleen selväksi, ettei tarvitse saada toteutetuksi kaikkia unelmiaan ollakseen onnellinen. Onni on tässä ja nyt, kaikki vastaukset löytyvät omasta sisimmästämme.

Hyvää yötä ja huomenta 😉
IisaMari

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 12.09.2013 klo 12:40

Päivää ja huomenta IisaMari!! 🙂

Minustakin se oli tosi tärkeää että puhuin kuraattorille. Vaikka nyt on vähän semmonen epäröivä olo, kumminkin. Epäonnistunutkin. Että oli heikkoa hakea apua. Olisi pitänyt pärjätä. Näin tunnen, mutta onneksi on myös se pienen pieni järkevä ääni joka sanoo että se oli hyvä. Yritän kuunnella sitä ääntä. 🙂

Sehän on kiva jos tykkäät lukea 🙂 Minä ite oon aina ollu semmonen ihminen että kuuntelen kauhean mielellään muita ihmisiä ja yritän auttaa. Nykyäänkin kuuntelen muita paljon, paitsi niinä hetkinä ku oon niin lukossa itteni kans etten puhu enkä kuuntele. Mutta kätken yleensä omat tunteeni, ja jos en osaa kätkeä niin se on "vaan pientä väsymystä" tms. Ja muut sitten saattaa puhua asioistaan. Mutta en silti varmaan niin kuin sinä.

Tuo unelmajuttu on kyllä vaikee. Minulla on se koira haaveena ja sitten syömishäiriön määrittämät unelmat, timmi kroppa ja terveet elämäntavat. Tai tietysti muukin kuin syömishäiriö noita on määrittänyt mutta silti ehkä eniten se. Siksi ne aina välillä tuntuvat pakkopullalta. Mutta en osaa sanoa mitä ihan oikeasti haluan elämältä. Pitää yrittää ajatella asiaa ennen ensi keskiviikkoa...

Nyt mulla on taas sellanen täytyisi-syödä-vähemmän-ja-laihtua. Huomaan joka välissä tekeväni valintoja sen mukaan että tulee vähemmän kaloreita. Ja jopa välillä jätän heppoisin perustein jonkun ruuan väliin. Ja koen paljon enemmän ahdistusta jos sorrun johonkin ylimääräiseen. Toisaalta...lähtisin vain mukaan...toisaalta...pitäisi kait yrittää parantumista... En tiedä.

Nyt yritän kumminkin pitää viiltelemättömän viikon. Tiedän että on hyvinkin mahdollista että jossain välissä epäonnistun ja viiltelen, mutta saan sillä silti oltua useamman päivän ilman viiltelyä. Kun nyt liian helposti helpotan oloani sillä. Jos päätän että yritän välttää sitä, niin en niin helposti lankea pikku ahdistuksen sattuessa vaan yritän selvitä ilman.

Käyttäjä IisaMari kirjoittanut 12.09.2013 klo 17:37

Iltaa vain sinne!

Se on jännä, miten usein toimimme eri tavoin kuin se pieni, rehellinen ääni päässämme kehottaa meitä tekemään. Emme luota siihen ääneen tai ehkä pelkäämme, että niin aitoa kuin rehellinen elämä onkin, se ei ole mielekästä tai mukavaa. Ja eihän se usein olekaan. Siksi on toisinaan ihan ok jättää huomioitta kaikki se ikävä todellisuus, mitä se pieni ääni yrittää silmiemme eteen tuoda. Näin ainakin itse sen nään. Esimerkiksi on mielenterveydellekin parempi, ettemme tiedosta aivan kaikkia asioita. Siksi mieli toimii niin, että unohdamme monesti tiedostamattammekin menneisyyteemme tai jopa nykyhetkeen liittyviä asioita.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 12.09.2013 klo 22:57

No niin. Tietysti minä sairastuminen koeviikon alussa. Kurkku on kipee ja silmät. Voivoi..☹️ No kyllä aion selvitä siitä! Ja ensi jakso on sitten todellinen helpotus. Vain 16 tuntia viikossa, 9 vähemmän kuin nyt. Ehkä jaksan paremmin. Nyt olen hoitanut koulun huonosti. Aika säälittävää että muut mua kaksi vuotta nuoremmat saa koulun hoidettua vaikka niitä tunteja on joku 30+ viikossa ja minä näillä 25 tunnilla oon ihan äärirajoilla suurimman osan ajasta...

Välihuomautuksena että vähänkö tää lämminkuppi on hyvää ja tuntuu hyvälle mun kurkussa 🙂

Tuo IisaMarin äänijuttu on tosi! Ja jos puhun vielä vähän päänsisäisistä äänistäni, muistakin kun tuosta rehellisestä niin niitä on ollut enemmänkin. Tavallaan kolme. Kaksi keskenään taistelevaa joista toinen saattaa olla juurikin tuo rehellinen ääni. Toinen on syömishäiriö ääni. Välillä oon aika ymmällään niitten kahden kanssa että kumpaa uskoa. Sitten se kolmas, joka saattaa olla tuo toinen noista eli syömishäiriösääni. Tämä on vain hurjan paljon voimakkaampi. Tai ei se nykyään ole niin voimakas kuin jossakin välissä. Se oli ihan kamalaa. Joka ikinen kerta kun tein sen äänen mielestä väärän valinnan se kiljui, kirkui ihan täyttä kurkkua minun pääni sisällä. Oikeasti sitä on kamalan vaikea kuvailla. Tuli sellainen ahdistus siitä väärästä teosta ja se yltyi ihan valtavaksi paineeksi pään sisällä joka sitten lopulta puhkesi tuoksi sietämättömäksi kirkunaksi. Tämä on tosi vaikea selittää ja varmaan ymmärtää. Kuulostaa siltä kuin olisi hullu. Mutta tuo ääni oli ihan järkyttävä. Oikeasti sitä ei voinut kestää kuunnella sitä ääntä. Olisin kohta hakannut päätäni seinään kuunnellessani sitä. Mutta minä taisin viillellä. Nykyisin se ääni on pienempi. Ja paljon harvemmin huutaa. Mutta se saattaa taas hyökätä minun kimppuun jos menen pitemmälle tässä laihdutuksessa. Toisaalta se olisi helppo ratkaisu, sillä kukapa tahtoisi syödä jos rangaistus on noin paha.
Semmoisia ääniä. Taidan oikeasti olla hullu. Ei minun päässäni nimittäin voi olla muita kuin minä itse. Niin 😐 kuka siellä huutaa?

Käyttäjä IisaMari kirjoittanut 13.09.2013 klo 10:14

Uskon kyllä, että käsitän, mitä tarkoitat, mutta minun on pakko vielä varmistaa: puhummehan nyt sellaisista äänistä, joita meillä jokaisella on mielessämme? Emme kuuloharhoista, jolloin todella kuulemme jonkun puhuvan korvaamme, vaikkei ketään lähellämme olekaan? Käsitin niin, että puhuit kuvaannollisesti, eli ensiksi mainitsemistani äänistä. Joka tapauksessa vastaan viestiisi siinä käsityksessä.

Itsekin joskus viime syksynä rupesin miettimään, että mistä ne ankarat äänet päässämme tulevat. Rupesin miettimään sitä, miten monesti minun pieni ankara riiviöni tuolla pääni sisällä jäkätti minulle kerta toisensa jälkeen, miten tyhmä olenkaan. Aloin pohtia, kenen ääni se on, ja miksi se on ilmestynyt päähäni. Tulin siihen tulokseen, että se on isäni ja peruskouluaikaisten koulukiusaajieni ääni, toisin sanoen jotain sellaista, mitä minun ei tarvitse huomioida. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa minua tyhmäksi - ei edes omalla mielelläni.

Mietit varmaan nyt, millainen isä minulla oikein on ollut. Mainittakoon sen verran, että isälläni ja minulla oli erittäin huonot välit lapsena, mikä johtui todennäköisesti suurelta osin siitä, että isäni oli vakavasti masentunut koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan, tähän päivään saakka. Sanon "tähän päivään saakka" siksi, että isäni ei ole uskoakseni vieläkään täysin terve, enkä oikeastaan usko, että hän sellaiseksi enää koskaan tuleekaan. Hän ei ole valmis olemaan rehellinen itselleen ja muille, mikä estää häntä korjaamasta negatiivista asennettaan elämäänsä ja tähän maailmaan.

Nykyään isälläni ja minulla on hyvät välit. Olen antanut hänelle anteeksi asiat, joita hän sanoi minulle ollessani pienempi, sillä näin aikuisena käsitän, että hänen tarpeensa purkaa katkeruutensa muihin ihmisiin (jopa omiin lapsiinsa) oli hänen ongelmansa, ei kenenkään muun. Isällä ei ole ollut helppo elämä. Kuten ei äidillänikään. Siksi en enää syytä vanhempiani asioista, jotka lapsuudessani menivät pieleen.

Sanoit muuten "Minun elämäni" -ketjussa, että olen sinulle ikään kuin esimerkki. Olen siitä erittäin otettu. 🙂 On mielenkiintoista, miten sellaisetkin ihmiset, joita emme ole koskaan edes tavanneet, voivat herättää meissä hyvinkin lämpimiä tunteita. Sinäkin olet jo nyt - näinkin lyhyen tuntemisen jälkeen - alkanut tuntua minulle kuin pikkusiskolta, jota minulla ei koskaan ollut. Herätät minussa tarpeen suojella ja kannustaa <3 niin kuin kunnon isosiskon kuuluu tehdä. 🙂