Syy, miksi tulin kirjoittamaan tänne, on se että välillä minua ei kiinnosta että masennunko vai n. Ennen on aina kiinnostanut.

Vielä kerran, haluan kiittää nimimerkkiä Menolly avusta ja vastauksista. En tiedä, pyöritkö vielä täällä sivuilla, mutta toivon että saan taas kommentteja.

Syy, miksi en ole käynyt täällä on se. Että isällä oli kontrolli vuoden alussa. Odotettiin kuolemaa sillä isä sai vain muutaman kuukauden aikaa elää. Eli elämäni paskimmat puoli vuotta, ja kuten sanoin, joulukuussa en enää osannut edes olla kämpillä ja olin aivan uupunut, että nukuin vain viikon.

Kuitenkin, missä mun isä on? Tuolla se on, täysissä ruumiin ja sielun voimissa (ainakin vielä)
Kävi ihme, ja isän syöpä koteloitui kolmesta paikkaa missä se oli keuhkoissa. Alkoi elämäni paras vuosi, isälle todettiin että ei tarvitse kun käydä kontrolleissa 3kk välein. Sen sijaan, että olisi saanut ''viimeiset' kivun lievitys pillerit...

Yksi kontrolli päästiin ilman, mutta nyt kuukausi sitten, isällä todettiin taas kasvain.
Se oli kuin isku vasten kasvoja. Aloitettiin sytostaattihoidot ja kontrolli on kuukauden päästä.
Kasvaimia on ''vain'' yksi. Se on se vanha, lähtenyt kasvamaan.

Olen pettynyt, mutta jäin lomalle. Olo ei ole läheskään niin vaikea kuin viimesyksynä. Pelkäsin kokoajan, että jotain tapahtuu ja poltin itseni loppuu koulussa ja viikonloppuisin ramppasin täällä. Psykologi oli turhaa, kävin pari kertaa mutta olin niin iloinen että eivät katsoneet että pitäisi käydä.

Silti keväällä, mietin että mun pitäisi mennä juttelemaan uudelleen. Ihan vain sen takia että saisin selvitettyä omat sotkut. Mies asiat, mitä haluan elämältäni ja muut, mielialan vaihtelut. En mennyt. Nyt, on korkea kynnys soittaa se puhelu.
Sen sijaan olen kirjoittanut päiväkirjaa monta kertaa viikossa. Kerään ne kansioon ja luen niitä (rankkaa) ja kirjoitan ehkä jotain kommentteja.

Kuitenkin minusta tuntuu että masennus on jotenkin minussa läsnä. Huomaan, että olin ihastunut mieheen viimevuonna, mutta en jaksa enää ajatella häntä. Enkä muitakaan. En tiedä tuleeko tämä ominaisuus vain sillon kun olen ihastunut? Yritän päästää irti menneistä mutta se ei ole helppoa. Päiväkirjaa kirjoitan siksi, koska haluan oppia tuntemaan itseni ja tietää että mikä tässä mättää.

Tässä minun pienet suuret oivallukset

Samat asiat tulevat uudestaan:
Osaan olla kateellinen muille ja mustasukkainen. Jättämisen pelko ei tule vain suhteissa, vaan myös perheen kesken ja ystävien kesken. Huono itsetunto vaikuttaa liikaa, enkä osaa parantaa sitä. Kuvittelen myös että olen huono ihminen jos en osaa jotain tai teen jotain väärin
Pakkomielteitä on. siivous lähinnä ja se tuskin mitään vakavaa on 😀

Jättämisen pelko: äiti lähti ja ensimmäinen poikaystävä petti; siinäkö kaavio mun suhde käyttäytymiselle? en osaa nauttia hetkistä kun mietin, että jättääkö se mut ja onko tämä viimeinen kerta kun nähdään ja kaikki on hyvin.

Olen kauhean mustavalkoinen (masennuksen oire) nykyään, ensimmäistä kertaa elämässäni käytän unilääke valmistetta, melatoniinia. Sekin vain jos on tarpeen, ehkä 1-2kertaa/kk
Mielialavaihtelut.

Puhun kyllä tunteistani, viimesyksynä kyllä kerroin kokoajan. Nyt en ole niinkään puhunut.
Tosin kuten sanoin, minulla ei ole niin vaikeaa vaikka tiedän reaaliteetit.
Olin lomalla ja matkustelin, kävin kavereiden luona. En murehtinut. Isälle on joitakin asioita sanomatta, mutta olen viettänyt hänen kanssaan aikaa paljonkin.

Kamala romaani tuli, mutta sen takia siis kirjoitin tälle sivulle uudestaan kun ajattelin, että minua ei kiinnosta jos masennun kokonaan.
Toisaalta, isän asiaa en sen koommin ajattele. Liekkö asian kieltämistä. Pari kertaa olen itkenyt, on ahdistanut, ja milloin mitäkin mutta se menee ohi.

Kun on ihmisiä kokoajan vierellä, se helpottaa. En tiedä, miten selviän kämpillä varsinkin kun tuntuu että en osaa lähteä lenkille tai minnekkään (kauppaan edes)
etten tee turhia ostoja kun ei sais tuhlata rahaa.

Siinäpä sitä, ajatuksen virtaa.

Ongelmia aiheutti myös työttömyys. Olen ottanut opintolainaa, mutta loppuajasta jouduin antaa isän elättää minut. Minulla on hänen pankkitunnukset, joten voin siirtää rahaa hänen tililtään milloin vain.

Eilen sanoin isälle veloistani, ja siitä että en ehkä pysty maksamaan niitä. Se oli silleen että ei tartte maksaa, tai maksa jos jaksat. Jotenkin minä kuvittelen, että se tarkoittaa että saan ottaa vielä vähän isän tililtä rahaa.

Isä siis tietää tästä nyt. Toki sanoin sille maaliskuussa että voitko lainata, mutta isä on aika tiukka joten sen takia helpompi ''vain'' siirtää rahat tilille.

1,5v lopetin sen rahan siirron totaalisesti. Tässä on se ongelma, ettei isä huomannut sitä. Joskus piilottelin sen pankkitiliotteita, ja sitä jatkui vuosia. Satasia, jopa tuhansia euroja vuosien aikana.
Kävin kyllä töissä mutta koin että se on helppoa rahaa.
Lopetin sen siis Huhtikuussa 2013 ja tästä en ole uskaltanut kertoa isälle. Ei hän ilmeisesti ole mitään huomannut ja joskus oli huono mieli. En vain uskalla sanoa.

Jouduin kärsimään (senkin lisäksi että isällä on syöpä...)
elin lähes nollabudjetilla, tein täyden elämäntapa remontin, en käynyt matkustelemassa, möin vaatteitani kirpparilla, en käytä autoa, luen lehdet kirjastossa. Shoppaan vain alennusmyynneistä, en käy ravintoloissa kuin max 3krt/vuosi ja kahviloissa en lähes ikinä. Muutos oli ''vaikea'' mutta olen jo tottunut. Vaikealla tarkoitan että jos tottuu hyvään niin vaikea lähteä muuttamaan

Tämä on ensimmäinen kerta kun sanon tästä kenellekkään.

Kirjoittelen taas, ehkä joku huomaa

Elämä menee eteenpäin, ja isän kontrolli lähestyy. Pelottaa, edes ajatella ja kuolema käy mielessä.

Olen silti käynyt koulussa ja muutaman tunnin skipannut. kouluhommat ei meinaa millään onnistua, mutta pakolla teen jotain.
Kirjoitan blogia joka on kivaa ja olen kavereiden kanssa, mutta hetkittäin tunnen itseni silti yksinäiseksi.

Meidän koulussa on eräs tyttö, jolla on selvästi skitsofrenia tai psykoosi. Minua pelottaa olla sen lähellä, ja pelkään että minulle käy samoin. Olen selkeästi masentuntut (käyn kriisikeskuksella, seuraava aika vasta ensi viikolla)
Ollaan puhuttu niitä näitä, mutta en millään saa avattua suutani parisuhteista ja menetyksen pelosta. Viimevuonna puhuin.

Mitä minä teen?
En tiedä mikä tässä mättää mutta alakulo on. Pelottaa että minulla on skitsofrenian alkuoireita tai jotain.. Välillä on hajanainen puhe ja tahdottomuus...

Joskus mietin, että jos isä kuolee (......) niin toivottavasti kuolis ensi vuonna, kun ei ole koulua. Pakko oli saada tuo ulos.
En siis todellakaan halua että isä kuolee, mutta tällähetkellä koulussa on aivan järjettömästi tehtävää, enkä ole opettajille kertonut. Tuntuu että elän ihan normaalia elämää, enkä saa enää romahtaa kun kerta nyt olen vahva...

On vaikeaa laittaa ruokaa ja tehdä arjen askareita. Toiseksi, mulla on pakonomainen tarve järjestelmällisyyteen, joskus saattaa kulua tunteja päivässä (kerran kuussa) mutta huomaan että järjestely rauhoittaa. Nykyään olen lepsunut mutta sotkuisuus ei ole hyvä,

Mitä teen?
Kuuleeko kukaan ?

Moi, täällä ainakin kuulee.

Ihan aluksi tulee mieleen, että pystyisitkö esim. kirjoittamaan vaikeista ajatuksista ja ottamaan kirjoituksen mukaan kriisikeskukseen, jolloin kirjoituksesta voisi olla sulle apua asioiden kertomisessa? Oot jaksanu tosi hyvin, kun oot skipannut vain muutaman tunnin ja muuten käyny koulua normaalisti. Voisiko joitain kouluhommia sopia opettajien kanssa, että niitä ei tarvitsisi tehdä ihan niin paljon tai ainakaan kaikkia juuri nyt.

Halaan sua täältä. Tsemppiä ja jaksamista 🙂

Hei villikettu ja kiitos. 🙂

Olen kyllä, kertonut kaiken ja vollottanut siellä ja puhunut kaiken. Suhteet, isän tilanteen, pelon. Kävin melkein viikoittain ja opettelin puhumaan tunteistani ensimmäistä kertaa elämässäni. Isälleni en osaa vieläkään puhua tunteistani, sellainen perhe kun on. Paitsi en kertonut tuosta että ''otan'' isältä rahaa, ja se asia on jo selvittetty isän kanssa.

Nyt luin koko keskustelun läpi.. Hassua lukea omia juttujani... Olen kyllä kasvanut, vaikkakin olen, olin... pitkään katkera siitä että mitä se mies teki. En tajua, miksi puhun kokoajan miehistä?

Mutta isäni. Isäni selvisi, syöpä tuli viimevuonna uudestaan. selvisi. Puoli vuotta meni ''terveen'' papereilla. ei mitään hoitoja. Nyt on taas yksi kasvain.
Puhun asiasta, mutta oikeastaan kaverit ei osaa tippaakaan auttaa. Eihän ne tajua.

Aina, kun isälläni on syöpä, tapaan miehen. Olen välillä katkera. Haluan seurustella, mutta tuntuu että en ikinä sitä saa.

Isäni joutuu hoitoihin taas, periaatteessa tilanne on sama kuin viimekin vuonna. Pelkään vain, että hoidot ei jostain syystä tehoa..

Moi hopeful23,

Tuo on joka tapauksessa hienoa että olet pystynyt avautumaan asioistasi. Se ei ole kovin helppoa ja vaatii paljon rohkeutta. Omalle vanhemmalleen tunteista puhuminen ei sekään ole yksinkertaista. Varmaan kannattaa tehdä siten kuin itse parhaaksi näkee.

Toivon todella, että iskäsi paranee. On varmasti vaikeaa elää tilanteessa, jossa sairaus uusiutuu ajoittain. Hienoa että puhut asiastasi, vaikka kaikki eivät sitä ottaisi vastaan. Kyllähän läheisen sairaus vaikuttaa selvästi omiin tunteisiin ja ihan siihenkin, millä tavoin arvostaa elämää. Yksilöllistähän se vaikutus toki on. Mulla on kokemusta parin läheisen kohdalta.

Sä selviät tästä kyllä. Vaikeat tilanteet voi tuntua umpikujilta, mutta kyllä sieltä tie löytyy. 🙂

Tsemppiä ja halauksia. ☺️❤️

Moi villikettu, kiitos vastauksestasi. 🙂

Luin nyt nuo viestiketjut läpi.. Olen ainakin ilmeisesti kaiken saanu purettua ulos. En vain jotenkin osaa päästää irti menneistä. Olen hieman katkera. Näin nuorena. Tunnen oloni paljon vanhemmaksi, mitä olen...

Tulin puhumaan isästäni.
Tänä vuonna on taas taisterltu syöpää vastaan. Viimeviikolla tuli elämän isoin pommi. Vaikak syöpähoidot tehosi, niin huomattiin etäpesäkkeitä aivoissa...
Musta tuntuu, että mä en välillä tunne mitään. Olen turta... Välillä taas itken. Mulle on tosi vaikeaa puhua tästä muille..

Mitä isän diagnoosiin - rupesin heti googlettamaan. Kuulostaa aivan kamalallta että se syöpä on aivoissa. Luin heti surullisia uutisia... Pelkään, että tässä on nyt se lopun alku... Uutinen oli shokki, varsinkin kun taas kun olin onnellinen niin jotain tapahtuu. Olen siirtynyt elämässäni eteenpäin-- olen tehnyt juttuja joista pidän ja olen edennyt koulussa ja uralla.

Mä en jaksa puhua tästä kokoajan. Mä en jaksa. Miksi mietin sitä, mitä muut ajattelee? Tuntuu että tämä koko aika vain valmistaa siihen pahimpaan..

mun isälle annettiin hyvä ennuste. Minä en vain ymmärrä, miten voi olla hyvä ennuste, jos se on aivoissa? Isä on ekstänyt kaikki hoidot hyvin, ja hoidot voidaan kohdistaa syöpäsoluiihin, ei koko aivoihin.

Minua pelottaa... En olekkaan jaksanut pelätä aikoihin tämän asian takia. Mitä tapahtuu kun syöpä leviäää? entä jos hoidot ei tehoa? Nyt taas teen sitä, että ajattelen pahinta...

Moi,

En ihmettele yhtään jos susta on vaikea puhua tästä muille. Onhan se tosi kova pala, kun yrittää ymmärtää sitä, saati sitten puhua siitä. Jotenkin voin eläytyä tuohon että olo tuntuu turralta. Onko itkeminen helpottanut yhtään oloasi? Joskus siitä voi olla ainakin vähäksi aikaa apua.

Toivotaan parasta. Lääkärit ovat antaneet hyvän ennusteen. Iskäsi on kestänyt hoidot hyvin. Nämä ovat joka tapauksessa positiivisia asioita, vaikka tulevaa ei voi tietääkään. Olen joka tapauksessa täällä hengessä mukana. 🙂

Hienoa että olet saanut tehdä mielekkäitä asioita ja edennyt elämässäsi! Onhan tämä tosi hienoa, vaikka menneet roikkuisivatkin mukana. Monesti niistä irtautuminen vaatii aikaa, joskus aika monta vuottakin. Katkeruus voi hälventyä sitä mukaa, kun menneisyyteen saa etäisyyttä. Ethän ainakaan syytä itseäsi liikaa menneistä. Se on jo iso juttu että pystyt menemään eteenpäin.

Tsemppiä ja halauksia sekä kovasti jaksamista. ☺️❤️

Kiitos vastauksesta😍

En tiedä, en tiedä mitä ajattelisin... Tuntuu taas vaan niin epäreilulta ja kaikkea. Ihan kuin silloin, kun tämä todettiin. Olen kauhean negatiivinen.
Yritän kokoajan puhua ja tehdä kaikkea, mutta välillä on vaikeaa olla yksin.. Pyrin pitämään kiinni unelmistani, haaveilen esimerkiksi siitä että saisin lemmikin, kissan. En ole sitä aiemmin ostanut.

Tämä vain ei ole mitenkään reilua,, kaiken lisäksi tämä alkaa vaikuttaa minun isään. Se on aina ollut niin vahva, nyt ei enää välillä. Olen itse aina niin hermoraunio, koitan jostain saada aina voimia.. Pääsen vasta nyt viikonloppuna kotiin.

Olen miettinyt aina sellaisia, että entä jos se syöpä on levinnyt ja kohta isän persoona muuuttuu tai se syöpä vie äkkiä... Mä ajattelen pahinta. Ja on tosi paha olla.

lääkärit on kamalia

Ne sanoi että isällä on hyvällä tuurilla yksi vuosi.. Niin sille sanottiin vuosi ja kaksi vuotta sittenkin
Pelottaa miten mä selviän
Käy aina pahin mielessä
Vaikka isä on nyt ihan ok...

En halua että isä kärsii enkä halua menettää sitä

Lääkärit sanooo aina kaiken ilman pienintäkään myötätuntoa, vaikka tiedän kyllä tilanteen mutta tuntuu kauhealta.. olen liian nuori haluaisin elää ilman huolen häivää ja juhlia... En tiedä mitä teen

Tuntuu että minua rankaistaan, ehdin juuri saada elämän järjestykseen ja kaikki vedetään paskaksi..... Vielä pahemmmin kuin koskaan, en varmaan ikinä osaa mihinkään luottaa...

Miten tästä voi muka selvitä? En osaa mitenkään kääntää tätä positiiviseksi ja ajattelen jo pahinta ja kaikkea muuta, en osaa olla.. Miten käy mun tulevaisuuden, vaikka väliäkös sillä on, yritän murehtia kaikesta pienestä etten ajattele isää... Mä en tajua tätä

Moi.

Se on oikeasti tosi ymmärrettävää että huolehdit iskästäsi. Läheisen sairaus on aina kova paikka ja vetää mielen matalaksi. Vaikeahan sitä on kääntää positiiviseksi, mutta pystyykö iskäsi puhumaan tästä sun kanssa? Siitä miltä hänestä tuntuu. Se voi joskus auttaa, kun saa kuulla mitä toinen miettii, ja samalla ehkä vähän puhua omistakin ajatuksista. Jos tämä ei onnistu, niin kannattaa silti puhua jonkun auttajan kanssa.

Tästä voi selvitä. Se voi viedä aikaa ja tuntua välillä todella pahalta, mutta siitä voi selvitä. Muista että tämä ei ole sun syytä - ei sun tarvitse ajatella, että sua rankaistaisiin. Ymmärrän kyllä hyvin että haluaisit elää ilman tätä huolta. Tällaiset uutiset tulee aina liian yllättäen, eikä niihin oikein voi valmistautua.

Mutta toivotaan että iskäsi saa elää mahdollisimman pitkään. Rakastat häntä varmasti paljon, kun huolehdit hänestä näin. Tuhannesti tsemppiä ja halauksia ☺️❤️

Iskuja toiseb jälkeen.......

Isälle tuli kuume ja on ollut tarkkailuissa
Aivoissa kasvain vaikuttaa isän muistiin ja se on ärtynyt
Huomaq että sekin alkaa luovuttaa

Emme tiedä mistä johtuu mutta alustavasti ei oleta että kuume johtus leviämisestä etc

Mä en osaa enää koskaan luottaa.. Kokoajan tulee jotain paskaa kun sekunnin on onnellinen

Joo. Tässä tosiaan oon ollu tk:lla.

Mielenpäällä: miten minä jaksan
Miten isä jaksaa
Miten puoliso jaksaa

Nyt kaikki alkaa hajoaa käsiin.. Puoliso ryyppäs liikaa. Se ei sitä yleeensä tee. Sen lapset hoitaa asiaa jos jtn on

Seinät kaatuu.. Isällä hyviä päiviä mutta myös huonoja.. Kasvain aivoissa aiheuttaa jotain muutoksia.. Isä ei kuulemma jaksa ilman rauhottavia. Se haukkuu välillä meitä
Nyt on ollu hyviä päiviä
Ja huonoja

Itkettää ku välillä mietin mitä tapahtuu
Mietin pahinta
Kuulostaa aivan kauhealta että isä kuolee
Että olis hautajaiset

Toivoa kai on, sem verran kun tässä tilanteessa voi olla.. Olen kirjoittanut, puhunut tk:lla...
Mietin myös että jos isä kuolee en tiedö miten voin tulla tyhjentää oman lapsuudenkodin

Välillä olen katkera muille kun niillä on niin helppoa

Hopeful23,

Nyt halaan sua ajatuksissani ja pitkään. Tällaisessa tilanteessa on vaikea sanoa muuta kuin että toivotaan parasta ja oon sun tukena sen verran kuin täältä voin. Sirpaleistakin luottamusta voi vähitellen kasata yhteen, mutta ilman muuta tällaiset asiat saa ajattelemaan, voiko mihinkään enää luottaa.

Pystytkö pitämään mieltäsi kasassa? Tällaisella hetkellä on tärkeää voida huolehtia myös omasta mielenterveydestään - tietenkin iskäsi vointi on myös tärkeää. Ota ihmeessä yhteyttä esim. kriisipuhelimeen tai muuhun auttavaan tahoon, jos tuntuu siltä ettei jaksa. Sulla on oikeus tuntea vielä onneakin, vaikka elämä runtelee. Ei ole mitenkään sinun syytä, että joudut kokemaan näitä asioita. Toivottavasti iskäsi saa hyvää hoitoa ja myös sinua autetaan. Kirjoita lisää, jos tuntuu siltä. 🙂

Tuhannesti tsemppiä ja voimia joka hetkeen. ☺️❤️

Moi

Kiitos

Juu ei ole hyvin mennyt. Olen ihan jumissa enkä osaa unelmoida. Mietin vain kuolemaa, siis isäni

Olen liian nuori tähän
Isä pääs pois sairaalasta, se oli kai joku virus.. On ollut virkeä ja välillä kärttyinen
On ollut karmeaa olla lapsuuden kodissa ilman isää.
Täällä on ollut puoliso josta on paljastunut uusia piirteitö.. Kaikki on aina ollut hyvin, mutta nyt sekin pelkää. En jaksa olla vahva senkin puolesta...
Sen lapset huolehtii siitä mutta se on vetänyt joskus lääkkeitä ja alkoholia sekaisin

Mä olen puhunut näistä milloin kenellekkin
Isälle en osaa puhua tärkeistä asioista.. En ymmärrä miksi
Pelkään taas kokoajan, seuraava isku kun näkee onko aivoissa kasvain pienentynyt...

Koitan nyt rauhoittua ja löytää jostain ilon
Oon vaan niin kauheassa jamass ja murehdin taaa kaikkea etukäteen
Olen vihainen niille, joilla elämä on helppoa..

Mä en osaa enää toivoa
Murehdin kokoajan jostain.
Välillä myös syön tunteisiini. En ole pitänyt kunnolla itsestäni huolta.

Tuntuu että jos isä kuolee niin se on kaiken loppu. En mä osaa elää ilman sitä

Mulla on hyvä olo vaan ku isä on vieressä

En uskallla olla sekuntiakaan onnellinen kun näitä iskuja tulee... Oon niin lamaantunut että joku joulun järjestelykin tuntuu kauhealta