Hei hopeful23.

Minä menetin isäni viime vuoden joulukuussa, olin 23 ja isä oli sairastanut 10 vuotta. Diagnoosi tuli, kun olin noin 13 vuotias. Vasta vuoden 2012 alussa hän joutui pysyvästi vuoteen omaksi ja sairaalakierteeseen ja alkoi todella hiipua pois. Kaikki kävi niin tuskaisen hitaasti.

Syövästä ja isäsi kunnosta riippuen elinaikaa voi olla vuodesta kymmeneen vuoteen. Onko teille annettu ennusteita? Sanoit, että isäsi voi nyt kuitenkin hyvin. Minkä ikäinen hän on? Oma isäni oli kuollessaan 71.

Ei nämä asiat ole koskaan reiluja. Syöpä ei tunne sanaa "reilu". Armollisempaahan se toisaalta on, jos ei tarvitse kitua kauan, ainakaan yhtä kauan kuin oma isäni kitui.
Itse en enää viimeisen vuoden aikana ajatellut asiaa hyvänä tai pahana, vääränä tai oikeana. Se vain oli. Se oli totuus ja väistämätön. Olin todella väsynyt ja stressaantunut. En halunnut menettää isääni, mutta en myöskään halunnut katsoa hänen kärsimistään. Isällä oli enemmän henkisiä, kuin fyysisiä kipuja, lääkitys oli onneksi toimiva.

Isäsi tuskin kuitenkaan haluaa sinun luovuttavan? Vettä omalle isälleni oli erittäin tärkeää nähdä, että minä pärjään ja selviän eteenpäin, myös ilman häntä. Valitettavasti maailma menee niin, että lasten tulee haudata vanhempansa, ennemmin tai myöhemmin. Parempi niin, kuin toisinpäin.
Isäni poika edellisestä avioliitosta tappoi itsensä, kun minä olin 16 ja näin sen valtavan tuskan, minkä se isälleni aiheutti. Se osaltaan vain pahensi hänen huoltansa minusta, kun minullakin on masennustaustaa. Sen vuoksi, vaikka usein halusinkin päästä pois tästä maailmasta, en voinut sitä tehdä. Ajattelin vain, miten musertavaa se olisi vanhemmilleni. Miten kiittämätön olisin silloin. He ovat tehneet paljon töitä, jotta pärjäisin ja minusta tulisi pärjäävä aikuinen.

Ole isäsi kanssa paljon, tehkää yhteisiä asioita kun vielä voitte. Nauttikaa toistenne seurasta, pyydä häntä kertomaan tarinoita nuoruudestaan ja näyttämään valokuvia. Minusta se on hyvin tärkeää, ettei tarvitse jäädä katumaan sitä mikä jäi tekemättä, vaikka mahdollisuus olisi ollut. Muistoja on hyvä olla.

"Kun suru häipyy
tulevat muistot
ja jokainen niistä
koskee yksitellen"
- Eeva Kilpi

Kiitos viestistä. 🙂

Isä täytti 60 vuotta. No, ennusteesta sanoi että kaksi vuotta, mut ne on kuulemma tilastoja. Sana parantumaton syöpä on tarpeeksi.

Mä en tidä olenko kadottanut toivon? Miksi minulla on näin vaikeaa? Tavallaan olen jo tottunut tähän sillä minulla on hyviä hetkiä ollut paljon. Tavallaan koulussa esitän että kaikki on hyvin, mut toisaalta en.

Näin isän ilman hiuksia. Taas iski todellisuus. Aina kun sillä on jokin oire, esim yskä, ajattelen että syöpä leviää. Nykyään olen kotona joka viikonloppu, ja nykyään välillä pahinta kun olen niin väsynyt. Ja täällä on liikaa aikaa ajatella asioita. Oon vaan niin hukassa välillä ja unohdan unelmat.

Mutta, en halua että isä kärsii. Ei se nyt näytä kärsivän... Olen nähnyt mummon kuolevan syöpään ja ajatuskin siitä saa mut hajoamaan. Aattelen vaan että en voi mitenkään selvitä siitä. Tekee mieli itkeä kun ajattelen asiaa.

Meidän perheessä ei ole ikinä puhuttu mistään. Olen kuitenkin puhunut, pikkuhiljaa jo ennen tätä. Nykyään vieläkin enemmän. On vaan niin vaikeaa puhua tästä, en jaksa itkeä. En jaksa.
Miksi minä joudun kärsimään? Tuntuu että tartten kamalasti huomioo ja ärsyttää jos mun kaverit ei vastaa viestiin.

Nyt kun luin sinun tekstin tuli vaan sellainen olo että en minä halua kokea tuollaista. Taas, miksi minä? En osaa nauttia tästä paljoakaan. Eniten mua ärsyttää se, että mies jota tapailin jätti minut vaikka tiesi tilanteesta. Olen ikävöinyt sitä paljon ja haluaisin takaisin. Huonoina hetkinä olen miettinyt että tekisin itselleni jotain.

Unelmat unohtuu helposti ja arki on mitä on... Miten mä voin selvitä tästä yksin? Tarkoitan ilman miestä? Pelkään mitä tämä minulle tekee... Minun pitäisi lähteä vaihtoon, koulun kautta mutta en usko että voin. Isä on mulle tärkein, mutta aina kun tulen kotiin mietin että mun on pakko jatkaa omaa elämääni. Elää elämääni. Yksin.

Isä on kuitenkin jo sen verran vanha ettei sen kanssa voi keskustella mitään kehittäviä. Tosin voin minä sen nuoruudesta kysyä ja olen kysynytkin. En vaan muista mitään, kaikki menee sumussa...

Tuntuu että olen samanlainen kuin lukiossa, hälläväliä asenteella. Biletän, tai tekisi mieli. Ura? en voi saada uraa tästä koulusta ellen pistä kaikkea..

Elämät jotka menee huonosti mun elämässä = En tiedä miksi haluan miehen, ehkä siksi että se täyttäisi tämän tyhjiön? Tiedän hyvin että siitä tulee pahempi sotku. Ehkä odotan jotain unelmien prinssiä. Mutta pointti, menee varmaan vuosia näiden sotkujen selvittämiseen ja en tiedä, osaanko nauttia sinkkuelämästä niin kauaa.

Mä oon niin sekaisin...

Olet oikeassa, että sinun pitää jatkaa elämääsi! Elää itsellesi ja omien tarpeidesi mukaan. Miten pitkäksi aikaa olet lähdössä vaihtoon? Vuodeksi?
Itse halusin myös kovasti vaihtoon, mutta koska isän tilanne oli niin epävakaa, en lähtenyt. Jälkeenpäin ajateltuna hyvä päätös, sain olla isän vierellä viimeiset vuodet. Nyt tähtään vaihtoon ensi syksyksi, jos vielä kolme kuukautta ehtisin ennen kuin koulu loppuu 🙂
Kannattaa todellakin punnita tarkkaan, lähdetkö.

Minulla myös isän sairaus ja siitä aiheutuva huoli ja stressi aiheutti kriisejä parisuhteessa. Sain tietää avopuolison käyneen vieraissa viime lokakuussa, isä kuoli joulukuussa. Siinä piti käydä kaksi rankkaa kriisiä läpi lähekkäin. Toipuminen molemmista on vienyt aikaa, mutta näin vuoden jälkeen alkaa voimat jo palautua.

Voit yhä saada koulusta uran itsellesi! Keskityt nyt siihen niin paljon kuin pystyt ja anna myös itsellesi anteeksi, jos et jaksakaan antaa niin paljon kuin "pitäisi" 🙂
Minuakin harmittaa, että oma kouluni on mennyt vähän sivu suun tämän kaiken perhesotkun keskellä, mutta minulla on vielä viimeinen vuosi aikaa yrittää! Ja oppiminenhan ei lopu koulun loppumiseen.

Kyllä se mieskin sieltä sitten tulee, kun aika on kypsä. Ja kun löytyy sellainen, joka ymmärtää ja tukee.

Kiitos piristävästä viestistä. 🙂 Viimeisen pari päivää on mennyt siihen, että eilen näin sen mun entisen mutta en uskaltanut jutella. Kaikki vaan kasautui ja en osannut kuin itkeä, olin yksin kämpillä ja en olisi elämässäni ekaa kertaa halunnut olla yksin... Tänään sama fiilis.

Kävin kriisikeskuksella mutta menen varmaan käymään jossain psykologilla tai jotain. Ei siis ole näin paha ollut, tyyliin en ole jaksanu mitään tehdä. Koulussa kyllä olen käynyt mutta en välitä tippaakaan.

Voi luoja, miten sä selvisit noista molemmista? Kai se on parempi että se loppu nyt eikä liian myöhään. Luultavasti olisin pilannut sen sillä etten olisi uskaltanut näyttää todellisia tunteitani tälle miehelle ja sit se olisi sen takia mennyt pilalle... Ikävöin sitä kyllä vieläkin ja ärsytää kun en voi jutella ☹️

Aluksi ehkä toi oli sellanen että ajattelen miehiä että saan ajatuksen pois isästä. toisaalta haluan elää normaalia elämää. Who knows. Onko mulla muita vaihtoehtoja ku masentua?

Mut hyvä kun sinä olet selvinnyt noin hyvin. 🙂

hopeful23 kirjoitti 12.12.2013 21:4

Voi luoja, miten sä selvisit noista molemmista?

Totta puhuen välillä tuntui, etten selviäkään.

Kun sain tietää miehen pettäneen, menin äidin luokse, itkin ja olin syömättä viikon. Aamuisin kun heräsin, niin ensimmäisenä puhkesin huutoitkuun, joka ei meinannut loppua. Makasin sohvalla ja yritin vain katsoa televisiota, että saisi ajatuksia edes hetkeksi johonkin muualle. "Onneksi" tämä sattui juuri koulun syyslomalle, niin ei tarvinnut opiskelua edes ajatella.
Kävin isän luona sairaalassa, en halunnut suoraan kertoa mitä on tapahtunut, sanoin vain että nyt pidetään vähän tuumaustaukoa miehen kanssa. Isä otti uutisen kovin raskaasti, vaikka kerroin kaunistellun version.

Muistan, miten isä kerran sanoi: "Jos se [miehen nimi] ikinä tekee sinulle pahaa, niin minä nousen haudan takaa ja kostan!" 😀

Isän kuoleman jälkeen en kuitenkaan ollut koulusta pois. Minusta oli parempi, että otan heti arkielämästä kiinni ja jatkan voimieni mukaan elämää mahdollisimman normaalina. Jos olisin jäänyt sairaslomalle kotiin surkuttelemaan itseäni, en ehkä olisi enää osannut tulla sieltä pois.
Vaan kyllä siinäkin meni monta kuukautta niin, että aamulla kun heräsi, niin ensimmäiset ajatukset olivat hyvin synkkiä ja jopa itsetuhoisia. Vaikka isän kuolema oli odotettu, tavallaan jopa odotettu, se teki niin kipeää ja samalla piti tukeutua ihmiseen, joka oli satuttanut minua hirveällä tavalla vain muutamaa kuukautta aiemmin. Itkin paljon, menetyksiäni ja uupumustani. Vuoronperään halusin lopettaa joko koulunkäynnin, parisuhteeni tai itseni.

Silti, jossain taustalla oli aina se tieto siitä, että mikään ei kestä ikuisesti. Että joskus vielä helpottaa ja kaikesta selviää kyllä, jos vain pinnistelee eteenpäin. Aika parantaa ja kipu vähenee, vaikka arvet jää.

Muistan kun soitin äidilleni itkien, että voitko tulla hakemaan minut kotiin, mies on pettänyt ja meidän täytyy nyt pitää vähän välimatkaa että saadaan ajatella rauhassa, sanoin puhelun lopuksi: "Mutta ei hätää, kyllä tästä selvitään". Äiti sanoi, että häntä huojensi valtavasti kuulla minun sanovan niin.

Kannattaa ehdottomasti käydä jossakin juttelemassa, niin ei tarvitse olla omien ajatusten kanssa yksin. Psykologille voi päästä esim. koulun kautta, ainakin oma ammattikorkeani tarjoaa koulupsykologin, jolle viime vuonna paljon kävinkin puhumassa. Toinen vaihtoehto on päästä terveyskeskuksen kautta.
Puhuminen auttaa niin paljon!

Jos sinua masentaa, anna masentaa, mutta älä jää suruun olemaan. Masennuksesta tulee helposti upottava suo, itsensä surkuttelun ja säälimisen suo, johon uppoaa.
Muista aina mennä eteenpäin, vaikka otsanahkaa rypistämällä 🌻🙂🌻

Hei, kiitos taas vastauksestasi. Hienosti olet selvinnyt ja toivon että minäkin selviän. En nyt tarkalleen muista mitä kaikkea olen kertonut, mutta mietin että missä menee raja ja mikä on normaalia? Nyt olen joululomalla ja kotona, viimeiset pari päivää meni siihen että en yksinkertaisesti halunnut olla kämpillä, en saanut heti unta vaikka olin väsynyt. Menin kouluun mutta mikään asia ei piristänyt, ehkä hetkeksi. Ennen unelmatkin piristivät.
Edes käynti kriisikeskuksella ei auttanut.

Sanoin kavereilleni että tarvitsen jotain joka kuuntelee ja kyllä ne ilmeisesti ymmärtää että minulla on vaikeaa. Ja kuuntelevat ja yrittävät auttaa. Yleensä juttelen facebookin välityksellä ja olen minun veljelleni kerroin myös tästä pahasta olosta ja siitä etten osaa olla yksin.

Mutta oli ihan tosi kamala tunne, kun olin kämpilläni ja vain itkin. Se alkoi siitä kun näin sen minun eksän ja tajusin etten ole yli päässyt. Nyt olen tajunnut että ilmeisesti olen ja miettinyt että ehkä minä joskus löydän miehen, joka on vierellä. Ja jonka minä haluan.

Torstaina kun heräsin ja tajusin että mun sisällä oli niin iso tyhjä aukko, en tiedä millä sen olisin täyttänyt. Jos minä en osaa enää olla yksin kämpillä niin mitä teen? Minulla on kavereita mutta eivät hekään voi olla siellä 24/7. äiti ehkä voi tullakin. Olen miettinyt koiran hankkimista. Tosin joutuisin ottamaan lainaa.

Mua ärsyttää ehkä liikaakin se, että en osaa olla heikko. Oon aina tottunut selviytymään. Mietin myös mitä kaverit musta ajattelee. Aion mennä kriisikeskuksen kautta käymään psykologilla, tai en tiedä minne ne ohjaavat, mutta haluaisin vastauksia... Koska mietin että tämä mun masennus voi johtaa jonnekkin kauemmas.

Ennen näitä paria päivää oli sellainen olo että hyväksyin tilanteen, kai? Tai sitten en enää vain välittänyt mistään? Unelmat... Olen nekin unohtanut... Jos tässä on vielä pahin edessä mitä mulle voi käydä? Silloin kuin eksä jätti mietin että teen itselleni jotain. Kävin lääkärissä sanomassa ja se totesi että käy vain siellä kriisikeskuksella - se vain kävi pari kertaa mielessä. En edes ajatellut että miten sen tekisin. Nekin ajatukset ovat unohtuneet.

Ja toiseksi mitä voin kertoa kavereille? Yleensä mä vain valitan välillä että on vaikeaa ja en tiedä mitä tekisin. Mistä löydän toivon?

Voinko mä tehdä muuta kun mennä psykologille ja koittaa puhua asioista? Tuntuu että en tee sitä tarpeeksi. Ja aina kun käyn kriisikeskuksella, tuntuu että puhun vain enimmäkseen mun suhteista jotka toistaa samaa kaavaa. Minun on jo aiemmin pitänyt mennä sinne, ennen tätä isän tilannetta - en osaa päästää menneistä irti - pelkään että käy niinkuin minun vanhemmille (pettämistä) tai sitä mitä lukioaikainen eksä teki mulle (otti minun kaverin)

Haluaisin selvittää kaikki nämä tunteeni, ennenkuin on myöhäistä.

Voinko minä selvitä tästä? Jos olen jo nyt masentunut, onko liian myöhäistä hakea apua? mikään ei oikein kiinnosta, ja jos jotain kivaa tapahtuu niin se ilostuttaa vain hetken.
Olen aina tuntenut väsymyksen tunnetta ja mietin että jos olen jo ennen tätä tuntenut itseni masentuneeksi.

Puhuminen ei auta, paitsi välillä kun saa muuta ajateltavaa. Minua ahdistaa edes mennä omille kämpille kolmen viikon päästä, en jaksa miettii ruoan laittoa tai mitään muutakaan.

Mä nyt vain sitten kirjoittelen tuntemuksiani.

Hain aikaa psykologille ja voin paremmin, kun ei tarvitse tehdä mitään. Heti kun _pitäisi_ tehdä jotain niin tulee sellainen että en jaksa. Tässä on lomaa vielä muutama viikko jäljellä. Yritän nauttia joulusta kun isä on kuitenkin oma itsensä. En tiedä mitä kysyisin, olen sen nuoruudesta kysellyt ja yritän miettiä miten voin tästä selviytyä ja ottaa kaiken irti.

Minä jo mietin hautajaisia välillä ☹️ en kestä kun kaikki itkee ja muutenkin mielessäni tuntuu etten voi selvitä tästä. Tyyliin viimeiset sanat.. Mitä mun pitäis sanoa vaikka ei olisikaan viimeiset sanat?

Isä on tuossa vieressä nyttenkin ja minä koneella... Tää kertoo siitä että en osaa nauttia niin paljon hetkesä kun pitäisi.

Miten ihmiset voi selvitä näistä? Miten isä kestää? En osaa sille puhua tästä että kuinka vaikeaa minulla on. Isä katsoo salkkareita joissa Ismolla on sama tilannne - ainakin näyttää siltä. En kestä hetkeäkään kattoo ismoo sairaalan sängyssä enkä tajua miten isä voi itse sitä katsoa.

Hyviä asioita? Taas miettii että miksi ei eläisi täysillä. Tähän mennessä olen kyllä murehtinut liikoja, mutta olen kyllä aina ottanut ilon irti ja ollut rohkea. Kuitenkin olen aika ujo, vaikkakin päässyt yli. Suuremmat unelmat, saa nähdä toteutanko niitä. Tai haluanko edes. Mutta uskon taas unelmiin, toivon että se pätee myös sillon kun menen yksin kämpille. Ongelma ei todellakaan ole se että tekisin itselleni jotain. (vaikka sitäkin mietin kun eksä jätti) Ehkä se hiljaisuus? Että se merkitsee sitä että olen todella yksin, jos menetän kotini ja isäni?

Hei!

Ymmärrän hyvin, jos yksinolo ahdistaa. Siinähän joutuu olemaan yksin omien ajatustensa ja kauhukuviensa kanssa, ja voi lietsoa itsensä ahdistukseen ja paniikkiin. Kokeile johtaa ajatuksiasi muualle esimerkiksi katsomalla televisiota, tai lukemalla. Aloita vaikka joku hyvä komediasarja, niin mahdolliset yksinäiset illat eivät tunnu niin ahdistavilta 🙂
Itselleni auttaa myös se, että jos nukkumaan mennessä alkaa ahdistaa ja pelottaa, pidän yöpöydällä kirjaa, jota voin alkaa lukea heti kun tuntuu pahalle. Sitten saatan nukahtaa kirja kädessäni.

Pyydä myös ihmeessä äitiäsi ja veljeäsi käymään.
Heikkona hetkenä perheestä kannattaa ottaa tukea, sitten kun tunnet vahvistuvasi niin alat taas "opetella" yksinoloa.

Viimeisiä sanoja ei koskaan tiedä, mitkä ne on ja milloin ne sanotaan. Tärkeintä on kertoa toiselle, miten paljon rakastaa ja arvostaa, ettei tarvitse miettiä "olisinpa kertonut tunteistani hänelle enemmän". Omat viimeiset sanani isälle taisivat olla jotakin tyyliin "minä tulen sitten ylihuomenna käymään" tai "älä putoa sängystä" 😀

Keskiviikkona tuli vuosi isän poismenosta. Kai luulin, että se sattuisi enemmän, mutta se oli oikeastaan päivä muiden joukossa. Paitsi PMMP:n "päiväkoti" sai minut itkemään ja ilma oli erittäin kaunis.

Sinun pitää nyt olla itsellesi armeliaampi.
Ei kaikkea tarvitse kriisin keskellä jaksaa ja pystyä tekemään yhtä hyvin kuin normaalisti. Itselleen voi antaa aikaa olla väsynyt ja surullinen myös, kunhan ei jää sinne vellomaan. Surulle on aikansa ja muulle elämälle aikansa. Tätini neuvo: "Sanot itsellesi että 'nyt minä 15 minuuttia suren ja itken niin että ikkunat helisee ja sitten teen jotain muuta'".
Priorisoi omat tekemisesi. Mikä on sinulle tärkeää tai mieluista, käytä enemmän energiaa siihen ja ota energiaa pois tehtävistä, jotka eivät ole niin ehdottoman tärkeitä.

Ja käy jossain juttelemassa. Yksi tai kaksi kertaa ei riitä, se vie useamman käynnin ennen kuin tutustut psykologiin ja hän sinuun, jotta saatte ajatukset kulkemaan. Samoja asioita saa toistaa, se ei haittaa mitään, päinvastoin. Niitähän sinä sinne menet työstämäänkin. Siellä saa sanoa kaiken mitä miettii, myös sen jos ei ole oikein sellainen päivä että jaksaisi puhua.

Tsemppiä 🌻🙂🌻 koita nauttia joulusta nyt kuitenkin!
Meillä kun on vain tämä päivä, huomisesta ei kukaan tiedä.

Hei! Ajattelin tulla kirjoittamaan kun menee vähän paremmin. Tässä ei oikeastaan enää puhuta isästä (Vielä) vaan minusta. Vaikka isäkin voi hyvin, minulla oli hyvä joulu, sen jälkeen oli huono päivä ja nyt taas hyvä (kun sain nukuttua) en ole turvautunut unilääkkeisiin ainakaan vielä, saa nähdä mitä siellä terapiassa mulle tehdään. Olen huomannut että mietin että kestänkö kauan olla ilman, sen takia tulin tänne avautumaan.

Toivo tulee joskus takaisin, kun katsoo hyvän leffan tai muistaa unelmansa. Ne vaan meinaa unohtua helposti.

Yritän aina puhua kun tulee paha mieli ja välillä se ei mene ohi, ainakaan heti. Mielestäni mä puhun, kun on pahamieli, kun joku hiertää. En kuitenkaan vieläkään osaa itkeä muiden nähden vaikka olen sitäkin tehnyt. Joskus en halua nähdä ihmisiä kun en halua nähdä niiden reaktioita kun itken. Yhden tapaamisen peruin kavereideni kanssa, se oli väärin koska niitä en ole nähnyt aiemmin. Oli niin sanottu huono päivä... Yhdelle kaverille sanoin syyn, sen että en halua mennä siihen paikkaa missä kaverit on koska siellä on eräs vanhempi joka tuntee isän. Jätin menemättä. Sovin kuitenkin tapaamisen ja olen koko ensiviikonlopun parhaimpien kavereiden kanssa.

Viikonloppuna olin serkun luona, taas puhuin. Käytiin juomassa, en olisi halunnut lähteä. Ja kaikesta paras, mulle tulee nykyään koti-ikävä. Se kyllä menee mut lähteminen täältä on ihan kamalaa.

En voi ajatella että menen kouluun, en voi ajatella että tekisin jotain. Jossain vaiheessa oli toimintakyky ihan nollassa, isäkin varmaan ihmettelee jo, mut ei se sano mitään. En jaksa tehdä mitään isoja juttuja, ehkä pientä siivoilua. Jos ''pitää'' tehdä jotain niin en jaksa.
Yritän tehdä rytmit uudestaan ja nukkua hyvin. Enkä ajattele vielä koulua, ennenkuin on pakko.

Mietin vaan että teenkö tarpeeksi, puhunko tarpeeksi? Isän kanssa ei olla puhuttu mitään syvällisempiä... Jotain tyyliin että ''ompa paska tuuri tässä ollut''

Voinko mä edes mennä kouluun, entä jos en selviä kämpillä? Entä jos taas unohdan unelmat?
entä jos mun pitää lopettaa koulu

Niin ja, olen huomannut että nautin tehdä omia asioita joihin ei yleensä olen mukamas aikaa.
Aina huomaan että löydän itseni muotin parista tavalla tai toisella, myös sisustussuunnittelu ja koulutusjutut ja tavoitteellisuus on mun elämässä ihan itsestään vaikka aina murehdin että mitä tapahtuu jos unohdan hetkeksikin murehtia niitä.

On siis aikaa pysähtyä ja miettiä kuka minä oikeasti olen. Kirjoitan päivittäin ajatuksia ylös ja mietin että mitä sanon psykologille. JOS tästä nyt voi jotain hyvää hakea.

Olin viikonlopun kavereilla, nyt kun lähdin pois niin mietin että ei todellakaan riitä tämä kavereiden ja perheen tuki. Oonkl mä jo myöhässä? Joudutko mä syömään lääkkeitä? Mietin vain että haluan apua mut toisaalta lääkkeet kuulostaa niin vakavalta.

Minä puhuin kaverereilleni, en itkenyt kun se on ilmeisesti minulle kauhee ongelma. Mut puhuin et on paha olo. Puhuin ja puhuin. Sanoin että en haluu pitää sisällä mut on muuten rankkaa.

Lintsaan ensiviikon koulusta, sanoin kaikille että ei oke paljon koulua. Vaikka oikeasti on. Mä oon levännyt 3vk, yrittänyt nukkua, viettää aikaa isän kanssa ja ystävien. Jotain se teki kun on jotenkin virkeämpi olo. Mut silti. Kämpille ja kouluun, yksin? Pakotin mun äidin sinne mut ei se aina voi olla. Väsyneenä hetkenä mietin että teen itelle jotain kun olin kaverille kateellinen

Mul on tukena ystäviä, perhe. Puhun. Oon käyny kriisikeskuksessa ja nyt meen psykologille tai minne ne sieltä kriisikeskukselta laittoi.

Mitä muuta voin tehdä? Miten mä jaksan? Oikeesti kun pahin on vielä joskus edessä? Tämä odottaminen ja miettiminen , mitä tekee minulle?

Älä nyt hopeful kiiruhda asioiden edelle. Vaikutat hirveästi stressaavan tulevasta, siitä miten jaksat tulevaisuudessa, oletko myöhässä avun kanssa, saatko tarpeeksi tukea ja joudutko syömään lääkkeitä.

Ota päivä kerrallaan.
Tai viikko, jos asioiden etukäteen suunnittelu helpottaa. Jos koet paljon stressiä hoitamattomista asioista, aikataulutus voi auttaa. Tee itsellesi viikkosuunnitelma, mitä tällä viikolla täytyy tehdä, minkä koulutyön pitää olla valmis jne.
Keskity siihen, että pääset aina päivän kerrallaan eteenpäin. Älä ajattele kokonaista kuukautta tai vuotta.

Sanon tämän, koska olen itse aivan samanlainen ja opettelen siitä pois. Stressaan kaikesta, stressaan tulevasta, stressaan viikon, kuukauden, kymmenenkin vuotta eteenpäin. Mutta siitä ei ole hyötyä. Etukäteen surtu suru kuluttaa vain turhaa energiaa.

Käy ensin siellä psykologilla, kuuntele mitä hän sanoo ja mitä on mieltä. Se on myös yksi tukiasema lisää.

Joo niin olen ja teen. ☹️ Ootko sä oppinut siitä sit pois? Olen myös huomannut että olen kamala kontrollifriikki. En tiedä miten opin pois. Mutta jo ensiviikolla lääkäri.

Tosiaan loma on tehnyt tehtävänsä jollain tapaa (mutta taas murehdin) ja käy mielessä miten selviän arjesta. Ehkä mä sen takia mietin tulevaisuutta kun kadehdin kavereita kun niillä ei ole huolenhäivää.

Ja jos nyt niin, niin tuleva kontrollikäynti alkaa pelottaa. En osaa oikein olla aloillani. Ja yritän tehdä sitä, että murehdin päivässä 15-30min, ja sitten teen muita asioita. Kuten jo kriisikeskuksella sanoin mä vaadin itseltäni liikaa ja kidutan itteeni sillä pahimmalla, niinkuin siitä olisi jotain apua.

Olen jopa ollut positiivinen ja uskonut mun tulevaisuuteen! Mutta en anna periksi (olipa vaikeaa kirjoittaa tuo lause.....) ja käyn nämä asiat läpi niin hyvin kuin mahdollista.

Kiitoas vastauksista Menolly ja jaksamisia 🙂 Muutkin voi vastailla jos haluaa.