Koeviikko menossa, justiin tulin kaupasta ja oli jtn ihan hirveetä ku tuli ahistus. En osannut valita mitä otan ja syömishäiriöinen ajattelu pukkaa päälle.
Miten te olette voinut?

Jokseenkin uupunut.
Elämään ja kaikkeen muuhunkin.
Syksyn yot sentään on kunnialla ohi,
maailma vaan tuntuu romahtavan. 🤕

kun mie olen vähentänyt netissä kirjoittamista, koska kaikkien mielestä mun pitää oppia myö puhumaan asioista, niin mie en sitten puhu enkä kirjota. Mun asiat vaan pyörii päässä, ahistaa aika tavalla. saatan alottaa vaikka terapiasa puhumisen mutta sanon parin sanan jälkeen, että paskat tää on ole tärkiä ja lähen pois. Jos en ensin kauan kirjota asioista ja mieti niitä kirjottaessa, niin kaikki asiat tuntuvat pieniltä murheilta, niin pieniltä ettei niistä välitä puhua.

Nyt pää on täynnä pienen pienen ongelmia, ne on kertynyt sinne melkein huomaamatta ja kohta ei jaksa niiden kanssa elää. ei oikein edes uskalla alkaa niistä puhuun, kun joku voi vaikka sanoa ettei tuo ole edes ongelma vaan normaalia elämää.

Isällä menee huonosto (juomisputki, koitti hoitoon, mut ei otettu)
Ja mä en pysty sömään.

halaus lasia.
Mutta mulla menee hermot, kun aikuset ihmiset ovat oikeesti sairaan tyhmiä. Jos sanon jossain, että asun vielä kotona ja etten voi mitä vaan ostella kun on vähän rahaa, enkä aina viittihe vanhemmilta pyytää. niin eräskin alko selittää että kyllä kotona asuva 19v loinen joka saa opintotuen voi mitä vaan ostella. sitten sanoin ette ees saa opintotukee vaan vammaistukee, no se selitti että mee sitten työttymyyskortistoon. lopetin siihe sen jutun. seuraava selittää että jos saa vammaistukee ei pysty itse ees menee paskalle vaan tarviheen siihenki avustajan. Nuoret ymmärtävä huomattavammasti hyvemmmin vammaisuuden lajit entäs aikuset. siihe vaan pitää tottuu eikä enää sanallakaan mainita aikusten joukosa että saa vammaistuen, asuu kotona ja silti ei itseään tunne loiseksi.

tuota maanvaiva, pyydän anteeksi, mutta miten sinä olet vammainen? Tiedän sen, että vammainen ei aina tarkoita vain jossain tuolissa tai sängyssä olevaa järjetöntä ihmistä, vaan yhtä arvokasta kuin ns ei-vammainen.
Olen ollut teatterilla jonkun verran jo harjoituksissa (olen avustajana) ja tiukka mekko (pitää mahtua kolmelle eri ihmiselle, koska on kolme yhmää) ahdistaa. kun kuitenkin teatterissa on aika esillä..

ei sitä tarvihe pyytää anteeksi. Mut kai lasketaan päävammaiseksi eli mulla on aspergerin syndrooma ja se haittaa mun elämää niin paljon, että saan vammaistukea. Mutta nyt vasta vuodeksi on myönnetty, kun mun vammasuus pienenee jos mie jaksasin vaan kuntouttaa itteeni. Mutta nyt ei taas huvita, kun tuntuu, että aina unohdan mitä opin ja taas pitää alottaa alusta.

Lueskelin taas teidän kuulumisia..
Aika ymmärtämättömiä ihmisiä sun ympärillä on maanvaiva,kun jos sä menisit työttömäks työnhakijaks työkkäriin, sähän olisit ensin jonku 3 kk niin,ettet sais mitään ja sitten olis pakko mennä töihin jos jotain ilmaantuis.. Tai tuet lakkais.

Mut niin,itsellä on syksyn yo:t kunnialla takana,nyt vaihdoin etäopiskeluun,muutama kurssi enää tekemättä ja keväällä kirjoitan loput. Nyt sitten yritän löytää jotain töitä.. Jos vaikka sais ihan omaakin rahaa.

Jaksamista ja tsemppiä teille 🙂👍

Heikosti menee,yritän tehdä asioita,mutta en vain jaksa.
Mulla epäillään 2-suuntaista ilman hypomaniaa tai edes maniaa.. 🤔
Töitä oon hakenut ja ne kouluhommat pitäis tehdä,mutta en tiedä miten mahtaa käydä.
Jokseenkin oon luopunut toivosta,elän vaan päivä kerrallaan.

Maanvaiva, ikävää, et asiat menee noin miten ne menee..
Ja Angelah, miten sulla voi olla kaksisuuntainen ilman maniaa kun eikö kasisuuntainen nimenomaan ole maanis-depresiivinen mielialahäiriö?
Meillä on teatterilla ollut ensi-ilta ja meidän ryhmä oli ennakossa..
Se meni hienosti, mutta silti tai ehkä juuri siksi, syömättömyys vetää mua puoleensa.
Väsyttää ja ajattelin lintsata tänään koulusta.

Mie en lintsaa vaikka pitäsi olla koulussa mutta olen ollut sairaalassa lepämääsä vähän eli nukuin vaan. Nyt vielä tämän päivän lepään.

Mie olen huomannut että mua pelottaakin paranantua ja tulla itsekseni pärjääväksi, siksi kai tulee näitä olen tosisairaspäiviä. Mun kaikki läheiset ja muut tärkeät ihmiset, lukuunottamatta mun siskoa ja veljeä, ovat mun elämään tulleet sen jälkeen kun mie aloin sairasteleen. Mie en ees tietänyt että mulla on eno olemassa, nyt sen kaa hoidan raha-asiat, se on mukana kaikissa mun sydeemeissa. Mun serkun kaa olen paljon matkoilla kahistaan, sitäkään en ennen tuntenut, se katsoo aina, että syön pillerit ja hoidan diabeteksen. Ja on muitakin ihmisia jotka olen saanut, koska olen sairas.

Nyt sitten pelkään, että kaikki ihmiset katoaa taas olemattomiin, jos mie paranen. Ikäänku pitäisi tehdä valintaa, että pidätkö ihmiset mutta silloin sun pitää olla sairas. Jos haluat olla terve, niin ihmiset häviävät pois mun elämästä.

maanvaiva, mua kans pelottaa olla täysin terve. ei noiden läheisten takia, vaan siksi, että mitä me tekisin jos en voisi turvautua johonkin oireeseen?
ja toisaalta mua pelottaa aikuisuus ja yksinasuminen lähinnä tän syömishäiriön kannalta..

Mie asuin pari päivää syyslomalla aivan yksin. Hoisin kaikki hommat noin vaan enkä tarvinnut keltään apua. Pyysin kyllä siskon yökylään joka yöksi ja syömään kutsuin vieraita ja vanhemmat. ehkä jo tammikuussa mie muutan kokonaan omaan kämppään. tai sitten en. Oiskohan hölmöä että asuisi silloin yksin, kun on hyvä jakso menossa mutta kun tulee huono olo palaisi taas vähäksi aikaa kotiin? Tai se on kai vanhempien väärinkäyttöä. Että antaisi niiden kuvitella että niillä alko nyt vanhuudenpäivät ja yhtenä päivänä oisin taas kotona ja sanosin että nyt loppu onnelliset päivänne, mie olen taas täällä.

maanvaiva kirjoitti 24.10.2006 klo 15:04:

Oiskohan hölmöä että asuisi silloin yksin, kun on hyvä jakso menossa mutta kun tulee huono olo palaisi taas vähäksi aikaa kotiin?

Mun mielestä toi kuulostaa tosi hyvältä! Ei se mitään väärinkäyttöä olis jos sopisitte alusta alkaen että homma toimii näin. Kaikkein parastahan se olis, että saisit opetellä silloin kun pystyt ja varmaan ne jaksot sit pitenis kun totut ja opit siihen. Parempikai se näin olis kun se, että päätte että muutat joku tietty päivä kokonaan ja sit jos ei onnistukaan ni menee koko juttu pilalle ja sit on taas tosi vaikee alottaa uudestaan kun olisitki epäonnistunu. Aina on mun mielestä hyvä, jos voi pikkuhiljaa totutella uuteen ja palata takas vähäks aikaa jos tarvii. Sitte kun jaksaa taas ni jatkaa sitä ja jossain vaiheessa ei enää tarviikaa palata takas. Sitä ei ehkä sitte huomaiskaa ku onko jo asunu paljon ite eikä se sit ehkä oo niin iso muutos.

*miettii Xer*

Kysyisin vaan sellaista, että onko masennuksesta mitään mahdollisuutta selvitä ilman lääkitystä? Itse kartan lääkkeitä niin kauan kuin mahdollista, sillä olen nähnyt äitini jäävän riippuvaiseksi lääkkeistä. Edes särkylääkettä en ota ellei ole aivan äärimmäisen pakko.. Minulla todettiin masennus, ja mietin, että voinko koskaan parantua, jos en suostu syömään masennuslääkkeitä... Pelottaa..